Villahousuhäpeä

Eira Mollberg
Tammi, 2019

360 s.


Kuusivuotiaana Eira Mollberg pääsee unelmareissulle Fazerin karkkitehtaalle – ja perillä huomaa lähtöhuumassaan unohtaneensa pukea villahousujen päälle hameen. Mikä häpeä! Vuosikymmeniä myöhemmin elämän vastoinkäymiset suistavat hänet juomaan ja vanha vaiva, villahousuhäpeä, roikkuu yhä tiukasti takinliepeessä.

”Tekstisi on ala-arvoista. Kuinka sinä olet ylipäänsä koskaan kyennyt kirjoittamaan ylioppilaaksi? Kuinka työväenopisto saattaa pitää luovan kirjoittamisen opettajana kaltaistasi täysin ammattitaidotonta ja osaamatonta kirjoittajaa?”

Eira Mollberg on lupautunut kirjoittamaan Brita Kekkosen muistelmat, mutta yhteistyö kangertelee ja lopulta kariutuu kokonaan. Muutkin työt takkuavat. Töiden sijaan Eiran tie vie ostoskeskuksen ravintolaan ryyppykavereiden seuraan. Vähitellen elämänkuva ja sen ristiriidat tarkentuvat, kun Eira käy läpi suhdettaan vanhempiinsa ja Heikki-veljeensä.

Eira Mollbergin alkoholinhuuruinen kausi kestää kaksi vuotta. Hän saa kasteen ortodoksisuuteen vuonna 1989 ja Venäjän ja Viron luostareilla onkin merkittävä rooli hänen toipumisessaan. Luostarielämän yksinkertaisuus ja yhteisöllisyys rauhoittavat. Luostarien vahvat naiset edustavat kenties sitä turvaa, jota oma äiti ei jaksanut perheen ristiriitojen keskellä antaa. Rankimmillaan luhistuminen vaatii myös katkaisuhoitoa ja kuntoutuslaitosten jaksoja.

Villahousuhäpeä on rehellisyydessään säväyttävä lukukokemus. Eira Mollberg ei säästele itseään, mutta varsin suorasanaisen kohtelun saavat muutkin kirjassa mainitut. Kirjan pohjalta on myös dramatisoitu näytelmä, joka sai ensi-iltansa syyskuussa Avoimet ovet -teatterissa. Erityistä kirjassa ovat kuvaukset luostarijaksoista ja ortoksisuudesta, joita Mollberg kuvaa lämpimästi.

Julkaistu Kirjavinkeissä  11.11.2019

Herrahissin vauhdissa

Pertti J. Rosila


Tammi, 2019
489 s.



Pertti J. Rosila työskenteli lähes kolmenkymmenen vuoden ajan eduskunnassa, viimeiset kaksikymmentä vuotta eduskunnan talouspäällikkönä. Muisteltavaa pitkältä työuralta kertyi niin, ettei kaikki suinkaan mahtunut huhtikuussa vuonna 2018 ilmestyneeseen kirjaan Arkadianmäen kirstunvartija. Uudessa kirjassaan Rosila jatkaa kursailemattomaan tyyliinsä selontekoa Arkadianmäen väen edesottamuksista.

Talouspäällikön toimenkuvaan kuuluu luontevasti yhteistyö tilintarkastajien  kanssa. Rosila aloittaakin kirjansa vuoden 1967 skandaalista, jolloin Björn Feiringin, silloisen eduskunnan taloudenhoitajan, jäljiltä löytyivät kassakaapista vuosikausien tilittämättä jääneet miljoonat kansanedustajilta perittyjä veroja ja maksuja. Uuden käytännön mukaan alettiin valita kolme kansanedustajaa tilintarkastajiksi ja neljänneksi auktorisoitu tilintarkastaja. Yleisölle näkyvintä tarkastustoimintaa suorittivat kuitenkin lehtien toimittajat, joista Iltalehdessä ahkeroinutta Jarmo Luuppalaa alettiin jopa kutsua viidenneksi tilintarkastajaksi.

Rosila kuvaa mehukkaasti kansanedustajien rahankäyttöä, kulukorvauksia ja edustamiseen liittyviä kuluja. Iltalehtien sivuilta tutuiksi tulleet kakkosasunnon hankintaperusteet ja taksimatkat nostetaan esille. Lukijana hämmästyttää se, että yksittäisen kansanedustajan tarpeen mukaan käytäntöjä vekslataan – milloin syntyi Lex Saariota, milloin tarvittiin Lex Tykkyläistä. Jos ei mieli nimensä näkyvän uutisotsikoiden taksitilastoissa, niin siihenkin Rosila paljastaa kiertotien. Entä millainen matkalasku syntyy oman auton käytöstä, kun lääkärintodistuksella voi perustella lentämisen ja junamatkan sopimattomuutta? Toki veronmaksajia kiinnostaa kovasti myös se, miten paljon edustaessa tai työmatkoilla kuluu kallista konjakkia, tai viiniä hallitusneuvotteluissa paremman ruoan kera.

Vaikka moni kansanedustaja tekemisillään suurikirjaimisiin otsikoihin päätyykin, Rosila pitää kuitenkin tapaamiaan edustajia kunnon väkenä ja vilpillisiä yrityksiä hyvin marginaalisina. Oman edun tavoittelu systeemin sallimissa – ehkä joskus väljissä – puitteissa ei sinänsä olekaan rikollista. Monelle poliitikolle Rosila antaa myös kiitosta, joidenkin niskaan lankeaa runsassivuisesti kritiikkiä ja sillä listalla Alexander Stubb on ylitse muiden.

Suoraa puhetta, viihdyttävästi. Tätä voinee suositella kaikille veronmaksajille ja äänestäjille.

Julkaistu Kirjavinkeissä 28.6.2019

Tuulesta temmattu elämä

Pauliina Vanhatalo
Tammi, 2019



Pauliina Vanhatalon tuorein romaani, Tuulesta temmattu elämä, on monitasoinen kasvutarina. Se tuo yhteen kaksi hyvin erilaisista lähtökohdista elämäänsä ponnistavaa nuorta. Titi on vanhoillislestadiolaisen suurperheen lapsi, jolle teatteri avautuu väylänä omiin valintoihin. Ilmo puolestaan on yksinhuoltajaäidin kasvattama teatterisuvun vesa, joka on tottunut huolehtimaan pikkuveljestään äidin keskittyessä työhönsä. Jos on Ilmollakin roolipaineita elää tietyntyyppistä elämää, niin Titin olemisen raamit on sanellut vanhoillislestadiolaisuus. Tavallaan molemmat nuoret ovat jääneet sivustakatsojiksi omassa elämässään.

Titi näkee äitinsä uupumuksen, kolmentoista lapsen perheessä ei kenelläkään ole omaa rauhaa ja tilaa. Silti on vaikea odottaa hetkeä, jolloin äidin huomio olisi kokonaan Titissä. Elämässä on paljon hallitsematonta, sentään omaa syömistään hän voi hallita kieltäytymällä ruoasta. Niin epäsopivaa kuin se uskovalle onkin, sairaalahoitojakson jälkeen äiti antaa Titille luvan mennä mukaan koulun ilmaisutaitokerhoon. Harrastus johtaa teatteriopintoihin, vapaampaan elämään – mutta omien valintojen tekeminen ja itseensä uskominen on yllättävän vaikeaa.

Ilmon elämä on solmussa, muovikassillinen laskuja ulosotossa. Isän ilmaantuminen paikalle vuosien jälkeen herättää monenlaiset tunteet, ehkä myös sen pienen pojan, joka haluaa uskoa isänsä puheisiin. Ilmo hakee sotkuiseen elämäänsä hallintaa vapaasukelluksesta ja hengitysharjoituksista, hänen äitinsä helpottaa oloaan lasillisella viiniä.

