sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Musta hevonen






Musta hevonen
Saara Kesävuori


Tammi,
2015


Wikipedian mukaan:
"Musta hevonen (engl. dark horse) on kielikuva, jolla tarkoitetaan esimerkiksi vaaleissa ennakolta arvaamatonta voittajaa. Sanonta on jo tuttu 1800-luvulta ja se mainitaan kirjailija Benjamin Disraelin teoksessa The Young Duke (1831)." Jotta dekkari ylipäätään  olisi lukijaa koukuttava, se tarvitsee oman mustan hevosensa - joskus jopa useammankin, hyvä ettei peräti lauman - pitääkseen jännitystä yllä viimeiseen asti. Kun juoni on tarpeeksi vetävä, kirjaa ei voi laskea käsistään ennen loppuhuipennusta.

Saara Kesävuori on tamperelainen kirjailija ja minulle uusi tuttavuus. Häneltä on aiemmin ilmestynyt nuortenkirjoja ja näytelmiä sekä väitöskirja Eila Pennasen varhaistuotannosta. Sittemmin hän on laajentanut genreään rikoskirjallisuuteen. Olli Holma -trilogian ensimmäinen osa oli nimeltään Saarroksissa ja se ilmestyi vuonna 2012. Pikaisesti vilkaisin sarjan käsittelelemiä aiheita ja ainakin Olli Holma kakkonen eli romaani nimeltä Tarkasti vartioitu pitänee lisätä lukulistalle. Tapahtumat nimittäin kytkeytyvät Kreikan sekavaan tilanteeseen ja laittomien pakolaisten ahdinkoon. Keikka kuin keikka, kunhan suuntana on Kreikka... Haluan nähdä, miten Kesävuori on aihetta käsitellyt ja juuri nyt se on valitettavan ajankohtainenkin.

Mustan hevosen tapahtumat sijoittuvat Tampereelle. Nyt 14-vuotias Lidia on syntymänsä jälkeen jätetty katolisen ortokodin portaille Puolassa. Hän on saanut kodin Karinin ja Jyrkin luona ja Petestä itselleen pikkuveljen. Murrosikään ehtinyt Lidia on uhmakas ja mistään piittaamaton. Hänen halunsa rikkoa rajoja on johtanut jo useamman kerran perhekotisijoituksiin. Kun Lidia jälleen kerran on kadonnut, Karin ei halua ensimmäiseksi kääntyä poliisin puoleen lisäongelmien pelossa. Sen sijaan hän etsii käsiinsä Anni Elorannan, joka on opettanut myös Lidialle itsepuolustustaitoja perhekoti Kattilassa. Anni on vapaalla ja alkuun ärtynyt Karinin ripustautumisesta itseensä. Pian kuitenkin selviää, että Lidia ei ole tavanomaisella karkumatkallaan. Tytön ruumis löytyy rannalta pahvilaatikosta.

Anni Elorannan omatkaan perhekuviot eivät ole aivan tasapainoisimmasta päästä. Anni oli tottunut jo lapsesta kulkemaan kahden kodin väliä. Isoveli Santulla oli huume- ja lääkekoukkutaustaa. Nyt oikeanlaista lääkitystä tarvittiin pitämään diagnosoitu skitsofrenia kurissa. Nyt Santusta tulee poliisien pääepäilty Lidian surmaan. Anni on kuitenkin toista mieltä; hän tuntee veljensä ja toisaalta tapahtumaketjussa on muutenkin liikaa täsmäämättömiä asioita.

Musta hevonen on helppoa, jouhevasti etenevää luettavaa. Lukijalle väläytellään potentiaalisia epäiltyjä, mutta vihjeet ovat sopivan epämääräisiä. Loppuratkaisu säilyy hyvin salassa loppumetreille saakka. Syyllisen selvitessä juoni onnahtaa hieman. Perusteita, jotka paljastavat Lidian murhaajan, ei kunnolla lausuta ääneen. Lukukokemus on kuitenkin voittopuolisesti positiivinen ja omalta osaltani johtaa Saarroksissa -romaanin myötä jatkoon Ateenassa.


