Satapurin jalokivi

Sujata Massey
Gummerus 2020


Alkuteos: The Satapur Moonstone (Soho Crime, 2019)
Kääntäjä: Maija Heikinheimo
407 s.

Korona-aikaan matkustetaan turvallisesti kirjojen siivin, ei vain toiseen paikkaan vaan myös aivan toisenlaiseen aikaan. Sujata Masseyn Satapurin jalokivi on toinen osa Perveen Mistry tutkii -dekkarisarjaa ja se sijoittuu 1920-luvun Intiaan. Perveen on nuori juristi ja työskentelee isänsä lakiasiaintoimistossa Bombayssa. Varakas ja myös ilmeisen edistyksellinen perhe on mahdollistanut Perveenin lakiopinnot Oxfordissa, vaikka aika ja ympäröivä kulttuuri vielä tiukasti rajaavatkin naisten vaihtoehtoja elämässä.

Nyt kuitenkin Perveenille tarjoutuu työtilaisuus nimenomaan sukupuolensa ja naiselle poikkeuksellisen koulutuksensa vuoksi. Syrjäisessä Satapurin ruhtinaskunnassa on puhjennut riita tulevan hallitsijan, maharadža Jiva Raon, koulutuksesta. Pojan äiti haluaa lähettää Jiva Raon Englantiin opiskelemaan, vanhempi maharani haluaa pitää hänet kotiopetuksessa. Koska Satapurin palatsin naiset harjoittavat purdahia, he eivät voi olla tekemisissä perheen ulkopuolisten miesten kanssa. Siispä Perveen palkataan neuvottelemaan kahden maharanin kanssa, jotta asiaan saattaisiin ratkaisu.



Pitkällä matkallaan palatsiin Perveen tapaa ensin Satapurin asiamiehen, Colin Sandringhamin. Colin ja Perveen käyvät läpi tulevaa tehtävää ja Perveenille valkenee, että hallitsijoita on kuollutkin jo kaksi muutaman vuoden sisään ja Jiva Raon täysi-ikäistymistä joudutaan odottamaan vähintään kahdeksan vuotta. Kuulostaa pahaenteiseltä, että myös Jiva Raon turvallisuus saattaa olla uhattuna. Eikä Perveen voi olla ollenkaan varma enää omasta turvallisuudestaankaan palatsiin saavuttuaan. Uhkat tuntuvat kasvavan enemmänkin palatsin sisältä kuin sitä ympäröivästä viidakosta tiikereineen. Palatsissa ja sen ympärillä häärää paljon väkeä, mutta keneen Perveen voi luottaa?

Tätä kirjaa lukiessa ei pääse hetkeksikään unohtumaan, missä ympäristössä mennään. Intialaiset tavat, uskomukset ja perinteet kulkevat punaisena lankana juonen rinnalla – ja usein jopa juonen ohittaenkin. Ja lisäksi kaiken taustalla hohkaa brittiläinen imperiumi, toisille vihollinen, toisille liittolainen. Ja jos Sujata Masseyn Intia viehättää, niin muistuttelen myös hänen Japaniin sijoittuvista Rei Shimura -dekkareistaan!

Julkaistu Kirjavinkeissä  10.5.2020

Syvän maan juuret

Eeva Klingberg
Gummerus, 2020

472 s.

Syvän maan juuret vie lukijansa Yhdysvaltoihin, 1930-luvun Alabamaan. Orjuus on poistunut jo edellisellä vuosisadalla, mutta tummaihoiset ovat yhä toisen luokan kansalaisia. Epätasa-arvoisuus näyttäytyy näkyvästi arjessa, eletään erillään ja värillisen osa on perheessä palvelijan osa. Takakansi lupaa kansainvälisen tason lukuromaania ja ensimmäinen mielleyhtymä aiheesta ja sen esittelystä on kovin amerikkalainen. Kyseessä on kuitenkin suomalais-irakilaisessa perheessä kasvaneen Eeva Klingbergin esikoisromaani.

Ernest Grayn kirjailijanura New Yorkissa ei oikein ota sujuakseen. Menestystarinaa odotellessa hän on tehnyt opettajan töitä elannokseen. Niin kirjoittaminen kuin jo vastentahtoiseksi käynyt opettaminenkin saavat jäädä, sillä Ernest saa veljeltään puhelun: isä on kuollut. Ernestin on aika palata kotikonnuilleen Alabamaan vuosikymmenten tauon jälkeen. Paitsi isän kuolema perillä on kohdattava myös ristiriidat oman perheen ja menneisyyden tapahtumien kanssa.

Kirjassa edetään kahden eri aikatason jaksoissa. On nuori 1930-luvun Ernest ja hänen perheensä. On perheen tummaihoinen palvelijatar Doreen ja hänen poikansa Samuel. Perheiden pojat viihtyvät hyvin yhdessä, vaikka se ei ympäristön mielestä aina suotavaa olekaan ja yhdessäololla on rajoituksensa. Rasistiset jännitteet koettelevat pikkukaupunkia vähemmästäkin – saati sitten, kun ikävyydet ravistelevat ihmisten elämää.

Ernestin varhaisvuosien kanssa vuorottelevat isän kuoleman jälkeiset tapahtumat vuonna 1974. Kohdatessaan kotikylän ihmisiä Ernest on yhä uudestaan kasvokkain neljänkymmenen vuoden takaisten tapahtumien kanssa. Vanhat kivut raastavat monen kyläläisen mieltä, eivätkä vähimmin Ernestin itsensä. Onko viimein mahdollista tehdä rauha menneisyyden kanssa, ehkä jopa löytää se oma tarinakin?

Syvän maan juuret kuvaa mielenkiintoisesti Yhdysvaltojen luokkaeroja ja rotuerottelua 1930-luvulla, mutta koukuttavaksi tämän kirjan tekee jännitys, jota Klingberg on taitavasti perhetarinaan kutonut. Ja se koukku kestää ihan loppumetreille saakka! Tästä suositukset niin historiasta kiinnostuneille kuin jännityksestä nauttiville.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.3.2020

Silloin tällöin onnellinen

Antti Rönkä ja Petri Tamminen
Gummerus, 2020

219 s.

Petri Tamminen kirjoittaa opiskelemaan lähteneelle pojalleen sähköpostia: ”Mitä sinulle Antti nyt kuuluu?” Kysymyksestä saa alkunsa isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihto ja sen pohjalta syntynyt kirja, Silloin tällöin onnellinen. Kirjassa kohtaavat paitsi isä ja poika myös kaksi kirjailijaa, jo pitkän uran tehnyt isä ja esikoiskirjaansa työstävä poika.

Alussa viesteissä on tunnustelun makua erityisesti isän puolelta. Yhteisessä historiassa on painolastinsa, jota Antin avoimuuden ja rehellisten pohdintojen kautta päästään kuitenkin työstämään. Anttia kalvaa epävarmuus kirjoittamisensa ja koko elämän suhteen; häpeän, itsesyytösten ja pelkojen lista tuntuu loputtomalta. Jopa niin, että on helpompi miettiä ei-pelottavien asioiden listaamista – ja niitä löytyy peräti yhdeksän kappaletta. Ja mitä vastaa isä Petri? Hän karsii pojan turvallisten listan kolmeen. Tekstissä on nerokasta itseironiaa, kapeiden huulien välistä karkaavaa hymähtelyä, mutta mikään ei himmennä miesten häpeä- ja pelkokuorman määrää.

Antin työn alla oleva esikoiskirja kertoo hänen kokemastaan koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä. Kun Petri saa tekstiä luettavakseen, se sekä ilahduttaa häntä kirjailijana ja kirjoittamisen opettajana että syyllistää ja painaa isänä. Miksei hän huomannut, miksi ei pystynyt auttamaan? Syyllisyys huipentuu lamaannukseen, kun lääkkeiden yliannostus ja alkoholi on viedä pojan hengen.

Antti Röngän ja Petri Tammisen vuoropuhelu vavahduttaa ja havahduttaa: se kirjoittamisen palo ja tuska, se isän ja pojan suhteen haavoittuvuus ja kompleksisuus! On nautinto lukea heidän yksityiskohtia havainnoivaa tekstiään, kirjallisuudesta lainattujen sitaattien tarkastelua suurennuslasilla. Ja toisaalta sitä raakaa itsensä analysointia, jonka toinen osaa ottaa vastaan. Ei sittenkään vain pelkoa vaan myös rohkeutta. Ei niin suurta häpeää, etteikö silloin tällöin onnellinen.

Tässä kirja, joka kestää useammankin lukukerran. Isille, pojille, kirjoittamisensa kanssa kipuileville.

Julkaistu Kirjavinkeissä 27.2.2020

Tuonela

Mikko Kamula
Gummerus, 2019

702 s.



Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja etenee aikataulun mukaisesti ja suunnittelluista kuudesta kirjasta on nyt ilmestynyt kolmas, Tuonela. Juko Rautaparran perheen elämä savolaismetsien keskellä on arkista raadantaa ja eloonjäämistaistelua. Edeltävä osa, Iso härkä, on vaatinut koko yhteisön ja jopa entisten vihollisten liittoutumista yhteistä uhkaa vastaan. Dramaattisena loppuhuipennuksena tuhoisa härkä onnistutaan kukistamaan, mutta samalla Juko Rautaparta menettää poikansa Tenhon. Tai ei aivan, sillä Yörnin äijä onnistuu puhaltamaan jo Tuonelaan matkaavaan poikaan haalean hengen.

Rautaparran perhe suree lähes kuollutta poikaa ja anelee tietäjien apua. Jopa lappalaisnoidista väkevin pitää paluuta Tuonelasta liki mahdottomana ja kieltäytyy auttamasta. Yörnin äijän on siis lähdettävä itse aliseen maailmaan ja yritettävä hakea oppipoikansa elävien kirjoihin takaisin.



Myös Rautaparran kaksi muuta lasta elävät hyvin tapahtumarikasta kautta. Karjalaisten ryöstöretket aiheuttavat sekasortoa ja johtavat lopulta siihen, että Heiska haastetaan lähtemään vainolaisten perään. Retki on raskas ja vaaroja täynnä, mutta palkkioksi nuorelle miehelle on luvassa rakkautta. Varpu puolestaan tunnustelee tietään parantajana ja työsarkaa riittääkin, kun paisetauti leviää seudulla.

Kirjan päällekkäisissä maailmoissa on sujuvaa ”vaihtaa kanavaa” – ylisestä aliseen, Tuonelasta Päivölään. Ja välillä palataan päivänvaloon, jotta Varpun ja Heiskan tarinat saavat täyden huomion. Seitsemänsataa sivua se ottaa ja kasassa on ehjä ja hykerryttävän jännittävä siivu keskiaikaista saagaa. Tässä osassa päästään myös todella nauttimaan kalevalaisen mytologian aarteista. Erikoinen, erityinen ja koukuttava sarja, joka saa fantasiankin tuntumaan todelta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 8.12.2019

More Very Finnish Problems

Joel Willans
Gummerus, 2018



More very sharp statements about us Finns! Brittimies Joel Willans julkaisi suomalaisuuden omituisuuskokoelmansa 101 Very Finnish Problems viime vuonna. Mutta luonteemme, luontomme ja elämäntapamme rikkaudet tuntien – sehän oli vasta alkua, pintaraapaisua. Nyt ilmestynyt More Very Finnish Problems porautuu perusteita syvällisemmin suomalaiseen elämänmenoon. Eikä tässä tietenkään ole kyse ongelmista, vaan nämä ovat Willansin näkemyksiä siitä, kuinka weirdly wonderful hänen uusi kotimaansa on.

Willans on asunut Suomessa 16 vuotta ja on kutkuttavaa ajatella, miten nämä kirjan huomiot ovat saaneet muhia valmiiksi hänen mielessään. Monet teemoista voivat tuntua hieman kliseisiltä, mutta niin se vain on, että juuri ne asiat säätelevät hyvin pitkälti ajatteluamme ja mielialojamme. Vuodenaikojen ja säiden vaihtelut puhuttavat aina ja etenkin silloin, kun mennään kohti juhannusta, joulua tai vappua. Kestämme hyttysinvaasiot, koska sielumme vaatii kesämökin rauhaa ja metsässä kuljeskelua. Rakastamme lumisia maisemiamme ja maustamme vähän kaikkea syötävää ja juotavaa salmiakilla. Huuhdomme maailmanpölyt pois itsestämme saunan lämmössä ja hiljaisuudessa.

Mehevät naurut sain muun muassa Willansin kuvauksesta perhepäivällisestä Suomessa. En ole aiemmin tullut vertailleeksi eläinten ääntelyä kuvaavia sanoja eri kielissä. Tässä kohti Willans lausuu muutaman varoituksen sanan maanmiehilleen, jottei aiheesta nousisi pöllömpää haloota.

Kirjaa hauskuttavat myös somemaailmasta jo tutut meemit; kuvaan ja sen lyhyeen selitykseen on saatu mahtumaan kunnon kimpale perisuomalaisuutta. Ja mikä levikki; Facebookin ja muiden somekanaviensa kautta Joel Willans arvelee meemiensä tavoittaneen lähemmäs 300 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa.

More Very Finnish Problems lienee takuuvarma valinta, jos mietit lahjaa tai viemisiä ulkomaille tai ulkomaisille vieraillesi Suomessa. Kirja ei ole huti suomalaisellekaan, päin vastoin – onhan se hilpeä muistutus meille Suomen ja suomalaisuuden rikkaudesta. Svengaavasti englanniksi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 26.10.2018

Joka veljeään vihaa

Kamila Shamsie
Gummerus, 2018





Kamila Shamsien uusimman kirjan inspiraationa on ollut Sofokleen klassinen mestariteos Antigone, antiikin kreikkalainen tragedia. Vaikka malli on ikivanha, toteutus on täysin tätä päivää. Joka veljeään vihaa kertoo muslimitaustaisesta brittiperheestä ja menneisyyden painolastista, joka johtaa ääritekoihin.

Isosiskon vastuu oli painanut vuosia Isman hartioita. Jihadisti-isä oli kuollut Guantánamossa, isoäiti ja äiti menehtyneet myöhemmin. Isma oli kantanut vastuun kaksossisaruksistaan, Aneekasta ja Parvaizista. Nyt viimeinkö siis omaan elämään, opiskelemaan ja tekemään väitöskirjaa Amerikkaan? Kyllä, edes Isman perhetausta ei ollut estänyt viisumin myöntämistä ja hän oli selvinnyt lentokenttävirkailijoiden kuulusteluista.

Uudenlainen vapaus ja välimatka eivät pysty häivyttämään Isman huolta kaksosista. Parvaiz, joka tuskin tunsi isäänsä, houkutellaan terroristijoukon mukaan sankaritarinoilla ja lupauksilla kuulla lisää isästään. Hänet rekrytoidaan mediayksikköön Syyriassa ja Parvaiz tajuaa tehneensä mitä karmeimman virheen. Aneeka ja Isma ovat järkytyksestä suunniltaan. Sisarukset ovat aina pitäneet tiiviisti yhtä, mistä apua nyt? Onko kyse rakkaudesta vai manipuloinnista, kun katseet kääntyvät sisäministerin poikaan?

Jokainen kirjan päähenkilöistä saa oman lukunsa ja pääsee kertomaan oman näkökulmansa, niin sisarukset kuin sisäministeri Karamat Lone ja hänen poikansa Eamonn. Jokainen heistä joutuu punnitsemaan omia arvojaan ja osaansa yhteiskunnassa, jossa heidän taustansa ei tavallisen elämän keskelläkään täysin unohdu. Kamila Shamsie on sijoittanut kirjansa itselleen tuttuihin paikkoihin, sillä hän on Pakistanista kotoisin ja asuu nykyään Lontoossa.

Joka veljeään vihaa on palkittu Women’s Price for Fiction -kirjallisuuspalkinnolla, ja ihan ansaitusti. Ajoittain rankkaa mutta mielenkiintoista tekstiä, suosittelut sille.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.9.2018

Iso härkä

Mikko Kamula
Gummerus, 2018





Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja on edennyt toiseen osaansa. Eletään 1480-lukua Savon syrjäisillä korpimailla, jonne Juko Rautaparta muutti perheensä kera kruunun veroja vältelläkseen. Mutta kuten aloitusosasta Ikimetsien sydänmailla kävi ilmi, verottaja iski huonekuntaan poikkeuksellisen ahnaasti neljännesmies Tönius Ikäheimosen muodossa. Kaunainen neljännesmies ei jätä Jukoa rauhaan tälläkään kertaa ja kohtaamisissa syntyy pahaa jälkeä niin, että tapahtuneita joudutaan puimaan käräjillä asti. Suurimmaksi uhkaksi nousee kuitenkin kirjan nimen mukaisesti Iso härkä, joka ilmaantuu painajaisina Tenho-pojan uniin.

Kakkososan aluksi perhettä kohtaa suuri menetys, kun Juko Rautaparran äiti menehtyy väkivaltaisesti. Vainaja on saatettava haudan lepoon ja näin lukija imaistaan heti mukaan muinaissuomalaisten kaikkeuskäsityksiin. Kuvaukset elämän ja kuoleman rinnakkaisuudesta ja osittaisesta limittymisestä ovat kiehtovaa luettavaa. Ne saivat minut katsomaan oman paikkakuntani Karsikkomäkeä aivan uusin silmin ja miettimään sen ikivanhaa historiaa – aluehan kantaa merkityksellistä, lähes pyhää nimeä!

Tarinan keskiöön nousevat tällä kertaa Juko Rautaparran lapset Heiska, Varpu ja Tenho. Jokaisella heistä on omat seikkailunsa ja kasvukipuilunsa, joiden kautta tutustutaankin heihin perin juurin tarkkaan. Heiskaa uhkaa jopa kuolemantuomio, mutta onnekseen – tai taikuudesta on enemmänkin kyse – hän päätyy rakentamaan Olavinlinnaa. Pitkän ja vaarallisenkin reissun varrelle mahtuu niin sodan uhkaa kuin leimahtavaa rakkauttakin. Tenho jatkaa Yörnin äijän tietäjäopissa ja nuoresta iästään huolimatta hänelle lankeaa suuri vastuu taistelussa yliluonnollista, jättiläisen mittoihin paisuvaa härkää vastaan. Veljesten elämän rinnalla Varpu tuntee jäävänsä varjoon, eikä rinnakkaiselo äitipuoli-Matelin kanssa suju ristiriidoitta. Kuitenkin tuttavuus maahisten kanssa nostaa lopulta myös Varpun taistelemaan Isoa Härkää vastaan.

Lienen itsekin joutunut Yörnin äijän tai lappalaisnoitien lumouksen alle, sillä elin todeksi fiktiivisimmätkin osuudet yli 600-sivuista tarinaa. Jännitystä tästä ei todellakaan puutu. Voin mielessäni sijoittaa tapahtumat tutuille paikoille; tehdä mukana taivalta Rantasalmelta Juvalle ja nähdä Jukajärven lainehtivan Juvan kirkon ja kalmiston takaisella alueella. Olavinlinnan rakentaminen sai palaamaan historiantunneille ja pelkäämään rakennusmiesten mukana idästä nousevaa uhkaa. Myytit ja uskomukset, alinen maailma ja metsänpeitto muistuttavat ajasta, jolloin tieto siirtyi kerrottuina totuuksina ja taruina sukupolvelta toiselle.

Kirjasarja on suunniteltu kuusiosaiseksi, joten viimeistään nyt kannattaa hypätä Kamulan matkaan mukaan ja aloittaa tietysti ykkösosasta. Seuraavalta osalta odotan paljon ja kiinnostaa kovasti nähdä, miten paljon paikkailtavaa ison härän jäljiltä jäi. Dramaattinen loppu jää odottamaan selitystä!

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.7.2018

Kätkäläinen ja musta koira

Simo Hämäläinen
Gummerus, 2011




Monen vakavanpuoleisen kirjan jälkeen ja jäseniä jäytävän lomanodotuksen tuskassa kaipasin jotakin kevennystä elämään. Niinpä nappasin miehen lukupinosta kolmisensataa sivua Kätkäläistä. Takavuosina lienen lukenut koko Kätkäläisletkan, mutta sen verran on vuosia välissä, että ihan uudesta meni. Ja kevennyksestä meni myös, vaikka vakavien asioiden äärellä ollaan nyt Kätkävaarallakin.

Pietu Kätkäläisen, kirkonkirjoissa Pietari Aholaisen, tarina alkoi jo neljäkymmentä vuotta sitten. Ilmankos on jo ruttua naamassa kansikuvan miehellä. Ikää on kertynyt myös Piitun Iitamarialle ja ihan pyöreitäkin on jo juhlittu. Iitamaria päättääkin lahjarahoilla hankkia vielä ajokortin turvakseen. Pietu toki ensin leukailee asiasta, mutta kuskaa kuitenkin kuuliaisena miehenä Iitamariaa ajotunneille. Ja ettei vain kortti irtoa ahkeralle opiskelijalle, kunhan ensin saa hätisteltyä ruttuisen Saapin ja sitä ohjailevan Pietun pois kannoiltaan ajokokeessa.

Vuosien vierinnästä huolimatta elämä jatkuu Kätkävaaralla kuitenkin suht entiseen malliin. Naapurissa Kieppivaaralla sen sijaan Alma Hurskainen on hätää kärsimässä, kun Aimon seuraan lyöttäytyy musta koira; alakulo, masennus ja sekavuus. Aimo on sentään elänyt hyvin itsellistä elämää vauraan talon isäntänä. Alman hätäännys on satuttavaa, kun mies muuttuu vieraaksi ja karkaileekin omille reissuilleen. Pietu ja Iitamaria ovat alttiita auttamaan naapureitaan, mutta lopulta Aimon hoito halutaan ratkaista ulkopuolisin keinoin. Kirja on ilmestynyt seitsemän vuotta sitten ja kas kummaa, kun silti kuulostaa tuoreelta ja ajankohtaiselta. Sotea temmotaan ja väännetään mutkille, terveys- ja hyvinvointipuolella puntaroidaan resurssien riittävyyttä. Pieni ihminen kurkottelee ympärilleen, josko sattuisi kohdalle se tunneli, jonka päässä valoa pilkottaa. Pietun ja Iitamarian terävänhauskan sanailun keskelläkin jää miettimään, onko näillä pariskunnilla lopulta muuta turvaa kuin toisensa. Kuolemaan astihan sitä luvattiin, ja moni vanhemman sukupolven edustaja elää valaansa nyt todeksi - kirjaimellisesti ja nurkumatta.

Toisaalta, jotenkin uskon, että Pietut ja Iitamariat porskuttaa kaiken yhteiskunnallisen venkoilun keskelläkin. Pietu härnää ja yllyttää, Iitamaria antaa samalla mitalla takaisin. Elämästä tekevät rikasta, vaikka joskus onkin "pitännä ruapia lompsan pohjoo kynnet verillä." 

 

Läpivalaisu - Pitkät jäähyväiset alkoholille

Riitta Castrén
Gummerus, 2017






Riitta Castrén eli menestyvän uranaisen elämää ja suhtautui työhönsä toimittajana intohimoisesti. Työ loisti tärkeyslistan ykkösenä ja olemisen stabiilina, luotettuna elementtinä. Kun elämässä tapahtui liikaa muutoksia ja paineet kasvoivat liian suuriksi, sosiaaliset ja nautinnolliset viinihetket vaihtuivat yksin tissutteluksi. Tunnollinen suorittaja ja herkkä selviytyjä ei enää jaksanut kannatella taakkojaan vaan turvautui alkoholin lohtuun.

Niin tavallinen tarina, ja silti jokaisella omanlaisensa ja oman henkilöhistoriansa muovaama. Kaksi ihmistä Castrénin lähipiirissä sairastui vakavasti. Työpaikalla tapahtui isoja muutoksia ja lopulta Castrén sai potkut. Menetykset kävivät ylivoimaisiksi ja katkeruus valtasi mielen. Viinilasillisten määrä kasvoi kuin huomaamatta, mutta se ei alakuloa enää parantanut – päin vastoin. Pelko fysiikan pettämisestä sai Castrénin hakemaan apua viime hetkellä. Lääkäri teki selväksi, että maksa ei kestä enää tippaakaan alkoholia. Alkoholi oli naukannut elämästä myös kohtuuttoman suuren siivun iloa, unelmia, arjen tärkeitä rutiineja. Kun olo on kuin kuoleman kielissä, juominenkaan ei enää maistu.

Toipuminen on pitkä prosessi, jota Riitta Castrén kuvaa nöyrästi ja rehellisesti. Ei ole kyse vain korkin kiinni kiertämisestä ja kiinni pitämisestä, vaan syvällisestä matkasta itseensä – sisimpänsä läpivalaisusta. Lapsuudesta, minähistoriasta, tehdyistä valinnoista ja niiden motiiveista. Omien vanhempien valinnoista ja motiiveista niiden takana. Jos kirjan alkuosa näyttää sen, miten helppoa on luiskahtaa kohtuukäyttäjästä alkoholismiin, niin loppuosa lohduttaa armollisuudellaan – elämän luonteeseen vain kuuluu laittaa meidät aika ajoin polvilleen. Silti vuosienkin vinoon menon jälkeen kurssia voi korjata, katkeruudesta voi päästää irti ja useimmiten apuakin on tarjolla.

Tätä kirjaa voin sydämestäni suositella kaikille henkisestä kasvusta ja selviämisestä kiinnostuneille. Minua Riitta Castrénin elämänkäsitys puhutteli suuresti, lukijana on helppoa aistia lämmin ja herkkä, elämää rakastava ja sen mysteereitä kunnioittava ihminen tekstin takana.

Julkaistu Kirjavinkeissä 10.10.2017

101 Very Finnish Problems

Joel Willans
Gummerus, 2017




Talvi yllättää suomalaiset joka vuosi, mutta ulkomaalaiset yllättyvät Suomessa paljon muustakin kuin ensimmäisistä talvikeleistä. Tim Walkerin viime vuonna ilmestynyt Lost in Finland kertoi amerikkalaismiehen asettumisesta Suomeen, nyt Joel Willans tarjoaa meille brittinäkökulmaa – ja kas, kirjojen teemat ovat hyvinkin yhteneväiset. Willans osoittaa kirjansa selviytymisoppaaksi ulkomaalaisille, mutta arvatenkin tätä kirjaa lehteillään ahkeraan myös ihan suomalaisin kätösin. Itse ainakin tunnustan heti kättelyssä uteliaisuuteni ja halun tietää, mitä noinkin pitkä lista suomalaisia omituisuuksia ja ongelmia pitää sisällään.

Toisin kuin Tim Walker, Willans ei juurikaan kerro itsestään ja perheestään Suomessa. Johdonmukaisesti hän pureutuu yhteen suomalaisen elämän ominaispiirteeseen kerrallaan ja omien kokemustensa sijaan hän puhuu mieluummin brittiläisestä tavasta tai englantilaisesta systeemistä, silloin kun vertailua tarvitaan. Jokainen Very Finnish Problem on oma lyhyt lukunsa, jonka lopuksi Willans antaa lyhyen selviytymisneuvon, esimerkiksi näin: ”If you need to deal with kids eating Rudolph, just tell them it comes from the famed long-horned Finnish Lapland cow, and watch as they douse it in ketchup and chow down with delight.”

Willansin lista on sata ja yksi kohtaa pitkä, mutta yllättävän moni näistä luvuista liittyy kuitenkin tavalla tai toisella neljään perusasiaan: säähän (ja kylmyyteen), metsään, hankalaan kieleen tai saunaan (ja alastomuuteen). Silti teksti ei tunnu kliseiseltä eikä liialta yleistämiseltä, sopiva asioiden kärjistäminen tekee vain tekstistä hauskempaa luettavaa. Kun kuitenkin yhä haluamme kuulla, mitä muut ovat meistä mieltä, niin miksipä ei saman tien voisi nauttia omalaatuisesta, sarkasmin- ja ironianhöyryisestä brittihuumorista! Very Finnish Problems viihdyttää myös somessa, Facebookissa sillä on lähes 250 000 tykkääjää.

Tässäpä hauska lahjaidea ulkomaiselle ystävälle! Leppoisaa tämän parissa on myös notkistella omaa englanninkieltään, kieli on helppolukuista ja aiheet tuttuja. Jos lueskelun sivuun kaipaa myös ääntä, kannattaa mennä Inktank.fi -nettisivustolle ja kuunnella Willansin podcasteja Suomesta ja suomalaisuudesta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.9.2017

Ikimetsien sydänmailla

Mikko Kamula
Gummerus, 2017



Sydämeltäni savolaisena ja juuriltani juvalaisena houkutuin tarttumaan tähän lähes 700-sivuiseen järkäleeseen kesken kevätkiireiden. Osuvasti nyt vietetään Juvan 575-juhlavuotta; Juvan seurakunta perustettiin vuonna 1442 Turun piispan Maunu Tavastin ja 12 juvalaisen miehen sopimuksella. Juva onkin Suomen vanhimpia suurpitäjiä. Ikimetsien sydänmailla aloittaa kuusiosaisen Metsän kansa -sarjan ja se ajoittuu 1400-luvun Savoon.

Juko Rautaparta perheineen on lähtenyt Juvalta uudisraivaajana Savon ikimetsiin, jonnekin Kallaveden suunnalle, uutta elämää rakentamaan. Perheeseen kuuluu Jukon äiti, Mallu-mummo ja Jukon lapset Heiska, Varpu ja Tenho sekä uusperheen äidin roolin ottanut Mateli. Tarinan alkajaisiksi Mateli synnyttää tyttären, hänen ensimmäisen yhteisen lapsensa Jukon kanssa. Pienen Mielo-tyttären elämä sammuu varhaisessa vaiheessa, mutta hän on vahvasti läsnä tarinassa läpi koko aloitusosan.  Heiska ja Varpu ovat sen ajan teinejä ja kurkottelevat jo kohti aikuisuutta. Heitä nuorempi Tenho  joutuu vielä kärttämään lupaa omaan jouseen ja ampumisen harjoitteluun, mutta hän omaa myös kykyjä, joista on tiukoissa paikoissa suurta hyötyä.

Rautaparran perhe elää osana luontoa monella tapaa; se mikä on lukijalle mytologiaa ja mystiikkaa, on perheelle täyttä totta. Haltijat ja maahiset ovat heidän tykönään, karhu on liian väkevä nimeltä mainittavaksi. Kuolleiden hengille katetaan ateria ja lämmitetään sauna. Luonnon ja kaiken olevaisen kanssa on oltava sovussa niin pitkälle kuin mahdollista - ja silti usein tarvitaan tietäjää apuun tekemään suojaavia tekojaan. Metsästysretket ja savupirtin arkiset työt rytmittävät elämää, jos kohta kirjassa juhlitaankin ja silloin olut virtaa.

Vaikka perhe on paljosta syrjässä ja alue harvaan asuttua, lopulta myös neljännesmies Tönius Ikäheimonen saapuu epätoivottuna vieraana Rautapartojen pirttiin. Tila merkitään nimismiehen kirjoihin ja sille määrätään raskas kuninkaanvero. Kirkon veronmaksulta perhe on vielä välttynyt eivätkä mummo ja Juko halua Juvan matkallaan tulla nähdyiksi kirkkorakennuksen lähelläkään. Heiska sen sijaan haluaa kulkea omia reittejään ja nähdä komean rakennuksen, jonka hän lapsuudestaan hämärästi muistaa. Jonkinlainen kappeli tuolloin Juvalla todennäköisesti olikin jo. Mielessäni sijoitan Heiskan kävelemään vanhalle hautausmaalle, jossa ainakin myöhempi, 1600-luvulla rakennettu puurkirkko sijaitsi. Historia tulee liki vuosisatojen takaa miettiessä noita murrosaikoja: "Sinne haudattiin ne juvalaiset, jotka olivat kääntyneet ristinuskoon eivätkä saaneet viimeistä leposijaansa ikiaikaisista hiisilehdoista."

Kirjan henkilöhahmojen kanssa on helppo tulla juttuun, sillä keskiaikalaisiksi he puhuvat kovin modernia kieltä. Ja hyvä niin, sillä lukijan ei tarvitse kompastella kommunikaatiovaikeuksiin. Muutenkin tarinan sanoma puhuu sen puolesta, että ihminen on kautta aikain tuntenut ja elänyt pohjimmiltaan samoin. Meidän pelkomme, ilonaiheemme ja häpeänpunamme on ikiaikaista perua. Kirjan kieli jää muutenkin toissijaiseksi, sillä tarina itsessään ja Kamulan tarkka historiankuvaus ovat tämän kirjan sytyke ja liekki. Moneen vastaantulevaan sanaan halusin googlettamalla tutustua paremmin; äkräs, metsänpeitto, ruokaruotsi... Ehkä näistä joskus jotakin on historiantunneilla puhuttu, mutta nyt aloin innostuneena luoda niistä uudenlaista karttaa päässäni.

Tuhdista sivumäärästään huolimatta tarina oli nopealukuista ja mieltäkiehtovat käänteet veivät täysin mennessään. Ilman Juva-kytköksiä olisin tuskin tullut kirjaan tarttuneeksi, sillä fantasiakirjallisuus ja keskiaika on yleensä jäänyt muun runsaan tarjonnan jalkoihin. Tämä sarja menee ilman muuta "jatkoon" ja kasvatti muutenkin kiinnostustani myös vanhempaan historiaan. Tutut paikannimet tekivät tarinasta itselleni niin elävää. Koiran kanssa Jukajärvelle lenkkeillessäni muistan Juko Rautapartaa vielä monta kertaa. Seuraavaa osaa odotellessa!

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Uskonsota keittiössä: vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia

Maija-Leena Rova (toim.)
Gummerus, 2016



Luterilaisen kirkon herätysliikkeistä vanhoillislestadiolaisuus on ollut ajoittain näkyvästi esillä ja uutisotsikot ovat olleet hyvin negatiivisiä sävyltään. Liikkeeseen aina johtohenkilöitä myöten on yhdistetty lasten hyväksikäyttötapauksia. Ehkäisykiellon vuoksi lestadiolaisen naisen osa on toteuttaa äitiyttä oman terveytensä ja jaksamisensa uhallakin niin, että asiaa on julkisessa keskustelussa pidetty ihmisoikeusloukkauksen veroisena.

Uskonsota keittiössä ei kuitenkaan ole paljastuskirja tiukan opillisen liikkeen vaiheista, vaan keskiössä ovat liikkeen jättäneiden henkilöiden tarinat ja heidän eroprosessinsa lestadiolaisuudesta. Myös kirjan toimittaja, valtiotieteiden tohtori Maija-Leena Rova kertoo oman erotarinansa. Hän ja kirjan muut kokemusasiantuntijat kuvaavat, kuinka lestadiolaisuus muovasi heidän lapsuuttaan ja kuinka erilaisuus “uskottomien” lasten joukossa aiheutti häpeää ja sosiaalisia pelkoja. He eivät saaneet koulukavereidensa tavoin käydä elokuvissa, kuunnella nuorisomusiikkia tai katsella televisiota. Monilapsisen perheen arki oli vanhemmille raskasta eikä lapsille jäänyt aikaa ja huomiota. Moni kammoksui jo nuorena tulevaisuudenkuvaa suurperheen äitinä. Erilaiset uskonkäsitykset perheessä ja lähipiirissä saattoivat hajoittaa perheyhteyttä traumaattisesti, mihin kirjan nimikin viittaa.

Kun kirjassa esiintyvät ihmiset kypsyivät jättämään liikkeen, he kohtasivat uudenlaiset ongelmat. He tunsivat monin tavoin olevansa “ulkona” muun maailman menosta ja vailla sosiaalisia suhteita. Monet elämäntotuudet oli ajateltava uusiksi, kestettävä läheisten menettämisen ja ehkä kadotukseen joutumisen uhkakin. Moni tunsi jäävänsä yksin ja tarvitsi terapiaa selvitäkseen.

Uskonsota keittiössä on rankkaa luettavaa, mutta myös mielenkiintoinen ja ajattelunaihetta antava kirja vanhoillislestadiolaisuudesta. Samoihin kansiin on koottu sekä liikkeestä eronneiden kipeitä tuntoja ahdistavista eroprosesseista että tiivis tietopuolinen asiantuntijapaketti herätysliikkeen vaiheista ja opeista. Kirja nostaa esiin myös kysymyksen siitä, kuinka luterilainen kirkko suhtautuu herätysliikkeen opillisiin käsityksiin ja ottaa kantaa toimintaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 18.11.2016 

Lempi

Minna Rytisalo
Gummerus, 2016


234 sivua



Lempi ei ole enää kertomassa omaa tarinaansa, hän on kuollut. Kuten poismenneiden tapa on, Lempikin elää yhä läheistensä mielissä ja tunteissa. Viljami, Elli ja Sisko kertovat meille omannäköisensä kuvan Lempistä ja sen jälkeen jäät ehkä vieläkin miettimään, kuka Lempi oikeastaan oli.

Viljamille, Pursuojan nuorelle isännälle, Lempi oli lyhyen hetken koko elämä ja yhteinen tulevaisuus. Hyvään tottunut kauppiaan tytär, ajatella että sellainen Elovena-tyttö asteli Korvasjärven kylän pirttiin emännäksi. Nuorelle parille suotiin aikaa vain loppukeväästä sydäntalveen, jolloin Lapin sota vaati Viljamin riveihinsä.

Elli, Lempin avuksi otettu nuori aputyttö, ei muista emäntäänsä hyvällä. Ellin ääni sähisee kateutta ja katkeruutta tuota kaupunkilaiskekkanokkaa kohtaan. Kuinka paljon parempi hän olisikaan ollut Viljamille, työhön tottunut ja osaava ihminen. Liiaksi hylätyn ja paljosta paitsi jääneen kova osa oli seurata vierestä toisen onnea.

Surun murtaman puolison ja vihamyrkkyä kylvävän piikatytön jälkeen Sisko kuroo yhteen sotkuisen ja traagisen mytyn. Hän, kaksosen puolikas ja läheisistä läheisin, tyynnyttää tarinan. Eihän sellaisia, jotka ovat jo kohdussa kohdanneet, voi edes kuolema erottaa. Sisko ja Lempi ymmärtävät toisistaan senkin, mitä ei tarvitse sanoiksi pukea. Sodan poikkeusolot sotkevat Siskonkin elämän, mutta hän kokoaa palaset kasaan ja selviää kertoakseen lopulta Lempin tarinaa.

Minna Rytisalon debyyttikirja on eittämättä yksi kesän kotimaisia helmiä. Viljamin itkunsekainen ja tunteellinen vuodatus vetää hiljaiseksi ja seuraavassa hetkessä on kohennettava itseään, jotta voisi ottaa vastaan Ellin syvältä kumpuavan rikinkatkuisen ryöpyn. Ja Lempi, koko ajan läsnä ja silti kuolettavan hiljaa – hän ei hetkeksikään nouse puolustamaan itseään tai hipaisemaan lohduksi Viljamin poskea. Ensin ajattelin, että tässä tarinassa pienet ihmiset sinnittelevät sodan keskellä. Mutta ehkä kerrankin niin, että sota on vain taustahälyä ja ihmiset tunteineen kokoa King Size – siksi päähenkilön ja sivuhenkilön rajaakin on lopulta vaikea tehdä. Minun totuuteni on eri kuin sinun. Lempilukemista, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 27.8.2016

Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkula
Gummerus, 2016

Tappavan hento hipaisu. Inkeri Markkulan esikoisromaanin kulisseissa lymyää tuhoa kylvävä horkkahyttynen, malarialoisten väli-isäntä. Väritön ja mitätön olento, mutta mikä valta vaikuttaa miljoonien ihmisten elämään. Ja toisaalla sattuma, kuin malariasääski, voi kerrasta pyyhkäistä olevan olemattomiin – tai olla uuden alku.

Alina hakeutuu Astridin, ihastuksensa, tutkimusavustajaksi yliopistolla. Hän lukee Astridille ääneen Saariston lapsia ja haaveilee omasta lapsesta, heistä pienenä perheenä. Yhteiset onnenhetket jäävät lyhyiksi, kun Astrid kuolee auto-onnettomuudessa. Alinalle jää työ ja satunnaiset hetket pienen Sellan kanssa.

Kymmenen vuotta vierähtää ja Alina tutustuu saksalaiseen lääkäriin, Lotteen. Lotte työskentelee Pohjois-Thaimaan malariaklinikalla ja tarvitsee työparikseen pätevän tutkijan, toivoa vaikeiden työolojen ja resistentin falciparum-malarian keskelle. Alina ottaa haasteen vastaan. Hän vaihtaa malariakonferenssien ja tutkijakammioidensa elämän sademetsän arvaamattomuuteen ja lapsen kuumeiseen itkuun öisellä klinikalla. Onnekseen Alina on tottunut keskittymään yksityiskohtiin, sitä taitoa hän tarvitsee selvitäkseen uudessa työssään. Malariaklinikan todellisuutta kestää rajatun palan kerrallaan.

Elämän ankarat realiteetit luovat painostavaa tunnelmaa, mutta ne eivät estä toivoa pilkahtelemasta tässä Markkulan romaanissa. Alkuun tarina heilahtelee eri aikatasoilla niin, että kulloistakin kertojaa ja heidän välisiä yhteyksiään joutuu hieman hakemaan. Sitä mukaa, kun kuvio selvenee, niin tarinakin jämäköityy. Kaksi ihmistä minuutissa kuljettaa rinnakkain kahta hyvin erilaista maailmaa. Alina ja Lotte tekevät syvän vaikutuksen naisen sitkeydellään – työ klinikalla on kirjaimellisesti ruohonjuuritasoa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 24.8.2016

Rei Shimuran ensimmäinen tapaus & Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus

Sujata Massey


Gummerus, 2016
Alkuteos: The Salaryman's Wife / Zen Attitude
Kääntäjä Titta Leppämäki
s. 793


Siis kuka Rei Shimura? Jos tuttavankaupat tämän säpäkän japanilais-amerikkalaisen naisihmisen kanssa on vielä tekemättä, nyt on hyvä hetki hypätä dekkarileikkiin mukaan. Sarjan kymmenestä kirjasta kaksi ensimmäistä osaa on nyt ilmestynyt uusintapainoksena yksissä kansissa. Rei Shimuran ensimmäisestä tapauksesta Jouni on kirjavinkannut täällä  jo vuonna 2011.

Toinen Rei Shimura -kirja on saanut nimekseen Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus. Nyt Rei on lopettanut työt englanninkielenopettajana ja kokeilee siipiään antiikkia välittävänä yrittäjänä. Jo sarjan avausosassa hänen tuttavuutensa skotlantilaisen lakimiehen Hugh Glendinningin kanssa on syventynyt seurusteluasteelle ja nyt Rei ja Hugh asuvat yhdessä. Rikkaasta miesystävästä huolimatta Reillä on vahva tahto näyttää pärjäävänsä ihan omin avuinkin, vaikka antiikkimarkkinoilla pelataankin raakaa peliä. Metsästäessään asiakkaalleen japanilaista morsiuslipastoa, tansua, Rei joutuu paitsi taloudellisesti ahtaalle myös toinen toistaan seuraavien mysteerien todistajaksi. Ja kuinka ollakaan, huono karma lainehtii juuri tansun ympärillä. Tansun Reille myynyt Nao Sakai katoaa ensin Rein saavuttamattomiin ja löytyy myöhemmin kuolleena. Salaisuuksien keskipisteessä tuntuu olevan Mihorin perheen zen-temppeli.

Rei Shimurat ovat kepeää kesäluettavaa ja tuplapokkarista riittää kyllä useammaksikin sadepäiväksi. Monikulttuurinen tausta tekee tästä amatöörietsivästä kiinnostavan symppiksen, joka kaikesta sopeutuvaisuudestaan huolimatta joutuu ajoittain kohtaamaan oman ulkomaalaisuutensa nousevan auringon maassa. Minut kirjassa hurmasi mennen tullen japanilaisen miljöön ja kulttuurin kaikessa läsnä oleva liitto. Nämä seikkailut saavat kyllä jatkoa lukulistallani.

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.7.2016

Ihon alla

Ihon alla
Oikkonen & Raevaara



Gummerus,
2016

Tiina Raevaaran ja Miikko Oikkosen yhteistyönä syntynyt romaani Ihon alla sijoittuu sairaala- ja tutkimusmaailmaan. Jännittävä tarina puntaroi hyvin ajankohtaista aihetta, lääketieteen arvoja ja periaatteita. Lääketieteen kehitys on ollut valtaisaa, mutta missä rajoissa tiedon hyödyntäminen on eettisesti hyväksyttävää?

Sofia on nuori sairaanhoitaja ja  lääkäriopiskelija, joka sairastaa perinnöllistä verisairautta. Hänen isänsä Hannu on kantasolututkimukseen erikoistunut geenitutkija ja tutkimussairaalan johtaja. Työlleen omistautuneella Hannulla on henkilökohtaisestikin suuria tavoitteita tutkimuksessaan, sillä Sofia on pysynyt hengissä vain kantasoluluovutuksen avulla. Sofian on pelastanut Henri, Hannun luoma klooni.

Henri ja Sofia tutustuvat toisiinsa ravintolassa ja jatkavat juttelua vielä bussipysäkillä alkuyöstä. Tapaaminen päättyy dramaattisesti, kun Henri joutuu auto-onnettomuuteen. Sofian tyrmistykseksi pahoin loukkaantunut Henri viedään hänen isänsä tutkimussairaalaan eikä suinkaan ensiapuun ja sieltä mahdollisesti teholle. Hoitoonohjauspäätös tuntuu sitäkin oudommalta, kun Hannulla on valtava kiire saada Sofia pois sairaalasta ja Henrin lähettyviltä. Isän ja tyttären välillä kipunoi: nuoren Sofian sinisilmäisyys ja oikeudentunto vastaan Hannun omapäinen kokeilunhalu. Molemmilla on luja tahto pelastaa elämää, mutta mikä on erilaisten keinojen moraalinen oikeutettavuus?

Henri on arvoituksellinen oman tiensä kulkija. Hänen tehtävänsä on tuottaa “varaosia” toisten pelastamiseksi ja hän tietää sen. Sofian tapaaminen herättää uudenlaisia tunteita ja herättää Henrin huomaamaan, mitä hänen elämästään on rajattu pois. Henri on ollut olemassa toisia varten, nyt Sofia puolustaa häntä ja haluaa pelastaa hänet.

Ihon alla on tullut televisiosta aiemmin 12-osaisena draamasarjana. Televisiosarjaa enemmän minua viehätti kirjan väreilevä jännitys, joka on viritetty isojen kysymysten äärelle. Missä kulkee raja, kun kyseessä on alkiotutkimus, kloonaus, kantasolututkimus tai eutanasia? Lainsäädäntö sanelee tietyt rajat, jotka eivät välttämättä riitä tutkijan visioille. Tutkimuksissa voidaan tehdä mullistavia läpimurtoja, mutta resurssit hoitaa ihmisiä ovat rajalliset. Reaalimaailmassa on harvoin Hannu-isää pelastamassa lastaan. Kuka siis jakaa pelastuskortit ja millä perusteilla? Raevaara on perinnöllisyystieteen tohtori ja tiedetoimittaja ja ansioitunut myös kirjailijana, joten tarinaa on lähdetty vahvoin eväin rakentamaan. Miikko Oikkonen on käsikirjoittaja-ohjaaja ja ehkä hänen ansiotaan on, että kirjassa on vahvasti mukana myös visuaalinen puoli. Ajatuksia herättävä jännitysnäytelmä, suosittelen.

Julkaistu Kirjavinkeissä 2.6.2016

https://www.adlibris.com/fi/kirja/ihon-alla-9789512402595

Melkein geisha: hurmaava ja hullu Japani

Minna Eväsoja
Melkein geisha: hurmaava ja hullu Japani


Gummerus,
2016


Japanin eksotiikka ei himmene, vaikka monta asiaa ja ilmiötä olemme samuraiden ja kimonokuosien saarelta jo omaksuneet osaksi elämänmenoamme. Sushi on Suomessa trendiruokaa ja karaoken myötä jokainen voi saada oman tähtihetkensä lavalla. Näiden pienten pintaraapaisujen rinnalla on sykähdyttävää lukea siitä oikeasta japanilaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista aivan erityislaatuisine piirteineen ja käänteineen. Perehtyminen maan tapakulttuuriin on paitsi kiinnostavaa myös suositeltavaa, jos kaukokaipuu saa matkaamaan paikan päälle Japanin ihmeitä katsomaan. Turistin kömmähdykset vielä ehkä ymmärretään, mutta liike-elämässä nolot tilanteet voivat tulla kalliiksi. Jos arvelet pärjääväsi Japanissa pelkällä länsimaisella kohteliaisuudella, niin luepa Minna Eväsojan kirja Melkein geisha!

Minna Eväsoja on japanilaisen estetiikan dosentti Helsingin yliopistossa ja hänellä on pitkä kokemus elämästä ulkomaalaisena naisena Japanissa. Hän lähti Kiotoon opiskelemaan teetaidetta Urasenken teekoulussa, palasi välillä Suomeen ja jälleen useamman kerran takaisin Japaniin. Asema ulkomaalaisena, teekoulun kurinalalaisuus sen enempää kuin sosiaalinen sääntöviidakkokaan eivät estäneet Eväsojaa hurmaantumasta maahan. Arki ei ollut helppoa, mutta taatusti mielenkiintoista. Pitkin kirjaa hämmästyn hänen luonteensa joustavuutta ottaa vastaan uusia asioita ja sopeutua, suorastaan solahtaa mukaan vieraaseen kulttuuriin. Vuokraemännän valvova silmä piti huolen siitä, että suomalainen opiskelijaneitonen eli yhteisön silmissä hyväksytyllä tavalla vapaa-ajallaankin.

Kirja koostuu pienistä kertomuksista, jotka kuvaavat elämää Japanissa suomalaissilmin nähtynä. Teekoulutaustan vuoksi Eväsojalta odotetaan käytösetiketin hyvää hallintaa ja se tuntuu todella ulottuvan joka elämänalueelle. Teekoulussa japanin kieltä ei opita ainakaan small talkin ansiosta, sillä sanansa on valittava tarkoin ja harvakseen tilanteen mukaan. Tärkeämpää onkin kehon puhe; jokainen harkittu nilkan taivutus tai ranteen liike. Pikkutarkka säännönmukaisuus liikkeissä, eleissä ja puheessa on jo melkoista taidetta sinänsä. Sopimaton käytös, jota on esimerkiksi jäätelötötterön syöminen tai naisen pukeutuminen shortseihin ja toppiin vapaa-aikanakaan, tuottaisi häpeää Teemestarille.

Asumisjärjestelyt ovat erityisesti talvella sangen kiinnostavia. Ehkä nyt ymmärrän paremmin japanilaisen ystäväni järkytystä meidän talvemme pakkaslukemista. Japanilaisittain kylmyys valtaa talon myös sisältä päin ja nukkuminenkin onnistuu parhaimmin kahden lämpöfutonin välissä, pipo päässä. Kesän kuumuus ja kosteus tasaa lukemia toiseen suuntaan.

Minna Eväsoja on valinnut aiheet kirjaan niin, että yhdenkään luvun yli ei tarvitse harppoa. Jokaisesta jutusta voi poimia hämmästyksen helmiä ja hämmentäviä havaintoja kulttuurieroista. Läpi kirjan hän tuo esille japanilaisen naisen näkökulmaa  miesjohtoisessa yhteiskunnassa. Kyllä, melkein geishan Japani on hurmaava ja hullu. Tätä voi lämpimästi suositella kaikille itämaisista kulttuureista kiinnostuneille.


Julkaistu Kirjavinkeissä 23.4.2016

Aurora, vaahteralaakson tyttö

Aurora, vaahteralaakson tyttö
Pirkko Pekkarinen



Gummerus, 1991



Kahdestikin yritin saada alkuun Ryan Gattisin kirjaa Vihan kadut. Ei luonnistunut. Ei ainakaan nyt, joulun alla. Ei nyt, kun lehdet puristavat otsikoikseen terroritekoja ja niiden yrityksiä. Maailmaa ei saa joulukuussa paremmaksi omenapuita istuttamalla, mutta pieniä hyvän mielen tekoja voi tehdä kirjavalinnoillaankin. Juuri nyt jostain syvältä nousi kaipuu Pienen Runotytön maailmaan ja Anna-kirjojen aikaan. Pekkarisen kirjan kansi suorastaan hehkui tuota entisaikaa herkällä Auroran kuvallaan.

Hämmästyin suuresti, miten monia merkityksiä Aurora-nimellä on! Se voi viitata aamuruskoon ja meidän pohjoisiin valoilmiöihimme, revontuliin ja asteroidiinkin. Auroran nimeä ovat kantaneet niin kreikkalainen kuin roomalainen jumalatarkin ja sen mukaan on kastettu lukuisia laivoja, nimetty kaupunkeja ja rakennuksia. On seuroja, on perhonen ja jopa kivikin... Ja sitten tämä herkkä ja rohkea viisitoistavuotias suomalaistyttö, Pekkarisen tyttösarjan sankaritar.

Kirjassa eletään vuotta 1903. Suomi on osa Venäjän keisarikuntaa ja Venäjän tsaari Nikolai II toimii myös Suomen suuriruhtinaana. Hallituskautensa alussa Nikolai II on luvannut pitää voimassa Suomen lait ja erioikeudet.  Suomen kenraalikuvernööriksi lähetetty Nikolai Bobrikov ajaa kuitenkin vahvasti yhtenäistämispolitiikkaa ja Suomen erivapauksien poistamista. Venäläistämispaineet vellovat voimakkaina ja Nikolai II allekirjoittama helmikuun manifesti lopettaakin Suomen autonomisen aseman. Eletään levottomia aikoja, ensimmäistä sortokautta.

Suomen venäläistämispyrkimysten epävakaissa oloissa moni suomalainen lähtö merten taakse elämää rakentamaan. Samaan aikaan Kanada tarvitsi uudisasukkaita työskentelemään kanava- ja rautatietyömaille, kaivoksiin ja tukkisavotoille. Myös Auroran isä oli lähtenyt Kanadaan ja nyt tytär matkusti sinne perässä. Viestit eivät kuitenkaan kulkeneet eikä isä tiennyt odottaa tytärtään tulevaksi. Niinpä Aurora joutuukin palvelustytöksi torontolaiseen ylhäiskotiin. Hän saa venyä moninaisiin uusiin tehtäviin vieraassa ympäristössä ja aivan uusien ihmisten keskellä. Ja tokihan nuoren neidon elämään mahtuu haaveilua ja ripaus romantiikkaakin.

Kun kyseessä on tyttökirja, voisin kuvitella sen kohderyhmää kiinnostavan ennen kaikkea tarinan romanttisen puolen ja matkajännityksen. Kirjalla on kuitenkin paljon ulottuvuuksia, ensinnäkin sen historiakytkökset ja silloiset olot Suomessa, Toisaalta Auroran palvelijan rooli ja tarinan vauraiden nuorten joutilas elämäntyyli asetetaan tarinassa rinnakkain. Yhteiskuntaluokkien erot ovat selkeät.
Mielenkiintoinen sukellus hetkeksi toiseen aikakauteen, omiin tyttökirjavuosiin vuosikymmenten taakse ja sipaisuun yhteen Suomen historian vaiheeseen.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Linda Olsson
Laulaisin sinulle lempeitä lauluja



Gummerus,
2013



Avoimet kädet ja metsämansikoita jaettaksi. Lempeitä lauluja ihan vain sinulle juuri.  Voiko kirjalla enää houkuttelempaa ja lohdullisempaa nimeä ollakaan? Kirjan pehmeään konditionaaliin tarttuu kuin vitamiinipurkkiin nurkkiin hiipivän syksyn varalta.

Tämän tarinan keskiössä on kaksi eri-ikäistä menneisyytensä traumojen vaurioittamaa naista. Nuorempi heistä, Veronika, on kokenut suuren menetyksen elämässään ja saapuu syrjäiseen kylään toipumaan ja kirjoittamaan uusinta kirjaansa. Elämässään Veronika on matkustanut paljonkin, mutta nyt elämässä on hiljaisuuden ja pimeyden kausi. Paikka on tälle pakomatkalle ihan omiaan, sillä auraamattoman pikkutien päässä mäellä on vain kaksi taloa - hänen vuokraamansa pieni mökki ja Astridin talo. Jo aikoja sitten muusta maailmasta vieraantunut, ihmisiä täysin kartteleva ja kylillä noidaksikin mainittu Astrid on sopeutunut päivien tarkoituksettomaan kulkuun. Hän ei halua ajatella menneisyyttä eikä suunnitella tulevaa ja talo on saanut ränsistyä siinä missä sen asukaskin. Miksi vaivautua, kuoleman omia pian molemmat.

Eräänä päivänä Astridin on kuitenkin tehtävä matka naapurinsa ovelle. Ele on vallankumouksellinen vanhan naisen elämässä. Yht'äkkiä hän välittää jostakin tarpeeksi murtautuakseen ulos yksinäisyyden kuplastaan. Myös Veronika on saanut hädän hetkellä apua ja hoivaa. Toisilleen ennestään aivan vieraat ihmiset tekevät tuttavuutta Astridin paistamien lettujen äärellä. Yhteisessä ateriassa on aina jotakin vertauskuvallisen kaunista; ilman jokapäiväistä leipää emme pysy kauaa hengissä. Jatkossa Astrid ja Veronika istuvat usein saman pöydän ääreen, mutta ateriaakin tärkeämmiksi nousevat jaetut muistot. Molemmilla on vuoronsa puhua ja tulla kuulluksi, kerta kerralta purettujen taakkojen paino käy keveämmäksi. Matkaa ystävyyteen on tehtävä hitaasti, padotut sanat ottavat aikansa.

Kirjan tunnelma vei minutkin sinne jonnekin syrjäkylän rauhaan. Astridille ja Veronikalle riitti heidän omat ajatuksensa ja toistensa seura. Valokeilaan nousi jakamattomasti ihminen itse ryppyineen ja haavoineen. Kuulluksi tuleva alkoi kuulla myös itse itseään.

Kirja on osin ennaltava-arvattava ja toisinaan oli siinä ja siinä, etteikö teksti alkanut maistua fariinisokerilta. Mutta silti ja sittenkin, ehkä ja kuitenkin... Kirja on hurmaava ystävyyden ja hyväksyvän läsnäolon ylistys. Erityisesti mietin Astridia, joka ei osannut enää kaivata ketään tai odottaa mitään - kuolla piti, mutta elämä voitti. Naisilla ei ollut nettiä, ei radiota eikä televisiota. Vain lempeitä lauluja toisilleen.

Terveisiä Armille

Terveisiä Armille
Pirjo Rissanen


Gummerus,
2015

Uudessa kirjassaan Pirjo Rissanen tutustuttaa meidät Armi Vartiaiseen, lastenkirjailijaan. Ja perinpohjin tutustuttaakin, sillä tekstin myötä Armista kasvaa särmineen kaikkineen vahva ja elävänoloinen henkilöhahmo. Naislukija voi löytää Armin ajatusmaailmasta paljon itseään; havainnot eivät aina ole pelkästään positiivisia, mutta kylläkin arkielämää armollisesti ja ymmärtävästi läpivalaisevia.

Armissa on aimo annos feminismiä, tai sitten vain tervettä itsekkyyttä olla itsenäinen ja perinteisiä sukupuolirooleja kyseenalaistava nainen. Hän on ennen kaikkea Armi, ilman vaimon tai äidin leimaa – jopa lapsilleen. Perinteisen naiskuvan paineet näkyvät silti Arminkin elämässä. Opinnot jäävät kesken aikanaan, kun perheeseen syntyvät pojat Valtteri ja Lari. Aviomies Teijo tekee töitä, Armi jää kotiin lapsia hoitamaan. Noina vuosina hän löytää kirjoittamisen, eikä missään vaiheessa sotkeudu perheenemännän velvollisuuksiin, kuten ruoanlaittoon, kuin juuri ja juuri välttämättömimmin. Eineksetkin ovat ihan ookoo.

Tarinan alkuvaiheessa pojat ovat jo aikuisia ja muuttaneet pois kotoa. Valtteri on matkaoppaana maailmalla eikä juuri itsestään ilmoittele. Suhde äit… siis Armiin on etäinen. Lari sen sijaan on nauttinut vielä parikymppisenäkin äidin sunnuntailounaista, mukaan pakatuista ruokapaketeista ja hemmottelusta. Aikuistumisen kuviot tuovat fyysistä välimatkaa myös Lariin, saati kun kuvaan mukaan ilmaantuu myös Leea.

Elämä viskoo epäreiluuttaan menetyksiä päin Armia ja Laria. Armi päätyy hoitamaan lapsenlapsiaan. Pakettiin kuuluu hyvin kokonaisvaltainen vastuu lasten arjesta, kohtuuttoman paljon enemmän kuin juhlapyhän isovanhemmuus. Armihan vierastaa  jopa kirjoihinsa liittyviä lasten tapaamisia ja markkinointitempauksia eikä niihin ole pitkään aikaan enää suostunutkaan. Jännitteet omiin poikiin ovat aiheuttaneet epämukavuutta ja viileällä, jopa egoistisella tavallaan Armi arvostaa omaa rauhaa ja yksityisyyttään. Myös naapuriin muuttanut Minna saa Armin palauttamaan mieleensä menneisyydestä asioita, jotka hän on halunnut jättää taakseen. Varjeliko hän liikaa omaa yksityisyyttään silloinkin eikä siksi nähnyt läheisensä tilaa – ja missä on Marjaliisa nyt?

Vaikka Rissanen on kirjoittanut Armiin paljon ikävän ihmisen piirteitä, niin ne vain tekevät hänestä entistä enemmän tunteisiin vetoavan ja jollain tapaa lohduttavan hahmon. Hän on niin kirjailijan työnsä näköinen, viihtyy omissa oloissaan eikä tuo itseään esille. Äänekkäämmät hahmot, kuten Larin anoppi Annikki, saavat hänen puolestaan melskata rauhassa. Armi on hyvin vastuuntuntoinen, rehellinen ja hieman tosikkokin – ja hänellä on paljon annettavaa sille, joka kääntää ekstroverttiutensa off-asentoon ja säätää itsensä tasapuolisen dialogin aalloille. Näinhän se on tosielämässäkin.

Ken tähän kirjaan tarttuu, saattaa laillani ihastua. Suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.4.2015:

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/terveisia-armille/