Pauliina Vanhatalon henkilöt saavat kirjan sivuilla tukevan muodon yksi toisensa jälkeen. Jokainen heistä haluaa saada äänensä kuuluviin, lukijalta ymmärrystä elämälleen. Olipa sitten pyrkimys irrottautua omaan elämään tai yrittää elää jonkinlaisessa sovussa menneisyyden valintojen kanssa, tasapainottelu ei ole helppoa kenellekään. Tehokkaan tunnelatauksen tarinaan tuo teatterin ja vanhoillislestadiolaisuuden rinnakkainasettelu: onhan teatteri jotakin, joka on ”sellasta ittensä korottamista ja näytille asettamista.” Ei-sopivaa uskovalle. Erityisesti Titin ulkopuolisuudentunteet ja vaikeus heittäytyä muiden mukaan on käsin kosketeltavaa; epämukavuusaluetta niin roolien sisä- kuin ulkopuolellakin. Pauliina Vanhatalo toden totta osaa herkistää lukijansa henkilöhahmojen iholle. Jos luit jo Pitkän valotusajan ja Keskivaikean vuoden, ehkä Toisen elämänkin, niin etköhän tartu tähänkin romaaniin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.05.2019

Eikä yksikään joka häneen uskoo

Jukka Behm
Tammi, 2018




Pysäyttävä tämä kirja nimi, dramaattinen ja raamatullinen. Ensivaikutelmani on rikosromaanin ja uskontojännitteisten traumojen tunnustuskirjan välimaastosta - no, molemmathan tässä osuvat oikeaan. Kirjan tarina kuroutuu rikoksen ympärille, sen syihin ja seurauksiin, vaikkei perinteisestä dekkarista olekaan kyse. Kirjan hahmo Henri Jaatinen, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkija, tunnustaa osuutensa tapahtuneeseen ja laminoi elämänsä edellä mainittujen syiden ja seurausten liimapintaan.


Kirjan tapahtumapaikkana on pieni Kuusavan kaupunki, josta ei Google kerro ja jota Karttakaupan oppaat eivät tunne. Tähän asemakaupunkiin teini-ikäinen Henri Jaatinen muuttaa vanhempiensa kanssa joskus 1990-luvun vaihteessa. Perheen ainoana lapsena Henrillä ei ole edes sisaruksia tukenaan, kun on luotava uudet koulu- ja vapaa-ajan ympyrät - ei mitenkään helppo yhtälö 16-vuotiaalle. Hyvin pian, ja suuremmin sitä edes itse tahtomattaan, Henri ajautuu mukaan aktiivisten seurakuntanuorten, viidesläisten,  porukkaan. Alun vastentahtoisuuden jälkeen Henri löytää paikan, johon hän on tervetullut ja jossa hänellä on ystäviä. Hän kuuluu siihen erityisten ryhmään, joka on ottanut Jumalan kutsun vastaan. ottaneet Uskovaisten nuorten tiiviin ryhmän isähahmona häärii lyseon lehtori Rauno Cajander. Säännöt ovat selvät, syntiä merkitsevien asioiden lista tulee tutuksi nuortenilloista ja raamattupiirissä. Vaikka tyttöjen läheisyys kiehtoo nuoren miehen mieltä, mikään seksiin vivahtava ei tietenkään ole sallittua. Toisaalta heidän katseensa onkin jo tulevassa, sillä Cajanderin johdolla he valmistautuvat kohtaamaan maailmanlopun.

Nuoret saavat kuitenkin huomata, ettei ketään heistä vielä temmata pois maallisista velvoitteista ja on jatkettava lukio-opintojen parissa. Cajanderin profetiat saavat uusia muotoja, jotka käyvät Henrille ja muutamalle hänen ystävälleen ylivoimaisiksi. Tapahtuu se, mikä jo kirjan alkusanoissa mainitaan: Rauno Cajanderin katoaminen, rikos. Se on teko, johon he hakevat oikeutusta Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta.

Nuoren Henrin ohella tarinaa kertoo nelikymppinen Henri. Noin neljännesvuosisata myöhemmin hän käy yhä läpi nuoruutensa tapahtumia: syyllisyytensä taakkaa, pelkoja, häpeää, pettymystä. Hän ei voi kieltää vastuutaan, mutta toisaalta - kuinka nuorella Henrillä olisi voinut olla mitään käsitystä siitä, miten karismaattisten ja voimakkaiden voimien myllyyn hänet vetäistiin mukaan? Entä mitä välineitä hänellä ja hänen ystävillään oli ylipäätään punnita Cajanderin tekemisiä, oman nuoruutensa ja päähän taotun horjumattoman uskon pohjalta? On masentavaa todeta päälle nelikymppisenä, että elämä on mennyt ajelehtien toisten toiveiden ja sanomisten mukaan.

Kirjailijana Jukka Behm on uusi tuttavuus. Oli mielenkiintoista huomata, että Jukka Behm on - Henrin tavoin - teologian maisteri. Ja että myös hän oli mukana viidesläisessä herätysliikkeessä 1980-luvun lopulla. Tuolloinkin odotettiin maailmanloppua, tosin sen piti tulla 1993 eikä paria vuotta aiemmin kuten kirjassa. Tämän kirjan myötä tuli hieman vilkaistua myös joitakin yleissivistäviä pääpiirteitä herätysliikkeiden historiasta.

Miten kohdata kuolema

Jaana Ahlblad
Tammi, 2019



Epätoivottu, ihmisen toiveista ja suunnitelmista piittaamaton vieras: Kuolema. Sentään toisinaan myös odotettu armahtaja, kun elämisen kipu käy kohtuuttoman raskaaksi. Hyvinä aikoina haluamme usein unohtaa elämän rajallisuuden, mutta väistely on vain tilapäistä. Ennemmin tai myöhemmin, jo valmistautuneena tai täysin yllättäen, kuolema ottaa oikeuden järjestellä elämämme legopalikoita uudestaan.

Jaana Ahlblad menee suoraan asiaan jo kirjan nimessä. Mihin kaikkeen ihmisen on varauduttava ja valmistauduttava, kun oma tai läheisen elämä on päättymässä? Vaikka elämää ei voida enää lääketieteen keinoin pidentää, voidaan kuitenkin tehdä paljon sen eteen, että jäljellä olevat päivät olisivat mahdollisimman hyviä ja kivuttomia. Palliatiivisen eli oireenmukaisen hoidon keinoin voidaan keskittyä siihen, että parantumattomasti sairas ja hänen läheisensä saavat aktiivista, kokonaisvaltaista ja moniammatillista hoitoa ja tukea. Tarve saada oikeanlaista ja rohkaisevaa tietoa on valtava; omasta kokemuksestakin tiedän, miten hukassa ihminen on pelkoineen ja ahdistuksineen sairaalamaailman sokkeloissa. Tosiasioiden myöntäminen auttaa ymmärtämään, milloin on aika luopua hyödyttömistä ja kärsimystä lisäävistä hoidoista tai pidättäytyä elvytyksestä. Kun siirrytään saattohoitovaiheeseen, elämää on jäljellä ehkä viikkoja tai päiviä. Tavoitteena on auttaa niin kuolevaa kuin läheisiä valmistautumaan kuoleman kohtaamiseen.

Kuolemaan liittyy paljon käytännön järjestelyjä. On hoidettava hautajaiset, paperiasioita moneen suuntaan, tehtävä perunkirjoitus. Surun hidastamien omaisten arkea helpottavat käytännönläheiset ja selkeät ohjeet, jotka on kirjaan koottu omaksi osuudekseen.

Alkuvuoden uutisoinnit vanhustenhoidon huonosta tolasta loivat uutta näkökulmaa kirjan eutanasiaa käsittelevään osaan. Lehtien mielipidekyselyissä vanhenevat ihmiset kavahtivat laitokseen joutumista ja joku ilmoitti hankkiutuvansa ajoissa Hollantiin eutanasiaklinikalle. Kirjan puhuman hyvän, ihmisarvoisen hoidon ja nykytilan välillä tuntuisi olevan laajemminkin ristiriitaa. Suomessa eduskunta hylkäsi keväällä 2018 kansalaisaloitteen eutanasian laillistamisesta. Jaana Ahlblad antaa kirjassaan puheenvuoron sekä eutanasiamyönteisyydelle että -kielteisyydelle.

