tiistai 29. marraskuuta 2016

Emme enää usko pahaan






Riku Korhonen
WSOY, 2016


Vuoden 2016 Finlandia-ehdokkaat on julkistettu ja ilokseni yksi heistä on Riku Korhonen kirjallaan Emme enää usko pahaan. Kirjan nimi, Muumi-sarjakuvan tarinasta lainattu, herättää lukijan uteliaisuuden ennen ensimmäistäkään auki käännettyä sivua.  Ihmisen alttius pahaan kun on tähänastisen historian valossa ollut aika lailla kroonista laatua.

Eero ja Aino viettävät turvallisen keskiluokkaista elämää Turun Ispoisten viehättävässä miljöössä. Yhdessä rakennettu hyvä elämä on kuitenkin alkanut turhauttaa Eeroa. Elämästä on kadonnut impulsiivisuus ja intohimo, miehisyys on kulahtanut harmaaksi raidaksi parisuhteessa. Työkseen Eero tarjoaa asiakkailleen jännitystä värikuulapelien ja leikkisodan kentillä. Avioliittonsa Eero aikoo virkistää järjestämällä vaimonryöstön. Ottaa kuskin paikan elämässään ja avioliitossaan.

Eero tarvitsee ystävänsä Larin apua oman vaimonsa kaappaamisessa. Miehet ovat tunteneet toisensa nuoruusvuosista saakka, ja Lari taipuu – joskin vastahakoisesti – Eeroon pyyntöön. Larin omaa elämää varjostavat ahdistavat pakkoajatukset ja juuri päättynyt parisuhde, yhteys Eeroon on sentään jäljellä. Kun mies pyytää, niin kaveri auttaa. Eeron innokkaat suunnitelmat saavat kuitenkin aivan vääränlaisen käänteen ja suistavat koko kolmikon julmaan luisuun.

Aviodraama on kirjassa lopultakin vain sivujuoni, sysäys suurempiin ympyröihin aina elämän arvaamattomuudesta rooleihimme miehinä ja naisina. Ympärillä ahnas yhteiskunta vaatimuksineen, jotka me käsikirjoituksen mukaan yritämme täyttää ja luulemme sillä onnellistuvamme. Kirjan kansi puhuttelee värivalinnallaan; miehisyyden ja miesten vallan julistukset on kääritty hempeilevään marjapuuron punaiseen. Hieno romaani Korhoselta, suosittelen.


Julkaistu Kirjavinkeissä 29.11.2016

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Pitääkö pankkiirit pelastaa?






Thomas Piketty
Minerva, 2016

Alkuteos: Peut-on Sauver L'Europe, Chroniques 2012-2016 (Le Liens qui Libèrent, 2012, 2016)
Kääntäjä: Jere Saarainen



Ken haluaa pala palalta ottaa haltuun monimutkaisen maailmantalouden käänteitä, häneltä ei tule haasteita puuttumaan. Koleina syysiltoina voi käpertyä vaikkapa ranskalaisen ekonomistin Thomas Pikettyn seurassa pohtimaan, pitääkö pankkiirit pelastaa? Lähes kymmenen vuotta sitten alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi on uutisten, poliitikkojen väittelyiden ja myös taloudellisten päätösten kautta osa arkeamme, halusimmepa sitä tai emme.

Pitääkö pankkiirit pelastaa : kirjoituksia talouskriisin ytimestä  sisältää kokoelman Pikettyn sanomalehtikolumneja vuosilta 2008-2015. Esseet ovat aikajärjestyksessä ja alkuperäisessä kuosissaan, ilman päivityksiä tähän hetkeen. Piketty pohtii kirjoituksissaan Euroalueen kansantalouksien tilaa ja ongelmien syitä. Hän nostaa vertailuun kehityksen myös muilla mantereilla, erityisesti Yhdysvalloissa. Aasiaakaan ei kirjassa unohdeta.

