perjantai 27. helmikuuta 2015

Vierashuone





Helen Garner
Vierashuone



Atena,
2015


Miellyttävän odotuksen vallassa Helen laittaa vierashuonetta valmiiksi ystävänsä Nicolan vierailua varten. Nicola, tuo käytännöllinen ja hyväntuulinen, itselliseen elämään tottunut nainen oli aina saanut Helenin nauramaan. Maailmaa oli mahdoton kuvitella ilman häntä. Ja nyt Nicola tarvitsee majapaikan kolmeksi viikoksi Sydneystä, jonne hän on tulossa saamaan vaihtoehtoista tehohoitoa syöpäänsä. Helen sijaa vuoteeseen vaaleanpunaisen pussilakanan ja pöyhii riviin tyynyjä, joista valita. Kaikki yksityiskohdat ovat tärkeitä, Nicolalla on niin tarkka värisilmä ja rakastettavan boheemi luonne. Siispä vielä yöpöydälle muutama ukulelen sointukartta ja mukiin muutama vihreä oksa takapihalta!
Helen on eronnut ja asuu yksin, mutta hän on ilmeisen onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Hänen tyttärensä asuu aivan naapurissa ja pieni tyttärentytär Bessie piipahtelee ahkerasti mummolaan. Hilpeinä ja auringosta nauttien Helen ja Bessie lähtevät nytkin yhdessä Nicolaa lentokentälle vastaan. Lentokentällä totuus iskee vasten kasvoja; Helen etsii matkustajien joukosta pitkää ja ryhdikästä ystäväänsä ja on tuskin tunnistaa väentungoksessa horjahtelevaa ja sairauden haurastamaa vanhusta. Järkyttynyt Helen ohjaa ystävänsä ensimmäiselle tuolille istumaan ja käskee Bessien pyytämään kentän henkilökunnalta pyörätuolia. Uupunut ja kylmästä tärisevä matkaaja ei jaksa ilahtua talon tervetuliaisilmeestä, eikä kevätilman täyttämistä huoneista. Vasta öljylämmittimen hohka, kuumavesipullot ja paksut täkit vaivuttavat vieraan unenhorteeseen.
Helenin näkökulmasta vierailu on saanut aivan uuden käänteen. “Miten kauan hän oli ollut näin huonona? Miksei kukaan ollut varoittanut minua? Mutta toisaalta – kuka sen olisi tehnyt? Nicola oli itsellinen nainen, hänellä ei ollut miestä eikä lapsia. Kellään ei ollut velvollisuutta huolehtia hänestä.”
Jo ennen lähtöään kotoaan Melbournesta Nicola on saanut rajuja C-vitamiinihoitoja. Nyt hänellä on edessään kolmen viikon hoidot Sydneyssä Theodore-instituutissa. Itse professori Theodore on vakuuttanut Nicolan siitä, että rankat hoidot ajavat myrkkyjä ja “koko hemmetin syövän” pois kehosta. Suurten C-vitamiiniannosten lisäksi hoitoklinikalla annetaan otsonisaunahoitoa, jonka kerrotaan perustuvan ikivanhaan luontaisterapeuttiseen syövänhoitofilosofiaan. Nicola katsoo Theodoreen kuin pelastajaan – ja jos vain jaksaa, huitaisee kädellään Helenin ennakkoluuloille. Rajut vaikutuksethan kertovat vain siitä, että hoito puree!
Helen hoitaa ystäväänsä päivin öin, hän vaihtaa lakanoita sänkyyn ja lämmittää keittoa, kyyditsee Nicolaa hoitoihin. Helen on karsinut elämästään kaiken muun ja hän on väsynyt ja kauhuissaan tilanteesta. Hän on vihainen, koska pitää Theodoren hoitoja huijauksena ja puoskarointina. Nicola on itsepäinen ja haluaa roikkua toivon säikeissä kiinni pahoinvointinsa keskellä. Kuinka paljon ihmiseltä vaatiikaan se hetki, kun on myönnettävä lähestyvä kuolema itselleen ja toisille?
Vierashuone puhuttelee syvästi jo tekstityylillään; silloin kun on keskityttävä vain olennaiseen ja selviämiseen, ei ole aikaa haahuilla monisanaisesti tai maalailla sateenkaaria menneisiin. Vierashuoneesta voi todellakin tulla vieraan huone. Helenin ja Nicolan ystävyys ei ole kadonnut minnekään, mutta olosuhteet pakottavat sen muuttumaan. Vakava sairastuminen horjuttaa saamisen ja antamisen tasapainoa ihmissuhteessa eikä avuttomuus ja luopumisen tunteet mahdu ihan kivutta kuvioon. Vierashuone herättelee myös miettimään ystävyyden rajoja, mitä lopulta voimme toisen puolesta tehdä. Kirjan lohdullisuus on mielestäni siinä, että vain tilanteen hyväksyminen vie lopulta jonkinlaiseen rauhaan.
Tähän kirjaan kannattaa tarttua.
Julkaistu Kirjavinkeissä 27.2.2015:

perjantai 20. helmikuuta 2015

Lettusen parempaa viikonloppua!

 



                       Letunpaisto 
                              on 
                        tiimityötä.











Tällä kertaa mentiin Ideakeittiön ohjeella:
https://www.ideakeittio.fi/reseptit/lettutaikina





Ja suussahan ne sulivat... Njam njam.

Kirjeitä saarelta




Kirjeitä saarelta
Jessica Brockmole



Bazar, 2015



Kaikki alkaa kirjeestä maaliskuussa 1912. Amerikkalainen yliopisto-opiskelija David Graham inspiroituu lukemastaan runokirjasta niin paljon, että lähettää Elspeth Dunnille, runoilijalle, ihailijakirjeen. David kirjoittaa pilke silmäkulmassa ja paljastaa hieman vallattoman luonteensa, vaikka pitääkin kirjeen kirjoittamista“teidän kaltaisellenne teoksia julkaisseelle kirjailijalle” uskaliaana temppuna. Elspeth Dunn vastaa Davidin viestiin ilahtuneena ja yllättyneenä; Sen lisäksi että kyseessä on hänen ensimmäinen saamansa ihailijaposti, se tulee kaukaa merten takaa toiselta mantereelta!
Elspeth asuu pienessä mökissä kauniilla Skyen saarella Skotlannissa eikä ole vesi- ja venekammonsa vuoksi  kuunaan saarelta poistunut. Ympäröivä luonto ja rikas mielikuvitus ovat antaneet elämään sisältöä niin, ettei elämyksiä ole tarvinnut kauempaa lähteä hakemaankaan. Yllätyksekseen hän saa toisenkin kirjeen Davidiltä ja siitä alkaa lämmin ja tiivis kirjeenvaihto heidän välillään. He haastavat toisiaan jännittävään leikkiin, vaikka heti alkuunsa Elspeth tunnustaa olevansa naimisissa. He paljastavat toisilleen syvimmät salaisuutensa ja kannustavat toisiaan tekemään elämänvalintoja omien haaveidensa mukaan. Sanojen mahti paperilla on suuri, kirjeystävyys muuttuu rakkaudeksi.
Tarina saa toisen aikaulottuvuuden, kun Elspethin ja Davidin kirjeiden rinnalla  kulkee Margaretin, Elspethin tyttären, kirjeenvaihto. Eurooppaa nuijii toinen maailmansota ja Margaretin poikaystävä Paul on sodassa mukana ilmavoimien lentäjänä. Elspeth on jo kokenut yhden maailmansodan ja nähnyt sen vaikutukset ihmisiin ja rakkaussuhteisiin. Nyt hän varoittaa tytärtään tekemästä päätöksiä tulevaisuutensa suhteen sota-ajan sekavissa oloissa. Margaretin on vaikea ymmärtää äitiään, joka ei ole koskaan kertonut aiemmasta elämästään eikä edes perheestään tyttärelleen. Onko viimein tullut aika nostaa menneisyyden kortit pöydälle?
Elspethin vaikeneminen tarttuu. Kirjan juonelle voi tehdä oikeutta vain olemalla paljastamatta siitä enempää. Puolin ja toisin tässä tehdään aika monta “sakkokierrosta”, ennen kuin maali häämöttää. Kirjeromaanin luonteelle sopiikin parhaiten, että tarinan käänteet paljastuvat intiimisti viesti viestiltä.
Jessica Brockmole onnistuu mielestäni erinomaisesti kasvattamaan kertomuksen tunnelatausta loppua kohti ja kunnon rakkausromaanin tapaan ratkaisun hetket voivat nostattaa kosteutta lukijan silmäkulmaan. Kirjan henkilöistä Elspeth nousee minulle rakkaimmaksi; miten paljosta ihminen jääkään paitsi, jos ei mitään riskeeraa, eikä uskalla ulos oman pienen saarensa kukkuloilta. Henkilökohtaisesti tämä on myös oodi rakkaalle harrastukselle – kun suljen paperiarkit kirjekuoreen, suljen sinne omaa sisintäni. Niin on tässä maailmassa tehty kautta aikain.

Julkaistu Kirjavinkeissä 20.2.2015

tiistai 17. helmikuuta 2015

Erikoisjoukot iskevät ensimmäisinä






Erikoisjoukot iskevät ensimmäisinä
Markku Salomaa



Docendo,
2015



Niin mukavaa kuin se ahkeralle lukijalle olisikin, aina ei voi jäädä kellumaan fiktiivisen kerronnan varaan ja uskoa tarinoiden onnellisiin loppuihin. "Maailma on totta, on,on", vakuutti aikaa sitten Pelle Miljoonakin. Heitin itselleni haasteeksi lukea valtiotieteen tohtorin ja Euroopan sotahistorian dosentin, Markku Salomaan uutuuskirjan Erikoisjoukot iskevät ensimmäisinä. Osittain se oli halua heittäytyä itselle tuntemattomaan, mutta sitäkin enemmän mielenkiintoa ymmärtää asioiden taustaa. Mausteena oli vielä ripaus sivustaseuraajan olotilaa, jonka ajoittain itsessäni tunnistan perheen ainoana naispuolisena jäsenenä. Tai no, onhan meitä nykyisellään kaksi - mutta koiraa ei kovin syvältä hetkauta miehen ja poikien keskenään käymät "teknisemmät" keskustelut tai armeijamuistelot.

Uutisia maailmalta leimaa epävakaus ja tilanteet saattavat kärjistyä nopeasti  konflikteiksi. Turvallisuustilanteen muutokset heijastuvat Suomeenkin, kuten tapahtumat Ukrainassa ovat osoittaneet. Pelkät uutisotsikot eivät riitä kertomaan asioiden taustaa ja koko sitä ongelmavyyhteä, joka pohjaa pitkälti myös historiaan. Entä kaikki se strateginen suunnittelu, joka tapahtuu äärimmäisen salassa ja josta tiedämme ehkä vasta onnistuneen tai epäonnistuneen operaation jälkeen?

Markku Salomaa kertoo kirjassaan erikoisjoukkojen tunnusomaisita piirteistä, tavoitteista ja toimintatavoista. Asianharrastaja poimii kirjasta hyvin yksityiskohtaistakin tietoa muun muassa sotilaiden määristä, aselajeista ja koulutuksesta. Itse ohitin nämä osuudet kevyellä vilkaisulla, Sen sijaan keskityin kirjan tietoantiin terrorismin vastaisesta taistelusta ja arabimaailman vaikeasti ymmärrettävästä tilanteesta. Myös Venäjän osuus kirjassa on painava suomalaisesta vinkkelistä nähtynä.

Kirja palauttaa mieleen monta uutista menneiltä vuosilta. Yksi kirjassa kuvatuista operaatioista on Osama Bin Ladenin surmaaminen Pakistanin vuoristossa. Se ei todellakaan jätä epäselväksi erityisjoukoilta vaadittavaa fyysistä ja psyykkistä sietokykyä.

Markku Salomaan kirja on hyvin ajankohtainen. Eri maiden erikoisjoukot on käsitelty erikseen omissa luvuissaan niin, että niihin - ja samalla maan poliittiseen tilanteeseen ja haasteisiin - on helppo palata myöhemminkin. Vaikka kyseessä on hyvin spesifi tietokirja, juuri sen ajankohtaisuus tekee siitä mielenkiintoisen laajemmallekin lukijajoukolle.  Kirja on saatu arvostelukappaleena, kiitokset Docendolle tästä tietopaketista.




lauantai 14. helmikuuta 2015

Hyvää ystävänpäivää



Tommy Tabermannin sanoin:

Minne, minne kysyin,
tyhmä kun olin
Yhdessä, sinä vastasit,
viisas kun olet
yhdessä on se paikka
jossa jokainen on
kokonaan minä,
myös sinä olet sinä
Keskeltä sydäntään
ei kenenkään
tarvitse purkaa muureja
eikä muureja
sydämeensä pystyttää
Sinne me veimme toisemme,
siellä me elämme ja olemme



Tänään nautimme kiusausta uudella tapaa:



Olen vallan ihastunut Ideakeittiöön ja kun uutta ruokaideaa kaipaa, niin sinnehän suuntaan. Perheen ruokalista on saanutkin ihan uutta ilmettä ja vaihtelua. Ideakeittiössä voit myös itse osallistua sisällön tekoon ja lisäillä reseptejä ja kuvia, kysellä ja kommentoida. Näistä tehtävistä sinulle kertyy myös palkitsevia pisteitä.

Ootko miun kaa? Tuutko Ideakeittiöön - niin tosi mielelläni laittaisin sähköpostikutsun tulemaan. Laita tähän pientä vinkkiä tai yksityisemmin blogin sähköpostiin ja kirjuutan kutsun matkaan.


perjantai 13. helmikuuta 2015

Älä tähti putoa






Älä tähti putoa
Marja-Liisa Heino



WSOY, 2015




Jännitystä elämään - mutta ei "kenolla millä hyvänsä", sillä television väkivaltakohtaukset aiheuttavat minussa akuutin hylkimisreaktion. En halua katsoa viimeisiä elon nytkähdyksiä ammutussa ruumiissa, saati sitä kun suolen pätkiä kerätään kadulta. Luettuna tekstinä samat kohtaukset tulevat jotenkin suodatetusti. Ja huomaan yhä enemmän suutautuvani näihin naisten kirjoittamiin dekkareihin, joissa päällimmäiseksi nouseekin kunnon vyyhti henkilöpsykologiaa ja yhteiskunnalliset olot rikoksen taustalla. Marja-Liisa Heinon Älä tähti putoa on dekkari, jossa rikoksella on vain sivurooli - ja silti se jättää kirjan täydeltä selvitettävää.

Alkuvuoden luetuissa korostuu monikulttuurisuus. Se on toki pitkälti omien valintojen ohjaamaa, mutta tarjontaakin on ollut kiitettävästi. Se sai tarttumaan myös tähän Heinon romaaniin, vaikka en aiemmin hänen kirjojaan ole lukenutkaan. Tapahtumapaikkana on pieni suomalainen pikkukaupunki, kadoksissa on iranilaissyntyinen muslimlityttö Tara Farahani. Heti kirjan ensimmäisessä luvussa rikosylikonstaapeli Karli Eerola etsii kummityttönsä käsiinsä ja kyselee tältä Tarasta, joka on kummitytön kanssa samalla lukioluokalla. Seuraavaksi Eerola onkin jo jututtamassa Taran vanhempia, paikalla on myös Taran veli Kia.

Karli Eerola on poliisiksi mielenkiintoinen tapaus. Hän on ensimmäinen tapaamani romanietsivä ikinä. Uskonnollisen vakaumuksensa mukaisesti hän lukee illalla Raamattua ja käy polvilleen sängyn viereen lukeakseen iltarukouksen. Kirjassa on paljonkin romanien tapoihin viittavia kohtia ja ne olivatkin itselleni aivan uutta tietoa romanien tapakulttuurista. "Veitsi oli käynyt epäpuhtaassa paikassa, se pitäisi heittää roskakoriin, mutta hän nosti veitsen ylös, huuhtoi tiskialtaassa, silloin tiskiallas muuttui likaiseksi, hän laittoi veitsen kaappiin, epäpuhdas veitsi saastutti nyt kaapin, hän leikkasi leipää, laittoi leivän koriin, laski korin pöydälle; leipä mätäni suuhun, kori ja pöytä kelpasivat enää polttopuiksi." Heino ei turhia selittele tapoja, lukijan on oivallettava ne itse ja ehkä haettava lisää tietoakin aiheesta. Minun mielenkiintoni kirja ainakin onnistui herättämään ja Google jakoi auliisti informaatiota ja ahaa-elämyksiä Eerolan suhteen. Toivoin vain, että olisin ennen tätä lukenut jo Heinon romaanin Astuit väärään autoon, jossa Eerolan taustaa ehkä esitellään paremminkin. Tuo puute lienee suhteellisen helppo korjata, vaikkapa seuraavalla kirjastoreissulla.

Eerolan lisäksi jonkin verran näyttämölle pääsevät hänen kollegansa poliisiasemalta, ennen kaikkea Siltaharju. Jos ei muuten, niin ainakin televisio on viime aikoina tehnyt selväksi, miten tiiviisti pareina poliisityötä tehdään. Aseman ilmapiiriä ja kollegiaalisia suhteita on kirjassa kuvattu syvältä ja läheltä. Samoin mielenkiintoista on pinnan alla kytevät turhautumisen tunteet, joita ei ammatin puolesta kuitenkaan ole suotavaa päästää pintaan: "Tämä nykymeno kun oli sellaista että piti vain olla kontillaan kulttuurintuojien ja vapaa-ajattelijoiden edessä, Siltaharju viritteli. Poliisi saattoi joskus toimia väärin, mutta oliko sitä muka pyydettävä anteeksi. Kuinka pitkälle näiden piipertäjäryhmien lellimisessä mentiin, kohta ei olisi virkavallan uskottavuudesta mitään jäljellä." Voi hyvin kuvitella, että virkavuosien myötä aineksia kyynistymiseen on paljonkin tarjolla poliisin työssä. Eerolan lisäksi Siltaharjuunkin tutustuisi mielellään lisää. Mistä muuten tulee tämä sukunimillä pelaaminen, jotenkin armeijameininkiäkö?

Kirjaan on kudottu monenmoista raitaa, paljon elementtejä. Henkilökuvat erilaisine kulttuuritaustoineen ja valtavirrasta poikkeavine ulkopuolisuuden tunteineen ovat tämän kirjan suola ja sokeri. Erityisesti kirjan keskeiset henkilöt tasapainottelevat joko sukunsa ja kulttuurinsa paineiden keskellä ja poliisien elämää määrittävät vahvasti myös ammatista nousevat vaatimukset. Ja vielä pitäisi Tara Farahaninkin kohtalo selvittää, vakavaksi vetää. Hoitakoot poliisit sen, lukija nauttii vaan.

Kirja on saatu arvostelukappaleena, kiitokset kustantajalle.




Karkulahti




Karkulahti
Tiina Laitila Kälvemark


WSOY, 2015



Karkulahden vanhan talon pihapiiri on oman historiansa kovettamaa. Vihreä ulko-ovi on vaivalloisesti vinossa. Betoniportaiden yläpäässä lojuu kumisaappaita ja emalivati. Kaukana menneisyydessä talo on toiminut piilopirttinä, jonne on paettu venäläistä rosvojoukkoa. Talon nykyisillä asukkaillakin on jokaisella omat syynsä raskaisiin askeliinsa ja jokainen heistä kantaa oman menneisyytensä kipuja mukanaan. Talon hirsien hengitys käy kaikesta taakasta raskaana.
Karkulahti on ennen kaikkea kertomus kolmen sukupolven naisista tässä talossa, jossakin Pohjanmaalla. Talon pääkamarissa makaa halvaantuneena talon emäntä Elisabet, jonka elämä on ankaruudellaan kasvattanut ja pettymyksillään muovannut. Jalat eivät enää pidä pystyssä, mutta ääni kantaa kyllä pirtin puolellekin käskevänä. Elisabetin ajatuksissa menneet ja nykyiset kulkevat usein rinta rinnan, näennäisesti pysähtyneessä tilassa tapahtuu paljon.
Tarina tarvitsee taustalle myös miehen, Jaskan, joka taluttaa käsipuolessaan Karkulahteen miniän, venäläisen Veran. Veralla on ehkä ollut suuriakin odotuksia elämänsä suhteen, mutta ne ovat päättyneet haaksirikkoon. Hän kääntää entiselle selän ja tarttuu Jaskan lupauksiin. Rakkaudesta ei varsinaisesti puhuta, mutta onhan Jaska aika kiltin oloinen mies – sekin riittää toistaiseksi. Veralle ja Jaskalle syntyy tytär Anna. Kirjassa vuorottelevat ennen kaikkea Veran, Elisabetin ja Annan puheenvuorot – tai se, mikä jää vain ajatuksen tasolle ja ääneen lausumatta.
Elisabetin ja Veran elämä saman katon alla ei ole helppoa. Elisabet on ennakkoluuloinen: “Toit sitten ryssän Karkulahelle.” Vera ei täysin ymmärrä kieltä eikä talon tapoja, uudistaakaan ei tyyliä saa. Jaska myöntää, että “äitimuori saattaa kyllä olla aika vaikia joskus…” – mutta helpompaa on niin hänelle kuin Verallekin joustaa ja myöntyä. Pikkuhiljaa naiset kuitenkin löytävät jonkinlaisen vierekkäin elämisen taidon ja hiljaisen toistensa hyväksymisenkin. Ehkä he tunnistavat paljon samaa toisissaan, menetysten ja luopumisten kipua. Ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta ei näissä ihmisissä mikään täysin korjaa, mutta silti Karkulahti kokoaa heidät iltaisin yhteen. Saman katon alle suojaan.
Karkulahti on hyvin vahvatunnelmainen kirja. Jännitteet ovat suuria, kun näkyvää on vain jäävuoren huippu – piiloon haudattua ja syvälle kätkettyä sitäkin enemmän. Miten ihminen voi lopultakaan päästä karkuun sitä, mitä mukanaan kantaa?
Nykyisin Tukholmassa asuva Tiina Laitila Kälvemark on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta ja aivan erityistä antia tässä kirjassa on hänen kotiseutunsa eläväinen ja värikäs murre. Nautin tekstistä ja oikein makustelin murresanoja mielessäni, vaikka joidenkin merkityksen jouduin sanakirjasta tarkistamaan. Henkilökuvaus on häkellyttävän sympaattista ja tekee karkulahtelaisista totta.
Julkaistu Kirjavinkeissä 13.2.2015

tiistai 10. helmikuuta 2015

Vanki vakooja sissi





Vanki Vakooja Sissi
Matti Putkinen ja
Mikko Porvali (toim.)


Atena, 2015



Inkerinsuomalaisten historia tulee lähelle ilman henkilökohtaisia kytköksiäkin. Maantieteellisesti se on heti Pietarin takana. Ajallisesti Inkerin synkät vuodet ovat lähihistoriaa; suuri osa alueen suomalaisista karkotettiin, teloitettiin tai kuoli pakkotyössä Stalinin vainojen aikana. Tietokirjailija Mikko Porvali on toimittanut Matti Putkisenansiokkaat muistelmat noilta neuvostovallan vuosilta. Anna historian opettaa!
Inkerinsuomalaisen Matti Putkisen selviytysmistarina alkaa jo lapsuusvuosina. Hänen isänsä kuolee samana syksynä, jona Matti aloittaa koulussa ensimmäisen luokan. Sisaruksista nuorin on tuolloin vasta yksivuotias. Äidinkään terveys ei pitkälle riitä ja Matti kantaa suuren vastuun talon töistä: “Tänä syksynä kaivoimme Olgan kanssa kahden koko perunasatomme, noin viisituhatta kiloa. Se joka ei usko, että tällainen urakka tuntuu kymmenenvuotiaan selkälihaksissa, voi yrittää ottaa asiasta selvän antamalla kuokan heilua. Perunat oli saatava joka ilta pellolta kotiin, kellariin. Juoksimme iltaisin niissä taloissa, joissa vielä oli hevosia, apua hankkimassa.” Isäntänä ollessa koulunkäyntiinkään ei töiltä jäänyt säännöllisesti aikaa. Äiti oli myös kotihoidossa loppuunsa asti, sillä lääkärin mielestä ei ollut suotavaa antaa yhtä vähistä sairaalapaikoista kuolemansairaalle, kun toivoa paranemisesta ei enää ollut.
Äidin kuoleman jälkeen sisarukset muuttavat sukulaisperheisiin. Vuodet täyttyvät töistä ja koulun käynnistä. Matti kertoo elävästi ja mielenkiintoisesti kouluvuosistaan miten “Päivästä päivään ja viikosta viikkoon päihimme pumpattiin oppeja, joiden piti tehdä ihmiskunta onnelliseksi: marxismin ja leninismin alkeita.”Kaikki se, mikä ei ollut vallanpitäjien oppien mukaista, oli vihattavaa. Useinkin käsitykset kotona ja koulussa olivat erilaiset, aikojen saatossa useampikin kansalainen taisi hyvin sisäistää tämän kaksijakoisen ajattelun – eikä ollut ollenkaan pahitteeksi pitää ajatukset omana tietonaan. Matti kuitenkin viihtyy koulun ilmapiirissä, koska päättää itsekin opiskella opettajaksi.
Matti on nähnyt liian monen syyttömän ihmisen katoavan systeemin uumeniin, mutta toivoo silti aluksi, että hänen vangitsemisensa osoittautuisi väärinkäsitykseksi. Asian oikomisen sijaan useampi Leningradin vankila ehtii tulla hänelle tutuksi. Moninaisissa kuulusteluissa ei oikeastaan tarvitse edes miettiä tekemisiään, ne on listattu paperille valmiiksi ja vain allekirjoitus puuttuu. Luonnottomia oloja, jotka eivät lopultakaan tarjonneet paljon vaihtoehtoja. Kirjaa lukiessa hämmästyy yhä uudestaan, mistä kaikesta ihminen voi hengissä selvitä. Matin sinnittely palkitaan, sillä jokin järjen hetki koneistossa päättää, että toveri Putkinen on vapautettava.
Seuraava urakka alkaa puna-armeijan riveissä ja politrukin apulaisena. Kun kokemusten lista karttuu myös pakkotyössä Siperiassa, Matti on valmis pakenemaan Neuvostoliitosta. Hän onnistuu salaamaan “kansanvihollisen” taustansa ja pääsee kouluttautumaan desantiksi puna-armeijassa. Lopulta 1942 hän tekee laskuvarjohypyn Suomen puolella ja antautuu Suomen viranomaisille – kuolemantuomion uhalla. Rohkean ja neuvokkaan nuorukaisen pelastaa hänen laaja tietämyksensä puna-armeijasta ja tie on jälleen auki, tällä kertaa virkailijana suomalaisessa vakoilukoulussa.
Jälleen kerran totuus on tarua rankempaa, tasan taatusti ihmeellisempää ja saa lukijan silmät ymmyrkäisen pyöreiksi. Vaikkei historia ihan lempilapsi olisi koulussa ollutkaan, niin juuri tällaiset yksilön silmin ja sisältä päin nähdyt tarinat tekevät menneestä helposti omaksuttavaa. Matti Putkisen kieli on eläväistä, havainnot tarkkoja ja aiheestaan huolimatta paikoin huumori pääsee kukkaan.
En juurikaan malttanut kirjaa käsistäni laskea, ennen kuin se oli loppuun luettu. Suosittelen! Lämpimästi!
Julkaistu Kirjavinkeissä 10.2.2015:

lauantai 7. helmikuuta 2015

Mutta minä rakastan sinua






Mutta minä rakastan sinua
Eppu Nuotio



Otava, 2015



Kuinka paikallaan mutta-sana onkaan kirjan kannessa! Siirräpä se aloittamaan sivulausetta ja peli on jo pitkälti menetetty. Eppu Nuotion mutta on täynnä tunnetta, ihmetystä ja toivoa tässä ja nyt.
Karin Kiurukorpi on jo viisikymppisensä juhlinut, yksin elävä nainen Turusta. Vuosikymmeniä kestänyt avioliitto on päättynyt klassiseen tapaan; mies on vaihtanut nuorempaan, kuten tavataan sanoa. Tytär Klara on kaukana merten takana. Päivisin hän suuntaa koululle ja opettaa historiaa yläasteella ja lukiossa. Vaikkakin elämän kolhima, haavojensa ja arpiensa jälkeenkin Karin on niitä elämän luottohenkilöitä, jotka hoitavat kunnialla työnsä, lohduttavat lastaan kriiseissä ja käyvät katsomassa dementoitunutta äitiään.
Toinen kirjan päähenkilöistä on Lauri Eriksson, myöskin tahollaan jätetty ja  pettynyt viisikymppinen. Kipu avioliiton kariutumisesta on ollut sen verran kova, että Lauri on työntänyt naiset pois mielestään. Ex-vaimo on todennut hänen viakseen umpitylsyyden eikä sellainen diagnoosi todellakaan kannusta parisuhteeseen. Lauri on suunnannut voimansa työntekoon ja hän onkin toinen menestyvän ilmastointifirman avainhenkilöistä. Kun yksin oloon tottuu ja päivät kulkevat totuttuja latuja, niin elämästään on karsinut  pois monta riskitekijää.
Kumpikaan ei etsi ja silti he löytävät. Ensitapaaminen on hyvin epäromanttinen. Kesken pitkän kävelylenkin Karinin on poikettava asuntonäyttöön vessaa etsimään, koska muutakaan paikka helpotukselle ei ole näköpiirissä. Karin on ymmärrettävästi hätäinen, epävarma vanhoissa toppavaatteissaan ja itseneulomissaan lapasissa – hän ei ole pukeutunut tavatakseen ketään tai poiketakseen mihinkään. Ja silti tämä mies portaiden yläpäässä katsoo häneen, huomaa ja antaa tietä. Tämä mies on Lauri, ja hän osaa kuunnella niin, että sinänsä lyhyetkin sananvaihdot muuttuvat merkityksellisiksi. Hetkeä ei voi päästää käsistään, vaikka nyt ei olekaan aikaa pohtia vaikuttimia tai tuntemuksia. Jokin intuitio sen kertoo, että tälle on annettava tilaisuus.
Toisaalla rakkautta on ollut ilmassa jo pidemmän aikaa, tosin vain salassa ja yksipuolisesti. Kaari on Laurin kolmekymppinen työtoveri ja hänet voisi suorastaan kuorruttaa korvaamatonta työntekijää ja loistavaa vaimoehdokasta kuvaavilla adjektiiveillä. Kaari on tyylikäs, sanavalmis, hauska – ja toivottoman rakastunut Lauriin. Kaari ei ole halunnut kiirehtiä ja on uskonut vielä saavansa vastakaikua tunteilleen, kunnes Laurin käytöksessä ja olemuksessa alkaa olla ihastuneen miehen piirteitä.
Mutta minä rakastan sinua viihdyttää ja valloittaa, mutta kirjassa on kaikki ainekset syvältä kirpaisuunkin. Keski-ikäisen rakkaus ei ole missään suhteessa “vähemmän”, päin vastoin se ehkä löytää paikkansa laajemmassa kokonaisuudessa kuin aikuiselämän alkutaipaleen rakkaudet. Rakkaus tunnistaa kyllä kohteensa kolmetoista vuotta vanhassa toppatakissakin, vaikka epävarmuuttamme miten yritämme ulkokuortamme kiillottaa sille mieleiseksi. Kaunista tekstiä Eppu Nuotiolta: “Tämä rakkaus kääntää minut kuin perunamaan.”
Julkaistu Kirjavinkeissä 8.2.2015

Suklaista viikonloppua !


Kahvitauko

Ekaa kertaa tein
mutakakkua.
Olihan se ainakin sinne päin ...


Ja Ideakeittiön ohjeella tehty:




perjantai 6. helmikuuta 2015

Jumala joka kivessä




Jumala joka kivessä
Kamila Shamsie


Gummerus,
2015



Pidän kirjoista, jotka fiktiivisyydestään huolimatta sijoittuvat asiatarkasti maailmanhistorian aikajanalle. Tarinoista, joiden aikakehykset tehdään lukijalle niin selväksi, että on otettava haaste vastaan ja pinnisteltävä oman historiatietämyksensä kanssa.
Kamila Shamsien Jumala joka kivessä jakautuu historiallisesti kahteen osaan; ensimmäisen maailmansodan vuosiin ja myöhempään noin 1930-luvulle sijoittuvaan jaksoon. Taustaa tukevoitetaan kolmen erilaisen imperiumin palasilla – muinaisella Persialla, Ottomaaneilla ja brittiläisellä siirtomaapolitiikalla. Ja tämähän on siis vasta taustaa mielenkiintoiselle tarinalle! Alkuperäisteos God in Every Stone ilmestyi vuonna 2014, jolloin tuli kuluneeksi sata vuotta ensimmäisen maailmansodan syttymisestä.
Nuori englannitar, Vivian Rose Spencer, on jo lapsena hullaantunut arkeologiasta. Perheen ainoana lapsena hän on saanut isältään poikkeuksellisen paljon rohkaisua opiskeluun ja määrätietoiseen menestykseen elämässä. Isä on halunnut hänestä sekä pojan että tyttären; “naisellinen käytökseltään mutta miehinen ymmärrykseltään.” Vivian tunteekin itsensä varsin etuoikeutetuksi aikana, jolloin naiset vasta haaveilivat esimerkiksi äänioikeudesta. Jo nuorena hän pääsee kansainvälisen arkeologiryhmän mukana Osmanien maille, kun isän vanha ystävä Tahsin Bey järjestää hänelle paikan kaivauksilla. Vivian tietää elävänsä unelmaansa todeksi eikä viriävä rakkaus rajoitu pelkästään joonialaisiin pylväisiin ja maasta paljastuviin kivilaattoihin. Kotiin palattuaan Vivian joutuu kuitenkin ristiriitaisten vaatimusten keskelle. Ensimmäinen maailmansota on syttynyt ja hänen työpanostaan tarvitaan sotilassairaalassa. Kunnes arkeologin intohimo vie jälleen voiton ja Vivian matkaa yksin Aasiaan, Peshawariin.
Pataani Quayyum Gul on matkalla kotiinsa Peshawariin ja hän osuu samaan junaan Vivianin kanssa. Quayym on taistellut länsirintamalla Britannian lipun alla ja menettänyt toisen silmänsä Ypresissä. Kunniakas sotilasura on katkennut lyhyeen ja hän tuntee itsensä vaillinaiseksi mieheksi taisteltuaan sellaisen maan puolesta, jossa ei ollut koskaan aiemmin edes käynyt. Quayym palaa perheensä pariin ja tapaaminen junassa englantilaisnaisen kanssa jää ohimeneväksi episodiksi sillä erää. Heidän vaiheensa kietoutuvat kuitenkin tiukasti yhteen Vivianin tutustuttua Quayymin pikkuveljeen, Najibiin.
Kamila Shamsie on Pakistanista kotoisin ja asuu nykyisin Lontoossa. Hänen teoksiaan on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle. Hänen taustansa tekee tästä kirjasta mielenkiintoisen jo siitä syystä, että tarina asettaa rinnakkain ja sekoittaa sopivasti kahden eri mantereen ja erilaisten kulttuurien elämää henkilöhahmojensa kautta. Englannissa, jo tuohonkin aikaan, Vivian sai varttua itsenäiseksi naiseksi. Quayymin myötä kirjaan tulee puolestaan paljon juuri miesten välistä ystävyyttä ja lojaaliutta ja hyvin miehistä maailmaa.
Minua häiritsivät hieman Shamsien toisinaan hengästyttävän pitkät lauseet, mutta niihinkin tottui tarinan edetessä. Sitäkin enemmän nautin kirjan älyllisestä otteesta ja historiakeskeisyydestä. On kuin yhdellä matkalipulla olisi tehnyt kierroksen vuosisadan alun Lontoossa ja värikkäässä, levottomassa Intiassa ennen sen itsenäistymistä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 6.2.2015: