sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Kun sanat ei kiitä









Dieter Hermann Schmitz
Atena, 2017



Saksansuomalaista pilkettä silmäkulmassa. Yhä itsenäisyyspäivän sinivalkoisissa jälkitunnelmissa on ilo tarttua Dieter Schmitzin romaaniin Kun sanat ei kiitä. Ainahan meitä on kiinnostanut se, mitä mieltä meistä muualla ollaan. Näin maan juhlavuonna on aivan erityistä pohtia Suomea ja suomalaisuutta - ja ottaa mukaan vähän maan rajat ylittävää näkökulmaa. Syyskuussa fiilistelin suomalaisuutta brittimiehen matkassa, kun luin Joel Willansin kirjan 101 very Finnish problems. Schmitzin lähestymistapa on toinen, vaikka aviomiehenä ja isänä hänkään ei ole arjen ongelmilta suojassa.

Schmitz asuu Tampereella suomalaisen perheensä - joskin lapsensa hän määrittelee suoksalaisiksi - kanssa. Hän työskentelee Tampereen yliopistossa saksan kielen lehtorina ja on mukana työryhmässä, jossa haetaan sitä suomalaisinta sanaa. Ehdotuksia otetaan vastaan nettiportaalin kautta, suuri yleisökin on siis tässä kulttuurihankkeessa mukana. Alkutilanne on mitä mainoin sanojen kalastelulle, kun asialla on saksalainen, työkseen kielten ihmeisiin kiintynyt ja samalla jo suomalaiseen yhteiskuntaan solahtanut mies. Rikkaan, rakkaan kielemme kukkaset tuntuvat ilahduttavan häntä aidosti: skumppa, kahvitus, taskumatti. On myös lempisanoja kuten lämpimämpi ja jompikumpi, joista saisi vaikka tuutulaulun. 

Schmitz kertoo hersyvästi perheensä arjesta. Hän haluaa olla paras isä lapsilleen ja saada vaimonsa hehkumaan onnesta. Ja jos vielä perheen lemmikkikissankin kuriin saisi, niin hyvä olisi. Hyvää tahtoa ja sinnikästä yritystä on paljon, mutta vaimossa, tyttäressä, pojassa ja katissa on kyllä työmaata yhdelle miehelle enemmän kuin kylliksi. Ilman erilaista kulttuurista taustaakin, saati sitten sen kanssa. Yhteentörmäykset ja väärinkäsitykset värittävät arkea, viestit eivät aina mene perille toivotulla tavalla kielten ammattilaisellakaan.

Tottahan toki tällaisessa kirjassa on paikkansa myös kulttuurien vertailulla. Esimerkiksi isänpäivän vietossa on lähdetty Saksan maalla aivan toisille linjoille kuin Suomessa. Me kokoamme perheen yhteen ja annamme kaiken huomiomme (edes kerran vuodessa) isälle. Vaan saattaisi tuo saksalainen mallikin monelle isälle maistua: "Saksassa isät lähtevät porukalla retkelle ja ottavat evääksi rutkasti olutta."

Kirja koostuu pienistä tarinoista ja tuokiokuvista, jotka saavat lukijankin makustelemaan suomalaisia sanoja suussaan. Muistin ja tunnistin myös ilon, jota olen joskus tuntenut  sanojen kauneudesta vieraskielistä tekstiä lukiessani. Schmitzin perhe-elämän koomiset käännökset naurattavat, mutta väliin mahtuu hyvin herkkiäkin hetkiä - kuten Tiikeriankan kotiin paluu. Sillä hetkellä ajattelin, että vuodet ja härmäläinen vaimo ovat koulineet Hermannista hyvin suomalaisen miehen. Teoillaan rakastavan, hyvää tahtovan ja lähimmäisistään vastuuta kantavan. Tai kenties samat ominaisuudet pätevät saksalaiseenkin mieheen, ilman vertailukohtaa on vaikea sanoa.

Kun joulunpyhinä on olo ensin tukevoitettu kinkulla ja porkkanalaatikolla, voinkin palata näiden tarinoiden pariin ja nautiskella kalorittomista suomen kielen vivahteista. Joskus ne vivahteet ovat hyvinkin hienovaraisia, ja on väliä sillä, sattuuko puhumaan komioista ranta- vai rintamaisemista.





2 kommenttia:

  1. Tällaiset kirjat tosiaan aina kiinnostavat! :) Ehkä tämänkin voisi joskus lukea.

    VastaaPoista
  2. Välillä on mukava tarttua tällaisiin kirjoihin. Metka on nuo saksalaisten isänpäivän viettotapa. - Mukavaa joulun odotusta sinulle!

    VastaaPoista