Pikettyn federalismimyönteisyys on yksi kirjan johtoajatuksia. Hän haluaa Euroopan unionista liittovaltion, jonka omissa toimielimissä tehdyt päätökset ovat enemmistöpäätöksiä ja kaikkia jäsenmaita sitovia. Nykyisillä rakenteilla Euroopassa ei saada aikaiseksi riittäviä päätöksiä: “Perimmäinen virheemme oli kuvitella, että voisi olla valuutta ilman valtiota, keskuspankki ilman valtionhallintoa ja yhteinen rahapolitiikka ilman yhteistä talouspolitiikkaa.” Yhteinen valuutta päätti keinottelun vaihtokursseilla, mutta tilalle tulivat spekulaatiot maittain vaihtelevilla julkisen velan korkotasoilla. EKP:lla ei ole riittäviä välineitä rahoitusmarkkinoiden vakauttamiseksi ja talouslamaa ehkäiseviksi korjausliikkeiksi.

Kirja palauttaa mieliin lähihistorian talousuutisia aina Lehman Brothersin konkurssiin hakeutumisesta alkaen. Irlannin katastrofin ja Lilian Bettencourt -skandaalin myötä lukija päätyy Kreikan kriisiin ja Italian vaaleihin. Palapelin palaset loksahtelevat kohdilleen; kaikki vaikuttaa kaikkeen. Alkuun hieman vaikeaselkoiselta vaikuttava teksti avautuu ja selkenee ihan yleisöystävälliseksi paketiksi – lukijalta ei vaadita talouden asiantuntijuutta, jonkin verran kokonaiskuvaa kuitenkin. Pikettyn näkökulma on luonnollisesti ranskalainen, mutta hän ei suinkaan säästele kipakoita sanojaan kuuluttaessaan Ranskaa – ja sen parina Saksaa – vastuuseen ja toimintaan euroalueen tulevaisuuden puolesta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 23.11.2016

perjantai 18. marraskuuta 2016

Uskonsota keittiössä: vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia








Maija-Leena Rova (toim.)
Gummerus, 2016



Luterilaisen kirkon herätysliikkeistä vanhoillislestadiolaisuus on ollut ajoittain näkyvästi esillä ja uutisotsikot ovat olleet hyvin negatiivisiä sävyltään. Liikkeeseen aina johtohenkilöitä myöten on yhdistetty lasten hyväksikäyttötapauksia. Ehkäisykiellon vuoksi lestadiolaisen naisen osa on toteuttaa äitiyttä oman terveytensä ja jaksamisensa uhallakin niin, että asiaa on julkisessa keskustelussa pidetty ihmisoikeusloukkauksen veroisena.

Uskonsota keittiössä ei kuitenkaan ole paljastuskirja tiukan opillisen liikkeen vaiheista, vaan keskiössä ovat liikkeen jättäneiden henkilöiden tarinat ja heidän eroprosessinsa lestadiolaisuudesta. Myös kirjan toimittaja, valtiotieteiden tohtori Maija-Leena Rova kertoo oman erotarinansa. Hän ja kirjan muut kokemusasiantuntijat kuvaavat, kuinka lestadiolaisuus muovasi heidän lapsuuttaan ja kuinka erilaisuus “uskottomien” lasten joukossa aiheutti häpeää ja sosiaalisia pelkoja. He eivät saaneet koulukavereidensa tavoin käydä elokuvissa, kuunnella nuorisomusiikkia tai katsella televisiota. Monilapsisen perheen arki oli vanhemmille raskasta eikä lapsille jäänyt aikaa ja huomiota. Moni kammoksui jo nuorena tulevaisuudenkuvaa suurperheen äitinä. Erilaiset uskonkäsitykset perheessä ja lähipiirissä saattoivat hajoittaa perheyhteyttä traumaattisesti, mihin kirjan nimikin viittaa.

Kun kirjassa esiintyvät ihmiset kypsyivät jättämään liikkeen, he kohtasivat uudenlaiset ongelmat. He tunsivat monin tavoin olevansa “ulkona” muun maailman menosta ja vailla sosiaalisia suhteita. Monet elämäntotuudet oli ajateltava uusiksi, kestettävä läheisten menettämisen ja ehkä kadotukseen joutumisen uhkakin. Moni tunsi jäävänsä yksin ja tarvitsi terapiaa selvitäkseen.

Uskonsota keittiössä on rankkaa luettavaa, mutta myös mielenkiintoinen ja ajattelunaihetta antava kirja vanhoillislestadiolaisuudesta. Samoihin kansiin on koottu sekä liikkeestä eronneiden kipeitä tuntoja ahdistavista eroprosesseista että tiivis tietopuolinen asiantuntijapaketti herätysliikkeen vaiheista ja opeista. Kirja nostaa esiin myös kysymyksen siitä, kuinka luterilainen kirkko suhtautuu herätysliikkeen opillisiin käsityksiin ja ottaa kantaa toimintaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 18.11.2016 

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Äitipeli







Tara Lange
Viisas elämä, 2016




Onnenkantamoinen humpsautti tämän kirjan jo hyvän aikaa sitten kirjahyllyyni. Uteliaana tartuin kirjaan, josko tällainen veteraanisarjalainen enää Äitipelin päälle ymmärtäisi - luotin kuitenkin takakannen lupaukseen, että kirja sopii kaikenikäisten lasten äideille. Eikähän äitiys minusta ikinä lähde, vaikka lapset aikuistuvat ja jättävät pituuskasvukisassa hopealle.  Itse asiassa, tältä paikalta on suurta rikkautta katsella, muistella, fiilistellä historiaa, jonka yhdessä olemme luoneet. Ainutlaatuista kaikkine kasvun paikkoineen. Päällimmäisenä on valtava kuorrutus iloa, valoisia välähdyksiä hiekkalaatikon reunalta. Mutta kirja palautti kyllä mieleen niitäkin hetkiä, kun omaa osaamistaan ja jaksamistaan äitinä tarkasteli ämpärinpohjan kokoisen suurennuslasin läpi; mikä tunari! Silloin kuulin vain oman surkean ääneni, en sitä suurempaa, joka näki minussa tarpeeksi potentiaalia uskoakseen juuri nämä lapset meidän perheeseemme.

Tara Lange kirjoittaa kokemuksen syvällä rintaäänellä siitä perustavanlaatuisesta muutoksesta, jonka äitiys tuo mukanaan. Se on myllerrystä joka rintamalla ja itse kukin pelaa omilla, ainutlaatuisilla korteillaan. Pakassa on menneen elämän kivut ja kannustukset, omat ja osin aiempien sukupolvienkin. Ja sitten se pieni tai vähän isompikin nyytti, jolla on tullessaan jo oma temperamentti ja jolle elämällä on omat suunnitelmansa. Hormonihuuruinen äiti kaiken keskiössä jää helposti jalkoihin, ellei osaa piti puoliaan ja pelata Äitipeliä fiksusti kaikkien yhteiseksi hyväksi. Ennen kaikkea siis itsensä hyväksi. Eli kuten matkustajalentokoneen turvaohjeissakin neuvotaan: Laita happinaamari ensin itsellesi, vasta sen jälkeen voit auttaa muita.

Kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa egosta ja sen mahdista arjessamme. Oivalluksia ihmisyydestä, joka ei millään tapaa rajoitu äitiyteen. Vertaileva ja arvosteleva ego koskee meitä kaikkia, joskin äitiys toimii jymäkän kohotusaineen tavoin nostaessaan näitä kipupisteitä pintaan. En tätä lukemaani syvemmin tiedä Egosta sen enempää, mutta silti helpottaa jollain tapaa nimetä se kovaääninen möykkäri... Miten tuleekaan mieleen erään tuoteryhmän mainos: En se minä ollut, se oli Pirkka :D

Vanhempina meillä on eturivin paikat kuunnella lasten viisautta, rauhoittua olemaan heidän kanssaan ja unohtaa ulkoa päin tulevat vaatimukset ja suorittamispakko. Pohjimmiltaan on kyse samasta kuin elämäntapaoppaissa yleensäkin. Löytää elämään tasapainoa ja iloa, herkistyä sisäiselle äänelle ja intuitiolle. Onnistuneestä äitipelistä jaetaan osinkoa koko perheelle ja lähipiirille.

