Aina tytär, aina äiti: Aikuisen naisen suhde äitiin

Kirsi Hiilamo ja Heli Pruuki
Kirjapaja, 2020

184 s.



Aina tytär, aina äiti – kaksi elämäni ainutlaatuisinta roolia, joihin ei aika, eikä edes kuolema pysty puuttumaan. Äidin ja tyttären suhde on usein monilla kasvukivuilla, säröillä ja pohjattomalla rakkaudella ladattu. Kun suuresta avuttomuudesta ja tarvitsevuudesta on suurin piirtein kasvanut itsenäisyyteen, onkin omien lasten myötä aika käydä samaa prosessia läpi äidin näkökulmasta. Asian merkityksellisyydestä kertoo sekin, että myös terapeuttien sohvilla palataan usein äitisuhteeseen. Tämän ovat työssään huomanneet myös psykoterapeutit Kirsi Hiilamo ja Heli Pruuki, jotka pohtivat kirjassaan aikuisen naisen suhdetta äitiinsä.

Äidin huolenpito on lapselle elinehto, mutta turvallisen kiintymyssuhteen syntymisen tiellä on monenlaisia haasteita. Myös äiti on oman aikansa lapsi ja kun katsomme lähihistoriaa taaksepäin, elämä on ollut silkkaa selviytymisrulettia sodan, työmäärän ja puutteellisten olojen keskellä. Yksin pärjääminen, vastuunkanto ja kiltteyskin ovat olleet arvossaan, eikä tunneyhteydelle ole aina ollut aikaa. Puhutaan välttelevästä kiintymiskäyttäytymisestä, joka voi vaikeuttaa ihmissuhteiden solmimista ja toisiin ihmisiin luottamista. Menneiden sukupolvien kuormat, taakkasiirtymät, ovat raskasta raahattavaa.

Äiti on tyttärelleen ensimmäinen ja tärkein naisen malli. Vielä aikuisenakin omat valinnat saavat herkästi kysymään, hyväksyisikö äiti tämän tai arvostelisiko tuota. Kun elämässä tapahtuu merkityksellisiä asioita, ensimmäinen ajatus on soittaa äidille ja jakaa ne hänen kanssaan. Osa tätä elämänkaarta on osien vaihtuminen, kun hoivavastuu siirtyykin äidiltä tyttärelle.

Kirjan lopuksi kahdeksan naista on kirjoittanut kirjeen äidilleen. Kirjeet summaavat hienosti kirjan idean: on tarvetta ymmärtää elettyä elämää, on jaettua naiseutta, on kiitollisuutta. On alkoholimyrkytykseen kuolevia äitejä. On äitejä, joilta kestää vuosikymmeniä ymmärtää oman lapsen transsukupuolisuutta. Kirja antoi monia oivalluksia ja selkeytti omia ajatuksia. Tämän luettuaan voi tarttua kirjan haasteeseen ja kirjoittaa kirjeen omalle äidilleen, elävälle tai kuolleelle.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.6.2020

Surun virrassa

Juha M. Itkonen
Kirjapaja, 2019





Surua koskettelevia kirjoja on ilmestynyt tiuhaan tahtiin, mikä kertonee juuri asian merkityksellisyydestä. Tavalla tai toisella se koskettaa meitä jokaista, vähintäänkin henkilökohtaisesti ja usein myös vaativina tilanteina työelämässä. Juha M. Itkonen käsittelee surua uudessa kirjassa kolmesta näkökulmasta: läheisensä menettäneen omakohtaisena suruna, pappina ja surututkijana. Hän on kokenut oman lapsen menettämisen ja tehnyt väitöskirjan kirkon antamasta tuesta kohtukuolemaperheille.

Surusta on puhuttu surutyönä ja sen erilaisina vaiheina, jotka auttavat ihmistä hyväksymään menetyksen ja jatkamaan elämää. Uudempi surututkimus kuitenkin korostaa surun yksilöllistä luonnetta, johon jäykähkö malli lineaarisesta prosessista ei täysin sovi. Ensinnäkään suru ei ole projekti, joka täytyy suorittaa tietyssä ajassa ja oikeaoppisesti. Sureva joutuu toki käsittelemään valtavasti tunteita ja helpommat ja vaikeammat vaiheet vuorottelevat uudessa tilanteessa. Surutukija rinnalla pidättäytyy määritelmistä ja antaa surulle tilaa juuri sellaisena kuin se on, pienenä tai suurena, kyyneleisenä tai kuivin silmin. Itkonen puhuu surun virrasta, joka saa virrata vapaasti omalla painollaan. Suru syntyy rakkaudesta; ”Suru on rakkauden varjo.” Miksi olisi tarpeen unohtaa jotain niin ainutlaatuista ja tärkeää? Vaikka kuolema pakottaa luopumaan itselle rakkaasta, tämä voi ja saa silti pysyä osana omaa elämäntarinaa. Kokemus on parhaimmillaan elämää rikastuttava.

Surun virrassa auttaa ymmärtämään omaa ja toisen surua, mutta sielunhoitokirjana se on suunnattu ennen kaikkea seurakuntien työntekijöille ja sopii hyvin myös terapia- ja sosiaalityön ammattilaisille. Kirjan painopiste on luterilaisen kirkon kautta annettavassa surutuessa. Wikipedia määrittelee sielunhoidon näin: ”Sielunhoito on uskonnollisen yhteisön piirissä harjoitettavaa, psyykkiseen kokemistodellisuuteen kohdistuvaa auttamista. Sielunhoito voi sisältää muiden muassa kuuntelemista ja rukousta.” Hautausjärjestelyjen myötä kirkon työntekijät ovat etulinjassa kohtaamassa surevia ihmisiä. Työn kulmakivenä on perussanoma kuoleman voittavasta rakkaudesta. Seurakunta kohtaa surevia hyvin monissa tilanteissa ja mahdollistaa surun käsittelyä esimerkiksi vertaistukiryhmissä. Oma lukunsa ovat äkilliset kuolemat, kuten itsemurhat ja henkirikokset, jolloin tarvitaan erityistukea.

Kirja on tuhti tietopaketti alan ammattilaisille mutta myös antoisaa luettavaa jokaiselle, joka haluaa ymmärtää surun ja surevan maailmaa. Itkonen kirjoittaa lämpimästi ja ymmärtävästi – unohtamatta kaiken alkujuurta, rakkautta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 8.1.2020

Väärin rakastettu? Vanhemman ja aikuisen lapsen ristiriidoista

Hannele Törrönen
Kirjapaja, 2019

187 s.


Vanhemmille on hyllymetreittäin tarjolla opaskirjallisuutta aina raskausajasta kouluikäisen elämän tukemiseen. Ja kun oma aikuisuus ei ota sujuakseen, siirrytään self help -kirjojen ja elämäntaito-oppaiden osastolle. Mistäpä muualta kuin lapsuudestaan ja vanhemmilta saamistaan eväistä – tai niiden puutteesta – voisi ammentaa ymmärrystä nykyhetkeen. Sen sijaan vanhemman ja aikuisen lapsen ristiriidoista on kirjoitettu yllättävän vähän tietokirjallisuutta. Hannele Törrönen tarttuu aiheeseen kirjassaan Väärin rakastettu?

