sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Kehveli








Antti Heikkinen
WSOY, 2018



Picaresca!

Jo oli aikakin, nimittäin kunnon kehvelimäisen veijariromaanin.
En viikolla ehtinyt kirjastoon ja luenkin Kehveliä nyt jo uudemman kerran. Tarina, joka hyvinkin kestää kertaamisen näin pian ensilukemisen jälkeen.

Tutustuin Antti Heikkisen tuotantoon Mummo -kirjan merkeissä vuoden 2017 loppupuolella. Ihastuin Mummoon, tykästyin Antti Heikkisen tekstiin kerrasta. Sattuipa sitten niin hauskasti, että olin mukana pikkujouluissa, joiden yllätysesiintyjäksi paljastui - kuka muu kuin Antti Heikkinen. Lukemani perusteella olisin ehkä odottanut vanhempaa herrasmiestä, joka harkitunlaiseen tahtiin jutustelisi yleisölleen. Mitä vielä, edessämme viuhtoi nuori mies mehukkaasti stand uppia ja pikkujouluväkeä nauratti. Selvisihän se sitten minullekin, miten monipuolisesta miehestä tässä on kyse. Kirjailija ei vain istu yksin kirjoituskammiossaan vaan taitaa myös teatterin, tilaisuuksien juonnon, musisoinnin ja mitä kaikkea nyt listalta löytyykään.

Komeasti alkaa tämä tarina, suorana lähetyksenä kirkkoherra Konrad Keffelsonin makuukamarista Hyväjärven pappilassa. Kehveli, pariskunnan neljäs lapsi, saa alkunsa. Elämä on arvoituksellista ja jotenkin tuntuu tuossakin hetkessä geenit kolahtaneen ihan uuteen kuvioon, sillä tämä nuorimmainen tallasi alun alkaen polkuja omalla tyylillään. Kylällä juoruiltiin jo vastasyntyneestä, että "Ei se nyt uus Jeesus oo, mutta ei normaali kakara." Vanhemmilla riitti seuraamista vanhempien lasten menestyksen myötäelämisessäkin, joten Kehveli sai aika lailla vapaasti mennä ja tulla ja siinä sivussa oppia luottamaan omiin selviytymistaitoihinsa.

Kehveli varttuu aikamieheksi ajanjaksona, jolloin tarvitaan miehiä rintamalle. Itsesuojeluvaisto tai mikä lie, mutta aikansa hommaa katseltuaan Kehveli katsoo parhaaksi ottaa etäisyyttä sotimiseen. Omaehtoinen matka siviiliin käy monen mutkan kautta, mutta eipähän Kehveli mikään kiirehtijä ja hätäilijä olekaan. Monesta vastaantulijasta Kehveli saa hetkeksi rinnalleen kaverin ja tutustuminen käy vaivattomasti, mutta pohjimmiltaan Kehvelissä on sen verran epäsovinnaista nomadia, että matka jatkuu aina vaan. Kohti uusia seikkailuja, huimia elämänkäänteitä ja -väänteitä. Kehveli selviää tilanteesta kuin tilanteesta ja tulee siinä sivussa auttaneeksi monta muutakin ihmistä. Aina Marsalkka Mannerheimiin asti.

Herkullisinta teksti on silloin, kun savoa viännetään ihan kunnolla, Ja kun nimet on sitä myöten, että ne nautinnollisimmin taittuu - kuten "no ka Kiärijäenen." Ja näiden henkilöhahmojen kanssa on niin kotoisaa, ihmisen inhimillinen raadollisuus kulkee rinnan hyvien yritysten ja aikomusten kanssa. Paha ei ole kenkään ihminen, mutta toisinaan joutuu kirkkoherrakin asettamaan oman maineensa tärkeämmäksi kuin lapsensa pelastumisen. Kehveli tuntuu kyllä näkevän kanssakulkijoidensa motiivien taakse, mutta eipä hän katso asiakseen tuomariksi ruveta. Veijariromaanin olemukseen kuuluu usein parodia- tai satiirivetoisuus ja nytkin kevyt pinta on näkyvissä kelluvaa jäävuorta. Vakavat aiheet, kuten sota ja ihmisten uskonnolla manipulointi, on kuvattu hersyvän hauskasti, mutta kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä.

Nyt odottelen, että mies tarttuu Kehveliin ja pääsen seuraamaan hänen lukuilmeitään tarinan edetessä. Veikkaanpa, että osuu ja uppoaa.




Ranska, rakkaudella






Liisa Väisänen
Kirjapaja, 2019



Liisa Väisäsen asiantuntevassa matkassa jälleen! Aiemmin olen täällä jo vinkannut hänen kirjoistaan Enemmän Espanjaa ja Kaikki Italiani. Tällä kertaa kierroksessa on Euroopan suurvalta Ranska. Kirjaa lukiessa todellakin palautuu mieleen niin Ranskan merkitys Euroopan historiankirjoituksessa kuin maan asema eurooppalaisessa päätöksenteossa yhä tänäänkin. Heti alkusanoissaan Liisa Väisänen toteaa: ”Me olemme kaikki enemmän tai vähemmän ranskalaisia, sillä kulttuurimme ja tapamme elää yhteiskunnassa on paljosta velkaa ranskalaisille.” Hauska havainto minulle, joka vasta luin Janne Saarikiven kirjasta Suomen kieli ja mieli, että me suomalaiset olemme saksalaisten professorien keksintö! Eurooppalaisuus on meissä syvemmällä kuin tulemme ajatelleeksikaan.

Herman Lindqvistiä lainaten voisi todeta, että kirja Ranska, rakkaudella tarjoaa ”historiaa niin, että hitaampia heikottaa.” Suurvallan menneisyys on vahvasti pääosassa, vaikka nykyhetkelläkin on sijansa. Mielestäni yksi kirjan tärkeä viesti onkin juuri se, että nykyinen Ranska ja laajemminkin eurooppalaisuus aukeaa historian ymmärtämisen kautta. Kirja etenee Pariisista muun muassa Bretagnen, Lyonin ja Loiren laakson läpi aina Korsikan saarelle saakka. Kronologisen järjestyksen sijaan edetään siis alueellisesti.

Liisa Väisänen tarjoaa innostavan tavan historian kertaukseen. Vuosiluvut auttavat ankkuroimaan tapahtuman oikeaan aikakauteen. Sen jälkeen seuraakin historiankirjoista vähemmän tunnettuja yksityiskohtia, jopa skandaalikäryä. On kiinnostavaa lukea tuon ajan ihmisten tavoista; vaikkapa siitä, kuinka Napoleonin äitiä pidettiin mielipuolena, koska hän pakotti lapsensa peseytymään kerran viikossa. Tai kuinka Montpellierin lääketieteellisen tiedekunnan yhteydessä kerrotaan ihmisten kääntyneen mieluummin partureiden kuin lääkäreiden puoleen, kun oli kyse kirurgisen leikkauksen tarpeesta.

Liisa Väisäsen kirjoissa taide on tärkeässä roolissa. Myös monet suomalaiset taiteilijat asuivat ja työskentelivät Ranskassa jo 1800-luvulla. Suomalaiskriitikot eivät tuolloin olleet vielä kypsiä modernille taiteelle ja arvostelivat Helena Schjerfbeckin maalausta bretagnelaislapsista siitä, että taitavaksi tunnettu taitelijatar kuvasi kahta vähämielistä, rumaa ja köyhää lasta. Mona Lisaa ei tietenkään voi tässä yhteydessä sivuuttaa ja nyt selviää sekin, miksi maalaus oli kätkettynä Vincenzo Peruggian ruokapöydän levyyn.

Oli sitten kyse taiteesta, historiasta tai politiikasta, niin kaikessa on loppujen lopuksi kyse myös kiehtovasta, itsevarmasta ja uppiniskaisestakin ranskalaisuudesta. Kirjan vinkkien perusteella viettäisi vaikka sapattivuoden kierrellen Ranskan maata ristiin rastiin. Tuhti on nojatuolimatkaajankin saalis kirjan parissa. Kyllä tätä tohtii suositella kaikille Ranskasta ja Euroopan menosta, historiasta ja nykyhetkestä, kiinnostuneille.

Julkaistu Kirjavinkeissä 10.2.2019

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Au pair







Emma Rous
Minerva, 2019






Emma Rousin esikoisromaanissa sukelletaan synkkien perhesalaisuuksien pariin. Vaietun perhedraaman näyttämönä on Summerbournen kartano Norfolkin jylhässä merimaisemassa. Totuuden on lopulta aika tulla julki.

Isän tapaturmainen kuolema on pysähdyttänyt Seraphine Mayesin elämän.  Hän on palannut kotiinsa Summerbourneen, hoitanut hautajaisjärjestelyjä, ottanut vastaan surunvalitteluja ja tavannut asianajajia yhdessä veljensä ja isoäitinsä kanssa. Isän papereissa on paljon läpikäymistä. Vastaan tulee valokuvia ajasta ennen hänen syntymäänsä. Neljävuotias isoveli Edwin huolettomana rannalla, lokkeja, auringonlaskuja. Sen sijaan Seraphine ei kasvuvuosinaan nähnyt yhtään kuvaa omasta ja kaksosveljensä Dannyn vauva-ajasta. Nyt isän papereista paljastuu valokuva heidän syntymänsä päivästä; äiti, isä, Edwin ja vauva - vain yksi vauva.  Miksi vain yksi ja kumpiko heistä kaksosista? Heille ei ole koskaan kerrottu, mitä tuona päivänä tapahtui. He tietävät vain sen, että heidän syntymänsä jälkeen äiti hyppäsi alas kalliolta kuolemaan.

Valokuva herättää Seraphinessa kaipauksen saada viimeinkin tietää noista neljännesvuosisadan takaisista tapahtumista. Kyläläiset ovat puhuneet, kaikenlaisia huhuja on ollut liikkeellä. Seraphinea on vaivannut ulkopuolisuus, epävarmuus omasta alkuperästään. Mummi ei kerro, isää ei enää ole. Edwin muistelee silloista au pairia Lauraa, joka hoiti häntä. Äidin kuoleman jälkeen Laura katosi eikä kukaan tiedä, minne.

Seraphine ei saa rauhaa, vaan alkaa selvittää Lauran olinpaikkaa. Yhteydenotot johtavat uhkauksiin - joku ei halua asioiden selviävän. Alkaa spiraalimainen ja koukuttava kierre kohti 25 vuoden takaisia tapahtumia. The truth needs to be told.

Kotoisen lumikaaoksen keskellä imin itseeni Norfolkin jylhiä maisemia ja kartanon puutarhan vihreyttä. Olipa pitkästä aikaa rentouttavaa uppoutua tarinaan, jossa oli sitä vanhaa kartanoperinnettä uuteen aikaan tuotuna. Nannyn sijaan Laurakin tuli perheeseen modernimmin au pairina. Ja sehän on mitä herkullisinta jännitteen näkökulmasta; nuori ja ennestään tuntematon tyttö otetaan osaksi perheen ydinpiiriä lastenhoitajana. Loppuhuipennus oli ehkä hieman yliampuva, mutta juuri siksi nautinnollinen - vaikka ehkä jotakin viittauksia matkan varrella olikin, niin lukijana oli nöyrryttävä silti ottamaan yllätyksellinen ratkaisu vastaan Emma Rousin kädestä.

Emma Rousin nettisivuilla kerrotaan, että Au Pair julkaistaan kymmenessä maassa ja yhdeksällä kielellä - ihan vakuuttava ansio esikoiskirjalta. Hyvä uutinen on myös se, että Rous kirjoittaa parhaillaan toista kirjaansa. Sitä odotellessa!