lauantai 28. marraskuuta 2015

Kaukana jossain onnenmaa






Kaukana jossain onnenmaa
Johanna Venho


WSOY, 2015



Aavan meren tuolla puolen. Aivan kuin suomalaisessa tangossa, Johanna Venhon uusimmassa romaanissa onni siintää epätarkkana toisaalla, horisontissa. Sitä kohti on ihmisen kaipuu kurotella.
Kirjassa rakennetaan vuoroin äidin, vuoroin pojan tarinaa 1970-luvun alusta nykyhetkeen. Kaarina on tullut äidiksi parikymppisenä ja elänyt sovinnaista ja sopeutuvaista elämää. Pikkuperheen arkea on käsikirjoitettu miehen ja pojan rytmiin, Kaarinan osa on ollut mukautua ja hoivata. Kun Kaarina jää yksinhuoltajaksi, pojasta tulee hänen elämänsä keskipiste. Kuusikymppisenä Kaarina räväyttää ja haluaa elämänsä uusiksi kertaheitolla: Kroppa uusiksi plastiikkakirurgilla, vaikka se onni pitäisi hakea Brasiliasta asti.
Otto on nelikymppinen työterveyspsykologi, joka kirjoittaa kirjaa onnellisuudesta. Kirjoitusprojektin rinnalla, tai ehkä sen suurimpana polttoaineena, Otto laatii oman elämänsä välitilinpäätöstä. Molemmat hänen elämänsä naiset ovat jättäneet hänet: Äiti Kaarina on matkannut maan ääriin plastiikkakirurgille, vaimo Eloisa haluaa ottaa etäisyyttä mieheensä ja aloittaa uudet kuviot Tampereella. Työnsä puolesta Otto tuntee kyllä psyyken mekanismit ja psykologian teoriasuuntaukset, mutta nyt hämmennys nouseekin omasta sisimmästä. Kaarina ja Eloisa, oma keski-ikäisyyden painokin, sekoittavat miehen onnellisuuspalikat. Mihin tarttua, ennen kuin elämä on ohi?
Johanna Venho on julkaissut paitsi jokusen romaanin, myös useita lastenkirjoja ja runokirjoja. Jotain runonomaista on myös tässä kirjassa. Tekstiä voi nautiskella kuin tummahkoa, kehittynyttä, tammisen viipyilevää hyvää viiniä. Hitaasti, kauniista lasista. Kiirehän tässä ei ole, kun tapahtumat nykyhetkessä ovat vain pieniä liikahduksia. Tärkeämpää onkin se, miten tähän on tultu ja mihin risteyskohdasta käännytään. Äidin ja pojan kiinteä suhde ja sen emotionaaliset roolit, jotka eivät enää pädekään aikuisuudessa. Tekstissä sykähdyttää elämän haavoittuvuus ja vanhenemisen pelko, jolta pohjalta on kuitenkin – jokaisen omien voimavarojensa ja uskalluksensa mukaan – mahdollisuus tavoitella omia, ainutlaatuisia unelmiaan. Loppuratkaisu on ehkä juuri niin epämääräinen kuin todellisessa elämässäkin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 27.11.2015

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Ryöstön hetki kullan kallis




Ryöstön hetki kullan kallis
Catharina Ingelman-Sundberg


Schildts & Söderströms,
2015



Catharina Ingelman-Sundberg aloitti Keinutuolikoplan seikkailut kirjassaan Kakkua, kiitos! Tätä senioriviisikkoa – eli Märthaa, Stinaa, Anna-Gretaa, Neroa ja Haravaa – palvelutalo Timantin ankea ja tiukkapipoinen arki ei miellyttänyt ja paremman elämän toivo veti rikoksen poluille sarjan aloitusosassa. Kun elämä aivan ilmeisesti siitä kohentui, niin samalla rötöstelyn tiellä jatketaan. Keinot voivat olla kyseenalaiset, mutta tarkoitus hyvä: Robin Hood -meiningillä viisikko pyrkii paikkaamaan sitä aukkoa, mikä yhteiskunnan tarjoamissa palveluissa on. Keinutuolikoplan sydämellä on vähävaraisten hyvinvointi, erityisesti vanhusten ja muiden avuntarvitsijoiden.
Jo kirjan alkulehdillä herää kysymys, miten tämä porukka alun alkaenkaan on vanhusten palvelutaloon päässyt ja päätynyt. Ikänsä puolesta kyllä, mutta muita palvelutarpeen kriteereitä on vaikea listata. Tai ehkä onkin juuri niin, ettei heidän iässään enää tarvitse jäädä jauhamaan tekojensa riskejä ja mahdollisia seurauksia. Kun idealamppu kerran syttyy, niin sitähän ei vakan alle piiloteta. Tarinan alkajaisiksi poppoo onkin Las Vegasissa – jos sitä ryöstörahastoa on kerran tarkoitus kasvattaa, niin kokeillaanpa keikkaa kasinolle!
Amerikan seikkailujen jälkeen viisikko palaa Ruotsiin ja ostaa majapaikakseen vanhan huvilan. Ryöstely ei tunnu olevan heille ongelma, mutta varallisuuden hallinnointi on haasteellista – joskus on jopa suunniteltava kertaalleen ryöstetyn jäljittämistä ja ryöstämistä uudelleen. Aktiivinen elämäntapa pitää virkeänä ja olosuhteet valppaana. Huvilan vierustontilla majailee karskinpuoleinen moottoripyöräjengi ja arvelut naapurin hämärähommista ovat molemminpuolisia. Vuoroin ollaan vieraissa ja tutkaillaan tapahtumia naapurin tiluksilla. Tylsää tällä porukalla ei ole eikä vastoinkäymisiä jäädä jauhamaan, sitkun ja mutkun sijaan toimitaan!
Jo kirjan kansi virittää siihen, mitä tuleman pitää. Tähdet vain tuikkivat loistokkaasti taustalla, kun räväkkä mummeli julistaa koko olemuksellaan iloa ja lystiä elämää. Catharina Ingelman-Sundberg onnistuu tekemään tekstistään hyvin visuaalista, kirjaa lukiessa voi vaivatta nähdä mielessään rollaattoreilla pakoon kurvaavat seniorit. Kunhan ei vielä kävisi niin, että kopla päätyy esittelemään taitojaan valkokankaalle; juoni toimisi erinomaisesti elokuvan runkona. Tekstissä häiritsi ajoittain joidenkin asioiden, kuten heidän jalon tavoitteensa, toistelu. Kirja oli viihdyttävää ja helponhauskaa lukemista, vaikka aivan terävin kärki jää ikään kuin puuttumaan.
Jos tuntuu, että nykydekkareissa veri roiskuu liikaa ja väkivalta ahdistaa, niin tässäpä virkistävä vaihtoehtodekkari! Saatan itsekin välipaloiksi lukaista vielä sarjan aloitusosan ja mahdolliset tulevatkin koplan seikkailut.
Julkaistu Kirjavinkeissä 25.11.2015 


tiistai 24. marraskuuta 2015

Kuun ja tähden mailla





Kuun ja tähden mailla
Reeta Paakkinen


Atena, 2015



Tartuin tähän kirjaan ahnain mielin, ajatuksenani lyödä vähintäänkin kaksi subtrooppista kärpästä yhdellä iskulla. Alueena Turkki on päivänpolttavan aktuelli: Maa on ottanut vastaan jo pitkälti yli kaksi miljoonaa pakolaista rajan takaa Syyriasta ja pakolaiskriisin lisäksi sisäpoliittisten jännitteiden tynnyrissä muhii monta muuta isoa asiaa. Ajankohtaisuutensa lisäksi kirjan suunta on kohti maisemia, joissa sieluni aina lepää – Kreikkaa.Reeta Paakkinen ammentaa tekstinsä vahvalta pohjalta. Hän on asunut pitkään Turkissa, Kreikassa ja Kyproksella ja opiskellut alueen nykyhistoriaa, politiikkaa ja kieliä. Toimittajatyönsä kautta Paakkinen on tutustunut Kreikan ja Turkin värikkääseen elämänkirjoon. Merkityksellistä on toki myös koko se henkilökohtaisen elämän paletti, joka kiinnittää ulkosuomalaisen uuteen ympäristöönsä.
Vaikka Turkki onkin paljon esillä uutisissa, maana se saattaa olla hyvinkin tuntematon muillekin kuin minulle. Ellei tunne asioiden taustoja ja historiaa, uutiset jäävät jollain tapaa ohuiksi. Kuun ja tähden mailla avaa kiinnostavasti ja perinpohjaisesti Kreikan ja Turkin kimuranttia suhdetta ja Kyproksen kahtiajakautuneisuutta. Vaikka historiassa sukelletaan syvälle, vuosilukuja tärkeämmäksi nousee tuhti sisältö. Nautin historian havinasta, kertaan jo kerran opiskeltuja ja autuaasti unohdettuja – alueella ovat aikanaan vaikuttaneet niin kreikkalaiset, roomalaiset kuin ottomaanitkin. Maaperä on kantanut päällään mahtavien valtakuntien nousun ja kukistumisen. Meille jälkipolville riittää turisteina kierreltävää ja ihmeteltävää; Kappadokian maanalaisissa kaupungeissa, Nemrut-vuorella, Erdinen kaupungissa.
Minulle kirjan kiinnostavinta antia oli kuitenkin lähihistorian avautuminen.  Kyproksen vuosikymmeniä kestänyt jako kreikkalaiseen ja turkkilaiseen osaan on viiltänyt verisiä haavoja maiden historiaan. Vallankaappauksen jäljiltä autioituneessa Varoshan kaupungissa rotat ja lepakot pesivät hotellihuoneissa kasvavissa johanneksenleipäpuissa. Jäljellä on aavemaisia, homeisia ja rapistuneita rakennuksia. Surullista luettavaa – ja mikä vastakohta Alanyan aurinkorannoille.
Kirja on myös upea ikkuna turkkilaiseen arkeen. Meikäläiseen itsepalvelusysteemiin tottunut hätkähtää turkkilaista palvelukulttuuria – ja saattaapa huokaista ihastuksestakin. Naiset kaunistuvat kampaajalla ja manikyyrissä, vapaa-aika on liian arvokasta tuhlattavaksi luuttu kädessä ja talonmies huolehtii  lämpimän leivän ovelle! Onkohan meiltä jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä tästä elämästä?
Loppusanoiksi suosittelen tätä kirjaa kaikille! Tee vaikka nojatuolimatka, uppoudu kulttuurien erilaisuuteen, pyörittele mielessäsi päivänpolitiikkaa tai haahuile historian hämärässä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 24.11.2015

Kirjan jälkimainingeissa maistuu vaikkapa kreikkalainen pitsa Ideakeittiöstä ♥

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Antaa salaman tulla, minä odotan: Kalervo Palsan kirjeitä





Antaa salaman tulla, minä odotan
Kalervo Palsan kirjeitä
Maj-Lis Pitkänen (toim.)


Johnny Kniga, 2015



“Ihmiset ei kestä kattoa minun töitäni, net näkevät niissä ittensä.”
Kittilän kohutaiteilijan Ostrobotnialla esillä olleita töitä piiloteltiin vuonna 1974, kun presidentti Urho Kekkonen oli tulossa näyttelyyn. Maj-Lis Pitkäsentoimittamassa kirjassa vuorottelevat Kalervon Palsan kirjeet ja raju, värikylläinen taide.
Kalervo “Kalle” Palsan, Porno-Kalleksikin nimetyn, tauluissa pääteemoiksi nousevat seksuaalisuus, kuolema ja olemisen ankeus kaikissa vivahteissaan. Taiteensa polttoaineeksi hänellä oli omassa elämässään angstia ja ristiriitoja, mistä ammentaa. Lapsuudenkotina oli viheliäinen, ränsistynyt mökki Kittilän huonomaineisella “Narikan” alueella. Kalervon vanhemmat, Huugo ja Hilda, majoittivat kulkumiehiä ja harjoittivat elinkeinokseen viinaksien välitystoimintaa. Trokasivat siis. Mökin viereen rakennettiin jäterimoista majapaikaksi vaja, johon Kalle myöhemmin muutti asumaan. Piskuisesta majasta tuli hänen ateljeensa, komeasti Getsemaneksi mainittu.
Maj-Lis Pitkäsestä tulee Kalervon luotettu ystävä, jolle hän kirjoittaa ajatuksiaan taiteesta ja elämän ristiriitaisuuksista. Juuri näihin kirjeisiin kirja perustuu. Pitkänen auttaa monissa käytännön asioissa ja järjestää näyttelyä Helsinkiin. Tukea tarvitaan silloinkin, kun Kalle pyrkii Ateneumiin ja pääkaupungin hälinä on hänelle miltei liikaa. Kirjeistä käy ilmi, miten elintärkeää ystävyys Kallelle on; hänellä on joku, joka kuulee hänen masennuksensa, kuolemanviehätyksensä ja ymmärtää hänen taiteellisuuttaan. Arki pienessä mökissä on alkeellista ja alkoholinhuuruista. Palsa päätyy usein pohtimaan elämän tarkoituksettomuutta. Hän kirjoittaa kirjeissään usein itsemurhan mahdollisuudesta, mutta menehtyy mökissään keuhkokuumeeseen kolmekymppisenä.
Kirjan kannen maalaus kiteyttää hyvin sitä kuvaa, joka minulle Kalervo Palsasta lukemani perusteella syntyi. Ulkopuolisuus käy kylmänä puhurina päälle ja vetää liikkumattomaksi. Kuolemalleko hän jäykästi ojentaa kättään, vaikka kaikki muu hänessä on paikalleen jähmettynyttä – jopa tietävä katsekin? Ikkunan takana ihmiset ovat liian kaukana, omassa elämässään kiinni. Suosittelen kirjaa vaikuttavana taiteilijakuvauksena, Palsan taiteesta en uskaltaudu paljoa sanomaan. Se saa tosin pohtimaan, mikä on taiteen tehtävä. Kodinsisustajan mieleen, sävy sävyyn sohvan kanssa, Kalervo Palsan taulut tuskin ovat. Ja sille, ken ymmärtää taitelijan totuutta, maalaukset avautuvat väkevinä.
Julkaistu Kirjavinkeissä 11.11.2015