Mikään valmistautuminen ei välttämättä tee kuoleman kohtaamisesta yhtään helpompaa. Silti tarvitaan puhetta ja puheeksiottamista, mahdollisuutta lausua ääneen kuolemaan liittyviä ajatuksia; ehkä jopa sen arkipäiväistämistä ja palauttamista osaksi elämän normaalia kiertokulkua. Jaana Ahlbladin kirja on hyvin käytännönläheinen ja asiantuntijapainotteinen, tieto on tiivistä ja neuvot konkreettisia. Meistä joka ikinen on kirjan kohderyhmää, mutta moni meistä on myös työnsä kautta tekemisissä kuoleman, kuolevien ja surevien omaisten kanssa.

Jörn Donnerin slogan pätee tähän kirjaan oikein hyvin: Lukeminen kannattaa aina.

Julkaistu Kirjavinkeissä 3.3.2019

Elämänrakentajat

Anne B. Ragde
Tammi, 2018




Norjalaisen Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia on saanut jatkoa jo kahden kirjan verran. Perintötila ilmestyi suomeksi viime vuonna ja nyt uusimman osan, Elämänrakentajat, takakannessa puhutaankin jo Berliininpoppelit-sarjasta. Ragden luomat Neshovin suvun henkilöhahmot ovat alkaneet elää omaa elämäänsä niin, että jokainen heistä vuorollaan ansaitsisikin päästä parrasvaloihin. Kirjat kannattaa ehdottomasti lukea järjestyksessä, mitä pidemmälle sarjassa edetään, sitä huonommin ne toimivat itsenäisinä. Neshovin porukka on toisinaan kovin nihkeää paljastamaan sisintään, mutta pinnan alla kuohuu, kuplii ja jäytää monimutkaiset ristiriidat.

Tällä kertaa tarina keskittyy pitkälti Tormodiin, jota Neshovin tilalle palannut Torunn haluaa pitää isoisänään. Tosin aiempien paljastusten mukaan sukulaisuussuhde on jotain muuta, mutta menneisyyden synkkyyteen on jo tullut uutta väljyyttä. Tormodinkin elämä on viimein kelvollista ja hänestä pidetään hoivakodissa huolta. Nyt kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa, on aika kohdata myös sisintä kalvavat traumat. Yksinäisyyteen ja kaltoinkohteluun tottunut vanhus saa viimein rohkeutta ja syyn palata Neshoviin.

Margidon hautaustoimistossa on kääntynyt kokonaan uusi lehti, kun Torunn on aloittanut siellä harjoittelijana. Hautausurakoitsija Margido, Neshovin veljeksistä keskimmäinen, on työlleen omistautunut ja valmis tekemään kaikkensa asiakkaidensa eteen. Hän on kuoleman ammattilainen, joka ei voi hellittää roolistaan juuri hetkeksikään kirjan sivuilla. Nyt hänellä on veljentytär apunaan ja Torunn tuo tuulahduksia yhteistyöhön myös työn ulkopuolelta. Torunn kunnostaa Neshovia, puhuu remonteista ja Tormodin voinnista Margidolle.

Arkiset vastoinkäymiset eivät himmennä iloa siitä, että Margido, Torunn ja Tormod ovat yksinäisten vuosien jälkeen löytäneet uudenlaisen perheyhteyden. Torunnilla on myös äitinsä ja hyvä ystävätär jälleen elämässään mukana. Tahollaan Erlend ja Krumme, värikäs homopari, järjestelevät myös elämäänsä uusiksi, kun remontissa ovat sekä huvila että Krummen elämäntavat. Kaiken tämän keskelle iskee kuoleman äkillisyys ja palaset ovat jälleen sen verran sekaisin, että on tilausta kuudennelle osalle.

Toivottavasti Neshovin tarina siis jatkuu, vaikkakin alun intensiivisyys tästä osasta oli jollain tapaa hukassa. Ragde on hyvin tarkka ja yksityiskohtainen kuvauksissaan ja erityisen huolellisesti hän kuvaa hautausurakoitsijan työn vaiheita – joku voi kokea sen liiallisena takertumisena, itse viihdyin Margidon seurassa mainiosti. Tässäpä koukuttava sukutarina norjalaisesta maalaismiljööstä, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.9.2018 

Aikalisä

Marian Keyes
Tammi, 2018





Keski-iän kriiseistä riittää kirjallisuuteen ammennettavaa. Näin myös Marian Keyesin uusimmassa romaanissa, jossa päälle nelikymppinen Hugh tuntee tarvitsevansa irtiottoa arjestaan. Isän ja ystävän kuolema ovat ravistelleet miestä miettimään oman elämänsä rajallisuutta. Hugh ja Amy ovat olleet naimisissa lähes kaksikymmentä vuotta, päivät ovat täyttyneet työstä ja perheen pyörittämisestä, yhteenkuuluvuudesta ja rakkaudesta. Amyn järkytys onkin suuri, kun Hugh kertoo ottavansa aikalisän, puoli vuotta täysin itselleen. Suunnitelmat ovat jo valmiina, eikä vaimolla ole niihin sanaansa sanottavana. Hugh lähtee reppureissulle Aasiaan kuudeksi kuukaudeksi ja elelee sen kuin vapaa mies konsanaan, ilman avioliiton sitoumuksia.

Amy on täysin pois tolaltaan ja myös häpeissään, sillä miehen lähtö herättää ympäristössä paljon puheita ja spekulointia. Amyn on itsensäkin mahdotonta nähdä puolen vuoden päähän; näinköhän Hugh enää palaa ja jos palaakin, niin onko heillä enää yhteistä tulevaisuutta? Hughilla on omat seikkailunsa, mutta ehkäpä Amykaan ei enää puolen vuoden jälkeen ole entisensä – niin, onko hänelläkin nyt aikalisä meneillään? Ainakin hänellä on kädet täynnä työtä, kun hänellä on tyttärensä ja veljentytär vastuullaan, työnsä hoidettavana ja talouden laskut maksettavana. Alzheimeria sairastava isä nappaa vielä oman osansa Amyn vapaa-ajasta.

Hughin teko vaikuttaa itsekkäältä, mutta tarinan edetessä paljastuu, että Amylla on ollut omat salaiset haaveensa seikkailusta jo ennen Hughin lähtöä. Yksin jäätyään Amy tapaa uudestaan tuon haaveidensa miehen, eikä suhde jää enää pelkkien päiväunien tasolle.

Miten hienoa olikaan palata taas tauon jälkeen Marian Keyesin pariin! Hurmaava irlantilaiskirjailija on kietonut viihderomaaniinsa laajan skaalan elämän eri ulottuvuuksia kipupisteineen. Jokaisella henkilöhahmolla on omat syynsä toimiinsa ja myös urheutta kantaa vaikeat tunteensa. Tarinan pahista heistä ei saa kenestäkään. Irlantilaisittain läsnä on myös aina suurperheen tuoma tuki – ja draama – perjantaipäivällisineen. Keyes ottaa kantaa myös hyvin ajankohtaiseen asiaan, kun Amyn veljentytär Sofie tulee vahingossa raskaaksi ja haluaa abortin. Tämän vuoden toukokuussahan irlantilaiset ovat äänestäneet maailman tiukimpiin kuuluvan aborttilainsäädännön muuttamisesta, joten Keyesin tarinan tarkkaa ohjeistusta abortin järjestämiseksi voi pitää aika rohkeana tekstinä.

Aikanaan Hugh palaa kotiin, itse asiassa ennen aikojaan. Kuinkas sitten muuttuneet palaset järjestellään uudelleen? Siitä on ilo ottaa selvää, joten tästä lomalukemista, ole hyvä!