Ja se myös tuli mieleen, että olemme me onnekkaita. On mahdollisuus miettiä näitä, aina ei naisilla ole ollut.






sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Rikoksen evankeliumi







Harri Nykänen
Crime Time,
2016


Crime Time on tarjonnut varsinaisen dekkarisuoran tähän loppuvuoteen, heti Christian Rönnbackan jälkeen jatkoin Harri Nykäsen parissa. Kirjassa mennään melko tummasävyisissä tunnelmissa, mutta kummasti lukeminen silti valaisee tätä pimeää vuodenaikaa. Kiemuraan tarinaan uppoutumalla voi eristää itsensä purevalta viimalta ja tennarit kastelevalta rännältä - ja kevät onkin sitten jo monta kukonaskelta lähempänä.

Rikoksen evankeliumi etenee dekkariksi ovelasti. Se ikään kuin kauhoo oikealta ja vasemmalta juonta kokoon eikä suinkaan paljasta heti, mitä rikosta lukijan pitäisi lukemisellaan kuljettaa kohti ratkaisua. Ja silti tunnet koko ajan, kuinka kehä pienenee ja sinua puristetaan kohti paljastuksia...

Muurit suojaavat tarinan miljöötä suuren yleisön katseilta. Aaron Sydänmaa on vankilanjohtaja ja neljän pojan isä. Hengellisen herätyksen kokenut isä on nimennyt poikansa Raamatun evankelistojen mukaan. Matteus, Markus, Luukas ja Johannes kertovat vuorotellen elämäntarinaansa, joiden yhteisenä nimittäjänä he kantavat mukanaan rankkoja lapsuuskokemuksiaan. Isän kiihkeä uskonnollisuus vaati pojilta käytöstä ja tekoja, joista evankeliumia - ilosanomaa - saa hakemalla hakea.

Lämminhenkisestä perheyhteydestä ei siis lähdetä, vaan veljekset hommailevat omiaan kukin tahoillaan. Yksi heistä joutuu kuitenkin hengenvaaralliseen peliin mukaan ja veljesten yhteistä panostusta tarvitaan, jotta palapelin palaset loksahtelevat kohdalleen. Jokaisella on oma osansa kuviossa, aivan kuten heidän historiansakin on yhteinen.

Kun ei tarinasta sen enempää sovi paljastaa, niin kerronpa sitten tarinan vierestä havaintoja. Ensinnäkin Harri Nykänen on todella karismaattinen ja mielenkiintoinen persoona. Hänen haastattelujaan on mukava kuunnella. Entisellä rikostoimittajalla on, mistä ammentaa. Symppistelen myös sitä, että hänellä on Cisse Häkkisen vanha mersu tallissaan...

Olin niin tarinan vietävissä, että vasta kirjan loppupuolella huomasin haeskella yhteneväisyyksiä päähenkilöiden ja Raamatun henkilöiden välillä. Ja kappas vaan, poikien isä on saanut nimekseen Aaron - niin oli Israelin ensimmäinen ylipappikin, Mooseksen veli. Matteus on harmaata taloutta tutkiva virkamies, se toinen Matteus toimi alun perin Rooman valtakunnan veronkerääjänä. Kirjan Luukas on psykiatrina vankimielisairaalassa; hänen kaimansa sivistynyt historioitsija ja kirjailija, mahdollisesti lääkärikin. Entä salaperäinen Johannes, ärhäkkä Markus... Tästä näkökulmasta koko kirjan voisi lukea uudestaan ja keskittyä kiehtovaan henkilökuvaukseen - ehkäpä ennen ensi syksyä ja sarjan toisen osan ilmestymistä niin teenkin!  

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Lost in Suomi






Tim Walker
S&S, 2016



Olen kovasti viehättynyt ulkosuomalaisten julkaisemista kirjoista, joissa he kertovat sopeutumisestaan uuteen kulttuuriin. He voivat aitiopaikalta – ja usein vasta hullunkuristen ja nolojenkin tapatörmäysten jälkeen – selventää, miten hämmentäviä kulttuurierot ovat osana omaa arkea. Yhtään vähäisempää ei ole kuulla, mitä muut meidän tavoistamme ajattelevat. Päinvastoin, suomalainen on aina utelias kuulemaan, mitä meistä maailmalla tykätään.

Tim Walker on kirjoittanut mehevän tarinakokoelman omasta sopeutumisestaan Suomeen. Kuin enteenä tulevasta, Tim tutustui jo lapsuudessaan Yhdysvalloissa suomalaiseen Kivisten perheeseen. Jos jotkut Kivisten tavat järkyttivätkin naapurustoa, heitä kutsuttiin korrektisti “erilaisiksi”. Ja kun Tim 17-vuotiaana matkusti Helsingistä Venäjälle vapaaehtoistyöhön lastenleirille, niin matka suomalaisuuteen sai aivan uuden suunnan. Hän oli tavannut Johannan, tulevan vaimonsa.

Nuori pari asui ensin Bostonissa Yhdysvalloissa, mutta perheen kasvaessa Suomi houkutteli rauhallisemmalla elämäntahdillaan. Ressun alakoulu Helsingissä sai opettajakseen sympaattisen amerikkalaismiehen ja Timin suomalaisympyrät laajenivat perhepiiristä työelämään. Yksi hänen kirjansa helmiä onkin juuri suomalaisen ja amerikkalaisen koulujärjestelmän – ja samalla työelämän – erojen ihmettely. Hupaisimmat hämmästelyn aiheet löytyvät koulutuntien sijaan tauoilta ja opettajainhuoneesta. Systeemi opettaa Timinkin pitämään taukoja – suomalaisten rakastamia kahvitaukoja – ja kantamaan vastuunsa työpaikan kahvivarannoista.

Huomaan oppivani paljon uutta Amerikan maalta, mutta myös meistä itsestämme. Puheeksi tulee ilman muuta myös sosiaalisen kanssakäymisen erot. Ja moneen kertaan, läpi kirjan. Walker saa kuitenkin ajattelemaan small talkia myös uudesta näkökulmasta. Small talkissaan amerikkalainen on kohtelias ja huomaavainen lähimmäistään kohtaan, mutta pyöriikö suomalaisen small talk herkästi hänen itsensä ympärillä? Yllätys ei ole sekään, että saunanakuilumme ja kovat pakkaslukemat otetaan esille – mutta ainahan siitä on hauska kuulla ulkomaalaisen suusta.

Erittäin hauska ja nopealukuinen kahden kulttuurin vertailupläjäys. Viehättävä kuvitus rytmittää tekstejä. Englanninkielinen versio on mitä mainioin lahjaidea ulkomaille. Tim Walkerin ajatuksiin voi tutustua myös hänen blogissaan http://taughtbyfinland.com/.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.11.2016

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Kaikki mikä kiiltää









Christian Rönnbacka
Crime Time, 2016





Raamikas ja charmikas mies univormussa, onhan se aina vaikuttava näky. Ja vaikkei komisario Antti Hautalehdosta ole ensimmäistäkään kuvaa dekkarin sivuilla, niin kovin elävänä hän silmieni verkkokalvoille piirtyy.
So nice to meet you - paikallisemmin sanottuna it vos nais tu miit juu - ihan oli ensimmäinen vaan tuskinpa viimeinen lukemani Antti Hautalehto -romaani. Kaikki mikä kiiltää on sarjassaan jo viides, joten neljästä aiemmasta riittääkin iltasatua usealle illalle. Tämä tosin koukutti sen verran, ettei pitkiä taukoja auttanut pitää.

Tapahtumien miljöönä on kesäinen, idyllinen Porvoo. Enemmän kuin mielelläni pakenen ajatuksissani vanhan Porvoon tunnelmallisille mukulakivin päällystetyille kujille ja värikkäiden puutalojen katveeseen. (En ole tainnut koskaan Porvoossa käydä, mutta mielikuvien voima on valtava.) Päivä paistaa myös kaveruksille Anton Virralle ja Sebastianille; Rikollispomo Topan piireissä olo on tuonut mukavasti helppoja hommia ja rahaa. Laitoksissa vietetty lapsuus ja vähäiset koulukontaktit eivät ole mahdollistaneet kunnollisia, komisarion katseenkestäviä työmahdollisuuksia. Krp seurailee kuitenkin nuorten reissuja aina ulkomaita myöten. Ja sittenpä päästäänkin asiaan, kun reissu alkaa mennä pahasti mönkään. Peli kovenee kilpajuoksuksi ammattilaisseurassa.

Kaikki mikä kiiltää... Harakan tavoin ihminen iskee siihen silmänsä. Jossain vaiheessa ehkä toivoo, että olisi.

Joskus on voimaannuttavaa lukea sivutolkulla syvällistä ajatusvirtaa, mutta sen vastapainoksi tarvitaan juuri tätä - vauhdikkaasti rullaavaa toiminnan kieltä. Pitkin matkaa uudet käänteet pitävät otteessaan ja keräävät painetta kohti viimeistä viidennestä eikä silloinkaan asiaa ratkaista vielä ihan sormia napsauttamalla. Siis aivan nautittavaa kotimaista dekkaria. Jännityksen lisäksi mukana on sopiva sipaisu huumoria, sellaista äijämäistä rankan työn vaatimaa.

Keep calm and thank a police officer...

tiistai 8. marraskuuta 2016

Suudelkaa minua







Katherine Pancol
Bazar, 2016




Katherine Pancol on julkaissut 17 kirjaa ja hänen kirjansa ovat olleet myyntimenestyksiä niin kotimaassa Ranskassa kuin muuallakin maailmassa. Suomeksi on aiemmin käännetty kaksi trilogiaa ja nyt uusimpana alunperin vuonna 2003 ilmestynyt Embrassez-moi – Suudelkaa minua. Tuorein kirja jatkaa trilogioista jo tuttua naiseuden tematiikkaa ja antaa voimakkaiden tunteiden viedä henkilöhahmojaan.

Kirjailijan itsensä tapaan myös hänen luomansa henkilöt ovat kosmopoliitteja ja tälläkin kertaa maapallo on yhtä suurta kylää: New Yorkia, Pariisia, Hollywoodia, Tsekkiä.

Tarinan keskeisin henkilö on ranskalainen Angela, joka kertaa elettyä elämäänsä ja sen kipukohtia. Angela palaa ajatuksissaan aikaan, jolloin hän asui New Yorkissa ja mykkäelokuvan tähti Louise Brooks oli hänen hyvä ystävänsä. He olivat vahvoja ja itsenäisiä naisia, silti niin rakkauden ja miesten vietäviä – ja halun, jota ei kahlita. On palattava aina lapsuuteen saakka, jotta voisi ymmärtää pohjan, jolle he ovat oman naiskuvansa rakentaneet.

Miehet ovat Pancolin kirjoissa selvästi toissijaisia olentoja. Ranskalainen Virgile, Angelan luotettu ystävä, saa kuitenkin tukevasti lihaa luidensa ympärille tässä tarinassa. Virgilen voi hyvin nähdä sielunsa silmillä “määkimässä” vanhaa Tom Jonesin hittiä, tanssahtelemassa ympäri asuntoa ja viheltelemässä huolettomasti. Angelan ja Virgilen yhteiselo on mutkatonta, mutta Virgilelläkin on omat salaisuutensa ja tragediansa.

Suudelkaa minua on kirjaksi palapeli, jonka osaset ovat alkuun turhankin levällään. Tarina lähtee aukeamaan vasta kunnon lukurupeaman jälkeen. Tämä ei mielestäni yllä aiempien trilogioiden viihdyttävyyteen, mutta ihan kelvollista luettavaa kuitenkin. Pancol on tehnyt mielenkiintoisen ratkaisun kirjoittaessaan fiktiiviseen tarinaan mukaan oikean mykkäelokuvan tähden, vuonna 1906 Kansasissa syntyneen Louise Brooksin. Nauhoitteiden kautta Louise kertoo elokuvantekoajoistaan ja hänen muistelmissaan vilahtelee Howard Hawks, Chaplin ja moni muu sen ajan nimi. Niin no, emmehän me oikeastaan tiedä, ovatko Angela ja hänen miehensäkään kovin fiktiivisiä…

Julkaistu Kirjavinkeissä 8.11.2016

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Tangopojat








Antti Tuuri
Otava, 2016


Etelä-Pohjanmaan henki on Antti Tuurin teksteissä aina läsnä. Ja kuten Pohjanmaalta on historian saatossa lähdetty leveämmän leivän toivossa maailmalle, niin lähdetään yhä tänäänkin Tuurin kirjoissa. Uusin kirja Tangopojat kertoo 1960-luvun siirtolaisuudesta, jolloin Ruotsin teollinen kehitys tarjosi houkuttelevia mahdollisuuksia Suomen autioituvan maaseudun ihmisille.

Romaanin kertojaminä on nuori pohjalaispoika Sauli. Töitä on heikonlaisesti, viikolla kuoma-auton ajoa Huhtalalle ja viikonloppuisin haitarinsoittoa Hurma-orkesterissa. Äidin mielestä kotitilalla tarvittaisiin jossain vaiheessa isäntää, mutta nykyisellään on tarjolla enemmänkin rengin paikkaa isäpuolen alaisuudessa. Pientä hommaa siellä sun täällä, sillä ei tulevaisuutta juuri rakenneta.

Elina, Saulin morsian, jättää laulusolistin hommat Hurmassa ja huhut kertovat hänen lähteneen Ruotsiin. Reissuillaan Sauli on kuullut Ruotsin värväreistä, jotka lupaavat töitä naapurimaassa vaikka heti. Lähteminen on helppoa, kun matkaliput lyödään valmiina kouraan ja perillä opastetaan suoraan kämpille ja töihin. Suomipoikaporukassa edes kielitaidon puute ei ole este, teollisuustyöläisen elämään pääsee kiinni ilman ruotsinkielen taitoakin. Sauli lähtee siis Elinan perässä Ruotsiin ja haluaa löytää tyttönsä heti, kun töiltään ehtii häntä kyselemään.

Ja toki Ruotsinmaallakin tango soi! Suomalaisilla on aivan omat menopaikkansa, jonne kokoonnutaan elpymään raskaan tehdastyön vastapainoksi. Sauli on taitava hanurinsoittaja ja pääsee viihdyttämään tanssikansaa Tangopojat-orkesterissa.

Antti Tuurin kirjoissa nautin vähäeleisestä tekstistä, jota ei ole juurikaan adjektiiveillä kuorrutettu. Edes rakkaudesta ei leperrellä, vaikka se ajaakin nuoren miehen jättämään kotikontunsa. Fiktiivisestäkin tarinasta tulee ikään kuin tosi silloin, kun se nojaa vahvaan dokumenttipohjaan. Juuri noinhan se Ruotsin teollisuusnousun rakentaminen varmaankin nuorilta siirtolaispojilta aikanaan sujui. Tämäkin kirja maistunee Antti Tuurin teksteihin tykästyneille.

Julkaistu Kirjavinkeissä  3.11.2016