Lapsi on kaikissa olosuhteissa riippuvainen vanhemmistaan, aikuisella on valta hylätä ja pistää välit poikki. Jotakin suhteessa on mennyt niin pieleen, jotakin jäänyt niin kesken, että aikuistuttua suhde omaan vanhempaan ei toimi. Välirikko voi olla totaalista kieltäytymistä yhteydestä tai sitten tapaamiset ovat tahmaista ja vaikenevaa kiukun nielemistä, räväkkää riitelyäkin. Omista lähtökohdistaan parhaansa yrittäneen vanhemman on raskasta huomata epäonnistuneensa elämänsä ainutlaatuisimmassa ihmissuhteessa – mikään välimatka tai teko, kun ei poista vanhemman ja lapsen välistä sidosta. Usein erimielisyyksiin ei ole edes selkeää syytä tai se on painunut suhteen syviin pohjamutiin tavoittamattomiin. Toisinaan taas toisen osapuolen elämänvalinnat ja -vaikeudet voivat aiheuttaa niin suurta pahaa oloa, että itseään suojellakseen toisen on katkaistava kaikki yhteydet. Niin tai näin, taakka on valtava ja häpeällinen. Syyllisyys rajoittaa ja rampauttaa, apua ei useinkaan haeta. Ulkopuolisen voi olla vielä vaikeampi hahmottaa, mitä vuosikymmenten saatossa kertynyt tunnehistoria pitää sisällään.

Hannele Törrönen on psykologi ja psykoterapeutti, joten kirjan esimerkit pohjautuvat todellisiin tilanteisiin ja lukuisiin pohdintoihin aikuisten lasten vanhempien kanssa. Toki tekstit ovat muokkaantuneet useammasta tarinasta niin, ettei kenenkään yksityisyys vaarannu. Pohdinnat ovat hyvin käytännönläheisiä ja rohkaisevia, pienistäkin askelista toinen toisensa ymmärtämiseen kannattaa iloita. Realismia on se, ettei täysin uutta ja puhtoista alkua läheskään aina luvata. Kirjasta jää mieleen kaikkiin ihmissuhdesolmuihin sovellettava neuvo: On viisautta unohtaa vaatimus totuuden selvittämisestä ja keskittyä huomaamaan, että näin eri tavoin me tämän asian olemme kokeneet. Voisiko juuri se ollakin kiinnostavaa, kuinka erilaiset muistot meillä on samasta tilanteesta – minun totuuteni on eri kuin sinun totuutesi? Tästä näkökulmasta on turhaa kiistellä siitä, mitä todella tapahtui.

Hannele Törrönen on kirjoittanut kirjan vanhemmille, joiden elämää varjostavat ristiriidat aikuisten lasten kanssa. Itse suosittelen tätä kaikille perheiden sisäisestä dynamiikasta kiinnostuneille, olemmepa sitten niitä aikuisia lapsia tai sen lisäksi vanhempiakin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.8.2019

Enää en pelkää

Tommy Hellsten
Kirjapaja, 2019

137 s.


Tommy Hellsten julkaisi 2000-luvun alkupuolella Tietäjä -trilogian. Sarjan päähenkilön, Einarin, kanssa Hellsten taittoi hedelmällistä, erikoista oivallusten kirjamatkaa. Nyt lukiessani kirjaa Enää en pelkää koin itse olevani tietäjän matkassa, niin vahvasti teksti minua puhutteli. Jo kirjan nimi viestii sitä, että jotakin on tullut – tai voi tulla itse kunkin kohdalla – valmiiksi; prosessi voi olla pitkä ja kivuliaskin mutta välttämätön.

Hellstenin uusin kirja on matka kohti olennaisinta, rakkautta. Polun varrella meitä häiriköivät häpeä, pelko ja monet muut negatiiviset tunteet. Ajatukset vatvovat menneessä ja tulevassa, kiire ja suorittaminen vievät voimat. Kun alamme ankkuroitua tähän hetkeen ja katsoa jopa kärsimystä rakkauden työkaluna, näkökulma muuttuu olennaisesti. Omista vaikeista tunteistaan voikin tehdä askelpuita kohti luottamusta ja rakkautta. Tarvitsemme siihen syliä, vapautta olla heikkoja ja silti rakastettuja. Hellsten puhuu tietoisuudesta, joka on oikeastaan rakkauden synonyymi: meillä on uskallusta nähdä valheellisuutemme, kaikki se häpeästä ja pelosta nouseva defenssien tarve.



Läsnäolon rauhassa voimme myös paremmin hyödyntää intuitiota työkaluna. Hellsten puhuu paljon mysteerissä elämisestä. Kaikkeen ei ole järjellistä tai analyyttista syytä, onhan ihminen jo itsessään suuri mysteeri. Mysteereistä kenties suurin, hengellisyys ja Jumalan ja ihmisen suhde, saa paljon tilaa kirjassa. Vaikkei salattua voi selittää, silti Tommy Hellstenin teksti on vakuuttavaa – ja myös lohduttavaa, jos kuolemanpelon sijaan tai rinnalle voi mieltää myös taivasikävän.

Tämä kirja ohjaa lukijaansa siihen, mistä puhuukin: läsnäoloon ja pysähtymiseen. Kiireessä ja harppoen teksti ei avaudu. Lopulta luin tämän kirjan kahteen kertaan, toisen kerran ajan kanssa ja vain muutaman luvun kerrallaan. Kirja avaa hyvin sitä, mistä itse suojaksemme rakentamissamme muureissa onkaan kysymys – ja ennen kaikkea: mikä muurien takana odottaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä  298.2019 

Ranska, rakkaudella

Liisa Väisänen
Kirjapaja, 2019



Liisa Väisäsen asiantuntevassa matkassa jälleen! Aiemmin olen täällä jo vinkannut hänen kirjoistaan Enemmän Espanjaa ja Kaikki Italiani. Tällä kertaa kierroksessa on Euroopan suurvalta Ranska. Kirjaa lukiessa todellakin palautuu mieleen niin Ranskan merkitys Euroopan historiankirjoituksessa kuin maan asema eurooppalaisessa päätöksenteossa yhä tänäänkin. Heti alkusanoissaan Liisa Väisänen toteaa: ”Me olemme kaikki enemmän tai vähemmän ranskalaisia, sillä kulttuurimme ja tapamme elää yhteiskunnassa on paljosta velkaa ranskalaisille.” Hauska havainto minulle, joka vasta luin Janne Saarikiven kirjasta Suomen kieli ja mieli, että me suomalaiset olemme saksalaisten professorien keksintö! Eurooppalaisuus on meissä syvemmällä kuin tulemme ajatelleeksikaan.