Julkaistu Kirjavinkeissä 24.6.2018

Perintötila

Anne B. Ragde
Tammi, 2017





Luin Neshovin suvusta kertovan Berliininpoppelit -trilogian muutama vuosi sitten yhteen menoon. Perhedraama jäi mieleen kiehtovana lukukokemuksena ja tuntui haikealta jättää tutuksi tulleille kirjan hahmoille jäähyväiset päätössanojen myötä. Nyt Neshovin veljekset ja kumppanit tekevät kuitenkin comebackin, ainakin yhden kirjan verran.

Ragde tuo henkilönsä niin juohevasti näyttämölle heti kirjan alussa, että trilogian tapahtumat on helppo palauttaa mieleen. Tormod on hoivakodissa neljättä vuottaan. Vekkuli homopari Erlend ja Krumme elävät rinnan omaa parisuhdettaan ja lapsiperhe-elämää. Kaikki kunnia heille siitä, että he jaksavat pitää keskinäistä hellittelyään ja keskustelua yllä lastenhoidon ohessa. Hautausurakoitsija Margidollekin on vuosia karttunut lisää ja työhön on tullut uusia paineita, joiden keskellä hän sinnittelee eteenpäin. Onhan hän vähän synkkä ajattelija, mutta samalla myös hyvin vaikuttava ja ammattinsa timantiksi hioma hahmo.

Trilogian suurten tunteiden maatila on yksinäisyydessään pimeä ja rapistunut, pellot on vuokrattu pois. Torunn, josta isä toivoi työnsä jatkajaa, on toisaalla turhautunut ja onneton parisuhteessaan. On aika tehdä uusia suunnitelmia. Onko nyt kulunut tarpeeksi aikaa, jotta Torunn on valmis kohtaamaan kaiken sen rikkinäisyyden ja kaikki ne traumat, joita kerran pakeni?

Perintötilan tunnelmassa on paljon samaa surullista virettä kuin Berliininpoppelit -trilogiassakin. Mutta kuten alkuteoksen nimestä voi päätellä – alltid givelse – aina on mahdollisuus myös ymmärtämiseen ja anteeksiantoon. Vaikeneminen sulaa pikkuhiljaa parempaan kommunikointiin. Jos ja kun tulevaisuus näyttää valoisammalta, niin olisipa hienoa lukea vielä lisää suvun vaiheista!

Julkaistu Kirjavinkeissä 18.10.2017

Säätäen ja soveltaen

Marian Keyes
Tammi, 2017



Fiktiivisen romaanin sijaan Marian Keyes on vaihteeksi julkaissut kirjan verran omaelämäkerrallisia tekstejä. Mukana on sekä aiemmin eri lehdissä ja hänen verkkosivuillaan julkaistuja kolumneja että osa tätä kirjaa varten kirjoitettuja. Tekstit on jaoteltu eri teemojen alle ja osansa saavat niin suku ja ystävät, kosmetiikkapohdinnat kuin reissut maailmallakin.

Keyes harrastaa teksteissään myös paljon itsetutkiskelua ja paljastaa auliisti oman haavoittuvaisuutensa. Hän on kertonut julkisuudessa avoimesti alkoholismistaan ja sairaalahoitoon vieneestä masennuksestaan. Silti surkuttelusta ja itsesäälistä tekstissä ei ole tietoakaan – hän kertoo omasta elämästään yhtä värikkään rempseästi ja hauskasti kuin romaanihenkilöidensä naisten elämästä. Kevyen viihteen ja rakkaushömpän alta raaputat pikkuhiljaa esiin elämän isoja kysymyksiä ja rankkoja teemoja. Kohtuullisenkokoinen pilke silmäkulmassa Keyes kertoo unettomista kauhun öistä, jolloin hän poti huonoja hampaitaan: ”…ja jos uskoo olevansa surkimus eikä tunne ansaitsevansa mitään ja harkitsee itsemurhaa, tuskinpa sitä vaivautuu hammaslääkärille, vai mitä?” Ja kuinka pelottavia hienonpuoleiset lounaat ja muut esiintymistilaisuudet voivat olla ihmiselle, jonka työ sekä vaatii että tarjoaa julkisuutta.

Kirjan tekstit eivät ole aikajärjestyksessä, joten lukemisen voi aloittaa vaikka omasta mielikategoriastaan. Itse tykästyin eniten Matkoiltani -osioon. Ranskan, Norjan ja Kyproksen jälkeen aloin malttamattomasti odottaa, josko Marian suuntaisi Isäntänsä kanssa myös Suomeen. Ja kyllä, tadaa, myös Suomi/Lappi on saanut oman kolumninsa. Harmi sinänsä, että Guardian lähetti Keyesit vain minilomalle, sillä Suomi-kolumni on matkajuttujen lyhyimmästä päästä. Matkakuvausten yllättävät näkökulmat viehättävät; herkkä ihminen kiinnittää huomionsa epätavanomaisiin seikkoihin ja toisaalta ohittaa ahdistavina sellaista, mitä yleisesti pidetään näkemisenarvoisena.

Tunnelmani kirjasta ovat kaksijakoiset. Marian Keyes kirjoittaa hauskasti ja elämänmakuisesti. Hän osaa nauraa itselleen ja aina mukana kantamilleen antihulluuspillereilleen. Ajoittain teksti on kuitenkin hieman sekavaa, kun kaikki pakkaa sekoittavat sukulaiset ja siskon kummin kaimat luetellaan ja hypätään asiasta kolmanteen. Keyesin kysymyksestä ”Mitä muuta tässä kuussa on tapahtunut?” tulee enemmänkin mieleen kirje hyvälle ystävälle kuin maailmanlaajuiselle lukijakunnalle. Mutta hei, kesälukemiseksi mukavan rentoa – missään vaiheessa ei tullut mieleen, että tämän kesken jättäisin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.7.2017

Törmäys

Annamari Marttinen
Tammi, 2016



Annamari Marttinen jatkaa havahduttavien, rankkojen teemojen parissa. Erityisen vaikutuksen minuun teki hänen vastaanottokeskukseen sijoittuva kirjansa Vapaa ja odotukset uusinta kirjaa kohtaan olivat korkealla. Törmäys lunasti odotukseni kirkkaasti ja se on aiheeltaan kirja, joka jollain tasolla on osa jokaisen lukijan henkilökohtaista elämää. Osa on selvinnyt säikähdyksellä ja kiittänyt onneaan, hyvää tuuriaan tai korkeampaa voimaa. Moni on menettänyt liikenteessä läheisensä tai surrut tutun tutun kuolemaa tai vammautumista – tai ollut syystään tai syyttään murskaamassa toisen ihmisen elämää. Jos olisi sattunut kaikelta omakohtaiselta välttymäänkin, niin silti tarina imee mukaansa kirjan henkilöiden tunteisiin. Törmäys on kuvaus niistä sekunneista, kun liikenneonnettomuus muuttaa kaikkien osallisten elämän ja ulottuu heidän lähipiiriinsäkin.

Aamun elämässä kiiltää ja kihelmöi. Alla on uutuuttaan hohtava auto. Ajatukset täyttää Jarkko ja hänen läheisyytensä odotus. Rakkaus pakkautuu rintaan ja tekee malttamattomaksi, haluaisi olla jo perillä. Tekstarin piippaukset purkavat fyysisen etäisyyden piinaa, rakkaat kasvot hymyilevät kännykän näytöltä. Tästä risteyksestä yli.

Miro on saanut viimeiset työnsä tehtyä seurakunnan hautausmaalla. On perjantai eikä työviikkoa sovi venyttää yhtään yli neljän, sillä Nadja punaisessa kesämekossaan tulee häntä vastaan portille. Nuoret odottavat yhteistä iltaa kesäteatterissa, hetkiä kylki kyljessä. Miten kiinni jo nyt, kun Nadja istuu Miron pyörän tarakalla ja tarratuu hänen vyötäröönsä hennoilla käsillään. Vauhdilla yli suojatien ja he ehtisivät juuri ja juuri ajoissa tapaamaan Nadjan äidin.

