lauantai 27. kesäkuuta 2015

Himoshoppaaja tähtien tiellä





Himoshoppaaja tähtien tiellä
Sophie Kinsella




WSOY,
2015



Lomasääkartallani kukkivat lähinnä sadepisarat ja lukemisetkin on olleet vakavahenkispainotteisia (joskin erittäin antoisia) viime aikoina, joten tasapainon vuoksi on kevennyksen aika. Sophie Kinsellan uusin on suorastaan täsmäisku tähän hetkeen. Tiedän jo vanhastaan, että Becky Brandon, omaa sukuaan Bloomwood, on varsin virkistävää seuraa. Ja kun hän on paikalla, aina sattuu ja tapahtuu - tällä kertaa oikein suuren maailman tyyliin. Nyt Becky lähtee Los Angelesiin ja tahtoo punaiselle matolle filmitähtien seuraan.

Lukelle tarjoutuu tilaisuus työprojektiin Los Angelesissa. Beckyn tuntien on helppo arvata, että Becky on lähdössä mukaan julkkisten kotikonnuille ja säihkyvän glamourin tyyssijoille. Enkelten kaupunkiin, "missä aurinko paistaa, ihmisillä on supervalkoiset hampaat ja talot ovat kuin suoraan elokuvan kulisseista." Pariskunnan pienelle Minnie-tyttöselle järjestyy hoitopaikka eliittipäiväkotiin. Beckyn ensimmäinen työsuunnitelma menee mönkään, mutta ei hätää - hän päättääkin hakeutua stylistiksi Hollywoodin elokuvatähdille. Tavoitteeseen voi näin ensialkuun tähdätä Beckymäisen tarmokkaalla shoppailulla. Ja jos Becky onnistuu sähläämään hektisen vaihtuvissa tilanteissa, niin yllätyksellistä on filmitähtienkin toiminta. Onneksi rakas tiukkojen tilanteiden tuki Suze saapuu paikalle myös. Ystävyyssuhde tosin joutuu koetukselle siinä missä suhde aviomieheenkin, kun Hollywood mahdollisuuksineen pyyhkäisee Beckyn menestyksen huumaan. Kuinka korkea on suurten lupausten hinta lopultakin?

Uran luomisen ohessa Beckyn on myös hoideltava perhepiirin salamyhkäisyyksiä, sillä anoppi on tulossa kyläilemään ja Beckyn isäkin ilmaantuu Amerikan mantereelle nuoruudenaikaisten selvittämättömien tapahtumien takia. Tässä vaiheessa soppaa olen iloinen siitä, että Beckyn ja Luken historia värikkäine vaiheineen on jo aiemmista kirjoista tuttu ja tiedän, missä mennään. Becky alkaa näyttäytyä minulle entistä syvempänä persoonana;  Vaikka hänen silmänsä syttyvät ostoskatujen ja näyteikkunoiden bling-blingistä, niin kaiken sen alla sykkii lämmin sydän. Sydämen peittona on kumpareen verran merkkijakkuja, silkkihuiveja, hansikkaita, piikkikorkoja ja kateutta aiheuttavia aurinkolaseja - mutta silti! Pinnallisuusvyöhykkeen ja turhamaisuuskuorrutuksen alta kaivelin esiin sitä toisenlaista Rebeccaa, jota en aiemmista Himoshoppaajista vielä osannut hakea. Hän on sentään tullut äidiksikin matkan varrella, mikä ei voi olla muuttamatta tai ainakin laajentamatta naiseläjän prioriteetteja.

Tämä kirja on kesälukemista parhaimmillaan ja ansaitsee monta Hollywood-kuorrutteista tähteä. Sophie Kinsella toden totta taitaa chick lit -tyylin ja Himoshoppaaja tähtien tiellä on juuri sopiva sekoitus romanttista komediaa ja kutittavaa jännitystä. Kirjan loppu yllättää ja lupaa: "Pian Beckystä taas kuullaan!" Ok, uteliaisuushan on elämän merkki - pysytään kuulolla.






tiistai 23. kesäkuuta 2015

Sataa sataa ropisee, aina vaan!

Tämä kesälomasää vaatiikiin tuhdit eväät,

kuutisen senttiä 
Berliininpoppelittrilogiaa



Ja tauolla äidin ryynirieskaa



Siispä tupahommia, kirjoja ja kokkailua... 
Ryynirieskan ohje löytyy Ideakeittiöstä

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Suomi sodan jälkeen: Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944-1949






Suomi sodan jälkeen
Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944-1949
Antero Holmila & Simo Mikkonen


Atena,
2015



Suomi, Neuvostoliitto ja Britannia solmivat Moskovan välirauhaksi nimetyn aseleposopimuksen syyskuussa 1944. Lapin sota saatiin päätökseen huhtikuussa 1945. Sotavuosina talvisotaan, jatkosotaan ja Lapin sotaan oli lähtenyt noin 700 000 miestä ja naista. Sille matkalle jäi suuri joukko suomalaisia, ehjänä palasi tuskin yksikään – tuliaisina oli vähintäänkin henkisiä vammoja. Vuosikausia poikkeusoloissa elänyt, tuhoa ja kuolemaa nähnyt kansa aloitti paluun normaaliin elämään. On annettu ymmärtää, että yhtenäinen kansa kokosi voimansa ja rakensi raunioille hyvinvointi-Suomen.
Paluuta rauhaan tehtiin rajusti  muuttuneessa toimintaympäristössä. Maa oli köyhtynyt sodan aikana ja moni asia oli “kortilla.” Sodassa tuhoutuneita kaupunkeja ja kyliä piti rakentaa uudestaan. Suomella oli maksettavanaan 300 miljoonan dollarin sotakorvaukset, joten teollisuutta oli pakko kehittää ja laajentaa rivakasti. Yksi suurimpia haasteita oli siirtoväen asuttaminen, kun sodassa menetettyjen alueiden väestölle oli löydyttävä uusi asuinpaikka nopeassa tahdissa.
Liittoutuneiden valvontakomissio valvoi Moskovan välirauhansopimuksen toimeenpanoa maassa tarkasti. Kirjasta käy hyvin ilmi valvontakomission laajat oikeudet puuttua Suomen asioihin. Käytännössä valvontakomissio oli Neuvostoliiton hallussa ja sen puheenjohtajana toimi Stalinin luottomies Andrei Zdanov.
Maan sisäpoliittinen tilanne oli hyvin levoton uutta suuntaa hakiessaan. Sodanaikaisen vihollisen kanssa oli nyt rakennettava rauhaa; toisaalta luottamus oli heikkoa ja neuvostomiehityksen uhka väijyi päiden yllä vieläkin. Aatteellisesti uhka ja mahdollisuus – näkökulmasta riippuen – oli myös maansisäistä, sillä SKP toimi jälleen laillisena puolueena ja sai rajan takaa myös tukea toiminnalleen. Sen sijaan sodanaikaiset toimijat saivat nyt herkästi fasistisen leiman. Lakkautettavien listalle päätyivät muun muassa Lotta Svärd -järjestö ja Suojeluskunta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti kuritti aiempaa poliittista johtoa.
Vaikka kirjassa käsitellään hyvinkin laajoja asiakokonaisuuksia, Holmila ja Mikkonen ovat mielestäni onnistuneet kirjoittamaan ne auki selkeällä ja mielenkiintoisella tavalla. Kirja tuo julki sen, miten tärkeää vaihetta maamme historiassa tuolloin elettiin ja miten paljon haasteita siihen sisältyi. Yhtä lailla tiukilla oli niin maan poliittinen johto kuin tavallinen kansakin, kun sodan jälkeen oli jälleen haettava otetta elämästä.
Kirja kannattaa lukea vaikka kertauskurssina siksi, että on kyse omasta historiastamme. Halusimme tai emme, osaa tuosta sodan jälleenrakentajien sisusta, vimmasta, pelosta ja urheudesta – siitä toivostakin – kannamme mielemme pohjalla itse kukin edelleenkin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 21.6. 2015

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Kaunistuvaa juhannusta!



Kulje,
kulje kuin tarhuri polkua pitkin.
Pysähdy,
katsele,
kuuntele;
Kaikkea koeta kädellä,
kuin äiti kuumeisen lapsen otsaa.
(Tommy Tabermann)

Lämpenemisen merkkejä ilmassa,
aurinkokin pilkahtelee jo.
Nautitaan tästä.