Juomasuositus tälle kirjalle:
Sonnentorin tee Schönen Feierabend, hunajan kera


Ja seuraksi juustosarvia:
https://www.ideakeittio.fi/reseptit/kinkku-juustosarvet



torstai 23. huhtikuuta 2015

Kun aika loppuu




Kun aika loppuu
Elina Hirvonen



WSOY,
2015




Häkellyttävän raju aloitus. Olen kääntänyt kirjan sivua kerran ja kulkenut jo painostavan, uuvuttavan matkan. Pieni poika, alaleuassaan kaksi hammasta, on kasvanut mieheksi. Ehtinyt mennä rikki. Pienet pulleat sormet, jotka vasta osoittivat kaivureita, moottoripyöriä, maailman ihmeitä, ovat kasvaneet kouriksi pitelemään asetta. Mies hymyilee, mutta nyt kukaan ei vastaa hymyyn. Matka pimeään taittuu yksin, taluttavat kädet ovat rinnalta rapisseet kuraojaan. Tai ravisteltu. Viime kädessä kukaan ei voi osoittaa ratkaisevaa hetkeä, joka johti hänet keskelle kaupunkia katolle. Mies osoittaa aseella tuntematonta, onko meilläkään lopulta ketään, kenellle vierittää vastuu tästä? Tai no, onko kiventuuppaajista koskaan pulaa ollut - heistä jotka tietää ja sen selvästi muillekin kertoo? Mutta että se viisaus tähänkin riittäisi, epäilen.

Kun aika loppuu on Elina Hirvosen kolmas romaani. Se sijoittuu Helsinkiin ja elää jossakin lähitulevaisuudessa. Teemoiltaan se voisi aivan yhtä hyvin kerrata jo tapahtuneita tai kuvata sitä todellisuutta, mitä nyt elämme. Pelottavaa.

Keittiössä on tukeva, puusepän tekemä pöytä, joka on monet monituiset vuodet koonnut Anttilan perheen yhteen. Jälleen kerran Laura kokkaa keittiössään ja loihtii tunnelmaa eriparisten astioiden kattauksesta ja viinipullosta jalkansa saavasta kynttilästä. Mies on palaamassa työmatkaltaan, perheen aikuinen poika Aslak on myös luvannut tulla illalliselle mukaan. Laura on päättänyt olla positiivinen, hymyillä itsensä onnelliseksi, vaikka tälläkin kertaa epävarmuus Aslakin saapumisesta kalvaa mieltä. Aslak ei laske vanhempiaan, Lauraa ja Eerikiä, maailmaansa - eikä kasvotusten juuri ketään muutakaan. Kyllähän he olisivat valmiita antamaan apua ja rakkautta, välittämisä, mutta keinot ovat vuosien varrella lopahtaneet tyhjiin. Palapelin osanen nimeltä Aslak ei ole koskaan loksahtanut yhteisöllisyyteen ja siihen, mitä tavalliseksi elämäksi kutsutaan.

Perheen tytär Aava työskentelee Somaliassa lääkärinä. Toisin kuin sulkeutunut Aslak, Aava on konkreettisesti kaukana vanhemmistaan, mutta kuitenkin Laura tuntee hänestä ylpeyttä. Tosin ihailuun sekoittuu säväys kateuttakin, kun omalta osaltaan Laura tuntee osin mahdollisuuksien junan menneen jo. Yhtä lailla sekä äiti että tytär tahoillaan kantavat huolta Aslakista. Tavoittamaton ja hallitsematon tuo pelon, jonka olomuotoa ja aikataulua ei voi kirjata kalenteriin - ehkä, joskus, mutta mitä ja milloin lopulta tapahtuu. On lähes mahdotonta auttaa ihmistä, joka ei halua tulla autetuksi. Tuskin ihminen koskaan kaipaa kaikkivoipaisuutta yhtä paljon kuin lapsensa hädän edessä.

Laura luennoi ilmastokatastrofista, haluaa herättää ympäristönsä vastuuseen tulevaisuudesta. Myös erakoitunut, netin keskustelufoorumeilta vertaistunteelle kasvoja etsivä Aslak haluaa paremman maailman. Siinä missä Laura keskustelee ja pyrkii dialogiin ympäristönsä kanssa, Aslak näkee keinoksi omankädenoikeuden. Ekokatastrofiin syyllisiä kävelee kaikkialla hänen ympärillään ja heitä on liikaa. Aslakilla on tehtävä, hän astuu näyttämölle varjoistaan ja yksinäisyydestään.