Aamulle ei tule rakkaudentäyteistä iltaa Jarkon kanssa, Miro ja Nadja eivät koskaan ehdi kesäteatteriin. Törmäys päättää Nadjan elämän ja suistaa Aamun ja Miron kivun, syyllisyyden ja surun suohon. Heidän muassaan seuraavat Miron ja Nadjan vanhemmat ja muu lähipiiri. Sivullisetkin temmataan keskelle kauhun kuvaelmaa. Mitä elämästä on jäljellä ja mistä voimaa jatkaa? Kun kaikki kiire on väistynyt, kirjan henkilöt kertovat vuoroin omasta kiirastulestaan. Kuinka pienistä valinnoista onkaan kiinni, että onnettomuudelta olisi vältytty. Ja kuinka lopullista se sitten on, kun tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Törmäys on rankkaa luettavaa menettämisestä ja syyllisyydentunteista. Yhtäällä elämä on murskana, toisaalla on kohdattava ulkomaailma, sairaalan koneisto, hautajaisjärjestelyt. Aikajänne on onnettomuudesta Nadjan hautajaisiin. Marttisen teksti saa eläytymään kirjan henkilöiden tuskaan ja toimii kaikupohjana myös omille kokemuksille – kiitos niille takapenkin enkeleille on entistä syvempi tämän lukukokemuksen jälkeen.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.10.2016

Pitkä valotusaika

Pitkä valotusaika
Pauliina Vanhatalo



Tammi,
2015

Aarni on isätön, koulunsa päättänyt poika 1960-luvun Oulussa. Hän on nuoruuden kasvukivuissaan kärvistelevä seurailija, jonka herkkyyttä ympäristö saattaa pitää umpimielisyytenä ja laiskuutenakin. Toisten syrjään jäävän pojan sisällä muhii myös vihaa, joka on vaarassa purkautua arvaamattomiin tekoihin. Äiti kiristää kravatin aamulla pojan kaulaan ja tuuppaa hänet järjestämäänsä työhaastatteluun Enni-tädin valokuvausliikkeeseen. Työpaikka muuttaa Aarnin elämänsuunnan, kamerasta tulee hänen välineensä rajata ja täsmentää maailmaa ja tulla siitä osalliseksi.

Valokuvauksesta Aarni löytää oman taiteellisuutensa ja herkkyytensä kanavan. Hän rakastuu ja perustaa perheen, elämä kulkee eteenpäin. Näitä rakennusvuosia kuvataan myös Aarnin suhteessa hänen ystäväänsä Teuvoon; kaveriin, joka on ponnistanut matkaan helpommista lähtökohdista. Kuten elämässä aina, vuodet vaativat punnitsemaan elämää uusista näkökulmista suhteessa itseen ja toisiin. Niin tekee myös Aarnin vaimo Ilse.

Oulu on keskeisellä sijalla vielä taakse jäätyäänkin, melkeinpä kuin yksi tarinan hahmoista. Oulu kulkee mukana murteena ja mielen maisemana, vaikka Aarni olikin “näyttänyt keskisormea tyhjälle laiturille, kun juna oli lähtenyt liikkeelle Oulun asemalla.”

Pitkä valotusaika on Pauliina Vanhatalon viides romaani ja lisäksi hän on julkaissut kolme teosta taiteilijanimellä Veera Vaahtera. Hänen tekstinsä on kauniin eleetöntä ja tuo Aarnin liki lukijaa, ihan keittiöön ja tupaan asti. Oulun seudun murre soljuu pehmoisesti tekstissä ja tarttuu korvaan; tätä kuuntelisin mielelläni äänikirjanakin. Aarnin tarina ei sinänsä ole mitenkään omaleimainen, mutta ehkä juuri siksi se puhutteleekin: kenenpä kasvukäyrä ei vaatisi tukevaa alustaa ja pitkää valotusaikaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 19.9.2015

Kateissa

Kateissa
Roope Sarvilinna

Tammi,2015

Katoamisuutiset ovat lehtien arkista kauraa; milloin on hukassa muistisairas, milloin marjastaja tai maailmanvalloitukselle lähtenyt kolmivuotias. Netissä huudellaan ahkerasti karanneiden kissojen ja koirien perään.

Sarvilinnan kirjan Höntynen on kadottanut yhteyden veljeensä Juntuseen ja se on kova paikka yhteisen tasatahtisen nuoruuden jälkeen. Aivan kuin vuosien sitoutuminen yhteisiin juttuihin olisi sivutuotteena piirtänyt suuntaviivoja aikuisuuden varallekin. Mutta Juntunen jättäytyikin pelistä pois, oli asioita, jotka vetivät toisaalle.

Juntunen ja Höntynen, kaveriporukan majakka ja perävaunu – kaveruus kasvoi vahvaksi yhteisissä pallopeleissä ja niissä tavanomaisissa nuorten riennoissa. Pojat kahlasivat läpi lukion ja armeijan ja nauttivat opiskelijaelämästä viihdykkeineen. Kaiken sen kokeneena voisi pikkuhiljaa siirtyä aikuisempaan maailmaan, saada perheen, talon ja kohtuullisen hyvän työuran alkuun. Näin ainakin Höntynen ajatteli ja tuli olettaneeksi Juntusen ajatukset samansuuntaisiksi. Olettamus meni vinoon, Juntunen meni Thaimaahan. Ja siltä reissulta palattuaan tahtoi maailmalta lisää, sen kummemmin menojaan ja suuntaansa selittelemättä. Pelkkä menolippu riitti Juntuselle.

Höntynen on epätietoinen, ärsyyntynyt ja kaipaa kaveriaan. Kaipuu saa hyvin äijämäiset kasvot, Juntunen suorastaan rumanoloisen kutsumanimen. Äiti mainitaan ohimennen, mutta häntä ei päästetä juurikaan ääneen, eikä varsinkaan vuolaisiin tunteenpurkauksiin.“Niin se homma menee, ei olla kaksosia, yks jätkä jää, toinen lähtee.” Taustalla avataan ajoittain myös Juntusen tuntoja hänen reissuiltaan maailmalla.

Kirja keskittyy napakasti kahden veljeksen suhteeseen ja Höntysen näkökulmaan, mikä on tarinan kannalta erittäin onnistunut valinta. Tekstistä paistaa vielä nuoren miehen herkkyys, jota ei kuitenkaan auta päästää pintaan. Kaipaus on sorahtelevaa ja ärähtelevää ja taipuu sanoja selvemmin teoiksi, kun Höntynen miettii keinoja selvittääkseen Juntusen kohtaloa. Hän kelaa menneitä, punnitsee nykyisyyttä ja huomaa, että  elämä ei aina sujukaan ihan käsikirjoituksen mukaan. Enää ei mennäkään kaveriporukan mukana ja aikuisuuden valintojen kanssa jokainen on yksin.

Nautin kirjan tuoreesta, ei niin tavallisesta otteesta katoamisen aiheuttamaan epätietoisuuteen – suosittelen lukulistalle!

Julkaistu Kirjavinkeissä 15.8.2015 

Rakkaudenhirviö

Rakkaudenhirviö
Saara Turunen



Tammi,
2015

Mummo menettelee Kotivinkin ohjeiden mukaan ja antaa lapselleen ruokaa vain tasatunnein ja laittaa itkevän lapsen saunaan rauhoittumaan. Äiti pesee lattian, pyyhkii pölyt ja oppii istumaan hiljaa ja muita häiritsemättä. Tytärtä ajaa maailmalle levottomuus, tarve löytää itsensä kokoinen ja omalta tuntuva paikka. Sydämen tyhjyys huutaa rakkautta, toista ihmistä täyttämään sen, mikä vajaata on. Maan ääriinkään juokseminen ei vain kavenna kuilua omaan itseen. Rakkaudenhirviön on pysähdyttävä penkomaan oman mielensä pakkia, nostettava päivänvaloon aiempienkin sukupolvien selviytymistaistelut traumoineen.