Sopivasti juhannukseksi
posti toi eilen
Taika-mukit
aktiivisuudesta Ideakeittiössä.
Ihanat siniset ♥


torstai 18. kesäkuuta 2015

Suomityttö oliivimetsässä





Suomityttö oliivimetsässä
Lenita Lehto


Books on Demand,
2015


Kirjallisuuden laajassa kattauksessa matkakirjat ovat yksi lempilajeistani. Muut maat ja vieraat kulttuurit ovat loputon mielenkiinnon ja ihmetyksen kohde, mistä ammentaa palasia omaan maailmankuvaan. Varsinaisia helmiä ovat sitten nämä ulkosuomalaisten kirjoittamat kuvaukset maailmalta, sillä heillä on silmää katsoa asioita sekä suomalaisesta että uuden kotimaan perspektiivistä rinnakkain. Ihan ylimpänä henkilökohtaisten mieltymysten listalla on kaikki Kreikkaan viittaava. Jälleen löytyi uusi sellainen, Lenita Lehdon Suomityttö oliivimetsässä. Montaa päivää kirja ei ehtinyt yöpöydällä vanheta, kun raivasin sille luettavien listaltani tilaa. Enkä sitten juuri käsistäni laskenut ennen viimeistä sivua. Irwiniä siteeraten: "Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan..."

Voi miten tutulta kirjan alku kuulostaakaan! Ympärillä kiehtova maailma, kielten opiskelun rikkaus ja kansainvälisyyden kohina - kaikesta tuosta huumaannuin itsekin nuorena tyttönä ja voin täysin eläytyä Lenita Lehdon silloisiin ajatuksiin. Mutta siinä missä itse jäin paikoilleni, Lenita alkoi toteuttaa unelmiaan ja lähti matkaoppaaksi maailmalle. Oppaana hän ehti kierrellä monta maata, kunnes Kreikka ja kreikkalaisuus - ja nuorukainen nimeltä Dimitris - alkoi pitää suomineitoa otteessaan yhä tiukemmin. Siinä ei pienet pyristelyt vastaan enää auttaneet.

Lenita saapuu Dimitriksen kotikylään Agrínioon ja aivan uusi elämänvaihe osana kreikkalaista perhettä alkaa. Tästä alkaa myös kirjan ehdottomasti mielenkiintoisin osuus, sillä lukija suorastaan tempaistaan mukaan kreikkalaisen elämänmenon ytimeen. Hääseremoniat, lasten kastaminen, perheen ja uskonnon merkitys, perinteet ja uskomukset... Ensimmäiseksi hämmästyn sitä yhtenäisyyttä, jolla tapaa näistä asioita olen kuullut Kreikan matkoillamme tai lukenut toisaalla. Toiseksi hämmästyn  kaikkea sitä uutta, mitä kirjasta voin Kreikka-kuvaani ammentaa. Ja tietenkin oliivipuut - niillä on aina kiistaton merkityksensä ja painava paikkansa!

Syvästi vaikuttuneena luin Dimitriksen perheen historiaa, jonka kautta kirja nostaa esiin kreikkalaisten kokemia kovia aikoja. Teksti on sekä koskettavaa että kaikkea tapahtunutta ja siitä selvinneitä  ihmisiä kunnioittavaa. Vertaan tilannetta Suomeen, miten sota-ajat ovat yhäkin meitä lähellä omaan perhehistoriaamme kirjoitettuna. Onko menneisyys vielä paljon lähempänä pintaa kreikkalaisuudessa, se jokin sanattomanakin siirtyvä tunteiden kirjo sukupolvelta toiselle? Tai olemmeko me itse kuitenkin jo luiskahtamassa pois siitä hiljaisesta tiedosta, kun ja jos emme  enää osaa pitää yhtä ja turrumme välinpitämättömiksi kaikelle lähipiirimme ulkopuolella?