Tämä kirja jää mielen painolastiksi hyväksi aikaa ja se on varmasti kirjan tarkoituskin. Se sanoo asioita, joita ei vanhempana aina uskalla ajatella loppuun asti. Se on yhtä aikaa sakeana syyllisyydestä ja toisaalla toteaa tapahtuneen peruuttamattomasti osana loppuelämää. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin opetella elämään tonnin lasti rinnassa. Romaani menee ilman muuta kategoriaan Vaikuttavat.





perjantai 17. huhtikuuta 2015

Ranta






Ranta
Hanna Tuuri



Otava,
2015


Naisemme ja miehemme maailmalla – ulkosuomalaisuus on yksi minut aina pysäyttävä kriteeri, olipa kirjan ilmansuunta mikä hyvänsä. Hanna Tuuri on asunut Irlannissa vuodesta 2004 ja hänen aiemmat kirjansa Tuulen maa jaIrlantilainen aamiainen : kertomuksia vihreältä saarelta ovat jo olleet omiaan petaamaan minuun lämmintä ja vastaanottavaista mieltä Tuurin kirjoja kohtaan. Tämä uusin, Ranta, on erityyppinen kuin aiemmat lukemani. Se on reheväkielinen, Irlantiin sijoittuva fiktiivinen tarina, jonka sidokset Suomeen ovat vain ohuesti yhden taustalle jäävän henkilön varassa.
Romaani sijoittuu vuoteen 2010 Dublinin suunnalla. Kolmea lapsuustoveria, Noraa, Seamusta ja Jimiä, yhdistää ja pitää otteessaan yhteinen menneisyys. Jim joutuu pimeällä kujalla pahoinpidellyksi ja vaipuu koomaan. Vuosien tauon jälkeen Seamus ja Nora tapaavat toisensa ja käyvät yhdessä katsomassa Jimiä teho-osastolla. Kolmikon elämä ei ole ollut mitenkään siloteltua ja entiset jännitteet nousevat pintaan. Tilannetta ei yhtään paranna se, että Jimin pahoinpitelyn syistä ja tekijästä ei ole tietoa. Nora epäilee Seamusin osallisuutta asiaan.
Irlanti kamppailee pahan talouskriisin kourissa. Europäättäjät kiristävät tahollaan kampea ja heiluttavat tavallisten kansalaisten arkea, kun samanaikaisesti kriisipankkien rahoittajat yritetään pelastaa pälkähästä. Noralla on vielä työpaikka arkkitehtitoimistossa, hänen miehensä Paul on aiemmin irtisanottu samasta työpaikasta. Epävarmuus jäytää Noraa, kun uudet työprojektit lopahtavat rakennuttajien rahanpuutteeseen. Kertaalleen kirjassa lähdetään Dublinin kaduille mielenosoitukseen, mutta sitäkin tehokkaampaa ja laajamittaisempaa on etsiä uutta tulevaisuutta merten takaa.
Vanhat myytit ja kelttiläisen mytologian sankarit elävät kirjan henkilöiden ajatusmaailmassa vahvasti. Ennen kaikkea Seamus on ristiriitainen, osittain irlantilaisista kiertolaisista polveutuva ja levoton sielu. Jonkinlainen pahis-hyvis, olosuhteiden ja ympäristönsä ryvettämä.
Kirjan tunnelma on reunaehtojensa mukainen; talouskriisin ankaruus koskettaa jokaista eikä elämä alun alkaenkaan ole antanut kellekään tarinan henkilöistä puuroa kultalusikalla. Sitäkin vahvempana ja aina läsnä on jylhän rannikon luonto. Ranta, jolle palataan yhä uudestaan. Ehkä lievästi raskassoutuisenakin teksti puhutteli minua ja löysin siitä palan Irlantia. Erityisen hienoa olivat kuvaukset kiertolaisten elämästä ja heidän suhteestaan muuhun väestöön.

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.4.2015:

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Terveisiä Armille






Terveisiä Armille
Pirjo Rissanen


Gummerus,
2015


Uudessa kirjassaan Pirjo Rissanen tutustuttaa meidät Armi Vartiaiseen, lastenkirjailijaan. Ja perinpohjin tutustuttaakin, sillä tekstin myötä Armista kasvaa särmineen kaikkineen vahva ja elävänoloinen henkilöhahmo. Naislukija voi löytää Armin ajatusmaailmasta paljon itseään; havainnot eivät aina ole pelkästään positiivisia, mutta kylläkin arkielämää armollisesti ja ymmärtävästi läpivalaisevia.
Armissa on aimo annos feminismiä, tai sitten vain tervettä itsekkyyttä olla itsenäinen ja perinteisiä sukupuolirooleja kyseenalaistava nainen. Hän on ennen kaikkea Armi, ilman vaimon tai äidin leimaa – jopa lapsilleen. Perinteisen naiskuvan paineet näkyvät silti Arminkin elämässä. Opinnot jäävät kesken aikanaan, kun perheeseen syntyvät pojat Valtteri ja Lari. Aviomies Teijo tekee töitä, Armi jää kotiin lapsia hoitamaan. Noina vuosina hän löytää kirjoittamisen, eikä missään vaiheessa sotkeudu perheenemännän velvollisuuksiin, kuten ruoanlaittoon, kuin juuri ja juuri välttämättömimmin. Eineksetkin ovat ihan ookoo.
Tarinan alkuvaiheessa pojat ovat jo aikuisia ja muuttaneet pois kotoa. Valtteri on matkaoppaana maailmalla eikä juuri itsestään ilmoittele. Suhde äit… siis Armiin on etäinen. Lari sen sijaan on nauttinut vielä parikymppisenäkin äidin sunnuntailounaista, mukaan pakatuista ruokapaketeista ja hemmottelusta. Aikuistumisen kuviot tuovat fyysistä välimatkaa myös Lariin, saati kun kuvaan mukaan ilmaantuu myös Leea.
Elämä viskoo epäreiluuttaan menetyksiä päin Armia ja Laria. Armi päätyy hoitamaan lapsenlapsiaan. Pakettiin kuuluu hyvin kokonaisvaltainen vastuu lasten arjesta, kohtuuttoman paljon enemmän kuin juhlapyhän isovanhemmuus. Armihan vierastaa  jopa kirjoihinsa liittyviä lasten tapaamisia ja markkinointitempauksia eikä niihin ole pitkään aikaan enää suostunutkaan. Jännitteet omiin poikiin ovat aiheuttaneet epämukavuutta ja viileällä, jopa egoistisella tavallaan Armi arvostaa omaa rauhaa ja yksityisyyttään. Myös naapuriin muuttanut Minna saa Armin palauttamaan mieleensä menneisyydestä asioita, jotka hän on halunnut jättää taakseen. Varjeliko hän liikaa omaa yksityisyyttään silloinkin eikä siksi nähnyt läheisensä tilaa – ja missä on Marjaliisa nyt?
Vaikka Rissanen on kirjoittanut Armiin paljon ikävän ihmisen piirteitä, niin ne vain tekevät hänestä entistä enemmän tunteisiin vetoavan ja jollain tapaa lohduttavan hahmon. Hän on niin kirjailijan työnsä näköinen, viihtyy omissa oloissaan eikä tuo itseään esille. Äänekkäämmät hahmot, kuten Larin anoppi Annikki, saavat hänen puolestaan melskata rauhassa. Armi on hyvin vastuuntuntoinen, rehellinen ja hieman tosikkokin – ja hänellä on paljon annettavaa sille, joka kääntää ekstroverttiutensa off-asentoon ja säätää itsensä tasapuolisen dialogin aalloille. Näinhän se on tosielämässäkin.
Ken tähän kirjaan tarttuu, saattaa laillani ihastua. Suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.4.2015:

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Nainen joka varasti elämäni






Nainen joka varasti elämäni
Marian Keyes



Tammi,
2015


"Joskus saa mitä haluaa, joskus saa mitä tarvitsee ja joskus saa mitä sattuu saamaan."



Matematiikka on tieteiden kuningatar - ja kirjamatematiikka sen vallattomasti aaltoileva sivuhaara! Se tarkoittaa, että luet yhden kirjan uudelta tuttavuudelta ja sen seurauksena luettavien listalle putkahtaa tusina kirjaa lisää. Marian Keyesin kohdalla kirjaimellisesti tusina, sillä Nainen joka varasti elämäni on hänen kolmastoista suomennettu kirjansa.

Stella Sweeney on nelikymppinen perheenäiti, joka puurtaa toisen kirjansa parissa. Hän puhkuu yritteliäisyyttä, ainakin taloudellisten realiteettien yllytyksestä. Toisaalta, jos huoneessa on jaffakeksejä jemmassa, niin mukavuudenhaluisuuteenkaan ei ole pitkä matka. Arkeen tuo haastetta niin teini-ikäiset lapset kuin asteen verran reppana mies ja kirjoittamisestakin lipsahtaa herkästi harhateille. Stella on tietenkin naissankariainesta, rohkea ja sitkeä vastusten selättäjä. Sisua tarvitaankin, kun hän sairastuu harvinaiseen ja äkilliseen autoimmuunisairauteen, joka kaataa hänet lähes vuodeksi halvaantuneeksi ja puhumattomaksi sairaalaan. Stellan elämä ei suinkaan pysähdy sängyn pohjallakaan polkemaan paikoilleen.Lukijalla on yllättävän hauskaa näin vakavan paikan edessä.