Tarinan juoni sinänsä on hyvin tavanomainen: Katsotaan elämän jakamat kortit aina vanhempia ja isovanhempia myöten. Omia valintoja pohjataan saatuihin eväisiin. Se on kaiken lähtökohta, joka muovaa itse kunkin polkuja ja persoonaa. Mitä tiukempia taakkoja saa kantaakseen, sitä varmemmin paketissa tulee painoa seuraavan sukupolvenkin reppuun. Kaksi yhden hinnalla! Rakkaudenhirviöllä on edessä yli 400-sivuinen porautuminen menneisyyteensä, ennen kuin hän voi tulla enemmän tutuksi itselleen.

Tytön isä haluaa rakentaa oman talon itäsuomalaiseen kylään metsän reunaan. Kaupunki Citymarketteineen jää kauas taakse, leveän tien päähän. Isän mukana on hauska kulkea rautakaupassa ja autopesulassa. Äidin kanssa elämä on jäykempää; muutosten ja uusien asioiden keskellä äidille on tärkeintä yrittää pysyä ihan vain tavallisena ja mielellään näkymättömänäkin. Erikoisuus on pelottavaa ja hallitsematonta ja se johtaa herkästi häpeään ja epäjärjestykseeen. Ja silloin saa hävetä silmät päästään, mikä on ihmiselle kestämätön paikka.

Tyttö omaksuu vanhempiensa mallin ja yrittää elää äidin kaavamaisten ajatusten mukaan, mutta se ei suinkaan ole aina helppoa. Kun vaarin hautajaisissa on esitettävä laulu Jumalan kämmenellä ihmisten edessä, tytön sisällä kiehuu musta viha. Kapinan ja uhman siemenet on kylvetty. Tyttö kasvaa vieraaksi itselleen ja ulkopuoliseksi maailmalle. Vaikka matkaisi kuinka kauan, kaikki on surullista yksin.

Lopulta tyttö palaa kaikki vuodet mukana kulkeneeseen vanhaan valokuvaan. Ainakin osittain palaset loksahtavat paikoilleen kuin sovinnon merkiksi. Loppujen lopuksi, jospa matkan teko on oleellisempaa kuin perille pääsy. Ulkopuolisuuteen ja epäluuloisuuteen totutettu hukkaa monta hyvää hetkeä ja menettää paljon. Tai sitten ei – tämäkin on hurja löytöretki itseen ja kaiken matkan teon arvoinen! Kaapissa saattaa olla luurankoja, mutta kuinka ainutlaatuinen tyyppi sieltä astuukaan ulos! Minä itse kaikkineni risoineni ja säröineni.

Rakkaudenhirviön lyhyet luvut saavat juonen etenemään mielenkiintoisesti pieninä jaksoina. Teksti on herkullisen niukkasanaista eikä turhia rönsyile. Samalla kertaa vaivatonta ja silti maaliinsa tarkasti osuvaa. Nautin kirjan lukemisesta niin paljon, että ajoittain oli ihan pakko lukea sitä laajemman kuulijakunnan puutteessa miehelleni. Esimerkiksi kodin – tai lähinnä äidin – tiukkaa uskonnollisuutta kuvataan tytön silmin nautittavan osuvasti.

Minuun Rakkaudenhirviö kolahti siis ihan kympillä.  Kirjan puhutteleva kansikuva sisältää tärkeän viestin lukijalle. Toivottavasti kiinnostut selvittämään sen merkityksen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 25.5.:

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/rakkaudenhirvio/

Musta hevonen

Musta hevonen
Saara Kesävuori


Tammi,
2015


Wikipedian mukaan:
"Musta hevonen (engl. dark horse) on kielikuva, jolla tarkoitetaan esimerkiksi vaaleissa ennakolta arvaamatonta voittajaa. Sanonta on jo tuttu 1800-luvulta ja se mainitaan kirjailija Benjamin Disraelin teoksessa The Young Duke (1831)." Jotta dekkari ylipäätään  olisi lukijaa koukuttava, se tarvitsee oman mustan hevosensa - joskus jopa useammankin, hyvä ettei peräti lauman - pitääkseen jännitystä yllä viimeiseen asti. Kun juoni on tarpeeksi vetävä, kirjaa ei voi laskea käsistään ennen loppuhuipennusta.

Saara Kesävuori on tamperelainen kirjailija ja minulle uusi tuttavuus. Häneltä on aiemmin ilmestynyt nuortenkirjoja ja näytelmiä sekä väitöskirja Eila Pennasen varhaistuotannosta. Sittemmin hän on laajentanut genreään rikoskirjallisuuteen. Olli Holma -trilogian ensimmäinen osa oli nimeltään Saarroksissa ja se ilmestyi vuonna 2012. Pikaisesti vilkaisin sarjan käsittelelemiä aiheita ja ainakin Olli Holma kakkonen eli romaani nimeltä Tarkasti vartioitu pitänee lisätä lukulistalle. Tapahtumat nimittäin kytkeytyvät Kreikan sekavaan tilanteeseen ja laittomien pakolaisten ahdinkoon. Keikka kuin keikka, kunhan suuntana on Kreikka... Haluan nähdä, miten Kesävuori on aihetta käsitellyt ja juuri nyt se on valitettavan ajankohtainenkin.

Mustan hevosen tapahtumat sijoittuvat Tampereelle. Nyt 14-vuotias Lidia on syntymänsä jälkeen jätetty katolisen ortokodin portaille Puolassa. Hän on saanut kodin Karinin ja Jyrkin luona ja Petestä itselleen pikkuveljen. Murrosikään ehtinyt Lidia on uhmakas ja mistään piittaamaton. Hänen halunsa rikkoa rajoja on johtanut jo useamman kerran perhekotisijoituksiin. Kun Lidia jälleen kerran on kadonnut, Karin ei halua ensimmäiseksi kääntyä poliisin puoleen lisäongelmien pelossa. Sen sijaan hän etsii käsiinsä Anni Elorannan, joka on opettanut myös Lidialle itsepuolustustaitoja perhekoti Kattilassa. Anni on vapaalla ja alkuun ärtynyt Karinin ripustautumisesta itseensä. Pian kuitenkin selviää, että Lidia ei ole tavanomaisella karkumatkallaan. Tytön ruumis löytyy rannalta pahvilaatikosta.

Anni Elorannan omatkaan perhekuviot eivät ole aivan tasapainoisimmasta päästä. Anni oli tottunut jo lapsesta kulkemaan kahden kodin väliä. Isoveli Santulla oli huume- ja lääkekoukkutaustaa. Nyt oikeanlaista lääkitystä tarvittiin pitämään diagnosoitu skitsofrenia kurissa. Nyt Santusta tulee poliisien pääepäilty Lidian surmaan. Anni on kuitenkin toista mieltä; hän tuntee veljensä ja toisaalta tapahtumaketjussa on muutenkin liikaa täsmäämättömiä asioita.

Musta hevonen on helppoa, jouhevasti etenevää luettavaa. Lukijalle väläytellään potentiaalisia epäiltyjä, mutta vihjeet ovat sopivan epämääräisiä. Loppuratkaisu säilyy hyvin salassa loppumetreille saakka. Syyllisen selvitessä juoni onnahtaa hieman. Perusteita, jotka paljastavat Lidian murhaajan, ei kunnolla lausuta ääneen. Lukukokemus on kuitenkin voittopuolisesti positiivinen ja omalta osaltani johtaa Saarroksissa -romaanin myötä jatkoon Ateenassa.

Juomasuositus tälle kirjalle:

Sonnentorin tee Schönen Feierabend, hunajan kera


Ja seuraksi juustosarvia:
https://www.ideakeittio.fi/reseptit/kinkku-juustosarvet

Nainen joka varasti elämäni

Nainen joka varasti elämäni
Marian Keyes



Tammi,
2015


"Joskus saa mitä haluaa, joskus saa mitä tarvitsee ja joskus saa mitä sattuu saamaan."



Matematiikka on tieteiden kuningatar - ja kirjamatematiikka sen vallattomasti aaltoileva sivuhaara! Se tarkoittaa, että luet yhden kirjan uudelta tuttavuudelta ja sen seurauksena luettavien listalle putkahtaa tusina kirjaa lisää. Marian Keyesin kohdalla kirjaimellisesti tusina, sillä Nainen joka varasti elämäni on hänen kolmastoista suomennettu kirjansa.

Stella Sweeney on nelikymppinen perheenäiti, joka puurtaa toisen kirjansa parissa. Hän puhkuu yritteliäisyyttä, ainakin taloudellisten realiteettien yllytyksestä. Toisaalta, jos huoneessa on jaffakeksejä jemmassa, niin mukavuudenhaluisuuteenkaan ei ole pitkä matka. Arkeen tuo haastetta niin teini-ikäiset lapset kuin asteen verran reppana mies ja kirjoittamisestakin lipsahtaa herkästi harhateille. Stella on tietenkin naissankariainesta, rohkea ja sitkeä vastusten selättäjä. Sisua tarvitaankin, kun hän sairastuu harvinaiseen ja äkilliseen autoimmuunisairauteen, joka kaataa hänet lähes vuodeksi halvaantuneeksi ja puhumattomaksi sairaalaan. Stellan elämä ei suinkaan pysähdy sängyn pohjallakaan polkemaan paikoilleen.Lukijalla on yllättävän hauskaa näin vakavan paikan edessä.

Marian Keyesiin viitataan mimmikirjallisuuden mestarina ja nimitys tuo väistämättä mieleen Katherine Pancolin. Jos yhden Keyesin kirjan pohjalta uskallan vetää yhteneväisyyksiä näiden kirjailijoiden välille, niin kevyen hömpän ja huumorin taustana on vakavia ja rankkojakin aiheita. Keveys kasvaa syvyyttää ja koskettaa. Luin muutaman artikkelin Marian Keyesistä ja se kyllä avasi kirjan juonta aivan uudella tavalla. Keyes on itse käynyt läpi alkoholismin ja vaikean depression, kärsinyt itsetuhoisuudesta. Melkoinen paketti itsekoettua mistä ammentaa mielenterveysongelmia kirjan henkilöillekin.

Niin, kuka varastikaan ja kenen elämän? Todennäköisesti ei kukaan ei kenenkään, sillä ajatus kuulostaa turhautuneelta puuskahdukselta tilanteessa, jossa ohjat eivät vain ole kestäneet omissa käsissä. Perin inhimillistä: "Minä en sanonut mitään. Enhän minä pystynytkään. Mutta taas kerran ihmettelin, miten vähän me tiedämme muista ihmisistä. Miten me niin usein nielemme  sen pinnallisten tarinan, jota meille kaupataan." (Lainaus s. 183).

Aperitiiviksi kimaltavan kaunis kansi, ja siitä sitten koko kattaukseen, olkaas hyvät. Minun osaltani Keyes ei jää tähän kirjaan ja lämpimästi suosittelen sinullekin.

Vapaa

Vapaa
Annamari Marttinen



Tammi,
2015



Näinköhän julistaisin jo vahvojen kotimaisten naiskirjailijoiden kevään alkaneeksi kirjahyllyssäni? Annamari Marttisen Vapaa vie lukijansa Joutsenon vastaanottokeskuksen käytäville, entisen Konnunsuon keskusvankilan tiloihin. Vastaanottokeskukseen saapuessaan turvapaikanhakijoilla on usein takanaan vaarallinen ja kaoottinen pakomatka. Monet heistä ovat turvautuneet ihmissalakuljetukseen ja väärennettyihin papereihin. He ovat jättäneet taakseen kaiken tutun ja paenneet henkensä edestä. He ovat paenneet olosuhteita, jotka välähtävät television kuvaruudulla meille kaukaisten maailman kriiseinä ja konflikteina. Mihin vastaanottokeskus sijoittuu pakenemisen aikajanalle, ovatko he jo uuden alussa, turvassa... Missä he ovat? He ovat keskellä kylmää pohjoista maisemaa, metsien ja peltojen takana, vieraan ja vaikean kielen ympäröimiä. Heidän tulevaisuutensa on toisten käsissä, on vain odotettava. Hakemuksen käsittelyä. Siirtoa. Palauttamisen pelon haihtumista.

Kirja kertoo Mahdista, joka on paennut kotimaastaan Irakista. Hän saapuu Joutsenon vastaanottokeskukseen keskelle "ei mitään", joku oli kuiskannut jopa venäläisestä vankilasta. Matka jatkuu kuitenkin ilman tarkastuksia ja pysähdyksiä; Mahdi voi viimein tuntea olevansa turvassa ja hän tarkastelee muita bussin matkustajia, joilla on sama matka. Näihin ihmisiin hän tutustuisi tulevina viikkoina, pakomatkaansa hän on tehnyt yksin ilman ainuttakaan perheenjäsentään.  Niin paljon kuin Mahdi onkin jättänyt taakseen, kidutussellin jäljet seuraavat mukana ja öisin kahleet pureutuvat ihoon uudestaan ja uudestaan.

Mahdi saa suomen kielen opettajakseen vaalean ja viehättävän Katariinan. Opettajasta tulee Mahdille tärkeä tukipylväs ja kannustaja. Hänen oppituntinsa ovat avaimia yhteisöllisyyteen, jonka syntymiseen tarvitaan yhteinen kieli. Tarvitaan myös rajoja ja rooleja, että kommunikointi pysyy mutkattomana. Katariina on suojaton niiden sanojen edessä, mitä Mahdin papereista paljastuu. Sanat eivät yllä kaikkeen, eivät edes suomen kielen opettajan.

Mahdi käy hiljaisuudessa keskustelua Patun, entisen vangin kanssa. Samaisessa sellissä Patu on kärsinyt rangaistustaan 30 vuotta aikaisemmin. Patusta tulee Mahdille tärkeä ja hänen kohtalostaan kiinnostava. Ehkä siksi, että muita yhteyksiä suomalaiseen yhteiskuntaan ja vastaanottokeskuksen ulkopuolelle ei vielä ole - on vain Patu ja Katariina. Mahdi ei ole vanki, silti Patun tavoin hän on muurien ympäröimä - ja onko vapautta välittömästi muurien ulkopuolellakaan vielä? Mahdia ja Patua yhdistää kiinnostus uskonasioihin, joskin Mahdi joutuu pohtimaan: "Entä jos Jumalani ei ole täällä? Jos hän ei tule tänne? Tämä ei ole hänen paikkansa? Täällä on toinen Jumala? Tuntevatko Jumalat toisensa?" 

Annamari Marttinen työskentelee vastaanottokeskuksessa suomen kielen opettajana. Kirjassa onkin sisältä päin eletyn vakuuttavuutta ja siksi se kaikessa fiktiivisyydessään tuntuu hyvin todelta. Aihe on myös hyvin mielenkiintoinen, koska tätä puolta emme maahanmuuttajista juuri ollenkaan näe. Entä koska Mahdi voi sanoa olevansa vapaa? Oliko Patu vapaa kärsittyään rangaistuksensa? Kirja ottaa lukijan lempeästi vierelleen ja antaa lukijalle vapauden pohtia syviäkin syntyjä. Yksinkertaisesti todettuna: vaikuttava, hieno lukukokemus. Kiitokset Tammelle tästä arvostelukappaleesta.

"Jos ihmisessä on tahra. Jos tahra on jo tullut, lähteekö se koskaan kokonaan? Ja missä kohtaa se tahra on? Pyyhkiytyykö se pois millään määrällä sovitusta, anteeksipyyntöä ja anteeksisaamista, rukousta?"

Pieni elokuvateatteri Pariisissa

Pieni elokuvateatteri Pariisissa
Nicolas Barreau


Tammi,
2014




Rakkautta ilmassa?
Kyllä !




Vielä ehdit vallan hyvin piipahtaa pienessä taianomaisessa elokuvateatterissa Pariisissa ennen joulua!

Tästä Kirjavinkkeihin, ole hyvä:

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/pieni-elokuvateatteri-pariisissa/

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Lasteni tarina

Lasteni tarina
Essi Kummu



Tammi
2014



Mikä on sinun syntymäsi tarina?

Kerran aloitettuani en juurikaan malttanut taukoja pitää, kun luin Essi Kummun kirjaa Lasteni tarina. Jälleen uusi kirjailijatuttavuus; Essi Kummu (s. 1977) on pohjoispohjalainen kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja. Tämän kirjan perusteella kävin jo pienet historiapenkojaiset ja lisään luettavien listalle ainakin hänen esikoisromaaninsa Mania (2006). Kummun tekstissä on mielenkiintoinen oma temponsa, joka vie mukanaan. Halusin edetä tarinassa myös siksi, että pääsisin huokaisemaan: Kyllä he selviävät.

Kirja on vastaus Essi Kummun tyttären 8-vuotiaana esittämään kysymykseen: "Olinko minä ihana vauva?" Ehkä hyvinkin tyypillinen kysymys pienille tytöille, jotka leikkivät kotileikkejä ja hoivaavat nukkevauvojaan. Oma historia kiinnostaa. Ja kyllä, kaikki vauvat ovat ihania - mutta miten monta erilaista tarinaa sinne taustalle mahtuukaan! Essi Kummun kaksoset syntyvät aivan liian aikaisin keskosina ja siitä hetkestä eteen päin elämästään taistelevat niin pienet vauvat kuin äitikin. Itse asiassa äiti ei ole varma, haluavatko lapset jäädä tänne ollenkaan. Lapset ovat aivan liian hauraita äidin syliin, mutta joutuvat silti kestämään happilaitteet, elvytystä, aivoverenvuodon. Uskaltaako tuntea omakseen lasta, jota ei saa edes koskettaa ja jonka voi seuraavassa hetkessä menettää? Elämä paiskaa ilman ennakkovaroituksia tilanteeseen, johon ei ole arvannut käydä sopeutumiskursseja eikä muutosvalmennuksia. Ehkä koko siihenastinen kasvu ja aikuistuminen pitäisi sitä olla, mutta entä jos on "sotainvalidi kolmannessa polvessa." Tunnehistoriamme kun sisältää usein enemmän vaikenemista kuin sanoja, enemmän vahvuudenvaatimusta kuin heikkouden sietämistä.

Henkilökohtaisuudessaan kirja on vaikuttava lukukokemus ja nautin Essi Kummun kumpuilevasta tekstistä, joka vaihtelee pitkistä ja monisanaisista lauseista ytimekkäisiin muutaman sanan toteamuksiin. En ehkä olisi halunnut lukea tätä raskaana ollessani ja on vieläkin hämmentävää todeta, miten erilaisten vaiheiden ja syvien vesien kautta itse kukin meistä äidiksi (ja isäksi) kasvaa. Jokaisella töppösellä on huikea tarinansa ja jokainen lapsi on toden totta lahjaa.

Kiitos Kustannusosakeyhtiö Tammi - kirja on saatu arvostelukappaleena.

Minä olen Malala. Koulutyttö jonka Taliban yritti vaientaa

Minä olen Malala
Malala Yousafzai
ja Christina Lamb


Tammi,
2013


Merkityksellisille kirjoille tuntuu olevan oma kirjoittamaton ja salattu aikansa ja paikkansa lukemiselle. Tätä Tammen arvostelukappaleena lahjoittamaa kirjaa, Malala Yousafzain Minä olen Malalaa, kypsyttelin myös hyvän aikaa hyllyssäni - enkä suotta. Kun sitten tartuin kirjaan, tiesin sen vievän minua mennessään ja arvasin uppoutuvani täysin itselleni vieraaseen ja monin tavoin yllättävään maailmaan. Keskelle lukusessiota sattui myös surullinen ja järkyttävä kahden avustustyöntekijän ampumatapaus Afganistanissa. Ja vaikka kirja kertookin naapurimaasta Pakistanista, se auttoi silti näkemään uutisen taustaa. Kuin toiseen todellisuuteen, jossa on normaalia kantaa asetta mukanaan ja jossa naisten elämän raamit ovat aivan toisenlaiset kuin omamme. 

Malala syntyi 1997 Mingorassa Pakistanissa perheensä esikoisena. Kyläläiset säälittelivät hänen äitiään eivätkä isääkään onnitelleet; "Olin tyttö maassa, jossa pojan syntymää juhlistetaan ammuskelemalla kivääreillä ilmaan, kun taas tytöt kätketään verhon taakse eikä heillä ole elämässään muuta roolia kuin valmistaa ruokaa ja synnyttää lapsia." Malalan isä oli kuitenkin erilainen kuin useimmat muut pataanimiehet ja oli ylen onnellinen tyttärestään heti alusta alkaen. Hän toimi opettajana perustamassaan koulussa ja piti myös tyttöjen koulutusta tärkeänä. Malala sai aina tuntea olevansa erityinen ja  isänsä arvostama. Hänellä oli jo nuoresta vahva usko koulutuksen tuomiin mahdollisuuksiin; se kuului kaikille sukupuoleen katsomatta ja sen avulla elinoloja voitaisiin kohentaa niin hänen kotimaassaan kuin muuallakin maailmassa.

Malala tahtoo olla luokkansa paras ja opiskelee ahkerasti. Hän kirjoittaa salanimellä blogia BBC:n urdunkieliselle palvelulle ja puhuu julkisesti tyttöjen oikeuksien puolesta, vaikka maan tilanne vaatiikin tasapainottelua aktiivisuudessa. Ääri-islamilainen Taleban-liike on ottanut "maailman kauneimmassa paikassa", Swatin laaksossa vallan ja kieltänyt tytöiltä koulunkäynnin. Malalan isää on uhkailtu ja lopulta tilanne kärjistyy lokakuussa 2012: Malalaa ammutaan päähän, kun hän on bussissa matkalla koulusta kotiin. Kallovammat ovat vakavia ja vain harvat uskovat hänen selviävän hengissä. Hänet lennätetään Britanniaan saamaan hoitoa ja toipuminen voi alkaa.

Kirjan aihe on vaikea, rankka, järkyttävä. Malalan tarina on kuitenkin niin mielenkiintoisesti kirjoitettu, että kirjan myötä on helppoa mennä mukaan pakistanilaisen koulutytön arkeen ja haaveisiin. Pakistanin ja siinä sivussa naapurimaidenkin historiaa ja kulttuuria on kuvattu kiehtovasti ja faktat "loksauttavat" johdonmukaisesti paikoilleen uutisista hajanaisesti mieleenjääneitä tapahtumia menneiltä vuosilta. Pataanien luonteenpiirteistä jää mieleen suuri vieraanvaraisuus ja toisaalta nuukuus. Kirja on myös kaunis kunnianosoitus sitkeydelle, jota yksikin ihminen - teinityttö syrjäisestä Pakistanin laaksosta - voi osaltaan osoittaa tärkeiksi kokemiensa asioiden puolesta.  Aivan huikea tarina, jonka kertojasta on tullut tunnettu ihmisoikeusaktivisti ja tyttöjen koulutuksen puolestapuhuja ja jopa kaikkien aikojen nuorin ehdokas Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

"Olin kauhuissani, mutta en sanonut äidille mitään. Sanoin itselleni: Olet jo kerran kohdannut kuoleman, Malala. Tämä on sinun toinen elämäsi. Älä pelkää - jos pelkäät, et pysty menemään eteenpäin."