Keskivaikea vuosi

Pauliina Vanhatalo
Keskivaikea vuosi


Schildts & Söderströms,
2016



Sanat ovat kirjailijalle kuuliaisia. Niinpä kirjailija menee psykiatrille valmiit lauseet mielessään; lääkärin olisi syytä ymmärtää, että hän tarvitsee lausunnon kuntoutukseen, eikä asioita tarvitsisi muuten liikoja hämmentää. Joudutaan nimittäin kovin hataralle maaperälle, kun kysymykset poikkeavat käsikirjoituksesta. Tunteet astuvat sanojen varpaille. On nieltävä kyyneleitä. Psykiatri sanoo, ettei nenäliinoja tarvitse säästää.

Psykiatrin vastaanotolla tilannettaan läpikäyvä kirjailija on Pauliina Vanhatalo. Hän on aiemmin kuitannut pimeän vuodenajan alakulonsa kaamosmasennukseksi, joka on kevään mittaan alkanut hellittää. Mutta tällä kertaa niin ei käykään. Työt eivät etene ja arjen pienetkin vastoinkäymiset aiheuttavat suhteettoman suuria tunnekuohuja. Pauliina on keksinyt mielestään sopivan ratkaisun, ammatillisen kuntoutuksen. Lääkäri on toista mieltä, diagnosoi keskivaikean masennuksen ja tarjoaa avuksi psykoterapiaa ja lääkitystä.

Pauliina tunnustelee lääkärin diagnoosia kuin uutta peilikuvaansa. Keskivaikea kuulostaa oikeastaan sopivan sairaalta – aika ja kotikonstit hoitanevat lievemmät oireilut ja vaikea masennus taas kuulostaa jo vaaralliselta. Työkseen kuvitteellisia henkilöhahmoja kehitellyt kirjailija alkaa kirjoittaa muistiinpanoja omasta masennuksestaan ja sen aiheuttamista pohdinnoista. Ympäristön vaatimukset ovat raskaasti ristiriidassa oman hiljaisuuden kaipuun ja yksinäisyyden tarpeen kanssa. Äitiyden ihannekuva on lasten kanssa touhuava ja alati läsnäoleva äiti, mutta täydellisyyden tavoittelu merkitsee oman persoonan tukahduttamista. Sosiaalisuuden rasitteet syövät introverttia luonnetta muutenkin ja aiheuttavat syyllisyyttä. Läheiset ovat rakkaita, silti ajan ottaminen itselle on suorastaan elinehto. Keskivaikeaan vuoteen mahtuu monta edistysaskelta ja oivallusta, jos monta takapakkiakin.

Pauliina Vanhatalon kirja Pitkä valotusaika oli minulle sykähdyttävä lukukokemus. Keskivaikea vuosi kosketti toisella tapaa, mutta syvemmin. Lukijana sain olla jakamaassa hyvin henkilökohtaisia ajatuksia äitiydestä ja oman tilan ottamisen välttämättömyydestä ja nyökyttelin mielessäni: juuri noin, miten hienosti sanoitettu. Luin tätä kirjaa myös introvertin luonteen kauniina puolustuspuheena, joka avaa ihmisten erilaisuuden rikkautta. Sen  sisäisen maailman tunnistaminen ja tärkeäksi tunnustaminen ei suinkaan ole epäsosiaalisuutta vaan enemmänkin tasapainoa suhteessa ympäristöön. Kun kyseessä on herkkä ja luova taiteilija, sosiaalinen rasitus ja ympäröivä häly onkin jo pahimman sortin arsenikkia mielen balanssille ja luomiskyvylle.

Tätä kirjaa voin suositella jokaiselle elämäntuntojensa kanssa kipuilevalle – tai kuten kirjan esittelyteksti sen ilmaisee: “…introverteille ja ekstroverteille sekä kaikille elämästä ja tarinoista kiinnostuneille.”

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.3.

Ryöstön hetki kullan kallis

Ryöstön hetki kullan kallis
Catharina Ingelman-Sundberg


Schildts & Söderströms,
2015

Catharina Ingelman-Sundberg aloitti Keinutuolikoplan seikkailut kirjassaan Kakkua, kiitos! Tätä senioriviisikkoa – eli Märthaa, Stinaa, Anna-Gretaa, Neroa ja Haravaa – palvelutalo Timantin ankea ja tiukkapipoinen arki ei miellyttänyt ja paremman elämän toivo veti rikoksen poluille sarjan aloitusosassa. Kun elämä aivan ilmeisesti siitä kohentui, niin samalla rötöstelyn tiellä jatketaan. Keinot voivat olla kyseenalaiset, mutta tarkoitus hyvä: Robin Hood -meiningillä viisikko pyrkii paikkaamaan sitä aukkoa, mikä yhteiskunnan tarjoamissa palveluissa on. Keinutuolikoplan sydämellä on vähävaraisten hyvinvointi, erityisesti vanhusten ja muiden avuntarvitsijoiden.