Marian Keyesiin viitataan mimmikirjallisuuden mestarina ja nimitys tuo väistämättä mieleen Katherine Pancolin. Jos yhden Keyesin kirjan pohjalta uskallan vetää yhteneväisyyksiä näiden kirjailijoiden välille, niin kevyen hömpän ja huumorin taustana on vakavia ja rankkojakin aiheita. Keveys kasvaa syvyyttää ja koskettaa. Luin muutaman artikkelin Marian Keyesistä ja se kyllä avasi kirjan juonta aivan uudella tavalla. Keyes on itse käynyt läpi alkoholismin ja vaikean depression, kärsinyt itsetuhoisuudesta. Melkoinen paketti itsekoettua mistä ammentaa mielenterveysongelmia kirjan henkilöillekin.

Niin, kuka varastikaan ja kenen elämän? Todennäköisesti ei kukaan ei kenenkään, sillä ajatus kuulostaa turhautuneelta puuskahdukselta tilanteessa, jossa ohjat eivät vain ole kestäneet omissa käsissä. Perin inhimillistä: "Minä en sanonut mitään. Enhän minä pystynytkään. Mutta taas kerran ihmettelin, miten vähän me tiedämme muista ihmisistä. Miten me niin usein nielemme  sen pinnallisten tarinan, jota meille kaupataan." (Lainaus s. 183).

Aperitiiviksi kimaltavan kaunis kansi, ja siitä sitten koko kattaukseen, olkaas hyvät. Minun osaltani Keyes ei jää tähän kirjaan ja lämpimästi suosittelen sinullekin.






lauantai 4. huhtikuuta 2015

Jumala on muuttanut kaupunkiin





Jumala on muuttanut kaupunkiin
Petja Lähde




WSOY,
2015


Siitä lienee kolmekymmentä vuotta ja rapiat, kun Hassisen Kone synkisteli kappaleessaan Muoviruusuja omenapuissa”Maaseutu on vaipunut kyyneliin, sillä Jumala on muuttanut kaupunkiin.” Jos tilanne oli noin paha jo silloin, parkuuko maaseutu nyt jo täyttä kurkkua? Ainakin Petja Lähteen helmikuussa ilmestynyt romaani Jumala on muuttanut kaupunkiin on yleissävyltään synkkä ja tummien varjojen leimaama. Yhteiskunta on unohtanut pienen porukan omiin oloihinsa, joilla ei toisistaan ole kummoista turvaa. Mutta niin kauan kuin ihminen jaksaa kysellä ja kaivata vastauksia, toivoa on. Haaveita ne on hävityt haaveetkin.
Kirjan henkilöhahmot – heitä on kaikkiaan kahdeksan – saavat vuorotellen puheenvuoron ja vievät omalla osuudellaan tarinaa eteenpäin. Heidän keskinäiset suhteensa myös paljastuvat pikkuhiljaa, lähes vihjaisun tapaan. Henkilöt ikään kuin piiloutuvat umpimielisyytensä taakse ja odottavat lukijan nyhtävän tiedon heistä esille. Tyhjentyvässä kylässä harjoitellaan enemmän yksinäisyyden sietämistä kuin sosiaalisia taitoja. Ei niin, etteikö olisi ollut halua ja toiveita elämään, johon kuuluu perhe ja onnelliset koti-illat. Ihmisen kosketus ja se taloudellinenkin puoli, hyvinvointi ja ura. Töitä ei kuolevassa kylässä ole, ellei sitten uskalla yrittäjäksi tai omista metsää, miettii Sampsa, yksi kirjan henkilöistä. Sentään pupi kylästä löytyy ja alkoholi lääkitsee ahdistuneita mieliä.
Kahdeksanvuotias Kerttu on Tylypahkan Hermione, nähtyään ensimmäisen Harry Potter -elokuvan hän on muuttunut velho-oppilaaksi. Äiti vei tytön mennessään Lahteen, bussi tuo hänet isänsä luo. Kertun paras ystävä on vanha tammi, yksinäinen puu kirkon ja hautausmaan välissä. Hänen luokkalaisistaan yksikään ei tullut synttäreille. Siinä missä aikuisia hoitaa kossu ja mummontossu, lapsi nojaa mielikuvitusmaailmansa turvaan.
Lapseni mustuneet hampaat… Mutta ei Olli huumekoukussa ole, miettii Marja.
Laiha pitkätukkainen pappi istuu kirkon portailla – Jan. Viisitoista vuotta vaanineet unet eivät jätä häntä rauhaan valveillakaan. Silti hänen työnsä on puhua onnellisuudesta, anteeksiannosta. Voiko Jan hetkeksikään vapahtaa itsensä?
Petja Lähde on teatterimies ja muusikko ja mielessäni näin myös kirjan tapahtumat ikään kuin teatterin näyttämöllä. Lähde jättää lukijalle aktiivisen roolin, sinänsä irralliset palikat on vedettävä yhteen ja nähtävä kokonaisuus. Henkilöt ovat tahoillaan eksyksissä eivätkä hevillä antaudu lukijalleen. Huomasin kuitenkin pitäväni Lähteen tavasta kirjoittaa. Lauseet ovat täsmällisiä ja merkitystä täynnä, sanahöttöä kirjassa ei ole. Tämä on syytä lukea jo pelkästään siitä syystä, että kaikessa kuvitteellisuudessaan tarinassa on valitettavan totta toinen puoli. Jaettu ilo on hyvinkin kaksinkertainen, mutta sama matematiikka ei päde kahtia jakautuvaan yhteiskuntaan.
Julkaistu Kirjavinkeissä 4.4.2015