Suomalainen juhannus 2015: kietoudun tiukemmin villatakkiin ja vedän pörrösukat jalkaani. Ulkona sataa tihuuttaa eikä lämpöasteita ole juuri kymmentä enempää. Mutta mitä olosuhteista, kun tämäkin suomityttö sai vaellella oliivimetsissä, juhlia nimipäiviä ja seurata ortodoksien pääsiäistä lähes 270 sivun verran. Hauskasti kuvilla elävöitettynä. Tuli niin kreikkalainen olo, ei suinkaan ulkopuolelta turistina katsellen vaan aivan kuin olisin hetken ollut sisäpiiriä. I was not born in Greece but Greece was born in me..

ps. Tätä lukisin jatko-osankin.




Poika joka katosi





Poika joka katosi
Marja-Leena Tiainen



Avain,
2015


Kannen kolme sanaa kiteyttävät ytimekkäästi kirjan surullisen juonen. Kirjan aihe on rankka ja aiheena ahdistava, mutta kieleltään se on yksinkertainen ja helppolukuinen nuortenkirja. Marja-Leena Tiainen on mukauttanut Poistui kotoaan -romaaninsa selkokieliseen muotoon. Ensivilkaisu kansien sisälle antaa mielikuvan runokirjasta. Kyse on kuitenkin nimenomaan selkokielisyydestä, lyhyistä ja pelkistetyistä lauseista. Selkokirjat ovat olleet minulle tuntematonta aluetta ja nyt tämä kirja kutsui luokseen puhuttelevalla teemallaan. Kansikuvakin on todella kaunis, yhtä aikaa pelottavan tyhjä ja silti lohduttavan rauhallinen.

17-vuotiaan Hannan perhettä ravistelee järkyttävällä tavalla pikkuveli Mikon katoaminen. Menetyksen lisäksi vanhemmat ja Hanna joutuvat elämään kiduttavassa epätietoisuudessa siitä, mtä oikein on tapahtunut. Jonkin ajan päästä Mikon mopo löytyy metsästä, mutta sekään ei auta etsinnöissä eteen päin. Pojan löytyminen elossa alkaa näyttää epätodennäköiseltä, vaikka äiti vielä siihen toivoon takertuukin. Surua ja kriisiä edetään läpi ennen kaikkea Hannan tuntemusten kautta. Mahdottomassakin tilanteessa toivo huomisesta kuitenkin nostaa päätään.

Jos lukeminen on nuorelle syystä tai toisesta vaivalloista tai lukeminen harrastuksena on muuten vain jäänyt vieraaksi, tämänkaltaiset selkokieliset kirjat voivat olla ovi kirjallisuuden maailmaan. Helppolukuinen romaani, jonka sivumäärä ei uuvuta hitaampaakan lukijaa, voi antaa upean onnistumisen tunteen lukuharrastuksen saralla.

Erityisen hyvin kirja sopii myös suomenkieltä vasta opetteleville. Kieltenopiskelulle sydämeni menettäneenä puhun kokemuksesta; varsinkin saksan- ja ranskankielen kertaukseen olen silloin tällöin etsiskellyt luettavaa nuorille tarkoitetuista romaaneista. Minun on siis varsin helppo samaistua vähemmän lukevan tai lukemisen haasteelliseksi kokevan iloon onnistuneesta lukuprojektista. Jokaista vastaantulevaa ranskankielistä sanaa en ehkä ymmärrä, mutta hyvä jos kokonaisuuden kuitenkin - ymmärrän riittävästi lukeakseni kirjan loppuun asti. Kieltenopetuksen tukena selkokirjat ovat kerrassaan mainioita.

Poika joka katosi etenee loogisesti ja rankkaa kriisiä lohdullisesti avaten. Asiat ratkeavat, tavalla tai toisella, ja pikkuhiljaa tilanteen hyväksyminen pääsee alkuun ihmisten mielissä. Tapahtuneet eivät unohdu, mutta niiden rinnalle kasvaa uutta. Lukeminen kuuluu kaikille ja siksi selkokirjoilla on tärkeä paikkansa kirjallisuudessa. Mutta se ei rajaa tätäkään kirjaa pelkästään erityisryhmille, kyllä tähän voi tarttua kuka tahansa.


perjantai 12. kesäkuuta 2015

Viimeinen sana





Viimeinen sana
Pärttyli Rinne



Noxbooks,
2014


Tässä kirjassa viimeinen sana on kohtalokas, joskin tapahtumien kulku ennustaa murheellista loppua pitkin matkaa. Tiedättehän runon, jonka puhuttelevaa loppua tässä siteeraan:



 "...Toiselle sama asia on alku, toiselle viimeinen pisara,
jonka myötä malja läikkyi yli.
Näinkö vähästä, ajattelee joku.
Mutta mistä hän tietää, miten paljon maljassa jo oli."

Pärttyli Rinteen esikoisromaani jättää lukijan hapuilemaan sanoja ilmiölle, jota en mielessäni saa asettumaan mihinkään raameihin. Alusta alkaen on selvää, että tässä ei käy hyvin. Kenellekään.
Viimeinen sana on kuin negatiivinen kasvutarina, itseään ruokkiva kasautuma pahaa oloa. Kellahtaako tässä yksi tärkeä lukemisen funktio päälaelleen; Enkö lue juuri siksi, että kirja avaa eteeni tuntematonta ja selittää sen syitä? Mutta kun aiheena on koulusurma, kirjailija voi tuskin tehdä muuta kuin jättää lukijansa ahdistuksen raunioille.

Kirjan päähenkilö on ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva Franz, joka joutuu koulussa kiusaamisen kohteeksi. Franz kestää ilmeettömästi sen, että koulutoveri sylkee hänen kasvoilleen - omassa maailmassaan Franz asettuu tapahtuneen yläpuolelle. Hän tavoittelee suuria kehittelemänsä vapauden filosofian turvin. Franzin päämääränä on tulla suureksi filosofiksi ja hän vannoo tosiajattelun nimeen. Filofiset pohdinnat vain korostavat Franzin eristäytymistä muusta maailmasta, sillä hän ei juurikaan jaa intohimoaan filosofiaan muiden kanssa. Ilman dialogia Franzin ajatukset eivät joudu testiin eivätkä taivu kompromisseihin. Franz lukkiutuu puhumattomaksi ja sulkee itsensä muilta, mutta yhtä lailla hän on kadottanut yhteyden itseensä. Hänen tosiajattelunsa on kylmän tunteetonta ja armotonta. Ehkä hänen on täytynyt itseään suojatakseen teoretisoida omat tunteensa. Vaikein ja ahdistavin tunne lienee juuri häpeän ja hyväksymättömyyden tunne. Franzkin saa kokea sen, että ettei kuulu porukkaan. Hän ei arkana, sanoja hakevana tuumailijana istu hyväksyttyihin raameihin.

Sosiaalisten suhteiden vähyys määrittää kuvaa Franzista, mutta hänellä on kuitenkin kaverina Kolehmainen, jonka kanssa viettää aikaa. Nuoret viihtyvät yhdessä, mutta jotain häiritsevää epäsuhtaa suhteessa kuitenkin on. Kolehmainen puhuu taukoamatta aseista ja puuhailee niiden parissa, Franz kantaa filosofisten totuuksien kirjaa mukanaan. Kuvioissa on mukana myös Virpi, joka oman mielensä mukaan tarjoaa Franzille pieniä suosion hetkiä. Satunnaiset yhteydenosoitukset ovat kuin almuja, joita Franz nöyränä poimii ja kuvittelee rakastavansa Virpiä. Suhteessa Virpiin Franz tuntuu hetkeksi olemaan valmis luopumaan suojavarustuksistaan ja ylemmyydentunteistaan. Hän voisi tulla ulos omasta yksinäisyydestään - ainakin kokeilla sitä - jos vain Virpi antaisi hänelle mahdollisuuden.

Pientä toivoa Franzille antaa myös filosofian opettaja Helena. Franz kuuntelee Helenaa koululuokassa omien kriittisten suodattimiensa läpi ja lopulta pettyy opettajaansakin. Tämäkään ei näe maailmaa hänen tavoin eikä ymmärrä Franzin nerokkuutta. Filosofian johtotähdelle opettajan kannustava kasi on loukkaavan keskinkertainen.

Tarina sekä kasvattaa lukijan ahdistusta että pitää vankassa otteessaan murheelliseen loppuun asti. Koulusurmien traagisuudessa on jotain niin armotonta, ettei tällaisen fiktiivisen tarinankaan kuulu armahtaa lukijaansa. Toisaalta juuri se tekee Rinteen tekstistä niin vaikuttavaa, kaikessa fiktiivisyydessään totta. Franzin vanhemmat ovat kyllä kovin huolissaan pojastaan, mutta heillä ei ole keinoja eikä uskallusta puuttua asiaan. Kirja ei sormella osoitellen syyllistä, mutta tekstittää silti niin vanhempien avuttomuuden kuin kavereiden ajattelemattomuudenkin. Ehkä luettuasi kirjan sittenkin päätät, että jotain, että paljonkin on tehtävissä - ajoissa.  Varjoissa viihtyvän luoksekin voi sitkeällä tahdolla löytyä polku.

Kirja on saatu arvostelukappaleena - kiitokset ajatteluryöpyistä, joita lukeminen sai aikaan.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Mimmit 2






Mimmit 2
Katherine Pancol



Bazar,
2015



Katherine Pancolin Mimmit jätti minut kutkuttavaan odotuksen tunteeseen; tätä naisenergiaa on luvassa vielä kahden kirjan verran! Koin jälleennäkemisen riemua, kun Mimmit 2 vei minut tuttujen henkilöhahmojen pariin. Sarjan ensimmäisestä osasta jäi vahvana mieleen Stella ja hänen perheensä. Kakkososan tapahtumapaikkana on New York ja keskeisiksi henkilöiksi nousevat Gary ja Hortense.
Nuoren parin, Garyn ja Hortensen, suhteessa jylläävät arki ja työelämän haasteet. Hortensen kiivas temperamentti on entisellään ja Garyn rauhoitteleva, kannustava ja sovitteleva ote on monesti tarpeen. Hortense suunnittelee vaatteita ja hakee kiihkeästi ideaa omaan mallistoonsa. Hänen haaveenaan on oma muotitalo. Hortense saa hankkeelleen yllättävän tukijan, jonka todelliset motiivit Hortensen auttamiselle jäävät vielä pimentoon – kenties odottamaan sarjan päätösosaa. Gary puolestaan jatkaa musiikin parissa ja valmistautuu konsertoimaan hiljaisen ja ujon Calypson kanssa. Myös Calypso saa niin paljon sivutilaa, että hänenkin elämästään lienee toiveita kuulla lisää.
Hortensen pikkusisko Zoé viestittelee merten takaa ja tarjoaa samalla myös lukijalle päivityksen hänen elämäänsä Gaétanin rinnalla. Sisaruksille aiheuttaa huolta myös äiti Joséphine, jonka luennoille ilmaantuu outo mies ja joka seurailee Joséphinea matkan päästä.
Sarjan avausosan tavoin mimmit jatkavat tässäkin kirjassa rohkeasti eteenpäin elämän hankaluuksien ja salaisuuksien ryteikössä. Rakkaus venyy ajoittain kolmiodraamaksi asti. Sarjan kirjojen kannet eivät paljasta juonesta tavunkaan vertaa, mutta kauniita ne ovat. Kuin karkkipapereita konsanaan. Tarina on pahasti kesken ja avoimia kysymyksiä jää paljon. Uteliaisuuskäyräni kolmannen Mimmit -kirjan suhteen on korkealla.

Julkaistu Kirjavinkeissä 10.6.2015:

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Isä ja poika kaukopartiossa





Isä ja poika kaukopartiossa
Pekka ja Pauli Savinaisen muistelmat
Irja Kortelainen




Minerva,
2015

Jotenkin se aina syvästi koskettaa, kun todetaan, että eivätpä ne miehet sodasta ja rintamalla olostaan jälkeen päin puhuneet. Ja jos puhuivat, niin ehkä keskenään. Monen vuoden taakka, kaikki nähty ja koettu, oli liian painavaa puettavaa sanoiksi. Toisaalta sodan käänteet tekivät liittolaisista vihollisia ja päin vastoin, sankaruus saattoi muuttua häpeäksi. Aina ei ole ollut lupakaan puhua. Kuitenkin haluamme kuulla omaa historiaamme ja yritämme ymmärtää isovanhempiemme perintöä, sitä sanatontakin. On hyvä, että näitä sotamuistelmia - joista yksi uusimpia on Irja Kortelaisen kokoama Isä ja poika kaukopartiossa -  julkaistaan. Kirja perustuu Pauli Savinaisen haastatteluihin ja se kertoo hänen ja hänen isänsä Pekka Savinaisen sota-ajan kokemuksista. Samalla tämä on jälleen yksi kertauskurssi tapahtumista maamme itärajalla laajemminkin.

Pekka Savinaisen elämässä sodat seurasivat jatkumona toinen toistaan. Hän syntyi Itä-Karjalassa 1800-luvun lopulla Särkijärvellä ja ehti mukaan jo ensimmäiseen maailmansotaan Venäjän tsaarin armeijan upseerina. Vienan Karjalassa virisi vapautusyrityksiä ja vapautustaisteluita 1920-luvun vaihteessa, jotka kuitenkin epäonnistuivat. Otteet rajan takana kovenivat ja myös Pekka joutui pakenemaan Suomen puolelle, lähes koko muu suku vietiin Siperiaan. Talvisodan alkupuolella kaukopartiotoiminta pääsi alkuun ja pitkän kokemuksen omaava ja maastot tunteva Pekka Savinainen oli yksi sen pätevimpiä miehiä.

Suomalaiset kaukopartiomiehet toimivat lähinnä päämajan alaisina yksikköinä jatkosodassa ja Lapin sodan aikana. Vaativille retkille tarvittiin kovakuntoisia, hermonsa hallitsevia tarkasti valikoituneita miehiä. Retket olivat varsinaista tiimityötä, jokaisella oli tärkeä paikkansa kokonaisuuden kannalta ja yhden epäonnistuminen saattoi koitua kohtaloksi koko porukalle.

Talvosodan loppupuolella myös Pauli lähti isänsä mukana Kajaaniin ja ja pääsi siellä sissikoulutukseen. Paulilla oli tuolloin ikää vasta 17 vuotta ja äiti vastusti pojan lähtöä - huolta oli riittämiin jo siinäkin, että mies haavoittui sotareissuillaan. Äidin vastaväitteistä huolimatta Paulista tuli kaukopartiomies isänsä rinnalle.

Täytyy todeta, että tarkkaan on vuosikymmenten takaiset asiat Pauli Savinaisen mieleen piirtyneet. Hyvinkin yksityiskohtaisesti ja mielenkiintoisesti Irja Kotilainen kuvaa miesten reissuja vihollisen selustaan. Teksti tuo havainnollisesti esiin sen, miten vaativia ja usein yllätyksellisiä tilanteet olivat. Kovaa peliä, toisaalla kuin Bostonissa. Fyysinen ja henkinen kantti äärimmäisessä testissä. Ihailtavaa on myös se porukan henki, että tätä työtä tehdään yhdessä eikä kaveria todellakaan hevillä jätetä. Vastapainoksi partioretkillä saattoi jopa lempi leimahtaa, kuten Pauli kertoo ensimmäisestä matkastaan Stalinin kanavan taakse. Isä torppasi kuitenkin pojan romanttiset haaveet siihen paikkaan, että sissit olisivat voineet ottaa neitosen mukaan kotimatkalleen.

Sodan päätyttyä Suomi joutui liittoutuneiden valvontakomission tiukkaan valvontaan. Pelko venäläismiehityksestä ei hellittänyt. Monet tiedusteluelimissä mukana olleet siirtyivät ulkomaille turvaan, näin toimivat myös Savinaisen miehet. Valvontakomission lisäki punainen Valpo vaati kaukopartiomiehiä tilille, ei vain tiedustelutoiminnan vaan myös asekätkennän selvittämiseksi.

Jos historia kiinnostaa, niin näihin muistelmiin kannattaa tarttua. Minulle historian tapahtumat aukenevat parhaimmin juuri näin, yksilön näkökulmasta avattuna. Muistelmissa asian tuo lähelle juuri se henkilökohtainen ote ympäröivän maailman tapahtumiin. Sotahistoriankin keskellä ihminen elää myös yksityiselämäänsä, vaikka rajat saattavatkin olla olosuhteiden pakosta ahtaat.


http://www.adlibris.com/fi/kirja/isa-ja-poika-kaukopartiossa-9789523121300?gclid=CN6z0pigxM8CFePNcgod_LAC1g