Jo kirjan alkulehdillä herää kysymys, miten tämä porukka alun alkaenkaan on vanhusten palvelutaloon päässyt ja päätynyt. Ikänsä puolesta kyllä, mutta muita palvelutarpeen kriteereitä on vaikea listata. Tai ehkä onkin juuri niin, ettei heidän iässään enää tarvitse jäädä jauhamaan tekojensa riskejä ja mahdollisia seurauksia. Kun idealamppu kerran syttyy, niin sitähän ei vakan alle piiloteta. Tarinan alkajaisiksi poppoo onkin Las Vegasissa – jos sitä ryöstörahastoa on kerran tarkoitus kasvattaa, niin kokeillaanpa keikkaa kasinolle!

Amerikan seikkailujen jälkeen viisikko palaa Ruotsiin ja ostaa majapaikakseen vanhan huvilan. Ryöstely ei tunnu olevan heille ongelma, mutta varallisuuden hallinnointi on haasteellista – joskus on jopa suunniteltava kertaalleen ryöstetyn jäljittämistä ja ryöstämistä uudelleen. Aktiivinen elämäntapa pitää virkeänä ja olosuhteet valppaana. Huvilan vierustontilla majailee karskinpuoleinen moottoripyöräjengi ja arvelut naapurin hämärähommista ovat molemminpuolisia. Vuoroin ollaan vieraissa ja tutkaillaan tapahtumia naapurin tiluksilla. Tylsää tällä porukalla ei ole eikä vastoinkäymisiä jäädä jauhamaan, sitkun ja mutkun sijaan toimitaan!

Jo kirjan kansi virittää siihen, mitä tuleman pitää. Tähdet vain tuikkivat loistokkaasti taustalla, kun räväkkä mummeli julistaa koko olemuksellaan iloa ja lystiä elämää. Catharina Ingelman-Sundberg onnistuu tekemään tekstistään hyvin visuaalista, kirjaa lukiessa voi vaivatta nähdä mielessään rollaattoreilla pakoon kurvaavat seniorit. Kunhan ei vielä kävisi niin, että kopla päätyy esittelemään taitojaan valkokankaalle; juoni toimisi erinomaisesti elokuvan runkona. Tekstissä häiritsi ajoittain joidenkin asioiden, kuten heidän jalon tavoitteensa, toistelu. Kirja oli viihdyttävää ja helponhauskaa lukemista, vaikka aivan terävin kärki jää ikään kuin puuttumaan.

Jos tuntuu, että nykydekkareissa veri roiskuu liikaa ja väkivalta ahdistaa, niin tässäpä virkistävä vaihtoehtodekkari! Saatan itsekin välipaloiksi lukaista vielä sarjan aloitusosan ja mahdolliset tulevatkin koplan seikkailut.

Julkaistu Kirjavinkeissä 25.11.2015 

Kaikki mikä on sinun

Kaikki mikä on sinun
Kristiina Bruun



Schildts & Söderströms,
2015

Kirjavuotta 2015 on vielä viimeinen neljännes näkemättä ja jo tähän mennessä minua on ilahduttanut itselleni uusien kotimaisten kirjailijanimien pitkä listta. Kristiina Bruun on yksi heistä. Hänen esikoisteoksensa Kaikki mikä on sinunveti minua puoleensa aihepiirillään; suomalainen nuori Anna on päätynyt opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja jatkaa sieltä matkaansa Bangladeshiin. Kotikutoisen näkökulman ja maailman kulttuurien kietoutuminen yhteen pienen ihmisen vinkkelistä on alati mieltäkiehtovaa mosaiikkia.Anna on rohkea ja itselleen omat tavoitteensa selventänyt nuori nainen, jolle Suomen kuviot näyttäytyivät liian vaatimattomina. Hän uskoo itseensä ja amerikkalaiseen haaveeseensa; merten takana hän voi rakentaa elämän, johon kuuluvat opinnot, amerikkalainen mies ja nousujohteinen ura haasteineen. Yhdysvalloissa hän tuntee olevansa kotona, tapahtumien keskipisteessä. Annan suunnitelmiin tulee kuitenkin muutos, kun hän tutustuu kansainvälisten opiskelijoiden retkellä Bangladeshista kotoisin olevaan Taufiqiin.

Vuoroin Annan etenevän tarinan kanssa lukija saa tutustua Delwarin ja Tasliman elämään Bangladeshissa. Yläluokkainen Taslima elää onnettomassa avioliitossa, isätön Delwar saa elämänliepeestä kiinni päästessään autonkuljettajaksi. Lopulta kaikkien kolmen elämä – niin erilaiset kuin lähtöasetelmat ovatkin – nivoutuu jollakin tasolla yhteen. Kaiken kulttuurisidonnaisuuden alta paljastuu ihminen iloineen ja suruineen.

Eniten kirjassa viehätti värikkäästi kuvatut vaiheet Bangladeshissa. Anna, joka oli sulautunut vaivattomasti amerikkalaiseen elämää, kohtaa Bangladeshissa aivan toisenlaisen kulttuurin. Amerikka oli ollut hänen oma valintansa, nyt Aasia tulee mukaan miehen ja rakkauden kautta. Miltä pohjalta hän siis haluaa elämäänsä rakentaa, mihin kompromisseihin hän on valmis?

Kirja on taidokkaasti kirjoitettu ja teksti on mukaansatempaavan uskottavaa. Ja miksi ei olisi, sillä Bruun on itse sekä opiskellut että työskennellyt USA:ssa ja asunut myös Bangladeshissa useita vuosia. Varsin ajankohtaista luettavaa, kun monikulttuurisuus ja kulttuurierot puhututtavat meitä suomalaisiakin pakolaiskysymyksen äärellä juuri nyt.

Julkaistu Kirjavinkeissä 30.9.2015

Schroder

Amity Gaige
Schroder

Schildts & Söderströms,
2014


Jälleen uusi ja virkistävä kirjailijatuttavuus, jonka tekstistä sain nauttia hyvästikin yli 300 sivun verran. Schroder on yhdysvaltalaisen Amity Gaigen kolmas romaani, ensimmäinen suomennettu. Hänen tekstinsä on omaleimaista, älykästä ja raikasta ilman turhaa kikkailua ja monimutkaisia sanakäänteitä. Yksinkertaisesti nautittavaa heti kirjan alkulehdiltä lähtien, siksi juoneenkin pääsee heti kiinni. Kirja on kirjoitettu kirjeen muotoon ja vaikka Eric on osoittanut sen vaimolleen, lukijana jouduin ottamaan vahvasti kantaa hänen tilitykseensä. Omasta mielestään Eric kertoo vihdoinkin totuuden ja taustat tekojensa takana. Minut hän vakuutti ja sai sympatiani puolelleen, mutta ymmärtäisikö vaimo?

Kirjan teemassa on samoja piirteitä kuin aiemmin lukemassani Vadelmavenepakolaisessa. Joskus entisessä elämässään, pienenä poikana, Eric lähtee isänsä kanssa Berliinistä ja he päätyvät rakentamaan uutta elämää Yhdysvalloissa. Isä ei koskaan selitä, miksi äiti jää Itä-Saksaan. Eric haluaa vaientaa siirtolaisen sisimmässään ja ennen kaikkea peittää sen näkymästä muilta. Olla vakuuttavasti amerikkalainen. Siitä alkaa elämänmittainen valhe, aina nimeä myöten. Kennedy kuulostaa ihan passelin jämerältä, Kennedyltä.

Eric Kennedystä tulee onnellinen aviomies ja isä, mutta perheonni kaatuu vaimon avioerohakemukseen. Huoltajuusjärjestelyt käyvät ajankohtaisiksi. Hurmaava, älykäs ja ehkä pikkuvanhakin tytär on isänsä silmäterä ja kaiken keskiössä uudessa tilanteessa. Eric ajautuu ratkaisuihin, jotka eivät aivan kestä päivän valoa ja lopulta hän on etsintäkuulutettuna useammassa osavaltiossa. Siitä tämä tarina oikeastaan vasta alkaakin, kirje vankilasta on pitkä ja pohtiva tunnustus vaimolle ja pyyntö ymmärtää tapahtumien taustoja. Ericillä on asiasta omat näkemyksensä, oma totuutensa. Saako hän vaimoltaan ymmärrystä ja mikä on virkavallan näkemys? Mikä on objektiivista, mikä subjektiivista? Eric toimii ajattelemattomasti, joskus huolimattomastikin ja suunnitelmat tehdään usein "lennossa." Mutta silti, hän ei toimi ilkeyttään eikä pahansuopuuttaan - omasta mielestään vain isänrakkaudesta. Ja siksi Eric on sympaattinen ja saa lukijan puolelleen. Ericin kiinnijääminen on miltei pettymys, koska samalla yhteinen aika tyttären kanssa on ohi. Vaikka muilta tietämättä omilla teillä on oltukin.

Toivottavasti Amity Gaigen kirjoja suomennetaan jatkossa lisää, ja sitä odotellessa tarttuisin kyllä englanninkieliseenkin kirjaan häneltä. Ihastuttavaa tekstiä, samalla kertaa helppoa luettavaa ja toisaalta tekstistä kerroksia ja pohdittavaa. Kirjan tapahtumaketjussa keski-ikäinen Eric ihailee ja palvoo kuusivuotiasta tytärtään. Lähes samanikäisenä hän on itse ollut pakomatkalla isänsä kanssa ja silloinkin hän on joutunut jättämään elämänsä naisen, äitinsä, äkilllisesti taakseen. Eric rakastaa sanoja ja tuo ajatuksensa vuolaasti julki niin, että kaiken härdellin keskelläkin jäin vain toivomaan kaikkea hyvää hänelle. Hänen vaimonsa on taustalla ja vaiti. Eikö se ole jo valhe sinänsä, että kuulemme vain äänekkään osapuolen puheenvuoron, tosielämässäkin? Jonkinlainen puolitotuus.

Kiitokset Adlibris Kirjakaupalle tästä arvostelukappaleesta. Lukunautinto. Kirjojen Ystäville.