Herman Lindqvistiä lainaten voisi todeta, että kirja Ranska, rakkaudella tarjoaa ”historiaa niin, että hitaampia heikottaa.” Suurvallan menneisyys on vahvasti pääosassa, vaikka nykyhetkelläkin on sijansa. Mielestäni yksi kirjan tärkeä viesti onkin juuri se, että nykyinen Ranska ja laajemminkin eurooppalaisuus aukeaa historian ymmärtämisen kautta. Kirja etenee Pariisista muun muassa Bretagnen, Lyonin ja Loiren laakson läpi aina Korsikan saarelle saakka. Kronologisen järjestyksen sijaan edetään siis alueellisesti.

Liisa Väisänen tarjoaa innostavan tavan historian kertaukseen. Vuosiluvut auttavat ankkuroimaan tapahtuman oikeaan aikakauteen. Sen jälkeen seuraakin historiankirjoista vähemmän tunnettuja yksityiskohtia, jopa skandaalikäryä. On kiinnostavaa lukea tuon ajan ihmisten tavoista; vaikkapa siitä, kuinka Napoleonin äitiä pidettiin mielipuolena, koska hän pakotti lapsensa peseytymään kerran viikossa. Tai kuinka Montpellierin lääketieteellisen tiedekunnan yhteydessä kerrotaan ihmisten kääntyneen mieluummin partureiden kuin lääkäreiden puoleen, kun oli kyse kirurgisen leikkauksen tarpeesta.

Liisa Väisäsen kirjoissa taide on tärkeässä roolissa. Myös monet suomalaiset taiteilijat asuivat ja työskentelivät Ranskassa jo 1800-luvulla. Suomalaiskriitikot eivät tuolloin olleet vielä kypsiä modernille taiteelle ja arvostelivat Helena Schjerfbeckin maalausta bretagnelaislapsista siitä, että taitavaksi tunnettu taitelijatar kuvasi kahta vähämielistä, rumaa ja köyhää lasta. Mona Lisaa ei tietenkään voi tässä yhteydessä sivuuttaa ja nyt selviää sekin, miksi maalaus oli kätkettynä Vincenzo Peruggian ruokapöydän levyyn.

Oli sitten kyse taiteesta, historiasta tai politiikasta, niin kaikessa on loppujen lopuksi kyse myös kiehtovasta, itsevarmasta ja uppiniskaisestakin ranskalaisuudesta. Kirjan vinkkien perusteella viettäisi vaikka sapattivuoden kierrellen Ranskan maata ristiin rastiin. Tuhti on nojatuolimatkaajankin saalis kirjan parissa. Kyllä tätä tohtii suositella kaikille Ranskasta ja Euroopan menosta, historiasta ja nykyhetkestä, kiinnostuneille.

Julkaistu Kirjavinkeissä 10.2.2019

Myrskyä ja mystiikkaa

Ville Jalovaara
Kirjapaja, 2018



   

Itsenäistyneen Suomen kuningashanke meni mönkään, mutta saimme sentään vahvan presidentin järjestelmän. Jo Ruotsin kuningasvallan aikaan, uskonpuhdistuksen jälkeen, kuningas nimitti piispat ja kirkkolaista tuli osa yleistä lainsäädäntöä. Näiden perinteiden pohjalta itsenäisen Suomen presidentistä tuli paitsi valtion myös kirkon päämies. Aina vuosituhannen vaihteeseen saakka presidentin tehtäviin kuului nimittää piispa kirkon vaalissa asettamista kolmesta ehdokkaasta. Suomen presidentit myös käyttivät tätä valtaansa niin, että kuudesti valituksi tuli joku muu kuin kirkon ensimmäiselle vaalisijalle asettama henkilö.

Lyhyen Ruotsin ja Venäjän aikaisen historiakatsauksen jälkeen päästään Suomen itsenäisyyden aikaan. Ville Jalovaara käy läpi kronologisessa järjestyksessä maamme 12 presidentin suhdetta kirkkoon. Itsenäisyyden sadan vuoden aikajakso pitää sisällään suuret yhteiskunnalliset muutokset ja niin sodan kuin rauhan aikaakin. Aikakausien erilaisuus, presidenttien henkilökohtaiset kokemukset ja heidän suhteensa kirkkoon presidentti-instituution edustajina on kunkin osalta koottu jämptiksi luvuksi.

K. J. Ståhlberg aloitti presidenttien sarjan sisällissodan jäljiltä kahtiajakautuneessa maassa ja hänellä oli keskeinen rooli myös uskonnonvapauslain valmistelussa. Vaikka kirkon yhteiskunnallinen asema tuolloin olikin vahva, Ståhlberg tuntui välttäneen uskonnollisia ilmauksia julkisisssa puheissaan. Myöhemmin Suomen joutuessa sotaan uskonto sen sijaan nähtiin kansakuntaa yhdistävänä voimana, näin erityisesti Kyösti Kallion aikana. Nykyhetkeä kohden tullessa yhteiskunnan moniarvoistuminen ja maallistuminen ovat tuoneet omat vivahteensa keskusteluun. Ville Jalovaara palaa esimerkein käytyihin presidentinvaaleihin ja siihen, kuinka paljon ehdokkaiden vakaumuksella on ollut merkitystä lopputuloksen kannalta.

Sataan vuoteen mahtuu paitsi sovinnaista yhteistyötä myös paljon kirjan nimen lupaamaa myrskyä ja mystiikkaa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kirjasta jää mieleen Tampereen piispa Eelis Gulinin yritys ojentaa presidentti Kekkosta tämän naissuhteissa. Myöskään piispan nimitykset eivät aina menneet kirkon esittämällä tavalla. Nykyinen presidenttimme Sauli Niinistö toivottaa kansalaisille Jumalan siunausta uudenvuodenpuheessaan.

Jo pelkästään historian harrastuksen ilosta tähän kirjaan kannattaa tarttua ja kerrata maan itsenäisyyden ajan tapahtumia presidenttikatsausten valossa. Presidentin virkaan liittyy paljon perinteiden painolastia, mutta jokainen presidentti hoitaa työtään myös omien henkilökohtaisten arvojensa ja asenteidensa tuomin eväin. Kiinnostava lukukokemus!

Julkaistu Kirjavinkeissä 3.12.2018

Enemmän Espanjaa

Liisa Väisänen
Kirjapaja, 2018




Noin vuosi sitten tein Liisa Väisäsen mukana kirjamatkan Italiaan ja luin hänen kirjansa Kaikki Italiani. Nyt on tarjolla uusi lukumatka tämän matkailun ammattilaisen ja kulttuuritietäjän johdolla, tällä kertaa Espanjaan. Asuttuaan parikymmentä vuotta Italiassa Liisa Väisänen muutti miehensä kanssa Espanjaan. Sen lisäksi, että hänellä on jo työnsä ja koulutuksensa vuoksi vahva kosketus Espanjaan, hän katselee espanjalaista elämänmenoa nyt myös vakiasukkaan silmin ja yhteiskunnan sisältä käsin.

Kirjan idea on sama kuin aiemmassa Kaikki Italiani -kirjassakin. Luku luvulta edetään kaupungista toiseen ja katsahdetaan paikan historiaan, taiteeseen ja erikoisuuksiin. Ja aivan kuten Italiakin paljastui hyvin monimuotoiseksi, myöskään yhtä ja yhtenäistä Espanjaakaan ei ole olemassa. Espanjassa on 17 itsehallintioaluetta, kieliltään ja kulttuureiltaan toisistaan eroavia alueita. Se, mitä olin aina luullut Espanjan kieleksi ja joskus jopa sen alkeitakin opiskelut – se onkin itse asiassa kastilian kieltä. Lisäksi maassa puhutaan katalaania, galegoa, baskia ja joukkoa muita alueellisia kieliä.

Nuorena kaksikymppisenä Liisa Väisänen aloitti matkanjohtakoulun Mallorcalla ja luontevasti kirjakin vie lukijansa ensimmäiseksi tutustumaan saarelaisiin ja saaren historiaan. Valldemossa lie Mallorcan kauneimpia kyliä ja on kuuluisa Chopinin huvilasta, joka on rakennettu vanhaan luostariin.

Alkuverryttelyn jälkeen muureja, palatseja, taidekeskuksia ja pyhäkköjä suorastaan vyöryy kohti jatkuvana virtana; Sevillan Palacio de las Duenãs, San Plácidon luostari, Prado-museo. Maa on ollut osa Rooman valtakuntaa, joutunut muslimien valloittamaksi ja elänyt maailmanlaajuisen imperiumin suurvalta-aikaa. Se on kokenut vuosisatojen sotaisuudet ja sisällissodan sekä diktatuurin. Jokainen vaihe on jättänyt omat muistomerkkinsä historiaan ja muokannut ihmisten ajattelua. Väisäsen mielestä kuolema onkin läsnä kaikessa Espanjassa, niin taiteessa kuin härkätaisteluissakin.

Minua viehättää Liisa Väisäsen taito tiivistää tietoa mielenkiintoisiksi ja hallituiksi paketeiksi. Teksti ei missään vaiheessa sorru vuosilukujen ja hallitsijoiden luetteloimiseksi ja aina tekstin keskeltä pilkottaa mielenkiintoisia yksityiskohtia. Hauskaa on lukea Andalusian kohdalla vaikkapa siitä, mistä lempinimet Paco tai Pepe juontavat juurensa. Tai siitä, miksi Carmen ja Dolores voivat koirien niminä aiheuttaa suurta hämmennystä ja kenties paheksuntaakin. Kirja evästää myös Santiago de Compostelan vaellukselle kaipaavaa mielenkiintoisilla detaljeilla ja Väisänen toteaakin, että se on ”paitsi tie hiljaisuuteen ja pyhyyden lähteille myös vaellus Euroopan ja kristinuskon historiaan, kulttuuriin ja taiteeseen.”

Enemmän Espanjaa -lomaan ei riitä pitkä viikonloppu ja tuskin viikkokaan alkua pitemmälle. Tästä saa vaikka elämänikäisen projektin itselleen niin halutessaan. ¡Viva España!


Julkaistu Kirjavinkeissä 28.2.2018

Elämän päättyessä: Matka kohti kuolemaa

                             

Pirkko Siltala
Kirjapaja, 2017









    Onks pakko, jos ei taho? Kyllä, yksi pakko kohtaa jokaista eläväistä olentoa ja se on kuolema. Kuolema on aiheena vaikea, tabu, josta mielellään vaietaan. Kuolema edustaa ahdistusta, surua ja menetystä. Läheisen kuolema on kipeä muistutus myös omasta kuolevaisuudestamme. Vaikka meillä on uusin tekniikka ja tietämys hallussamme, kuolemaa emme voi hallita. Voimme yrittää etäännyttää sen itsestämme sairaalan sokkeloihin ja alan ammattilaisten hoidettavaksi, mutta pakoon emme pääse. Sen sijaan voimme aina valita toisenlaisen lähestymistavan, kuten Pirkko Siltala kirjassaan Elämän päättyessä.

Tosiasia on, että teemme matkaa kohti kuolemaa joka päivä. Kun tämän voi hyväksyä osaksi elämää, eikä anna kuolemanpelon rajoittaa oloaan, elämästäänkin voi rohkeammin tehdä omanlaisensa. Rajallisen ja juuri minulle ainutlaatuisen elämän jokainen päivä on arvokas. Siinä rinnalla myös omaan kuolemaansa voi rakentaa persoonallista ja ainutkertaista suhdetta.

Siltala erottaa kirjassaan kuoleman ja kuolemisen toisistaan. Kuolema voi olla hyvinkin äkillinen ja kohdata ihmisen missä elämänvaiheessa hyvänsä. Kuoleminen on valmistautumista ja asian prosessointia, joka liittyy erityisesti vakavaan sairauteen ja vanhuuden tuomiin muutoksiin. Kirjassa kuolemisesta puhutaankin paljolti saattohoidon näkökulmasta. Kuoleminen antaa aikaa käydä läpi omaa elämää, sen voittoja ja tappioita. Vielä on mahdollisuus sekä kiitokseen että ristiriitojen sopimiseen. Siltala korostaa vahvasti kanssakulkijoiden ja saattelijoiden roolia. Omaiset, ystävät ja hoitohenkilökunta ovat arvokas tukijoukko, jonka avulla kuoleva voi työstää omaa elämäntarinaansa. On tärkeää tuntea olevansa arvokas ja rakastettu viimeiseen hengenvetoon saakka – tuntea jäävänsä elämään läheistensä sydämissä.

Pirkko Siltala on työskennellyt pitkään saattohoidon parissa ja hänen kirjansa avaa monia näkökulmia kuolemaan ja kuolemiseen eri ikäkausina. Suuri merkitys on myös ajalla, paikalla ja kulttuurilla, jossa elämme. Esimerkiksi kuolemaan liittyvät rituaalit ovat olleet merkityksellisiä surutyössä ja tuoneet suremiseen yhteisöllistä aspektia.

Kooltaan pieni, sisällöltään suuri ja tärkeä kirja. Elämän päättyessä ei ole millään muotoa synkkää luettavaa, päällimäiseksi tunteeksi jää juuri rohkaisu ja levollisuus elää elämänsä valmiiksi. Vaikka kirja keskittyykin aikaan ennen kuolemaa, myös surun käsittely saa oman osansa. Totesinkin, että kirja sopii oikein hyvin myös oman surutyön työstämiseen. Tätä voi lämpimästi suositella niin hoitoalan ammattilaisille kuin jokaiselle kuolevaiselle.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.1.2018

Sadetta ja siunauksia: Pyhiinvaellus Walesissa

Liisa Seppänen
Kirjapaja, 2017



Kirjassa Sadetta ja siunauksia vaelletaan hitaasti ja viipyillen. Tärkeintä on matkan teko askel askeleelta, ajoittain junia ja bussejakin hyödyntäen, kohti päämäärää. Liisa Seppänen on tehnyt useita matkoja kelttien maille ja järjestänyt pyhiinvaellusmatkoja suomalaisryhmille. Uusimmassa kirjassaan hän kulkee Walesin pyhillä paikoilla, Cardiffista Holywelliin.

Seppäsen omat matkatunnot ja kohtaamiset walesilaisten kanssa lomittuvat sopuisasti pyhimyskertomusten ja entisajan legendojen kanssa. Kelttiläiset pyhimykset ovat hänelle tärkeitä ja läheisiä ja kenties Walesin matkaltakin löytyy uusi sielunystävä, anam caran. Samoja reittejä on kuljettu vuosisatoja, ihmiset ovat etsineet kosketusta Pyhään, Jumalaan ja itseensä.

Matka alkaa sopivasti St. Davidin, Walesin kansallispyhimyksen päivän aikoihin. Hänestä on hyvä aloittaa ja jatkaa siitä toinen toistaan kiehtovampiin henkilöihin. Yksi heistä on Illtud, aikansa oppinein mies, “joka kuunteli taivaallista navigaattoria” ja asettui sen ohjauksessa asumaan Glamorganin laaksoon ja perusti sinne luostarin. Entä prinssi Brochwelin autioseudulla kohtaama neito Melangell, joka kertoi prinssille asuneensa seudulla yksin jo 15 vuotta, tapaamatta ainuttakaan ihmistä? Häntä Seppänen miettii istuessaan puron varrella rantakivellä ja syödessään evässämpylöitään. Näihin mietteisiin hän sitoo senaikaisen historian vaiheen ja Rooman valtakunnan tapahtumat.

Sadetta ja siunauksia on erilainen matkakirja. Siinä ei ole olennaista mahduttaa matkaan mahdollisimman paljon kokemuksia tai ryntäillä turistina kamera kaulassa nähtävyydeltä toiselle. Päin vastoin, yksin kulkiessaan on suojassa asioiden tulvalta. Saa kuunnella hiljaisuutta ja luontoa ympärillään, annostella vastaanottamaansa itselle sopivaksi. Pyhimykset ovat puhuttelevaa matkaseuraa ilman vaatimuksia. Kun Seppänen tapaa matkallaan ihmisiä, ne ovat kuin tarkoitettuja, voimaannuttavia ja hyviä kohtaamisia. Kirjasta jää lukijalle evääksi kelttien maanläheinen elämänkäsity

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.3.2017


http://www.adlibris.com/fi/kirja/sadetta-ja-siunauksia-9789522886484

Kaikki Italiani

Liisa Väisänen
Kirjapaja, 2017





Kun kyseessä on Italia, on aivan mahdotonta tyytyä pintaraapaisuihin. Liisa Väisäsen Kaikki Italiani on herkullinen syväsukellus maan sielunelämään, kulttuuriin ja historiaan. Tosin: “Italialainen on italialainen vain niinä harvoina hetkinä, kun Italian jalkapallojoukkue pelaa Ranskaa vastaan.”  Ensisijaisesti hän on toscanalainen, roomalainen tai kenties sisilialainen, missä päin Saapasta kulloinkin ollaankaan. Väisäsen kirja on kiehtova matka tuohon erilaisuuksien rikkauteen. Etelästä pohjoiseen.

Matkailun ammattilaisena ja taidefilosofina Liisa Väisäsellä on laaja-alaiset taidot ja keinot tehdä kulttuurihistoriasta äärimmäisen kiinnostavaa. Tästä käy hienona esimerkkinä Venetsia-osuudessa Markuksen kirkon kiehtova tarina ja itsensä Markuksen jännittävät seikkailut. Kun joskus pääsen matkustamaan paikan päälle ja ihailen kirkkoa, tulen varmasti muistamaan Pyhän Markuksen viimeistä matkaa – ja sianruhon. Vaikka ei olisi koskaan käynyt Venetsiassa, Väisänen kertoo nähtävyyksien taustalta yksityiskohtia, jotka suorastaan porautuvat mieleen ja kietoutuvat lukijan mielessä mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi. Rinnalle nousee käsityksiä sen ajan ihmiskuvasta ja hallitsijoiden mahdista; eipä ollut hääppöinen Piazza San Marcon maurilaisen kellotornin suunnittelijankaan kohtalo. Onnistuneesta työstä palkittiin kielen katkaisulla ja lopulta sitäkin radikaalimmin.

Katolinen kirkko, ennen ja nyt, on kirjassa vahvasti läsnä. Onhan maa kehittynyt pyhiinvaellusreittien varrelle ja Vatikaani sijaitsee keskellä Italian pääkaupunkia, Roomaa. Paavien aikajanalle mahtuu monenlaista velikultaa, mutta Paavi Franciscuksen ajatusmaailmaan todella viehätyin.

Liisa Väisänen asui Italiassa 20 vuotta ja noina vuosina hän kävi Italian jokaisessa maakunnassa. Historian lomassa hän kertoo maan elämänmenosta omien kokemustensa kautta. Moni asia jaksaa häntä yhä ihmetyttää, ei siis ole pelkoa, että valmista tulisi vuosikymmenten tutustumisellakaan Italiaan.

Päällimmäisin ajatus kirjasta on, että se on rakkaudella tehty. Italiaan matkaajan kannattaakin unohtaa suppeat, luettelonomaiset matkaoppaat – tai ainakin aloittaa tästä. Ja antautua Italialle kaikin aistein, maistaa Bolognan ruoka, kulkea nuoren Michelangelon matkassa ja tavata kaikkien aikojen suurin nero, Leonardo da Vinci. Ehkä opiskella italialaisen veropolitiikan alkeetkin. Jännittävää, ainutlaatuista matkaa!

Julkaistu Kirjavinkeissä 21.2.2017

http://www.adlibris.com/fi/kirja/kaikki-italiani-9789522886101

Minuiksi: löytöretkiä henkiseen kasvuun

Tommy Hellsten ja Tiina Tuomikoski
Kirjapaja, 2016






Neljännesvuosisata sitten Tommy Hellsten paljasti lukuisissa suomalaiskodeissa jukuripäänä röhnöttävän virtahevon. Hänen ensimmäinen kirjansa, Virtahepo olohuoneessa, perustuu hänen omiin kokemuksiinsa kasvamisesta alkoholistiperheessä. Sen jälkeen Hellsteniltä on ilmestynyt parikymmentä ihmiselon kipuja ja kasvua luotaavaa teosta, usein tabujakin sohaisten. Teksteissään terapeutti, kouluttaja ja kirjailija on aina lukijalleen rohkaisevasti läsnä, hänen kirjoihinsa on ollut helppo tarttua.

Hellsten on toimittanut uusimman kirjansa yhdessä Tiina Tuomikosken kanssa. Kirja jakaantuu kolmeen osaan ja jokaisen osan alussa on Tommy Hellstenin pohdiskeleva, lyhyt puheenvuoro. Hellstenin jälkeen vuorossa ovat kirjan varsinaiset tähdet, itsensa kanssa minuiksi jo ison työn tehneet rohkeat muuttujat. Heidän tarinaansa ei kerrota nimimerkin tai nimi muutettu -hämäyksen suojissa. Muuttujat kertovat tarinansa itse ja omalla nimellään – ja se onkin mitä nerokkain ratkaisu ilmentää kirjan ideaa. Häpeästä, huonommuudentunteesta, ulkopuolisuudesta kasvaakin jotakin ainutlaatuista. Universaaleja tunteita, jotka kuitenkin tarvitsevat herkkäkorvaisen ja vastaanottavaisen kuulijan julki tullakseen.

Ihmiset tarinoiden takana valottavat historiaansa aina lapsuuteen saakka. Kuitenkin kerronta on jämäkkää ja nostaa esiin olennaisen. Lukijan on helppo poimia tekstistä itseä koskettavia oivalluksia ja omia uupumisen ja elämänilottomuuden syitä. Poppaskonsteja ei ole, muutos on työlästä ja hidasta mutta tavoittelemisenarvoista.

Omassa osuudessaan Tiina Tuomikoski kertoo omasta intuitiostaan, miten tärkeäksi hän koki pääsyn juuri Hellstenin terapia-asiakkaaksi. Kun päämäärä oli selvillä, muut tarjotut vaihtoehdot, taloudelliset satsaukset tai pitkä odotusaika olivat kyllä hidasteita vaan eivät esteitä kasvun tiellä. Minua kirjassa puhuttelikin eniten se, miten vahvasti Hellsten on tässä kirjassa läsnä kirjan muutostarinoissa. Kuin hiljaisena isähahmona konsanaan. Kirja toiminee hienona johdatuksena myös Tommy Hellstenin syyskuisen 25-vuotis juhlaseminaarin ohjelmaan Savoy-teatterissa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 5.8.2016

Mielen hoiva

Mielen hoiva
Myötätunto ja lohdutus voimavaraksi
Mirja Sinkkonen



Kirjapaja,
2016

Mirja Sinkkonen on psykologi, psykoterapeutti ja psykoterapiakouluttaja. Hänen kirjansa rohkaisevat hyvin lempeällä tavalla kohentamaan itsetuntoa, uskomaan omaan vanhemmuuteen ja muutoinkin riittämään itselleen. Yhdessä Paula Tähtisen kanssa hän on tuottanut materiaalia Krito-ryhmien, sielunhoidollisten vertaistukiryhmien, toiminnan pohjaksi.

Mielen hoiva puhuu myötätunnosta ja lohdutuksesta – nimenomaan myötätunnosta ja ymmärryksestä itseä kohtaan. Menneisyyttä ja sen jakamia rakennuspalikoita emme voi muuttaa. Voimme kuitenkin yrittää nähdä persoonallisten havainnointi- ja reagointitapojemme taakse ja ymmärtää, mikä voima kohtaamillamme pettymyksillä ja vaikeuksilla elämässämme on. Haavoittavien muistojen työstäminen auttaa hyväksymään omaa keskeneräisyyttä. Kun armollisuus omaa itseä kohti kasvaa, on helpompi kohdata myös toisen avuntarve. Lentokoneessakin on hätätilanteessa asetettava happinaamari ensin itselle, jotta voisi auttaa muita.

Mielen hoiva on ohut mutta terapeuttinen hyvän mielen kirja. Yleisestä mielenkiinnosta sen lukaisee nopeastikin, masentunut ja itseään kovin sanoin syyllistävä voi lukea kirjaa hitaasti kappale kerrallaan tukea ja myötätuntoa itseensä säilöen. Suosittelen kaikille rohkaisua kaipaaville.

Julkaistu Kirjavinkeissä 24.6.2016

Irlantilainen päiväkirja

Irlantilainen päiväkirja
Juhani Rekola



Kirjapaja,
2015

Juhani Rekola (1916-1986) teki pitkän työuran Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaisena. Siihen aikaan ei vielä vuorotteluvapaita tunnettu, mutta aivan ilmeisesti Rekola kaipasi taukoa työelämästä ja aikaa ajatteluun, kun hän jäi virkavapaalle viimeistelemään väitöskirjaansa vuonna 1970. Heikki Hatakka siteeraakin esipuheessaan Rekolaa seuraavasti: “En voi sanoa, että elämä on ollut rikasta. Pikemminkin se on ollut harmaata arkea. Seurakuntatyö on suuressa määrin ihmisten tapaamista, ja Tukholmassa on heistä suuri osa epäonnistuneita, väsyneitä, rahattomia ja rauhattomia ihmisiä. Heidän parissaan olen viihtynyt suhteellisen hyvin. Samanaikaisesti on papinvirka kuitenkin myös yhteistyötä onnistuneempien kanssa: neuvotteluja, järjestelyjä, kokouksia, valmistuksia. Siinä en ole viihtynyt.” Tuolloin vuonna 1970 Rekola perheineen vaihtoi kokonaan maisemaa ja teki Irlantiin kolmen viikon matkan, josta Kirjapajan julkaisema päiväkirja kertoo.

Slussenin sissien “Isä Camillo” Rekola oli myös ansioitunut kirjailija ja hengellisten kirjojen lisäksi hän kirjoitti kirjallisuus- ja kuvataideaiheisia esseitä. Irlantilainen kirjallisuus onkin yksin hänen matkapäiväkirjansa päätähdistä. Rekolan perehtyneisyys asiaan ei jää epäselväksi, kun hän pohtii muun muassa Oscar Wilden, James Joycen ja William B. Yeatsin elämää ja heidän tarinoitaan suhteessa kotimaahan ja sen historiaan.

Jos Irlanti ennestäänkin on näyttäytynyt minulle salaperäisenä ja kiehtovana saarena, niin Rekolan kirja tuo siihen kompaktisti aivan uusia ulottuvuuksia; taustalla kelttiläiset runot ja legendat, uudemmalta ajalta kokonainen kaarti tunnettuja kirjailijoita, joista neljä kirjallisuuden Nobeleilla palkittuja. Kun matkareitti kulkee monen kirjailijamuseon ja -patsaan kautta, niin rinnalle on loogista ottaa myös katsaus maan historiaan. Ja sehän on pitkä ja verinen. Rekola mainitseekin, että “Irlannin menneisyyteen tutustuessaan on kiitollinen siitä, että Suomella on ollut humaanit naapurit.” Että näin, vaikka sodat ja kapinat on eletty täällä Pohjolassakin.

Kirjassa Rekola ottaa myös aikaa ja tilaa itselleen pohtiakseen pappeuttaan ja hengellisyyttä laajemminkin. Hän tekee usein matkaa jalan, eikä kirjan sisältö lukijallekaan ihan juosten välttämättä avaudu. Rekola ei fraaseile eikä puolustele vanhoja dogmeja – kun mies on toiminut sota-ajan pappina ja jakanut arkea elämän syrjään heittämien ruotsinsuomalaisten kanssa, elämä kenties näyttäytyy aika lailla turhasta riisuttuna ristiriitojen keskellä. On lupa kysellä, epäillä ja kyseenalaistaa – papillakin.

Oma mielenkiintonsa on myös siinä, että teksti on ennenjulkaisematonta ja ilmestyy nyt, siis 29 vuotta Rekolan kuoleman jälkeen. Monet havainnot voisivat kuitenkin täysin hyvin olla huomioita tämän päivän kirkosta Suomessa. Suosittelen kirjaa sekä pikakelauksena Irlannin historiasta ja kulttuurista että myös pohdintoihin haastavana elämästä yleensä. Tässä on tarjolla molemmat samassa paketissa. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin karttaa perheen kulkemaa reittiä havainnollistamaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 19.7.2015

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/irlantilainen-paivakirja/

Kevätjää

Pauliina Kuokka
Kevätjää



Kirjapaja,
2014



”Kevätjää on pehmeää sohjoa, jonka lävitse hulahtaa äänettömästi hyytävään pimeään, ilman varoituksia. Mitäs tulit, sanoo jää, ja Jumala. Toisaalta: se voi kantaa arvaamattomasti silloinkin, kun oma itsesuojeluvaisto tahtoo estää luottamasta elämäänsä sen varaan enää lainkaan.”

Tämän kirjan haluan lukea - aihe kolahti heti luettuani ensimmäisen lyhyen esittelyn Pauliina Kuokan kirjasta Kevätjää. Sain kirjan arvostelukappaleena Kirjapajalta ja se ehti odotella jokusen tovin hyllyssä. Niinpä aiheen kiinnostavuuden ja ensivaikutelman lisäksi ehdin vielä makustella kirjan julkaisuun liittyvää, kirkkoon ja seurakuntien toimintaan kohdistuvaa kritiikkiä. Ennakko-odotuksia ja uteliaisuutta kasautui siinä määrin, etten malttanut enää jättää kirjaa odottamaan rauhallisia kotoisia syysiltoja. Otin sen mukaan matkalukemiseksi Kreikan aurinkoon, vaikka hotellin uima-altaalla taittuukin paremmin kevyt hömppä. Kuokan kirja vei kuitenkin niin täysin mennessään, että uppouduin tarinan "pehmeään sohjoon ja hyytävään pimeään" pilvettömän Kosin taivaan alla ilman suurempaa ristiriitaa.

Kevätjää ei turhia kiertele eikä kaartele, asiaan käydään heti ensimmäisestä luvusta. Nainen katsoo itseään peilistä, summaa tilannettaan ja kysyy: "Tuoltako minä näytän?" Kysymys ja nainen jäävät kaiken sen keskiöön, mikä jatkossa kasvaa taustoiksi, selityksiksi, kehitystarinaksi. Nainen palaa lapsuuteensa ja katsoo kasvuympäristöään pienen tytön silmin. Äidin ja isän välissä hänestä tulee usein varaventtiili ja viestinvälittäjä. Mummo hoivaa omalla viisaudellaan; "Siun pitää muistaa, et eihä pimmeel oo hampaita." Perheeseen syntyy vauva ja tyttö saa rinnalleen pikkuveljen, josta kasvaa hänelle "..kaverini ja sittemmin läheisin ihminen, joka minulla on."  Pauliina Kuokka kuvaa sisarusten kasvua ympäristön paineissa ja kolhuissa tarkasti ja suurta herkkyyttä avaten. Matka aikuisuuteen on kasvukivuista kivikkoinen ja nuori nainen yrittää hallita sisäistä kaaostaan takertumalla milloin mihinkin tai kehenkin.Ja sitten tapahtuu se pahin, mitä ei kellekään soisi tapahtuvan. Vastoinkäymiset alkavat muistuttaa ajoin koukuttavaa videopeliä; kuinka monen yllättävän esteen yli pystyt hyppäämään? Nainen on kuitenkin sitkeää tekoa, opiskelee papiksi ja selviää eteen päin äitiyden ja parisuhteiden koukeroissa. Kaikella tapahtuneella on varmasti suuri merkityksensä myös siinä, mitä hän ajattelee papin työstä ja seurakunnan tehtävästä. Ja samoin siihen, miksi hän on vaihtamassa seurakunnan työn sosiaalialaan. En allekirjoita hänen (tai lehden toimittajan esille nostamaa) kirkon työhön kohdistuvaa kritiikkiään, mutta olipa kyseessä sitten kumpi edellä mainittu työ tahansa, niin hänenlaisiaan ihmisiä tarvitaan. Kun on paljon kokenut ja monesta läpi mennyt, niin on varmasti helpompaa kohdata vaikeat asiat toisessakin ihmisessä.   

Kevätjää on kirja, joka herättää paljon tunteita ja kysymyksiä. Monista nuoren Pauliinan - ja miksei vanhemmankin - tuntemuksista lukija voi löytää paljon itseään. Ilman että on täytynyt kokea yhtä kovia. Ulkopuolisuutta, vierautta ja ympäristön (usein yliherkkääkin) tunnustelua on kuvattu läpirehellisesti ja sanoitettu tavalla, josta näitä tunteita tunnistaa itsessäänkin. Tekstiä oli todellakin nautinto lukea. Jokaisella on lopultakin vain rajalliset kykynsä tehdä valintoja elämässään. Eväänä on vain oma elämänkokemus ja vuosien tuoma ymmärrys, satapäin myös niitä asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa. "Aina on olemassa jokin vaaka, jolla punnittuna tehdyt asiat ovat järkevimpiä, tunnetasolla parhaita, vähiten vaurioittavaksi ajateltuja, eniten oikein, vähiten väärin, merkittävimmin sitä, millaiseksi me itsemme koemme. Ratkaisut omasta näkökulmastamme, tai jonkun muun." Tämä tarina on niin tosi. Ja päälle päätteeksi vielä lohdullinenkin.

Jeesus ja elämisen taito

Kaisa Kariranta
Jeesus ja elämisen taito


Kirjapaja,
2014





Sain luettavakseni heti Kannistojen jälkeen toisen elämisen taidon oppaan, kiitos Kirjapajan arvostelukappaleen. Teologian maisteri Kaisa Kariranta polkee pyörällä ja pohtii Jeesuksen sanomisia ja niiden soveltamista omassa arjessaan. Vuoden mittainen projekti, vuosi Jeesuksen sanojen kanssa. Kuulostaako tylsälstä, vuosituhantisen pölyiseltä? Sitä kirja ei todellakaan ole! Erilaisia self help -kirjoja ja itsensä ymmärtämistä tukevia ohjekirjoja on tarjolla pilvin pimein ja selkeyttä elämäänsä voi hakea niin Nalle Puhin filosofoinneista kuin zenistä ja joogastakin. Miksi ei sitten kristilllisestä perinteestä? Ehkä siksi, että uskonnollisuus mielletään niin piinaavan yksityiseksi asiaksi, josta voivat keskenään keskustella vain tasan samanmieliset ja jo valmiiksi toistensa ajatusmaailman jakavat. Ja juuri siksi tämä pienikokoinen ja sympaattinen kirja kannattaa napata vaikka yöpöydälle iltalukemisiksi ja nauttia Karirannan kotoisista pohdinnoista arjen keskellä.

Kaisa Kariranta on valinnut kirjaan viisitoista tekstinpätkää, Jeesuksen itsensä todennäköisimmin sanomia lauseita. Jo se on hauska ajatus sinänsä, että pohditaan yhtä lausettaa kerrallaan. Ei tarvitse ahnehtia seisovan pöydän herkkujonosta, kun kaikkea tekisi mieli maistaa. Ei tarvitse kiirehtiä kirjaa loppuun vain siksi, että jonossa on monta lukematonta odottamassa. Ja mikä onkaan juuri avioeroaan läpikäyvän Kaisan ensimmäinen pureskeltava lause: "Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski." Erokriisissä, jos nyt ilman sitäkin, on mistä ammentaa materiaalia omia poskenkääntötekniikoitaan miettiessään. Rehellisissä ja kipeissäkin oivalluksissaan kirjoittaja tulee aidosti lähelle lukijaa.

Oli mielenkiintoista lukea nämä kaksi hyvinkin erilaista etsijän kirjaa peräkkäin. Jo kirjan kansikuva kertoo sen, että tässä ei lähdetä kauas maailmalle kapsäkkien kanssa. Pohdinnoille on aikaa työmatkalla tai lasten kanssa kaupungilla pyöräillessä. Ehkäpä vapautta voi etsiä myös näin, näiden rajojen sisällä ja sisältään; pyörän selässä äitiyden ja töiden, elämän uudelleen järjestelyjen ohessa. Vuoden projekti kiteytyy mukavalla tavalla takakannen lauseeseen "Eli miten opin sanomaan elämälle joo."

Koko kylän pidot

Merja Tuominen-Gialitaki
Koko kylän pidot


Kirjapaja,
2014



Tämän vuoden vappusää ei juuri helmoihinsa ulos ole houkutellut, mutta sään lisäksi minulla on ollut muutenkin erinomainen syy pysyä sisätiloissa. Tämä kirja! Vaikka luinkin sitä säänmukaisesti pukeutuneena ja villasukat jalassa, mieltä ja sydäntä lämmitti sivu sivulta avautuva Kreeta kylineen ja ihmisineen. Tunsin todella olevani mukana koko kylän pidoissa.

Merja Tuominen-Gialitaki on kirjailijana minulle uusi tuttavuus, mutta tuskin maltan odottaa arkea ja sitä, että etsin käsiini muitakin hänen Kreetasta kirjoittamiaan kirjoja. Parhaimmat kirjalliset kurkistukset toisen maan elämäntapaan ja kulttuuriin tapahtuvat juurikin näin: suomalainen kirjailija, joka on asunut kauan kuvaamassaan maassa ja tekstissä on molempien maiden näkökulmaa.

Alkuun lukeminen oli aika hidasta, koska palasin aina yhä uudestaan kelaamaan jo lukemaani. Etsin paikkojen sijaintia ja kylien nimiä kartalta, halusin hahmottaa saarta kokonaisuutena. Pidin taukoa ja referoin parhaita paloja miehelleni ja peilasimme omia Kreetan kokemuksiamme kertomaani. Halusin vain pakata laukkuni ja mennä etsimään onnellisempaa itseäni, koska koin niin omakohtaisesti todeksi tämän : "Euroopasta saapuvien lentojen uupuneet, hymyttömät ja ärtyneet hahmot näyttivät olevan peräisin vanhasta mustavalkoisesta filmistä, kun heitä vertasi poislähtevien värikkäämpään ja rennompaan olemukseen. Kuka oikeastaan onkaan opin tarpeessa? Ei meistä tunnollisista suorittajista toden totta ole kreikkalaisia ojentamaan!" (Suora lainaus s. 118) Jotain ihmeellistä taikaa Kreetalta tarttuu mukaan, meren lainehdintaa ja aurinkoa jää tsikoudian tavoin lämmikkeeksi kehoon. Ja se on pitkäkestoista hyvää oloa se. Maisemat, aurinko tai matkustamisen eksotiikka ei sitä selitä; on kyse paljon enemmästä ja mielestäni tämä kirja oli juuri sitä jotakin kannesta kanteen. Aitoja ihmisiä, rennompää elämäntapaa ja hyvää ruokaa. Vai tuleeko sittenkin yhteisöllisyys ensin, ja juuri se tekee kaikesta nautittavampaa ja leppoisampaa? "Vain jaettu leipä on kokonainen", kuka sen niin osuvasti sanoikaan?

Kuvaukset kreetalaisesta ruoanlaitosta ovat herkullista luettavaa ja jo tekstin perusteella ne piirtyvät mielen verkkokalvoille kuviksi. Nautiskelin kuvauksista todellisesta lähiruoasta, kotiruoasta... Itsekasvatettua, oman puutarhan antimia. Yritin painaa mieleeni kreikankielisiä nimiä ja tulen ne vielä ennen seuraavaa reissua kertaamaan huolella. Vaikka sitten vain viikon turistinakin haluaisin päästä lähemmäs kirjan todellisuutta, uima-altaalla loikoilun sijaan kiivetä vuorille kirjan kylien tunnelmaa etsimään. Tutustua oliivipuihin paremmin, tunnustella puun pintaa ja kuulostella, kahisevatko lehdet.

Vakuuttava ja innostava matkakirja, joka saa haaveilemaan... Jos
elämä joskus heittää tielleni mahdollisuuden katsella elämää pitemmänkin jakson Suomen rajojen ulkopuolella, niin mitä todennäköisimmin viereiseltä kartalta löydän itseni. Tai joltain lähisaarelta, kunhan siellä puhutaan kreikkaa. Tämä kirja oli myös oivallinen luettava Vadelmavenepakolaisen jälkeen, koska nyt on helppo tuntea sympatiaa Mikko Virtasta kohtaan. Niin mieluusti olisin itsekin edes vähän sydämeltäni kreetalainen.

Kreikka-kaipuuseen helpotusta myös Ideakeittiöstä:

https://www.ideakeittio.fi/reseptit/mussaka