keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Enemmän Espanjaa





Liisa Väisänen
Kirjapaja, 2018




Noin vuosi sitten tein Liisa Väisäsen mukana kirjamatkan Italiaan ja luin hänen kirjansa Kaikki Italiani. Nyt on tarjolla uusi lukumatka tämän matkailun ammattilaisen ja kulttuuritietäjän johdolla, tällä kertaa Espanjaan. Asuttuaan parikymmentä vuotta Italiassa Liisa Väisänen muutti miehensä kanssa Espanjaan. Sen lisäksi, että hänellä on jo työnsä ja koulutuksensa vuoksi vahva kosketus Espanjaan, hän katselee espanjalaista elämänmenoa nyt myös vakiasukkaan silmin ja yhteiskunnan sisältä käsin.

Kirjan idea on sama kuin aiemmassa Kaikki Italiani -kirjassakin. Luku luvulta edetään kaupungista toiseen ja katsahdetaan paikan historiaan, taiteeseen ja erikoisuuksiin. Ja aivan kuten Italiakin paljastui hyvin monimuotoiseksi, myöskään yhtä ja yhtenäistä Espanjaakaan ei ole olemassa. Espanjassa on 17 itsehallintioaluetta, kieliltään ja kulttuureiltaan toisistaan eroavia alueita. Se, mitä olin aina luullut Espanjan kieleksi ja joskus jopa sen alkeitakin opiskelut – se onkin itse asiassa kastilian kieltä. Lisäksi maassa puhutaan katalaania, galegoa, baskia ja joukkoa muita alueellisia kieliä.

Nuorena kaksikymppisenä Liisa Väisänen aloitti matkanjohtakoulun Mallorcalla ja luontevasti kirjakin vie lukijansa ensimmäiseksi tutustumaan saarelaisiin ja saaren historiaan. Valldemossa lie Mallorcan kauneimpia kyliä ja on kuuluisa Chopinin huvilasta, joka on rakennettu vanhaan luostariin.

Alkuverryttelyn jälkeen muureja, palatseja, taidekeskuksia ja pyhäkköjä suorastaan vyöryy kohti jatkuvana virtana; Sevillan Palacio de las Duenãs, San Plácidon luostari, Prado-museo. Maa on ollut osa Rooman valtakuntaa, joutunut muslimien valloittamaksi ja elänyt maailmanlaajuisen imperiumin suurvalta-aikaa. Se on kokenut vuosisatojen sotaisuudet ja sisällissodan sekä diktatuurin. Jokainen vaihe on jättänyt omat muistomerkkinsä historiaan ja muokannut ihmisten ajattelua. Väisäsen mielestä kuolema onkin läsnä kaikessa Espanjassa, niin taiteessa kuin härkätaisteluissakin.

Minua viehättää Liisa Väisäsen taito tiivistää tietoa mielenkiintoisiksi ja hallituiksi paketeiksi. Teksti ei missään vaiheessa sorru vuosilukujen ja hallitsijoiden luetteloimiseksi ja aina tekstin keskeltä pilkottaa mielenkiintoisia yksityiskohtia. Hauskaa on lukea Andalusian kohdalla vaikkapa siitä, mistä lempinimet Paco tai Pepe juontavat juurensa. Tai siitä, miksi Carmen ja Dolores voivat koirien niminä aiheuttaa suurta hämmennystä ja kenties paheksuntaakin. Kirja evästää myös Santiago de Compostelan vaellukselle kaipaavaa mielenkiintoisilla detaljeilla ja Väisänen toteaakin, että se on ”paitsi tie hiljaisuuteen ja pyhyyden lähteille myös vaellus Euroopan ja kristinuskon historiaan, kulttuuriin ja taiteeseen.”

Enemmän Espanjaa -lomaan ei riitä pitkä viikonloppu ja tuskin viikkokaan alkua pitemmälle. Tästä saa vaikka elämänikäisen projektin itselleen niin halutessaan. ¡Viva España!


Julkaistu Kirjavinkeissä 28.2.2018

lauantai 24. helmikuuta 2018

Rouva Suominen välittää: Valuneen taikinan tapaus






Mirjam Lohi
Teos, 2018

Aloitusosan perusteella Rouva Suominen välittää -sarjan parissa on luvassa hyvinkin leppoisaa mysteerimeininkiä. Valuneen taikinan tapaus tuskin vie kenenkään yöunia, jännityksen sijaan Mirjam Lohen värikäs ja hulluttelevakin teksti jättää jälkeensä hyvän olon hyrinää.

Sointu Suominen on kahden lapsen äiti ja turvallisuusalalla työskentelevän Sampon vaimo. Kotiäitivuosiensa jälkeen Sointu ei enää palaa psykologin työhönsä. Hän rakastaa sisustamista ja stailaamista ja aikoo luoda uuden uran yrittäjänä, kiinteistönvälittäjänä. Ensimmäisten asiakkaiden kalastelu ja markkinoille työntyminen on kovaa työtä, mutta onneksi uskoa ja yritystä riittää. Siinä sivussa Sointu päivittää Sointuvaa-nimistä asunnonvaihtoblogiaan.

Asioilla on tapana järjestyä, voisi olla Suomisten motto. Myös Sointu saa ensimmäisen asunnon välitettäväkseen – ja oudon kirjemysteerin selvitettäkseen siinä sivussa. Mikäpä siinä, lapsena Neiti Etsivä -kirjoista hullaantunut Sointu on aikuisena selvää Rouva Etsivä -ainesta. Naapuriin tehty asuntomurto on jo herätellytkin salapoliisin vainua esiin. Kotona toimeksiantoja odotellessa on aikaa tarkkailla pihapiiriä ja naapurien liikkeitä. Soinnun ihmistuntijataidoista on kovasti hyötyä, kun asunnonvälitykset ja asiakkaiden kriisit kutoutuvat kirjavaksi vyyhdeksi. Kun psykologitaustaan yhdistetään hieman villi mielikuvitus, Soinnun toimintatavat ovat vähintäänkin omintakeisia. Lukijalla on hauskaa, aviomies päivittelee: ”Tämäkö nainen on vaimoni, Sampo luo silmänsä taivaisiin, Herra varjele, tämäkö toope yrittää olla asunnonvälittäjä.”

Ensi alkuun hätkähdin Mirjam Lohen meren lailla aaltoilevaa tekstiä, että päästäänkö tässä asiaan ollenkaan. Aivan turha huoli, sillä tarina etenee sujuvasti ja hauskanvärikäs teksti tekee Suomisten perheen ja heidän ajatusmaailmansa kerralla tutuksi. Ehkä niin on tarkoitettukin, kun on kyse aloitusosasta. Ja hyvä niin, sillä Sointu ja Sampo ovat toistensa vakka ja kansi, kerrassaan hurmaava ja silti tavallinen pariskunta. Ehdottomasti jatkoon!

Julkaistu Kirjavinkeissä 24.2.2018

lauantai 17. helmikuuta 2018

Kaksi rantaa







Eeva Vuorenpää
Minerva, 2018



”Lopettakaa! Lopettakaa! Te tapatte sen minun äitin!”

Kamarista kuuluva voihkiminen ja valitus järkyttää nuorta Lauria. Lyyti-äidin yhdeksäs synnytys on pitkä ja tuskallinen. Lapsenpäästäjä Tiittaska apuvoimineen tekee voitavansa, mutta he eivät pystyy pelastamaan Lyydiaa elämälle. Jonkin ajan päästä vastasyntynyt seuraa äitiään hautaan. Peuranmäen talo täyttyy suuresta surusta.

Ikävän ja murheen keskelläkin on elävien jatkettava eteenpäin. Tytär Hanna kirjoittaa Juho-enolleen New Yorkiin äitinsä menehtymisestä. Enon vastauskirje on perheessä suuri tapahtuma ja sisältää yllättävän ehdotuksen: Juho kutsuu sisarentyttärensä Hannan New Yorkiin ja lupaa maksaa matkalipun ja antaa alkuun majapaikankin. Meren takana odottaisi parempi toimeentulo ja aivan toisenlaiset mahdollisuudet kuin mitä 1920-luvun Suomella olisi tarjota. Paremmissa hankkeissa rahaa jäisi lähettää myös kotiin isälle ja sisaruksille. Kun vielä laivayhtiöt järjestävät Amerikan-iltoja ja kertovat matkajärjestelyistä ja kylältä on muitakin nuoria lähdössä matkaan, niin Hannakin rohkaistuu ottamaan askeleen kohti suurta elämänmuutosta.

Matka Atlantin yli kestää pari viikkoa ja vastarannalla seitsemäntoistavuotiasta maalaistyttöä odottaa miljoonakaupungin hälinä, totuttelu vieraaseen kieleen ja uusiin ihmisiin. Muutosta pehmentää sentään amerikansuomalaisten yhteisö, joka antaa turvaa ja auttaa alkuun. Ensimmäinen työpaikkakin järjestyy ravintolan keittiöstä, kun suomalaissyntyinen Tyyne ottaa Hannan mukaansa työpaikalleen Plaza-hotelliin. Suomalaistytöt ovat Amerikassa hyvän työntekijän maineessa ja pian kaunista ja töissään näppärää Hannaa kyselläänkin jo upporikkaan Hoffmannin pariskunnan loistokotiin sisäköksi.

Vuorenpään romaanissa sekoittuvat fakta ja fiktio, sillä se perustuu osin hänen tätinsä elämään. Kaksi rantaa onkin rungoltaan hyvin todentuntuinen tarina ja erityisesti kuvaukset amerikansuomalaisten yhteisöllisyydestä nautinnollista luettavaa. Ero omasta perheestä oli todella konkreettinen aikaan, jolloin ainoa yhteydenpidon väline oli laivojen matkassa seilaava kirjeposti. Yhteinen kieli ja samanlaiset sopeutumiskivut ja uuden elämän ilot yhdistivät ja edustivat ehkä jonkinlaista perheyhteyttäkin. Ja mitä olisikaan nuoren ihmisen elämä ilman rakkauden haaveita ja pettymyksiä, niistä saa Hannakin osansa. Monen muun siirtolaisen tavoin myös Hanna joutuu punnitsemaan omien juuriensa merkitystä; riittääkö kaikki Amerikan hyvä sittenkään peittomaan kotimaan ikävän? Kirjan mielenkiintoisuutta lisää se, että hyvin monella meistä on omat amerikanserkkumme ja yhden sun toisen suvussa Amerikkaan lähteneitä esi-isiä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.2.2018

torstai 1. helmikuuta 2018

Elämän päättyessä: Matka kohti kuolemaa




                             

Pirkko Siltala
Kirjapaja, 2017









    Onks pakko, jos ei taho? Kyllä, yksi pakko kohtaa jokaista eläväistä olentoa ja se on kuolema. Kuolema on aiheena vaikea, tabu, josta mielellään vaietaan. Kuolema edustaa ahdistusta, surua ja menetystä. Läheisen kuolema on kipeä muistutus myös omasta kuolevaisuudestamme. Vaikka meillä on uusin tekniikka ja tietämys hallussamme, kuolemaa emme voi hallita. Voimme yrittää etäännyttää sen itsestämme sairaalan sokkeloihin ja alan ammattilaisten hoidettavaksi, mutta pakoon emme pääse. Sen sijaan voimme aina valita toisenlaisen lähestymistavan, kuten Pirkko Siltala kirjassaan Elämän päättyessä.

Tosiasia on, että teemme matkaa kohti kuolemaa joka päivä. Kun tämän voi hyväksyä osaksi elämää, eikä anna kuolemanpelon rajoittaa oloaan, elämästäänkin voi rohkeammin tehdä omanlaisensa. Rajallisen ja juuri minulle ainutlaatuisen elämän jokainen päivä on arvokas. Siinä rinnalla myös omaan kuolemaansa voi rakentaa persoonallista ja ainutkertaista suhdetta.

Siltala erottaa kirjassaan kuoleman ja kuolemisen toisistaan. Kuolema voi olla hyvinkin äkillinen ja kohdata ihmisen missä elämänvaiheessa hyvänsä. Kuoleminen on valmistautumista ja asian prosessointia, joka liittyy erityisesti vakavaan sairauteen ja vanhuuden tuomiin muutoksiin. Kirjassa kuolemisesta puhutaankin paljolti saattohoidon näkökulmasta. Kuoleminen antaa aikaa käydä läpi omaa elämää, sen voittoja ja tappioita. Vielä on mahdollisuus sekä kiitokseen että ristiriitojen sopimiseen. Siltala korostaa vahvasti kanssakulkijoiden ja saattelijoiden roolia. Omaiset, ystävät ja hoitohenkilökunta ovat arvokas tukijoukko, jonka avulla kuoleva voi työstää omaa elämäntarinaansa. On tärkeää tuntea olevansa arvokas ja rakastettu viimeiseen hengenvetoon saakka – tuntea jäävänsä elämään läheistensä sydämissä.

Pirkko Siltala on työskennellyt pitkään saattohoidon parissa ja hänen kirjansa avaa monia näkökulmia kuolemaan ja kuolemiseen eri ikäkausina. Suuri merkitys on myös ajalla, paikalla ja kulttuurilla, jossa elämme. Esimerkiksi kuolemaan liittyvät rituaalit ovat olleet merkityksellisiä surutyössä ja tuoneet suremiseen yhteisöllistä aspektia.

Kooltaan pieni, sisällöltään suuri ja tärkeä kirja. Elämän päättyessä ei ole millään muotoa synkkää luettavaa, päällimäiseksi tunteeksi jää juuri rohkaisu ja levollisuus elää elämänsä valmiiksi. Vaikka kirja keskittyykin aikaan ennen kuolemaa, myös surun käsittely saa oman osansa. Totesinkin, että kirja sopii oikein hyvin myös oman surutyön työstämiseen. Tätä voi lämpimästi suositella niin hoitoalan ammattilaisille kuin jokaiselle kuolevaiselle.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.1.2018