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Jesse aarrekoira





Jesse aarrekoira
Marvi Jalo ja Merja Jalo



WSOY, 2015


Uusi Jesse-kirja kutsuu vannoutuneet suosikkikoiran fanit jälleen seikkailuun. Tuotteliailta sisaruksilta, Marvi ja Merja Jalolta, on ilmestynyt järjestyksessään jo 22. kirja Koiratytöt-sarjassa. Kultainennoutaja Jesse onkin jo ehtinyt olla monessa mukana, tällä kertaa suosikkikoiraa tarvitaan aarrejahdissa.
Jenna ja Hannele ovat parhaat ystävykset, joiden sydän sykkii koirille. Jennan Jesse-koiran lisäksi kuvioissa on mennen tullen mukana hoitokoiria. Tytöt ovat osoittautuneet luottamuksen arvoisiksi dogsittereiksi ja niinpä Munkkirinteen Elsakin on palkannut tytöt uudestaan Muru-koiraa hoitamaan. Elsa on kova touhottamaan ja järjestääkin usein ympäristössään pientä säpinää, josta Jenna ja Hannelekin saavat osansa. Elsa onkin elementissään, kun saa kuulla perineensä suuren kartanon. Suvussa on sitkeästi kiertänyt huhu kartanon maille kätketystä aarteesta. Tiedä vaikka tässä vielä pääsisi Turun rikkaimmaksi naiseksi, tuumii Elsa. Asiaa lähdetään selvittämään koko perheen voimin; Elsa, aviomies Oiva ja Muru-koira. Jenna ja Hannele tarvitaan mukaan Murun hoitajiksi – ja ilman muuta Jesse selvitystyöryhmää täydentämään.
Kartano tarjoaa yllätyksen toisensa jälkeen. Joku hiippailee yöllä puutarhassa. Tavoitteleeko aarretta joku muukin? Toki kartanolla kertomatiedon mukaan on oma kummituksensa – liikuskeleeko Valkoinen rouva öisin pihapiirissä? Neuvokkaan ja omiaan puolustavan Jesse-koiran läsnäolosta on jännittävissä käänteissä tukea ja turvaa. Mutta löytyykö sitä aarretta?
Jesse-kirjat ovat tulvillaan hyväntahtoista ja -tuulista huumoria ja sankarikoiraidea uppoaa kyllä kohderyhmäänsä, jonka arvioisin 8-11 -vuotiaiksi. Kun sarjaan ilmestyy kaksikin kirjaa vuodessa, niin koirafaneilla on aina uutta odotettavaa. Ilouutinen niillekin koirakuumeisille lapsille, jotka eivät voi saada omaa nelijalkaista kaveria kotiinsa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 1.4.2015: