maanantai 31. joulukuuta 2018

The Gods of Love






Nicola Mostyn
Piatkus, 2018




Tämä kirja tarttui kirjastosta mukaan, kun oli tarkoituksena napata vain "jotain" välipalaa ja naposteltavaa joulun pyhiksi ilman sen kummempaa syventymistä. Kannen perusteella tätä voisi puolihuolimattomasti lueskella muun joulutouhuilun ohessa ja surutta jättää kesken, mikäli Dear Santa sattuisi muistamaan mieluisilla kirjapaketeilla.
Vaan kuinkas sitten kävikään! Leppoisa englannin kieli hiveli mieltä ja tekstiä luki silkasta lukemisen ilosta. Ja juoni  - no sehän vei tämän naisen mennessään täysin. Jos olen jännitystä hakenut dekkariosastolta, tämä oli aivan jotain muuta. Lukukokemuksessa oli kuin nuoruusvuosien seikkailukirjojen taikaa mukana, kun loppuratkaisua sai jännittää varpaat kippuralla ja viimeisiä lukuja ahmien.

Alku on tavanomainen. Frida on menestyvä lakinainen, joka on keskittynyt avioerojen hoitoon. Nuoresta iästään huolimatta hän on alansa parhaita ja asiakkaat luottavat häneen. Kiinnostusta on muillakin kuin avioerojensa kanssa kamppailevilla kansalaisilla, sillä Frida on kutsuttu neuvotteluun  länsimaisen maailman vaikutusvaltaisimman teknologiayrityksen, NeoStarin,  toimistoon. Kuitenkin ennen aiottua tapaamista Fridan toimistoon ryntää mies, joka kertoo näyistään ja varoittaa Fridaa menemästä lähellekään NeoStaria. Vaikka NeoStarin mainitseminen hieman hätkäyttääkin Fridaa, niin sekavat puheet saavat Fridan päättelemään, että "He is a nutter after all."

Vierailu NeoStarilla käynnistää ennennäkemättömän seikkailun ja koko Fridan tuttu elämä joutuu katkolle. Tuo toimistoon rynnännyt mies, Dan, palaa Fridan luo ja hänen mystisissä puheissaan alkaa olla järkeä. Niin vain on, että Frida on rakkauden jumala Eroksen jälkeläinen ja hänellä on annettu suuri tehtävä maailman pelastamisessa. Fridan elämän uudet ulottuvuudet heittävät hänet hurjiin tilanteisiin ja seurustelemaan kreikkalaisen mytologian hahmojen kanssa.

Kirjan lopussa on Nicola Mostyn haastattelu. Kun häneltä kysytäåän, miksi hän kirjoittaa, Mostyn siteeraa Twitteristä poimimaansa lausetta:

"I write because it's as close to magic as I'll ever get."

Saman voi todeta myös lukijana! Tämä kirja inspiroi kaivamaan kirjahyllystä esiin vuosien takaisen matkamuiston, jonka voisin viimein lukea: The Gods of Olympus. Nicola Mostynin viihdyttävästä maailmasta päädyin miettimään, mikä aarteisto oikeastaan liittyykään vanhoihin tarustoihin maailman ja ihmisen synnystä. Millainen maailma olikaan silloin, kun näitä kertomuksia suullisesti ja runomuotoisesti siirtyi sukupolvelta toiselle?

Jokaisesta kirjasta jää tiedonmurusia mielen pohjalle. Tästä ainakin se, että Eroksella oli kaksoisveli Anteros. Lontoon Shaftesburyn suihkulähteen jousipyssyä pitelevä hahmo ei siis olekaan rakkauden jumala Eros vaan Anteros, epäitsekkään rakkauden jumala.



maanantai 3. joulukuuta 2018

Myrskyä ja mystiikkaa







Ville Jalovaara
Kirjapaja, 2018



   

Itsenäistyneen Suomen kuningashanke meni mönkään, mutta saimme sentään vahvan presidentin järjestelmän. Jo Ruotsin kuningasvallan aikaan, uskonpuhdistuksen jälkeen, kuningas nimitti piispat ja kirkkolaista tuli osa yleistä lainsäädäntöä. Näiden perinteiden pohjalta itsenäisen Suomen presidentistä tuli paitsi valtion myös kirkon päämies. Aina vuosituhannen vaihteeseen saakka presidentin tehtäviin kuului nimittää piispa kirkon vaalissa asettamista kolmesta ehdokkaasta. Suomen presidentit myös käyttivät tätä valtaansa niin, että kuudesti valituksi tuli joku muu kuin kirkon ensimmäiselle vaalisijalle asettama henkilö.

Lyhyen Ruotsin ja Venäjän aikaisen historiakatsauksen jälkeen päästään Suomen itsenäisyyden aikaan. Ville Jalovaara käy läpi kronologisessa järjestyksessä maamme 12 presidentin suhdetta kirkkoon. Itsenäisyyden sadan vuoden aikajakso pitää sisällään suuret yhteiskunnalliset muutokset ja niin sodan kuin rauhan aikaakin. Aikakausien erilaisuus, presidenttien henkilökohtaiset kokemukset ja heidän suhteensa kirkkoon presidentti-instituution edustajina on kunkin osalta koottu jämptiksi luvuksi.

K. J. Ståhlberg aloitti presidenttien sarjan sisällissodan jäljiltä kahtiajakautuneessa maassa ja hänellä oli keskeinen rooli myös uskonnonvapauslain valmistelussa. Vaikka kirkon yhteiskunnallinen asema tuolloin olikin vahva, Ståhlberg tuntui välttäneen uskonnollisia ilmauksia julkisisssa puheissaan. Myöhemmin Suomen joutuessa sotaan uskonto sen sijaan nähtiin kansakuntaa yhdistävänä voimana, näin erityisesti Kyösti Kallion aikana. Nykyhetkeä kohden tullessa yhteiskunnan moniarvoistuminen ja maallistuminen ovat tuoneet omat vivahteensa keskusteluun. Ville Jalovaara palaa esimerkein käytyihin presidentinvaaleihin ja siihen, kuinka paljon ehdokkaiden vakaumuksella on ollut merkitystä lopputuloksen kannalta.

Sataan vuoteen mahtuu paitsi sovinnaista yhteistyötä myös paljon kirjan nimen lupaamaa myrskyä ja mystiikkaa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kirjasta jää mieleen Tampereen piispa Eelis Gulinin yritys ojentaa presidentti Kekkosta tämän naissuhteissa. Myöskään piispan nimitykset eivät aina menneet kirkon esittämällä tavalla. Nykyinen presidenttimme Sauli Niinistö toivottaa kansalaisille Jumalan siunausta uudenvuodenpuheessaan.

Jo pelkästään historian harrastuksen ilosta tähän kirjaan kannattaa tarttua ja kerrata maan itsenäisyyden ajan tapahtumia presidenttikatsausten valossa. Presidentin virkaan liittyy paljon perinteiden painolastia, mutta jokainen presidentti hoitaa työtään myös omien henkilökohtaisten arvojensa ja asenteidensa tuomin eväin. Kiinnostava lukukokemus!

Julkaistu Kirjavinkeissä 3.12.2018

perjantai 30. marraskuuta 2018

Nenkoset








Heikki Turunen
WSOY, 2018









Heikki Turusen Nenkoset on Laatokan Karjalan ortodoksievakoista kertovan trilogian päätösosa. Suomessa eletään jälleenrakentamisen aikaa sodan jälkeen. Suojärveltä Juukaan saapuneet evakot yrittävät parhaansa mukaan sopeutua uuteen elämään ja totutella rinnakkaiseloon kantasuomalaisten kanssa. Posolkan vankileirin kauhut ovat vaihtuneet uudenlaiseen tulevaisuudenuskoon. Mutta ei päivää, etteikö kahtiajako siirtokarjalaisten ja paikkakuntalaisten välillä nostaisi päätään. Maanhankintalain nojalla saadut maat tekivät evakoista maanryöstäjiä, ortodoksisuus ryssänuskoisia. Rikas, rakas aunuksenkarjalan kieli oli pilkan aihe uudessa kulttuuriympäristössä.

Tarinan keskeisenä hahmona jatkaa Manja Pelagea, joka sarjan edellisessä osassa, Vinoristin kansa avioitui juukalaisen Antin kanssa. Osa Hovilan neveskänä – ison talon miniänä – on monella tapaa raskas, sillä anopin silmissä vääräuskoinen Manja on kaikin puolin kelvoton hänen pojalleen. Appiukko sen sijaan olisi ihan mieluusti tehnyt lähempääkin tuttavuutta miniänsä kanssa, jos vain Manja olisi iholleen päästänyt. Anopin vihanpito olisi ollut helpompi kestää, jos Antti olisi pysynyt vaimonsa rinnalla tukena. Suurena rakkautena näyttäytyneeseen suhteeseen, ikään kuin idän ja lännen liittoon, on kuitenkin tullut ryppyjä heti alkuunsa.

Manja saa suurta lohtua Nurmekseen nousevasta tsasounasta. Ensimmäiset kirkonmenot mullistavat Manjan elämää tavalla, jota hän ei voi etukäteen kuvitellakaan. Kaunis Karjala, kaikki taakse jäänyt, tulee tsasounan myötä jälleen liki.

Tämän sarjan myötä Heikki Turusen rehevän värikäs, rivoutta kaihtamaton tyyli on tullut minulle tutuksi. Osin kirjan karkeat osuudet ainakin itse luen sodan jälkimainingeiksi, kun sodan runtelemat ihmiset totuttelivat jälleen vakiintuneempiin oloihin. Turunen kuvaa taidokkaasti tuota Suomen historian suurimman maareformin aikaa, joka jätti näkyvät jälkensä myöhempään aikaan, kuten pientilavaltaisuuden ja rintamamiestalot. Ja mikä parhainta, hän vie lukijansa maaseudun kesään, heinäpellon tuoksuun ja tanssilavojen lattioille. Seuraavan kerran Bomballa käydessäni mietin, puhutaanko kirjassa Bomban tsasounan maisemista. Suojärven lauluemo Ogoi Määräsen patsas tuo mieleen Turusen evakot. Niin ovat nenkoset, nuo kreikanuskoiset siirtokarjalaiset, yhä keskuudessamme. Iso ja tärkeä osa historiaamme, jonka äärelle kannattaa pysähtyä!

Julkaistu Kirjavinkeissä 30.11.2018

torstai 22. marraskuuta 2018

Eeva Lennon, Lontoo







Eeva Lennon
Karisto, 2018



Toimittajamuistelmia on ilmestynyt useita tänä vuonna ja jo luettujen jatkoksi oli kiinnostavaa lukea vielä Eeva Lennonin omaelämäkerrallinen kuvaus hänen työstään ulkomaan kirjeenvaihtajana. Hän oli Suomen ensimmäisiä naiskirjeenvaihtajia maailmalla, ensin Pariisissa ja sen jälkeen Lontoossa.

Eeva Lennon kuvaa tarkasti lapsuuttaan ja nuoruuttaan kahden kosmopoliitin, suurten Ranskan ystävien, lapsena. Hänen isänsä toimi merkittävissä tehtävissä Marsalkka Mannerheimin päämajassa, jatkosodan jälkeen isästä tuli Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtaja. Hänen äitinsä, Mika Waltarinkin hurmannut kaunotar, oli kotiäitinä. Eevan tie vei opiskelujen myötä Pariisiin ja siellä hän kohtasi myös tulevan kumppaninsa, irlantilaisen toimittajan ja kirjailijan Peter Lennonin.

Eeva Lennon työskenteli Pariisissa Yleisradion freelance-kirjeenvaihtajana ja myöhemmin Uuden Suomen Pariisin-kirjeenvaihtajana. Tuolloin 1960-luvulla yhteiskunnassa ja päivänpolitiikassa elettiin Charles de Gaullen aikaa, jolloin yksi suurista haasteista oli siirtomaa Algerian itsenäistyminen. Naisen asema eli murrosaikaa, Pariisia koettelivat opiskelijamellakat ja Euroopan suurin yleislakko pysäytti julkisen liikenteen ja kuljetukset. Ulkomaan kirjeenvaihtajilta ei raportoitavaa puuttunut.

Vuonna 1970 Lennonit muuttivat Lontooseen. Uutisten aiheiksi nousivat nyt kaivoslakot, IRA:n terrori sekä Margaret Thatcherin Rautarouva-uudistukset ja -otteet. Kun Eeva Lennon raportoi uuden asuinmaansa tapahtumista, hänellä oli vahvuutenaan oman ammattitaitonsa lisäksi suomalaista, irlantilaista ja ranskalaista näkökulmaa asioihin. Kaikkien näiden lankojen yhdistely ja olosuhteiden vertailu onkin yksi suuri kirjan rikkaus. Lähihistorian tapahtumat palautuvat mieleen ja avaavat uutta näkökulmaa myös nykyhetken tapahtumiin: Kirjan loppuvaiheissa päästäänkin Brexitin syihin.

Kirjassa on sivuja nelisensataa, materiaalia olisi varmasti ollut vaikka kahteenkin kirjaan. Ammattilaisen tekstiä on miellyttävää lukea, suuri tietomäärä on puristettu hyvin lukijaystävälliseen pakettiin. Toimittajan työ on ihan oma spesiaali alansa, josta ei vaarojakaan puutu. Euroopan lähivuosikymmenten historiasta ja toimittajan työstä kiinnostuneille lukupinoon vaan!

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.11.2018

torstai 1. marraskuuta 2018

Keskittymiskyvyn elvytysopas








Minna Huotilainen ja Mona Moisala
Tuuma, 2018




Viime kesän helteillä oli mitä otollisimmat olosuhteet heittäytyä lomalla hyvän kirjan vietäväksi; nauttia varjoisasta sopukasta mökkiterassilla tai kotona ilmalämpöpumpun viileydessä. Vaan kun ei, ärsyttävä lukujumi vaivasi yhtenään. Ajatukset lähtivät harhailemaan ja kertaillen jankkasin yhtä ja samaa kappaletta tai kirjan sivua. Kokonaisuutta oli vaikea hahmottaa, tarinan henkilöt "karkasivat". Mikä aiheutti aivojeni koneistossa rahinan ja rutinan, joka salpasi keskittymisen? Ilman keskittymistä ja tarkkaavaisuutta en pystynyt perehtymään asioihin enkä muistamaan kunnolla lukemaani.

Lokakuusta tulikin sitten jo loistava lukukuukausi, mielenkiintoinen kirja seurasi toistaan ja usein olin niin upoksissa tarinaan, ettei kirjaa olisi millään malttanut laskea käsistään. Mielihyvästä hyristen jättäydyin kiehtovan kerronnan vietäväksi. Ja johan alkoi tulla myös vastauksia keskittymiskyvyn pohdintaan. Nämä kaksi kirjaa olivat mitä parhain pari peräjälkeen luettuina, Pekka Vahvasen Kone kaikkivaltias ja Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan Keskittymiskyvyn elvytysopas. Minna Huotilaisen nimi olikin minulle ennestään jo tuttu kirjasta Tunne aivosi.

En väsy ihmettelemään ihmisaivojen ainutlaatuisuutta! Korvieni välissä oleva "mötikkä" avaa eteeni kauneutta, värejä, musiikkia, muistoja, tunteita ja tuntemuksia. Joko hetki on seulottava olennaista vähemmän tärkeästä ja reagoitava mahdollisiin vaaran paikkoihin. Virikkeitä ja ärsykkeitä tulvii joka puolelta, nyt digitalisaation ja somen vitsausten aikaan suorastaan tsunamin lailla. Aivot sopeutuvat ja mukautuvat paljoon, mutta  rajansa kaikella - aivojen kaltoin kohtelullakin. Aika paljon olen kuitenkin itse vastuussa siitä, millaisen sähkömyrskyn keskellä kuljen.

Aivojen palkitsemisjärjestelmä aktivoituu herkästi ja saa tahtomaan lisää suklaata, Facebookin kissavideoita ja tykkäysklikkauksia. Vaikka ne miten kivoja ovatkin, jokainen älylaitteen kilahdus katkaisee ajatuksen ja kuormittaa systeemiä - varsinkin kun kännykkämme ja koneemme mahdollistavat aivan uudenlaisen multitaskauksen. Ei pidä paikkaansa enää sekään vanha viisaus, että ihminen ei voi olla kahdessa paikkaa yhtä aikaa. Henkisesti olemme siellä, täällä ja tuolla laitteidemme kautta, mutta keskittymiskykyään ei kuitenkaan voi hajauttaa mielivaltaisesti. Suuri osa arjen asioista sujuu kyllä ikään kuin autopilotillakin, mutta tiedostavampaan tekemiseen tarvitaan toiminnanohjausta.

Jos kipuilet keskittymiskykysi kanssa ja sinun on vaikea rauhoittua, saatat tunnistaa itsessäsi kirjan kuvaaman tarkkaavaisuushäiriötä muistuttavan käytösmallin eli ADT:n. Silloin keskittymiskyvyn elvytys on paikallaan ja sen tueksi on hyvä ensin ymmärtää aivojensa selviytymiskamppailua arjen turbulenssin keskellä. Onneksi tämä Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan opus on juuri sopivan ytimekäs ja helppotajuinen, jotta aivojen hyvinvointia voi alkaa pienin askelin kohentamaan. Kun on aikamme hehkutettu esimerkiksi sosiaalista mediaa, niin onpa riemullista lukea, että ihmiset ovat alkaneet kaivata muuta sisältöä elämäänsä. Toki tarvitsemme paljon muutakin kuin irtiottoa älylaitteen näppäimiltä; unta, laadukasta ravintoa ja (kahvi)taukoja.  Meistä kun ei vain ole koneen osasiksi, meidät on suunniteltu aivan toisin. Kirjan aivotutkijoiden vinkit auttavat jaksamaan paremmin arjen haasteiden keskellä ja keskittymään olennaiseen. Toinen puoli kirjan antia on muistutus vertaansa vailla olevasta ihmeestä, jota amerikanjapanilainen Michio Kaku on kuvannut seuraavasti: 

"The human brain has 100 billion neurons 
connected to 10 thousand other neurons. 
Sitting on your shoulders 
is the most complicated object 
in the known universe."














maanantai 29. lokakuuta 2018

Kone kaikkivaltias









Pekka Vahvanen
Atena, 2018



Olisinpa harrastanut tieteis-toimintaelokuvia, saattaisin nyt olla paljon valmistautuneempi siihen, mitä tuleman pitää. Arjessa usein harmittavinta digitalisaatiota ovat kankeasti toimivat sovellukset työpaikalla tai huoli Facebookin turvallisuudesta. Ehkä vielä useammin koneiden fiksuus säästää aikaa ja vaivaa, puhumattakaan vaikkapa lääketieteen mullistavista digiratkaisuista. Silti on hätkähdyttävää huomata, missä oikeasti jo mennään, kun puhutaan kolmannesta teollisesta vallankumouksesta. Teknologinen kehitys tuntuu vyöryvän musertavan jyrän lailla kaikilla elämänalueilla. Kuinka tuleekaan mieleen vanha satu keisarista ilman vaatteita - tienvarsijoukoissa on ollut helpointa hurrata mukana, sillä kukapa haluaisi olla vanhanaikainen, eiliseen jumettunut konservatiivi. Toisaalta kaikkitietävä Google - tuo digiajan jätti-ihme - auliiisti kertoo, ettei Pekka Vahvanen ei suinkaan ole yksin teknologiavastaisuudessaan.

Somessa on 24/7 aina jotakin pikkukivaa menossa. Brittitutkimksen mukaan älypuhelin kaivetaan esiin keskimäärin 221 kertaa vuorokaudessa. Vaikka jäisinkin kauas tuosta "tavoitteesta", silti vilkaisu facebookiin katkaisee ajatuksen liian usein. Se heikentää keskittymiskykyä ja ilmeisesti kognitiivisia kykyjä, työmuistia ja pitkäkestoista muistiakin. Kiireessä voin kuitata ystäväni huolet heittämällä kommenttina sydämen, sen sijaan että aidosti kohtaisin ja kuuntelisin. Sosiaalisessa mediassa haluamme näyttää parhaat puolemme ja olla kauniita, rohkeita ja positiivisia - mutta entä jos onnellisuus kuivahtaakin pintapuolisuuteen? Mukavuudenhaluiset aivoni hytkähtävät tyytyväisyydestä, kun palkitsen niitä kymmenen sekunnin veikeällä kissavideolla. Ja suuri tuntematon kaiken takana kirjaa ylös klikkailuni ja tietää, millä koukuttaa minut verkkoonsa jatkossakin. Se voi myös piirtää minusta tarkan profiilin mainostajia tai vaikkapa rekrytoivaa työnantajaa varten. Muuan Alexander Kogan teki Facebookiin hauskan This is your digital life -persoonallisuustestin. Tämän testin teki 270 000 ihmistä, täysin tietämättä, mihin käyttöön profiilitiedot lopulta päätyivät. Ja, hups keikkaa, tämä sovellus imi siinä sivussa myös noin 87 miljoonan Facebook-kaverin tiedot - kun kerran testiin osallistuneet ystävällisesti luvan antoivat. Siinä onkin jo mukavasti dataa analysoitavaksi ties mihin käyttöön! Mietinpä vain, että moneenkohan kertaan minunkin tiedot on näiden testien myötä annettu, vaikken itse ole tehnyt ensimmäistäkään.

Sosiaalisen median takahuoneessa pyörivät siis masinoidut järjestelmät hullun lailla. Sitäkin pelottavampaa on koneoppimisen ja tekoälyn kehitys muilla elämän alueilla. Miten säilyttää elämän mielekkyys tilanteessa, jossa koneet vievät työpaikat miljoonilta ihmisiltä? Ylivoimaisesti paras tietokone meillä on korviemme välissä ja tulevaisuudessa koneälyn halutaan oppivan jäljittelemään ihmisen aivojen toimintaa. Tällöin tekoäly pystyisi luomaan uutta tekoälyä. Toisaalla uusin teknologia on myös rikollisuuden ja terrorismin saavutettavissa. Itseohjautuvien autojen toiminnan hakkerointi ja ohjaus väkijoukkoon? Uudenlaiset ydinsodan uhat?

Kirjan nimeä myöten Pekka Vahvanen haluaa provosoida lukijaa, mutta hän myös perustelee väitteensä hyvin - onhan materiaali alun perin väitöskirjaa varten koottua ja monen vuoden työn tulosta. Nimenomaan teknologian välttämättömyyttä ja kehityksessä mukana pysymistä - ja kärkisijoilla keikkumista - hehkutetaan itseisarvona, jota ei niinkään tarvitse perustella. Kone Kaikkivaltiasta lukiessani löysin itsestäni paljon enemmän luddiittia kuin etukäteen arvasinkaan. En ole valmis luopumaan Facebookista - ainakaan vielä - mutta alemmalle hyllylle sen mielessäni heitän, ehkä vähän nurkkaankin tungen tärkeämmän tieltä. Tutkimukset nimittäin lupaavat, että Facebookin jättäneet ovat onnellisempia! Herättelevä ja puhutteleva kirja, kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!




lauantai 27. lokakuuta 2018

Sweet Manhattan






Liisa Simola
Bazar, 2018


Tänä vuonna jo parikin toimittajan työstä kertovaa kirjaa on sävähdyttänyt minua mielenkiintoisuudellaan. Aleksi Mainion Erkon kylmä sota pullisteli Helsingin Sanomien historiaa, sittemmin Staffan Bruun julkaisi Huvudstadsbladetista omaelämäkerrallisen kirjan Mies, joka rakasti uutisia. Näistä kahdesta olikin hyvä jatkaa kolmanteen, Liisa Simolan kirjaan Sweet Manhattan. Tosin yhteneväisyydet Staffan Bruunin tai Erkon toimittajien työhön karisevat heti alkuunsa, niin ainutlaatuiseen seurapiiritoimittajan maailmaan Liisa Simola vie lukijan mukanaan.

Nuori toimittaja Simola turhautui lehden tekoon heti työuransa alussa Suomessa. Suunnitelmat menivät uusiksi parissa päivässä ja parikymppinen nainen oli jo matkalla kohti Jerusalemia. Hän kirjoitteli juttuja suomalaislehdille ja piti taidegalleriaa. Mielessä kypsyi jo uusi suunnanmuutos ja vuonna 1969 hän muutti New Yorkiin. Vastassa oli säkenöivä, tuhansien mahdollisuuksien kaupunki, mutta menestymisen esteet oli raivattava itse. Tarmokas ja päättäväinen nuori nainen järjesti työnsä puitteet ja suunnitteli oman strategiansa – ja haastatteli yli kolmen vuosikymmenen aikana lukuisia elokuva- ja taidemaailman tähtiä. Hän tapasi dieettiguruja, kuningattaria, presidenttejä ja näiden puolisoita. Haastattelujen järjestymiseen tarvittiin peräänantamattomuutta ja usein varmasti pelisilmää ja onneakin. Simola onnistui saamaan esimerkiksi Yoko Onon haastattelun tilanteessa, jossa tämä oli systemaattisesti kieltäytynyt kaikista haastatteluista. Joskus tapaamiset järjestyivät hyvinkin nopealla aikataululla, kuten esimerkiksi kuningatar Faridan haastattelu heti seuraavan päivän lounaalle.

Ja kaikki taustatyöhän tehtiin tuolloin vielä ilman Googlea! Simolan haastateltavat edustivat eri kansallisuuksia, tulivat eri kulttuureista, joten haastetta hyvälle pohjatyölle varmasti riitti. Kun hän päätti lähteä tutustumaan 1980-luvun Harlemiin, suurena haasteena oli ylipäätään löytää taksikuski, joka suostuisi viemään hänet ”valkoisen miehen painajaisen” seudulle. Erään tv-haastattelun mukaan Liisa Simola arvioi kirjoittaneensa tuolloin noin 140 lehteen ympäri maailmaa. Hän osasi tehdä työstään hyvää bisnestä ja toisaalta myös ystävystyi monien kuuluisuuksien kanssa ja tapasi heitä usein muutenkin kuin haastattelujen merkeissä.

Sweet Manhattanin luvut on jaoteltu kätevästi eri vuosikymmenille, joten kirja on samalla katsaus eri aikakausien tärkeimpiin tapahtumiin, muotiin sekä musiikki- ja elokuvamaailman tähtihetkiin. Lue ja nauti!

Julkaistu Kijavinkeissä 27.10.2018

perjantai 26. lokakuuta 2018

More Very Finnish Problems






Joel Willans
Gummerus, 2018



More very sharp statements about us Finns! Brittimies Joel Willans julkaisi suomalaisuuden omituisuuskokoelmansa 101 Very Finnish Problems viime vuonna. Mutta luonteemme, luontomme ja elämäntapamme rikkaudet tuntien – sehän oli vasta alkua, pintaraapaisua. Nyt ilmestynyt More Very Finnish Problems porautuu perusteita syvällisemmin suomalaiseen elämänmenoon. Eikä tässä tietenkään ole kyse ongelmista, vaan nämä ovat Willansin näkemyksiä siitä, kuinka weirdly wonderful hänen uusi kotimaansa on.

Willans on asunut Suomessa 16 vuotta ja on kutkuttavaa ajatella, miten nämä kirjan huomiot ovat saaneet muhia valmiiksi hänen mielessään. Monet teemoista voivat tuntua hieman kliseisiltä, mutta niin se vain on, että juuri ne asiat säätelevät hyvin pitkälti ajatteluamme ja mielialojamme. Vuodenaikojen ja säiden vaihtelut puhuttavat aina ja etenkin silloin, kun mennään kohti juhannusta, joulua tai vappua. Kestämme hyttysinvaasiot, koska sielumme vaatii kesämökin rauhaa ja metsässä kuljeskelua. Rakastamme lumisia maisemiamme ja maustamme vähän kaikkea syötävää ja juotavaa salmiakilla. Huuhdomme maailmanpölyt pois itsestämme saunan lämmössä ja hiljaisuudessa.

Mehevät naurut sain muun muassa Willansin kuvauksesta perhepäivällisestä Suomessa. En ole aiemmin tullut vertailleeksi eläinten ääntelyä kuvaavia sanoja eri kielissä. Tässä kohti Willans lausuu muutaman varoituksen sanan maanmiehilleen, jottei aiheesta nousisi pöllömpää haloota.

Kirjaa hauskuttavat myös somemaailmasta jo tutut meemit; kuvaan ja sen lyhyeen selitykseen on saatu mahtumaan kunnon kimpale perisuomalaisuutta. Ja mikä levikki; Facebookin ja muiden somekanaviensa kautta Joel Willans arvelee meemiensä tavoittaneen lähemmäs 300 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa.

More Very Finnish Problems lienee takuuvarma valinta, jos mietit lahjaa tai viemisiä ulkomaille tai ulkomaisille vieraillesi Suomessa. Kirja ei ole huti suomalaisellekaan, päin vastoin – onhan se hilpeä muistutus meille Suomen ja suomalaisuuden rikkaudesta. Svengaavasti englanniksi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 26.10.2018


torstai 18. lokakuuta 2018

Aurinkoon puettu aika








Satu Prusti-Nelson
Marketiimi, 2017




Kun uusia kirjoja pukkaa markkinoille kuin sieniä sateella, aika ei tahdo riittää niiden jo kerran luettujen ja kiinnostaviksi koettujen lukuelämysten pariin palaamiseen. Tämän kirjan kohdalla tein poikkeuksen; ihastuin Satu Prusti-Nelsonin kirjaan jo ensimmäisellä lukukerralla, mutta jotain jäi ikään kuin puuttumaan. Palasin kirjaan nyt uudestaan, ja kun juoni on jo tuttu, voin syventyä nauttimaan kirjan kiehtovasta kerroksellisuudesta ja mieltä hivelevän kauniista tekstistä.

Jostain syystä Aurinkoon puetun ajan tarina alkoi elää mielessäni niin, että näen siinä monessa kohti paljon symboliikkaa - näen sitä lukijan rajattomalla vapaudella tietämättä lainkaan, kuinka kirjailija itse on sen ajatellut. Päähenkilö Soledadin hahmossa on jotain niin yleisinhimillistä, piirteitä joita tunnistan itsessäni ja joita voi vaistota jokaisessa tapaamassaan ihmisessä. Toisissa näkyvämmin, toisissa syvemmällä pinnan alla - rakkauden kaipuuta, rikkonaisuutta, nähdyksi tulemisen ja kohti ojentuneen käden tarvetta.

"Minun isän sydämeni särkyy, kun sinä itket. 
Mutta tiesitkö etten ole hukannut kyyneleitäsi, 
vaan olen tallettanut niistä jokaisen?"

Pienenä Soledad on repäisty irti juuriltaan, Meksikon auringon alta Suomeen. Adoptiovanhemmat ovat tarjonneet hänelle kodin ja materiaalisen hyvän, mutta vuodet eivät ole sammuttaneet Soledadin kipua ja kaipuuta kotiin. Hän on hellinyt mielessään muistoa isoäidistään Guadalupesta, joka tarjosi lohdun ja turvan lastenkotiin joutuneelle pienelle tytölle. Muutto Suomeen toi toisenlaista suojaa ja vakautta elämään, mutta riuhtaisi myös irti värikylläisen kotimaan maisemasta - ja isoäidistä.

Aikuisena Soledadin on viimein mahdollista lähteä etsimään juuriaan. Kenties isoäitikin odottaa vielä pientä tyttöstään Veracruzin kylässä - mitä juhlaa jälleennäkemisen riemu olisikaan! Saisiko hän viimein vastauksia mieltä piinanneisiin kysymyksiin? Kotimatka on tunnetasolla pitempi kuin hän arvaakaan, eheytyminen ajoittain kivuliasta itsensä kokoamista pala palalta.

"Olen puhunut sinulle kauan kuiskaten, 
mutta nyt minä huudan."

Tarinassa Soledad tekee siis pitkää matkaa, niin kuin ihmisen monesti tapana on itseään etsiessään. Soledad tapaa polullaan ihmisiä, jotka auttavat häntä eteenpäin. Mielenkiintoista kyllä, apua voi ottaa vastaan vain omaan tahtiinsa eikä ristiriitoja voi siksi välttää.

"Olen sinut nimeltä kutsunut."

Vaikka Soledad tekee matkaansa yli 500 sivua, niin yhtä kaikki sama taivas kaartuu niin Meksikon kuin Suomenkin ylle. Aurinkoon puettu aika on aivan upea romaani myös hengellisestä etsinnästä. Ihastuin noihin siteeraamiini teksteihin, jotka olivat ikään kuin tienviittoina jokaisen luvun alussa. Ne olivat läsnä ja vakaina täysin riippumatta siitä, miten tilanteet ja tunteet veivät Soledadia. Tehokas, toimiva ja kaunis ratkaisu!

Meksiko on tähän asti jäänyt minulle kovin vieraaksi, en ole tainnut juurikaan lukea sinne sijoittuvia kirjoja enkä suunnitellut matkustavani sinne. Kirjan teksti nostatti kuitenkin  mieleen vahvat mielleyhtymät maan luonnosta, väreistä ja auringon lämmöstä. Niin kaunista ja kutsuvaa! Erityisesti tässä pimeimmässä vuodenajassa meidän oloissamme, kun edessä on monta hämärän hyssyä ennen uutta kevättä. Mutta tosiaan - saman taivaan allahan tässä ollaan. Jään vielä Meksikon pauloihin ja uppoan tähän runollisuuteen: "Veracruz kietoutui uneliaasti omaan itseensä ja antoi muun maailman mennä menojaan. Kukaan ei kysellyt eilisen perään ja laiskuuksissaan he hukkasivat usein tämänkin päivän. Panivat pitkäkseen puiston penkille, asettivat olkihatun kasvoilleen ja nukkuivat turvaan ajan vaatimuksilta." Eikös tämä kuulosta ihan talviunille kaipaavan suomalaisen haaveelta?






perjantai 12. lokakuuta 2018

Ihmisen kuoressa







Simo Hiltunen
WSOY, 2018


Se on kovin ohut, ihmisen kuori. Sisuksen voi määritellä monella tapaa.

"Alkuaineiksi muutettuna ihmisen kehon arvo on yksi euro. Siitäkin huolimatta, että meissä jokaisessa on noin 0,2 milligrammaa kultaa. Lähinnä veressä. Muuten ihminen on koottu edullisista materiaaleista. Se selittää lajimme halpamaisuuden."

Kuori on kovalla koetuksella, jos sen alle pakkautuu pahaa tekevä määrä syyllisyyttä, häpeää ja vihaa.

Rikostoimittaja Lauri Kivi työskentelee Suomen Sanomissa. Hänestä on tullut jopa jonkinlainen julkkis hänen selviteltyään aiemmin perhesurmien sarjaa. Niinpä Reija Pääsky kääntyy Kiven puoleen, koska poliisi ei ole saanut mitään selvyyttä hänen tyttärensä katoamiseen kolme vuotta sitten. Lauria ja Reijaa yhdistää myös se, että molempien tyttäret ovat samanikäisiä ja muusikkoja. Vastahankainen rikostoimittaja ei lupaa apuaan, mutta päätyy kuitenkin kirjoittamaan lehtijuttua ihmisten katoamisista. Artikkelin kirjoittamista varten hän kaivaa esiin myös Reija Pääskyn tyttären, Amandan, katoamiseen liittyviä tietoja. Asiat kietoutuvat toisiinsa niin, että myös Lauri Kiven tytär Aava joutuu ajojahdin kohteeksi.

Takautumien kautta valotetaan Aavan menneisyyttä, Amandan katoamista ja sen syitä. Viattomana ei ole säilynyt kukaan, lapsuuden ja nuoruuden haavat kulkevat synkkinä taakkoina mukana. Myös Lauri Kivellä on pimeä menneisyytensä, joka pyrkii pintaan, kun tilanne käy ahdistavaksi. Elämä ei ole mustavalkoista ja Hiltusen romaanihahmot ovat laidastaan kallellaan tummanharmaisiin sävyihin.

Simo Hiltusen kieli on runsaan leikittelevää, sen myötä tekstissä alati öhkäillään ja yllinkylläillään. Juonen tihetessä tekstikin suoraviivaistuu ja loppusuoralla vauhti suorastaan hengästyttää. Hienosti Hiltunen häpeän ja syyllisyyden teemaa pyörittelee; kovin usein ihminen tekee valintansa pelosta käsin eikä harkinta-aikaa anneta. Sen jälkeen on vain elettävä asian kanssa, kun ”Sovittaa ei saanut, unohtaa ei voinut.”

Tästä psykologisen trillerin ystäville, olkaas hyvät.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.10.2018


torstai 4. lokakuuta 2018

Kirottu kauneus







Cecilia Samartin
Bazar, 2018



Tarina alkaa dramaattisena uudenvuodenyönä Las Vegasissa. Nuori nainen Inesa onnistuu pakenemaan isännältään ja jatkaa karkumatkaa kahden itseään nuoremman tytön, Karlan ja Sammyn kanssa. He ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, mutta jakavat yhteisen kohtalon. Inesa ja Karla ovat kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden uhreja, tuottoisan seksiteollisuuden kauppatavaraa. Sammy, iältään vielä saparopäinen koulutyttö, on myös joutunut hyväksikäytön kohteeksi ja lopulta lähtenyt karkuun tukalaa tilannettaan.

Tyttöjen pakomatkan rinnalla avataan vuorotellen tapahtumia, jotka veivät heidät nöyryyttävään elämään Las Vegasin valoissa. Moldovalainen Inesa on rakastunut ja valmistautuu häihinsä, mutta joutuu raa’asti kidnapatuksi. Meksikossa Karla rakastuu väärään mieheen ja perhesuhteetkin ajavat nuoren tytön ahtaalle. Pahinta on lukea pienestä Sammysta, joka haaveilee äitinsä kanssa Kalifornian auringosta mutta päätyy kuitenkin jäämään oman epäonnensa nojaan. Haaveet ja unelmat vaihtuvat pahoinpitelyiksi, vankeudeksi ja ihmisarvon polkemiseksi. Äidin kotiruoan sijaan päivän ateria haalitaan Mäkkärin asiakkaan jälkeensä jättämistä tähteistä. Ainut toivo heillä on lopulta toisissaan, kaiken loan ja alistamisen alla sykkii yhä ilo ja ystävyys.

Kirjan loppusanoissa Cecilia Samartin toteaa kirjan tyttökolmikosta: ”Heidän matkansa perustuu niin kammottaviin tositarinoihin, että minun oli välillä vaikea uskoa, että kukaan voi kokea mitään sellaista ja silti selviytyä.” Tähän epäuskoisuuteen on lukijana helppoa – mutta tuskallista – yhtyä. Pahuutta ei pääse pakoon. Lapset ja naiset ovat kauppatavaraa, konkreettisesti vankeja ja parittajansa omaisuutta. Silti kirjan kannessa liihottavat mitä kauneimmat perhoset ja Samartinin tekstissä on lämpöä ja rakkautta. Kirottu kauneus on lukukokemuksena tunnelmaltaan aivan toisenlainen kuin aiemmin ilmestynyt Mofongo. Toinen kerta vahvistaa sen, että jatkossakin tartun Samartinin uutuuksiin suurin odotuksin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 4.10.2018

tiistai 2. lokakuuta 2018

Isä meidän







Eero Huovinen
WSOY, 2018



Eero Huovinen, Helsingin hiippakunnan emerituspiispa ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori, on tunnetuimpia piispojamme. Hän on monesta julkisuusyhteydestä tuttu puhuja ja keskustelija, oma vahvin mielikuvani hänestä liittyy yli kymmenen vuoden takaiseen tsunamikatastrofiin. Kaiken järkytyksen keskelläkin hänen olemuksensa huokui läsnäoloa ja myötäelämistä.

Uusimmassa kirjassaan Eero Huovinen pohdiskelee Isä Meidän -rukouksen sisältöä. Hän tutkii sitä pyyntö pyynnöltä, usein yksittäisen sanan sijamuodon ja verbin tapaluokan tasoltakin. Isä Meidän -rukous on yhtä aikaa hyvin tuttu ja lyhyydessään ytimekäs, toisaalta vaikeaselkoinen. Se on rukous, jonka Jeesus opetti ja jonka mukaan hän käskee ihmisiä rukoilemaan, toisaalta Raamattu kieltää ”hokemasta tyhjää.” Jos rukoukseen jo lähtökohtaisesti on vaikea löytää sanoja, eivätkö edellä mainitut käsky ja kielto tee siitä entistä vaikeampaa?

Hengähdä helpotuksesta, sillä Huovisen lähestymistavassa käskyt paljastuvat lupauksiksi. Alun sinä-pyynnöt ovat rakenteeltaan mielenkiintoisia kieliopillisesti: Olkoon, tulkoon, tapahtukoon. Ne ovat yksikön kolmannen persoonan muotoja, mutta silti ilman persoonan nimeämistä. Kenen siis tulee näistä huolehtia? Jatkon Isä meidän -rukouksen pyynnöt ovat hyvin yleisinhimillisiä. Meillä on tarve tulla nähdyiksi ja kuulluiksi ja olla huolenpidon kohteita – erityisesti silloin, kun omat voimat eivät riitä. Pyyntö jokapäiväisestä leivästä on hyvin arkinen ja silti monisisältöinen, elämän jatkumisen kannalta olennainen. Enkä pyydä sitä vain itselleni vaan meille, sillä se kuuluu kaikille. Meidän jokapäiväinen leipämme.

Isä meidän -rukouksen lukemiseen kuluu kirjan mukaan aikaa vain 45 sekuntia. Huovisen kirjaa lukiessa havahtuu sen kompaktiin nerokkuuteen, sen tiiviiseen pakettiin ihmisen perustarpeista ja suhteesta Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Huovisen mietinnän pohjustuksena ovat myös Martti Lutherin rukousselitykset.

Jos kaipaat uusia näkökulmia kristikunnan vanhimpaan ja luetuimpaan rukoukseen, lämpimästi suosittelen tarttumaan tähän kirjaan.


Julkaistu Kirjavinkeissä 2.10.2018

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Joka veljeään vihaa






Kamila Shamsie
Gummerus, 2018





Kamila Shamsien uusimman kirjan inspiraationa on ollut Sofokleen klassinen mestariteos Antigone, antiikin kreikkalainen tragedia. Vaikka malli on ikivanha, toteutus on täysin tätä päivää. Joka veljeään vihaa kertoo muslimitaustaisesta brittiperheestä ja menneisyyden painolastista, joka johtaa ääritekoihin.

Isosiskon vastuu oli painanut vuosia Isman hartioita. Jihadisti-isä oli kuollut Guantánamossa, isoäiti ja äiti menehtyneet myöhemmin. Isma oli kantanut vastuun kaksossisaruksistaan, Aneekasta ja Parvaizista. Nyt viimeinkö siis omaan elämään, opiskelemaan ja tekemään väitöskirjaa Amerikkaan? Kyllä, edes Isman perhetausta ei ollut estänyt viisumin myöntämistä ja hän oli selvinnyt lentokenttävirkailijoiden kuulusteluista.

Uudenlainen vapaus ja välimatka eivät pysty häivyttämään Isman huolta kaksosista. Parvaiz, joka tuskin tunsi isäänsä, houkutellaan terroristijoukon mukaan sankaritarinoilla ja lupauksilla kuulla lisää isästään. Hänet rekrytoidaan mediayksikköön Syyriassa ja Parvaiz tajuaa tehneensä mitä karmeimman virheen. Aneeka ja Isma ovat järkytyksestä suunniltaan. Sisarukset ovat aina pitäneet tiiviisti yhtä, mistä apua nyt? Onko kyse rakkaudesta vai manipuloinnista, kun katseet kääntyvät sisäministerin poikaan?

Jokainen kirjan päähenkilöistä saa oman lukunsa ja pääsee kertomaan oman näkökulmansa, niin sisarukset kuin sisäministeri Karamat Lone ja hänen poikansa Eamonn. Jokainen heistä joutuu punnitsemaan omia arvojaan ja osaansa yhteiskunnassa, jossa heidän taustansa ei tavallisen elämän keskelläkään täysin unohdu. Kamila Shamsie on sijoittanut kirjansa itselleen tuttuihin paikkoihin, sillä hän on Pakistanista kotoisin ja asuu nykyään Lontoossa.

Joka veljeään vihaa on palkittu Women’s Price for Fiction -kirjallisuuspalkinnolla, ja ihan ansaitusti. Ajoittain rankkaa mutta mielenkiintoista tekstiä, suosittelut sille.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.9.2018

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Mies joka rakasti uutisia






Staffan Bruun
Siltala, 2018






     

Staffan Bruunista piti tulla näyttelijä. Teatterikorkeakoulun ovet eivät kuitenkaan auenneet, joten hänen äitinsä tuuppi Staffanin osallistumaan Svenska social- och kommunalhögskolanin journalistilinjan pääsykokeisiin. Ja niin menivät nuoren miehen unelmat uusiksi ja päämääräksi nousi Hufvudstadsbladet, tuttavallisemmin Husis. Ovien kerran auettua Staffan Bruun työskenteli Hufvudstadsbladetissa 36 vuotta. Hänen tuoreet muistelmansa noilta vuosilta kertovat intohimosta ja omistautumisesta työlle, jonka hän koki tärkeäksi. Tosin rakkaus viileni sitä mukaa, kun työskentely- ja toimintatavat lehdessä muuttuivat.

Alun taustakatsauksen jälkeen Bruun vie lukijan suoraan tapahtumien ytimeen. Hän oli todistamassa Puolassa Leninin telakalta alkanutta lakkoaaltoa elokuussa 1980. Hän seurasi paikan päällä myös Baltian maiden itsenäistymisen vaiheita. Kollegansa kanssa hän näki panssarivaunujen ajavan väkijoukkoon ja murskaavan tv-torniaan puolustavia viattomia liettualaisia. Vieraissa oloissa ja mellakoiden keskellä omasta turvallisuudestakaan ei ole takeita, sillä olosuhteet saattavat äkisti muuttua. Toisaalta kaiken tapahtumisen keskeltä on tuotettava journalistisesti tasokasta tekstiä ja kuvaa lukijoille. On myös kiinnostavaa palauttaa mieliin aika ennen internetiä, jolloin tiedonsiirrossa oli ihan omat haasteensa – kotimaassakin, saati ulkomailla.

Vauhdikkaiden jännityskertomusten ja mielenkiintoisten tapaamisten jälkeen on vuorossa ikävämpi osuus. Digitaalisuuden haasteet ovat jo pitkään ravistelleet perinteistä lehdistöä. Hufvudstadsbladet on menettänyt lukijoita erityisen rajusti. Staffan Bruun ei säästele sanojaan, kun hän arvostelee lehden päälliköitä ja Konstsamfundet-säätiön johtoa. Uudistuksiin ja konsultteihin uhrattiin omaisuuksia, vannottiin digijulkaisun nimeen painetun lehden kustannuksella.

Kirja on suorasukaista ja mukaansatempaavaa tekstiä; samalla kertaa sekä viihdyttävä omaelämäkerta että valaiseva tietoteos Hufvudstadsbladetin historiasta, toimittajan työstä ja koko käymässä olevan digitaalisen yhteiskunnan murroksesta. Se pistää miettimään, millä keinoin laatujournalismia voidaan jatkossakin lukijoille tuottaa – ja kuinka tärkeä osa aamurutiineja se painettu lehti yhä monelle on. Minusta tämä oli rakkauspuhe myös painetun sanan puolesta; luetaan lehdet painettuina ja kirjat oikeina kirjoina. Ihan jo siitäkin syystä lämpimät suositukset!

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.9.2018 

perjantai 7. syyskuuta 2018

Elämänrakentajat





Anne B. Ragde
Tammi, 2018




Norjalaisen Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia on saanut jatkoa jo kahden kirjan verran. Perintötila ilmestyi suomeksi viime vuonna ja nyt uusimman osan, Elämänrakentajat, takakannessa puhutaankin jo Berliininpoppelit-sarjasta. Ragden luomat Neshovin suvun henkilöhahmot ovat alkaneet elää omaa elämäänsä niin, että jokainen heistä vuorollaan ansaitsisikin päästä parrasvaloihin. Kirjat kannattaa ehdottomasti lukea järjestyksessä, mitä pidemmälle sarjassa edetään, sitä huonommin ne toimivat itsenäisinä. Neshovin porukka on toisinaan kovin nihkeää paljastamaan sisintään, mutta pinnan alla kuohuu, kuplii ja jäytää monimutkaiset ristiriidat.

Tällä kertaa tarina keskittyy pitkälti Tormodiin, jota Neshovin tilalle palannut Torunn haluaa pitää isoisänään. Tosin aiempien paljastusten mukaan sukulaisuussuhde on jotain muuta, mutta menneisyyden synkkyyteen on jo tullut uutta väljyyttä. Tormodinkin elämä on viimein kelvollista ja hänestä pidetään hoivakodissa huolta. Nyt kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa, on aika kohdata myös sisintä kalvavat traumat. Yksinäisyyteen ja kaltoinkohteluun tottunut vanhus saa viimein rohkeutta ja syyn palata Neshoviin.

Margidon hautaustoimistossa on kääntynyt kokonaan uusi lehti, kun Torunn on aloittanut siellä harjoittelijana. Hautausurakoitsija Margido, Neshovin veljeksistä keskimmäinen, on työlleen omistautunut ja valmis tekemään kaikkensa asiakkaidensa eteen. Hän on kuoleman ammattilainen, joka ei voi hellittää roolistaan juuri hetkeksikään kirjan sivuilla. Nyt hänellä on veljentytär apunaan ja Torunn tuo tuulahduksia yhteistyöhön myös työn ulkopuolelta. Torunn kunnostaa Neshovia, puhuu remonteista ja Tormodin voinnista Margidolle.

Arkiset vastoinkäymiset eivät himmennä iloa siitä, että Margido, Torunn ja Tormod ovat yksinäisten vuosien jälkeen löytäneet uudenlaisen perheyhteyden. Torunnilla on myös äitinsä ja hyvä ystävätär jälleen elämässään mukana. Tahollaan Erlend ja Krumme, värikäs homopari, järjestelevät myös elämäänsä uusiksi, kun remontissa ovat sekä huvila että Krummen elämäntavat. Kaiken tämän keskelle iskee kuoleman äkillisyys ja palaset ovat jälleen sen verran sekaisin, että on tilausta kuudennelle osalle.

Toivottavasti Neshovin tarina siis jatkuu, vaikkakin alun intensiivisyys tästä osasta oli jollain tapaa hukassa. Ragde on hyvin tarkka ja yksityiskohtainen kuvauksissaan ja erityisen huolellisesti hän kuvaa hautausurakoitsijan työn vaiheita – joku voi kokea sen liiallisena takertumisena, itse viihdyin Margidon seurassa mainiosti. Tässäpä koukuttava sukutarina norjalaisesta maalaismiljööstä, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.9.2018 

torstai 26. heinäkuuta 2018

Pyhä paha perhe










Pirjo Toivanen
Stresa, 2017




Kesälomalaisen postilaatikon kansi kopsahti lupaavasti ja sain Stresa kustantamolta postia. Vaikka olinkin tankannut jo tukevan pinon lomalukemista paikallisesta, rakkaasta kirjastosta, en silti voinut olla tarttumatta Stresan arvostelukappaletarjoukseen - niin lupaavalta Pirjo Toivasen esikoisromaani vaikutti aina nimeä ja kansikuvaa myöten. Kirjan nimessä muhii arvoituksellisesti kaikki kriisin ainekset, yhtään silti paljastamatta, mihin tarinassa kallistutaan ja keskitytään.

Tarinan keskiössä on Helsingin kaupunginteatterissa näyttelevä Mirja. Hänen työtään on luoda katsojille elämyksiä ja tunnekokemuksia, antaa itsestään ja omasta persoonastaan. Yksityiselämässään hänellä on takanaan avioero, teini-ikää lähestyvä Marko pitää hänet edelleen tiiviisti yhteyksissä ex-puoliso Artoon.  Mirjan menneisyydessä on myös vastausta vaille jääneitä kysymyksiä, jotka arjen päällikerroksen alla hiertävät. Vaikka hän on elänyt ihan hyvän lapsuuden, adoptiolapsen rooli on silti aiheuttanut ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteita.

Äkillinen hammaskipu vie Mirjan yksityishammaslääkärin vastaanotolle ja häntä hoitavan Juhan apu on niin vaikuttavaa, että pian he ovatkin jo seurusteleva pari. Juhalla on omat stressipisteensä elämässään, erityisesti suhde Tainaan muuttuu jopa poliisiasiaksi. Kuin mikä tahansa toisiinsa tutustuva pari, Mirja ja Juha ruotivat  keskenään siihenastista elämäänsä luottamuksen lisääntyessä.  Yllättäen myös Mirjan elämän alkuvaiheet, adoption syyt ja seuraukset, alkavat hahmottua. Samaa tahtia kasvaa tarinan intensiivisyys.

Loppuratkaisu on yllättävä, mutta merkityksellisintä itselleni oli tarinan herättämät ajatukset omien juurien merkityksestä. Koko elämänsähän sitä tavallaan etsii itseään ja ilman alun tärkeimpiä palasia kuvasta ei koskaan voi saada täysin ehjää. Perhe - pyhä ja paha - tunteiden määrä on lähes rajaton ja lapsen ja vanhemman suhde jotain aivan erityistä. Yhtään väheksymättä isän roolia ajattelen, että äidin suhde lapseensa alkaa yhdeksän kuukauden yhteydellä, jolle ei ole vertaa. Jossain syvällä, ehkä täysin tietoisuuden tavoittamattomissa, yhteydestä elää kirkas muisto meissä jokaisessa. En myöskään väheksy yhtään sitä, etteikö suhde ei-biologiseen äitiin voisi olla syvä ja täysi. Ja varmasti on myös niin, että adoptiovanhemmat pystyvät usein tarjoamaan paremman elämän kuin lapsensa pois luovuttanut äiti. Niin tai näin, todella suurten tunteiden äärellä ollaan. Pelkkä vastausten löytyminen on vasta alkua, kun uudet kysymykset jo vyöryvät päälle - mitä on menetetty, entä jos olisikin valinnut toisin. Ja kuka saa kertoa ja mitä, kenelle... Näitä joutuvat kirjan henkilöhahmotkin pohtimaan ja suoriutuvat siitä ansiokkaasti. Toivasen sujuvaista tekstiä on miellyttävää lukea.

         

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Siirtolainen






Ella Laurikkala
Reuna, 2018





Suomalaisten siirtolaisuudesta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan on kirjoitettu paljonkin, sen sijaan kohdemaakseen Australian valinneista on yllättävän vähän kirjallisuutta. Heti kun sellainen kohdalle sattui, tämä Ella Laurikkalan Siirtolainen, halusin kirjan lukulistalleni. Merten taakse on lähdetty monista eri syistä, mutta päällimmäisenä lienee kuitenkin aina ollut toivo paremmasta elämästä.

Kirjan päähenkilö Raija aloittaa siirtolaisen elämän jo lapsena, kun hän muuttaa Sirkka-äitinsä ja sisarustensa kanssa Ruotsiin joskus 1950-luvulla. Tarina etenee vuoroin Raijan, vuoroin Sirkan kertomana. Sirkan osuus paljastaa, ettei hän seikkailunhalusta lähde matkaan kolmen pienen lapsen kanssa. Yksinhuoltajan arki on niukkaa ja tyttäret aikuistuvatkin varhain ja aloittelevat itsenäistä elämää.

Kun säkkärätukkainen Peter huomaa Raijan, se on rakkautta ensirutistuksella. Äiti voi vain toivoa parasta, vaikka varoitteleekin, että ”rakastuneella naisella on seitsemät vällyt silmillään, ei se näe muuta kuin mitä haluaa nähdä.” Perhe kasvaa, Peter puuhailee välillä omiaan ja haaveilee Australiasta. Kun matka toteutuu, Raijalla ja Peterillä on neljä lasta mukanaan. Järkytyksekseen Raija saa huomata yhteisen tulevaisuuden murenevan pirstaleiksi. Viimeisetkin seitsemistä vällyistä putoavat silmiltä aviomiehen suhteen Australiassa.

Fiktiivisenäkin tarina olisi rankkaa luettavaa, tositapahtumiin pohjautuvana se satuttaa syvältä. Toinen toistaan seuraavien vastoinkäymisten edessäkään Raija ei suostu antamaan periksi, lasten vuoksi on jaksettava eteenpäin. Moneksi on taivuttava, kun aloittaa tyhjästä vieraassa maassa, ilman läheisten turvaa. Kuka ikinä tämä ”Raija” onkaan, hänen tarinansa antaa lukijalleen paljon mietittävää. Kuinka sitkeä ihminen voi lopulta ollakaan? Vahvan ihmiskuvauksen lisäksi kirja kuvaa mielenkiintoisesti siirtolaisuutta, jolla on oma osansa Suomen historiassa. Lämpimät suosittelut!

Julkaistu Kirjavinkeissä 25.7.2018

Seiso vankkana suomalainen: Kertomuksia suvusta






Maritta Hirvonen
Stresa, 2018



Lomalla on aikaa oikein kunnolla "mutustella" lukemaansa ja pitkäksi aikaa jäin tämän sukuhistorian kansikuvan pauloihin, vähintäänkin kuvainnollisesti käsi poskella istumaan kuvaa tuijotellen. Kansikuva viestii vahvasti juurista, omaan ja samalla koko kansakunnan historiaan sukeltamisesta. Maritta Hirvonen on koonnut kirjaan kertomuksia yhden suvun elämästä, mutta lukiessa kerronta suodattuu oman sukuhistorian läpi. Ja on aina kiehtovaa huomata, että siellä kansakunnan muutosvaiheissa ja myllerrysten keskellä rakentaa omaa osaansa ja elämäänsä aina yksittäinen kansalainen. Minä, sinä, hän - ja yhdessä meistä ja heistä kasvaa perheitä, sukuja, heimoja.



”On kaksi asiaa, jotka voimme toivoa jättävämme lapsillemme — juuret ja siivet.” 
— Johann Wolfang von Goethe

Alussa on Alma ja Albin, ja ahtaaksi käyvät asuinolot Kiikoisten kylällä. Eletään vielä Suomen suuriruhtinaskunnan aikaa, osana Venäjän keisarikuntaa. Albinin mieli halajaa nähdä maailmaa eikä kotikylällä ole tarjota toimeentuloa, kotitalon peltojakin jää veli viljelemään. Niinpä Alma ja Albin lähtevät kahden lapsensa kanssa Nokialle. Albin saa töitä Fredrik Idestamin paperitehtaalta. Nuorilla on luja usko tulevaisuuteen, Koskenmäentielle nousee pieni talo ja jokunen piharakennuskin. Perheeseen syntyy lisää lapsia.

Uudenlaiset ihanteet ja aatteet  vetosivat myös Albinin oikeudentuntoon ja hän halusi olla mukana luomassa yhteiskuntaa, jossa kaikille riittäisi työtä, leipää ja oikeudenmukaisuutta. Pirkkalan työväenyhdistys oli aloittanut toimintansa jo 1895 tiiviisti paperitehtaan työntekijöiden järjestönä. Suurlakon tapahtumien jälkeen alkoi myös ammattiyhdistystoiminta, jossa Albin oli alusta asti mukana. Samalla mennään kohti itsenäistymistä ja kansalaissotaa.

Kirjan vaikuttavimpia ja koskettavimpia kohtia ovatkin kuvaukset Albinin pidätyksestä ja joutumisesta valtiorikosoikeuteen. Kansallisarkiston dokumentit puhuvat omaa karua kieltään tutkintatavoista ja vallankäytöstä.  On aina yhtä kivuliasta lukea näistä vuosista, joista muun muassa Tiina Lintusen Punaisten naisten tiet kertoo. Nyt tuo Lintusen kirja palaa mieleen, kun luen kuvauksia Albinin kohtalosta; miten paljon tahdonlujuutta ja elämänhalua onkaan kysytty, että vankileiriltä on voinut palata hengissä ja jatkaa elämää.

Myös Alman ja Albinin lapset saavat vuoronsa kirjan sivuilla. Heitä nähdään Nokian Työväen Näyttämöllä.  On hääkuvia, on hautajaiskuvia. Myös Valkaman perheestä lähetetään lapsia Ruotsiin turvaan sodan jaloista. Valtaisa määrä selviämisiä, ilon aiheita, arkista arkea ja työtä.

En ennestään tunne Valkaman sukua eikä Nokiakaan ole paikkakuntana tuttu. Jotenkin vain kirjan teksti vei mukanaan, kuin olisin lukiessani ollut mukana muistelemassa perheen vaiheita. Kirjan idea on hieno; yksityisen kautta aukeaa laajempi kuva kansakunnan historiaan ja myöskin siihen omaan yksityiseen, suvun historiaan. Useamman perheenjäsenen muistelot elävöittävät kirjan tekstiä - ja hätkähdyttävät ehkä lukijaa huomaamaan, miten oman suvun muistelijoiden joukko harvenee ympäriltä. Ja tallennettavaa olisi varmasti paljon, meillä jokaisella. Täytyy tuntea historiaa, jotta voi ymmärtää tätä päivää - myös itsensä historiaa.
Kas, kun ne juuret ja siivet.






tiistai 17. heinäkuuta 2018

Hunan





J Pekka Mäkelä
Like, 2018



Kypsyttelin tätä kirjaa pitkän tovin kirjahyllyssäni, Luin "helpompia" alta pois. Vaikka J. Pekka Mäkelä ei ollut ennestään tuttu ollenkaan, jokin kirjan olemuksessa vakuutti minut jo ennen ensimmäistäkään sivua. Aihe tuntui haastavalta. Mieleen tuli montakin kirjaa Japanista, jopa suomalaisiin lähetyssaarnaajiin liittyviä. Kiinastakin olin jotakin lukenut. Mutta entä näiden kahden maan suhde - ja siihen rinnalle kaoottiset tapahtumat Euroopassa, toisen maailmansodan jyske.

Saan pikkuhiljaa juonesta kiinni. Kirjan kertojia on monia, päällimmäisenä lähetystyöhön matkaava Helvi Söderman, jonka aitojen päiväkirjamerkintöjen ympärille koko tarina rakentuu. Neiti Söderman lähtee matkaan kohti Kiinaa keväällä 1935. Laivamatka on pitkä, on aikaa tutustua muihin matkalaisiin, muun muassa sveitsiläiseen Johann Caspar Wolffiin. Myös Johann saa jatkossa paljon tilaa ja vastuuta viedä kertomusta eteen päin. Kiinalaisten kanssa on vaikeampaa, kuka on mitä ja kenelle. Vähitellen myös he saavat kasvot, kuten virkamies Lung Po-shan vaimojensa Ho-lienin ja Lin-linin kanssa. Myöhemmin tärkeäksi henkilöksi paljastuu myös teinityttö Liu Chin-chih, jonka Johann pelastaa kuoleman kielistä.

Helvi aloittaa työt lähetysasemalla Tsingshissä, Hunanin maakunnassa. Vaikka voisi olettaa Helvin kokeneen melkoisen kulttuurishokin, hänen päiväkirjamerkintänsä ovat hyvin maltillisia ja paljastavat vain vähän suuresta elämänmuutoksesta. Hyvin vaiteliaana ja omissa oloissaan viihtyvänä hän näyttäytyy toisillekin aseman työntekijöille. Näin pohdiskelee erityisesti Ilta Auermäki, joka kirjoittaa ahkeraan kirjeitä sulhaselleen Suomeen. Muutkin henkilöhahmot kuljettavat tarinaa eteenpäin omiin elämän tapahtumiinsa ja haasteisiinsa keskittyen, usein suorastaan omiin ajatuksiinsa unohtuneina. Lukijan tehtävänä on vetää palasia yhteen ja koota niistä ehjää kuvaa. Kulisseissa kuhisee maailman levottomuus; Eurooppa sotineen on vain kaukaista kumua, Kiinan kaaos lähellä ja jokapäiväistä selviytymistä.

Tästä alkaakin kirjan mielenkiintoisin ja havahduttavin osuus. Tuskin olen yksin ajatukseni kanssa, kun huomaan, miten Eurooppa-keskeisesti olen nähnyt esimerkiksi toisen maailmansodan ajan. Varjoon on jäänyt myös Japanin ja Kiinan suhteet tuolloin; Nankingin vuoden 1937 tapahtumat ovat niin järkyttävää luettavaa ja niiden painolasti kantaa tähän päivään asti. Luen japanilaisten tekemistä kauheuksista ja verilöylyn mittakaavasta enkä voi mitenkään sulauttaa sitä mielikuvaani japanilaisista. En, vaikka aina ja kaikkialla sodat ovat nostaneet esiin ihmisen raakalaismaisuuden. Tapahtumien keskellä elävät myös lähetysaseman työntekijät, maasta lähteminen on joko mahdotonta tai ainakin äärimmäisen hankalaa. Euroopasta saadaan vain ajoittain tietoa, joka on kenties ehtinyt jo vanhentuakin matkalla. Lähetystyöntekijöiden elämä on aika konkreettisesti Kiinassa ja työn rooli merkityksellinen, koska Suomi ja läheiset ovat kaukana niin monella tapaa. Entäpä paikallisten suhtautuminen suomalaisiin, kun Suomi ajautui Saksan liittolaiseksi ja siis samalle puolelle Japanin kanssa? 

Erilaiset kulttuurit, uskonnot ja uskomukset rinnakkain - olipahan lukukokemus!


lauantai 14. heinäkuuta 2018

Tunne syöminen






Jonna Heinonen
Minerva, 2018





 Ruoka innoittaa ja ahdistaa, lohduttaa ja puhuttaa. Pieni lapsikin sen osaa – miksi siis syömisestä on tullut niin vaikeasti hallittava taito? Dieettejä ja elämäntaparemontteja on tarjolla pilvin pimein, mutta ketään ei voi ulkoa päin ohjelmoida elämään niiden mukaan. Pysyvä muutos voi lähteä vain itsestä ja omista oivalluksista.

Ravitsemustieteilijä, valmentaja ja kouluttaja Jonna Heinosen kirja pureutuu syömisen psykologiaan. Hän ei anna dieettiohjeita, eikä kirjasta löydy ensimmäistäkään kiellettyjen aineiden listaa, sen enempää kuin ohjeistusta tehostettuun rasvanpolttoonkaan. Sen sijaan hän auttaa lukijaa huomaamaan, miten monitahoinen asia syöminen lopulta onkaan. Aivot, niin ylivertainen tietokone kuin ne ovatkin, reagoivat yhä kivikautisesti ruokaan: Syö aina, kun saalista on tarjolla. Toisaalta nykyihminen tietää tasan tarkkaan, kuinka pitäisi syödä ja mikä on terveellistä ja mikä taas ei. Ja kun emme pysty noudattamaan ruokasuosituksia ja käsi eksyy sipsipussiin, tunnemme syyllisyyttä ja peli tuntuu menetetyltä jälleen kerran.

Syöminen on siis paljon muutakin kuin fysiologinen toimenpide nälän tyydyttämiseksi ja hengissä pysymiseksi. Se on mielihyvän lähde, joka on vahvasti läsnä sosiaalisissa tilanteissa. Kruunaamme yhteiset hetket hemmottelulla ja haluamme myös osoittaa rakkautta ja välittämistä tarjoamalla hyvää ruokaa. Toisaalta vaikeat asiat, stressi ja yksinäisyys saavat myös hakeutumaan herkkujen äärelle. Aivojen palkitsemiskeskus iloitsee rasvasta ja sokerista; aikana, jolloin ruokaa ei ollut jatkuvasti saatavilla, runsasenerginen ateria oli eloonjäämisen kannalta hyvä asia. Myös hormoneilla on tärkeä osuutensa nälän säätelyssä. Ja kun mainosmaailman nikkarit vielä osaavat taitavasti vedota ihmisen tarpeisiin ja ympäröivällä kulttuurilla on suuri merkitys, syöminen onkin jo todella mutkikas juttu.

Jonna Heinonen opastaa huomaamaan syitä omien ruokailutapojen takana ja kannustaa joustavampaan ja rentoon syömiseen. Syyllistämisen ja tiukan itsekurin sijaan tarvitsemme intuitiivista suhdetta ruokaan, oman kehomme viestien kuuntelemista ja nälän lajien tunnistamista. Kirja puhuu paljon myös tunnesyömisestä; monesti sydämen nälkää voi hoitaa muinkin keinoin kuin ruoan avulla. Tässäkään kohtaa Heinonen ei silti latista ja lyttää lukijaansa. Hän riisuu termiltä turhan negatiivisuuden ja toteaa, että kaikki me tunnesyömme joskus, eikä se sinänsä ole haitallista. Edelleen oleellista on tunnistaa rajat ja omien kielteisten tunteidensa hallintakeinot, jotka auttavat pysymään terveen ruokasuhteen tiellä. Kirjassa harjoitusten avulla on helppo konkretisoida asiaa omakohtaisesti.

Mielenkiintoista luettavaa jokaiselle ja varsinkin heille, jotka haluavat pysyvää muutosta kaalisoppakuurien sijaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.7.2018

torstai 12. heinäkuuta 2018

Iso härkä








Mikko Kamula
Gummerus, 2018





Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja on edennyt toiseen osaansa. Eletään 1480-lukua Savon syrjäisillä korpimailla, jonne Juko Rautaparta muutti perheensä kera kruunun veroja vältelläkseen. Mutta kuten aloitusosasta Ikimetsien sydänmailla kävi ilmi, verottaja iski huonekuntaan poikkeuksellisen ahnaasti neljännesmies Tönius Ikäheimosen muodossa. Kaunainen neljännesmies ei jätä Jukoa rauhaan tälläkään kertaa ja kohtaamisissa syntyy pahaa jälkeä niin, että tapahtuneita joudutaan puimaan käräjillä asti. Suurimmaksi uhkaksi nousee kuitenkin kirjan nimen mukaisesti Iso härkä, joka ilmaantuu painajaisina Tenho-pojan uniin.

Kakkososan aluksi perhettä kohtaa suuri menetys, kun Juko Rautaparran äiti menehtyy väkivaltaisesti. Vainaja on saatettava haudan lepoon ja näin lukija imaistaan heti mukaan muinaissuomalaisten kaikkeuskäsityksiin. Kuvaukset elämän ja kuoleman rinnakkaisuudesta ja osittaisesta limittymisestä ovat kiehtovaa luettavaa. Ne saivat minut katsomaan oman paikkakuntani Karsikkomäkeä aivan uusin silmin ja miettimään sen ikivanhaa historiaa – aluehan kantaa merkityksellistä, lähes pyhää nimeä!

Tarinan keskiöön nousevat tällä kertaa Juko Rautaparran lapset Heiska, Varpu ja Tenho. Jokaisella heistä on omat seikkailunsa ja kasvukipuilunsa, joiden kautta tutustutaankin heihin perin juurin tarkkaan. Heiskaa uhkaa jopa kuolemantuomio, mutta onnekseen – tai taikuudesta on enemmänkin kyse – hän päätyy rakentamaan Olavinlinnaa. Pitkän ja vaarallisenkin reissun varrelle mahtuu niin sodan uhkaa kuin leimahtavaa rakkauttakin. Tenho jatkaa Yörnin äijän tietäjäopissa ja nuoresta iästään huolimatta hänelle lankeaa suuri vastuu taistelussa yliluonnollista, jättiläisen mittoihin paisuvaa härkää vastaan. Veljesten elämän rinnalla Varpu tuntee jäävänsä varjoon, eikä rinnakkaiselo äitipuoli-Matelin kanssa suju ristiriidoitta. Kuitenkin tuttavuus maahisten kanssa nostaa lopulta myös Varpun taistelemaan Isoa Härkää vastaan.

Lienen itsekin joutunut Yörnin äijän tai lappalaisnoitien lumouksen alle, sillä elin todeksi fiktiivisimmätkin osuudet yli 600-sivuista tarinaa. Jännitystä tästä ei todellakaan puutu. Voin mielessäni sijoittaa tapahtumat tutuille paikoille; tehdä mukana taivalta Rantasalmelta Juvalle ja nähdä Jukajärven lainehtivan Juvan kirkon ja kalmiston takaisella alueella. Olavinlinnan rakentaminen sai palaamaan historiantunneille ja pelkäämään rakennusmiesten mukana idästä nousevaa uhkaa. Myytit ja uskomukset, alinen maailma ja metsänpeitto muistuttavat ajasta, jolloin tieto siirtyi kerrottuina totuuksina ja taruina sukupolvelta toiselle.

Kirjasarja on suunniteltu kuusiosaiseksi, joten viimeistään nyt kannattaa hypätä Kamulan matkaan mukaan ja aloittaa tietysti ykkösosasta. Seuraavalta osalta odotan paljon ja kiinnostaa kovasti nähdä, miten paljon paikkailtavaa ison härän jäljiltä jäi. Dramaattinen loppu jää odottamaan selitystä!

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.7.2018

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Kätkäläinen ja musta koira






Simo Hämäläinen
Gummerus, 2011




Monen vakavanpuoleisen kirjan jälkeen ja jäseniä jäytävän lomanodotuksen tuskassa kaipasin jotakin kevennystä elämään. Niinpä nappasin miehen lukupinosta kolmisensataa sivua Kätkäläistä. Takavuosina lienen lukenut koko Kätkäläisletkan, mutta sen verran on vuosia välissä, että ihan uudesta meni. Ja kevennyksestä meni myös, vaikka vakavien asioiden äärellä ollaan nyt Kätkävaarallakin.

Pietu Kätkäläisen, kirkonkirjoissa Pietari Aholaisen, tarina alkoi jo neljäkymmentä vuotta sitten. Ilmankos on jo ruttua naamassa kansikuvan miehellä. Ikää on kertynyt myös Piitun Iitamarialle ja ihan pyöreitäkin on jo juhlittu. Iitamaria päättääkin lahjarahoilla hankkia vielä ajokortin turvakseen. Pietu toki ensin leukailee asiasta, mutta kuskaa kuitenkin kuuliaisena miehenä Iitamariaa ajotunneille. Ja ettei vain kortti irtoa ahkeralle opiskelijalle, kunhan ensin saa hätisteltyä ruttuisen Saapin ja sitä ohjailevan Pietun pois kannoiltaan ajokokeessa.

Vuosien vierinnästä huolimatta elämä jatkuu Kätkävaaralla kuitenkin suht entiseen malliin. Naapurissa Kieppivaaralla sen sijaan Alma Hurskainen on hätää kärsimässä, kun Aimon seuraan lyöttäytyy musta koira; alakulo, masennus ja sekavuus. Aimo on sentään elänyt hyvin itsellistä elämää vauraan talon isäntänä. Alman hätäännys on satuttavaa, kun mies muuttuu vieraaksi ja karkaileekin omille reissuilleen. Pietu ja Iitamaria ovat alttiita auttamaan naapureitaan, mutta lopulta Aimon hoito halutaan ratkaista ulkopuolisin keinoin. Kirja on ilmestynyt seitsemän vuotta sitten ja kas kummaa, kun silti kuulostaa tuoreelta ja ajankohtaiselta. Sotea temmotaan ja väännetään mutkille, terveys- ja hyvinvointipuolella puntaroidaan resurssien riittävyyttä. Pieni ihminen kurkottelee ympärilleen, josko sattuisi kohdalle se tunneli, jonka päässä valoa pilkottaa. Pietun ja Iitamarian terävänhauskan sanailun keskelläkin jää miettimään, onko näillä pariskunnilla lopulta muuta turvaa kuin toisensa. Kuolemaan astihan sitä luvattiin, ja moni vanhemman sukupolven edustaja elää valaansa nyt todeksi - kirjaimellisesti ja nurkumatta.

Toisaalta, jotenkin uskon, että Pietut ja Iitamariat porskuttaa kaiken yhteiskunnallisen venkoilun keskelläkin. Pietu härnää ja yllyttää, Iitamaria antaa samalla mitalla takaisin. Elämästä tekevät rikasta, vaikka joskus onkin "pitännä ruapia lompsan pohjoo kynnet verillä." 

 

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Aikalisä






Marian Keyes
Tammi, 2018





Keski-iän kriiseistä riittää kirjallisuuteen ammennettavaa. Näin myös Marian Keyesin uusimmassa romaanissa, jossa päälle nelikymppinen Hugh tuntee tarvitsevansa irtiottoa arjestaan. Isän ja ystävän kuolema ovat ravistelleet miestä miettimään oman elämänsä rajallisuutta. Hugh ja Amy ovat olleet naimisissa lähes kaksikymmentä vuotta, päivät ovat täyttyneet työstä ja perheen pyörittämisestä, yhteenkuuluvuudesta ja rakkaudesta. Amyn järkytys onkin suuri, kun Hugh kertoo ottavansa aikalisän, puoli vuotta täysin itselleen. Suunnitelmat ovat jo valmiina, eikä vaimolla ole niihin sanaansa sanottavana. Hugh lähtee reppureissulle Aasiaan kuudeksi kuukaudeksi ja elelee sen kuin vapaa mies konsanaan, ilman avioliiton sitoumuksia.

Amy on täysin pois tolaltaan ja myös häpeissään, sillä miehen lähtö herättää ympäristössä paljon puheita ja spekulointia. Amyn on itsensäkin mahdotonta nähdä puolen vuoden päähän; näinköhän Hugh enää palaa ja jos palaakin, niin onko heillä enää yhteistä tulevaisuutta? Hughilla on omat seikkailunsa, mutta ehkäpä Amykaan ei enää puolen vuoden jälkeen ole entisensä – niin, onko hänelläkin nyt aikalisä meneillään? Ainakin hänellä on kädet täynnä työtä, kun hänellä on tyttärensä ja veljentytär vastuullaan, työnsä hoidettavana ja talouden laskut maksettavana. Alzheimeria sairastava isä nappaa vielä oman osansa Amyn vapaa-ajasta.

Hughin teko vaikuttaa itsekkäältä, mutta tarinan edetessä paljastuu, että Amylla on ollut omat salaiset haaveensa seikkailusta jo ennen Hughin lähtöä. Yksin jäätyään Amy tapaa uudestaan tuon haaveidensa miehen, eikä suhde jää enää pelkkien päiväunien tasolle.

Miten hienoa olikaan palata taas tauon jälkeen Marian Keyesin pariin! Hurmaava irlantilaiskirjailija on kietonut viihderomaaniinsa laajan skaalan elämän eri ulottuvuuksia kipupisteineen. Jokaisella henkilöhahmolla on omat syynsä toimiinsa ja myös urheutta kantaa vaikeat tunteensa. Tarinan pahista heistä ei saa kenestäkään. Irlantilaisittain läsnä on myös aina suurperheen tuoma tuki – ja draama – perjantaipäivällisineen. Keyes ottaa kantaa myös hyvin ajankohtaiseen asiaan, kun Amyn veljentytär Sofie tulee vahingossa raskaaksi ja haluaa abortin. Tämän vuoden toukokuussahan irlantilaiset ovat äänestäneet maailman tiukimpiin kuuluvan aborttilainsäädännön muuttamisesta, joten Keyesin tarinan tarkkaa ohjeistusta abortin järjestämiseksi voi pitää aika rohkeana tekstinä.

Aikanaan Hugh palaa kotiin, itse asiassa ennen aikojaan. Kuinkas sitten muuttuneet palaset järjestellään uudelleen? Siitä on ilo ottaa selvää, joten tästä lomalukemista, ole hyvä!


Julkaistu Kirjavinkeissä 24.6.2018


tiistai 29. toukokuuta 2018

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin





Naja Marie Aidt
S&S, 2018





Kohtuuttomista kohtuuttomin tapahtuu, kun tanskalainen runoilija-kirjailija Naja Marie Aidt saa tiedon 25-vuotiaan poikansa onnettomuudesta. Carl on pudonnut viidennen kerroksen ikkunasta jouduttuaan huumepsykoosiin. Perheenjäsenet hälytetään paikalle sairaalaan jättämään jäähyväisiä, ennen kuin Carl irrotetaan hengityskoneesta. Äidin on annettava kuolemalle hänet, jonka kanssa on yhdeksän kuukautta ollut yhtä ja jota hän on kantanut sydämellään lapsensa elämän jokaisena päivänä.

Aidtin surukirja poikansa kuolemasta on lohdutonta luettavaa. Lapsen menetys on vedenjakaja kahden aikakauden välillä, aikaan ennen ja jälkeen. On neljännesvuosisadan muistot ja päiväkirjamerkinnät, joita Aidt jakaa lukijansa kanssa. On kaoottinen, kaikesta normaalista eriytetty tässä ja nyt, joka ei taivu sanoiksi eikä alistu järkeviksi lauseiksi. Luonnonlaeista – siitä, että lapset saisivat haudata vanhempansa – piittaamaton kuolema riistää runoilijaltakin sanat. Naja Marie Aidt etsii apua kirjallisuudesta saman kokeneilta ja hänen omia tekstejään tauottavat muun muassa Sokrates, Gilgamesh, Nick Cave ja Dennis Riley. Jokainen surunsa kanssa kamppaillut tietää, miten shokkivaiheessa ja kauan sen jälkeenkin, on kelattava tapahtunutta yhä uudestaan, käytävä tilanteita läpi hetki hetkeltä. Aidtin kirja kuvaa hyvin tuota vaihetta, asioita on toistettava ja toistettava, jotta voi toivoa niiden jonain päivänä asettuvan aloilleen. Sielun ja mielen ajankäsitys ei etene kronologisesti eikä muutakaan kaavaa toteuttaen. Se voi vaihtaa fonttia kesken kaiken, unohtaa pilkut ja pisteet.

Carlin kirja on pienikokoinen ja jotenkin vaatimaton ulkoiselta olemukseltaan. Lukukokemuksena se jättää jälkeensä henkisen vapinan ja muistuttaa vanhemmuuden niistä puolista, jotka eivät ole neuvoteltavissa elämän kanssa. Paradoksaalisesti silti kirjan viimeisiltä sivuilta löytyy lohtu, kun Aidt toteaa, että ”Tässä kuolemanhiljaisessa hetkessä on mahdollista elää.” Lapset ovat aina läsnä ja ajatuksissamme, niin elävät kuin kuolleetkin. Jokin arvoituksellinen rauha tämänkin kanssa on löydettävissä, rakkauden uudessa ulottuvuudessa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.5.2018

tiistai 22. toukokuuta 2018

Mon amour: Ranskalaisen parisuhteen jäljillä







Helena Liikanen-Renger
Atena, 2018



Hartaasti odotettu sesonki on jälleen edessä. Kirmaamme kesälomalaitumille suurin odotuksin, nauttimaan Suomen suvesta ja toisistamme. Suomalaistutkimuksen mukaan avioeroja haetaan eniten juuri lomien jälkeen. Nyt onkin siis otollinen hetki pohdiskella tovi parisuhteen kipinää. Mitä parisuhteesta ajattelevat ranskalaiset, joilla on rakkauden kielikin käytössään?

Helena Liikanen-Renger on koonnut uusimpaan kirjaansa erilaisia näkökulmia ranskalaisen parisuhteen olemukseen. Ulkosuomalaisena ja ranskalaisen miehen vaimona hän voi katsella aitiopaikalta suomalaisen ja ranskalaisen elämänmuodon eroja. Kirjaa varten hän on haastatellut lukuisia ihmisiä, niin asiantuntijoita kuin erilaisia pariskuntiakin.

On kiehtovaa huomata, miten jo pieni ranskalaisuusnäkökulma voisi tuoda parisuhteeseen uutta säväystä. Siinä missä me suomalaiset menemme paljolti lasten ehdoilla, ranskalaiset nostavat parisuhteen hoitamisen päällimmäiseksi. Parisuhteeseen halutaan panostaa, huomata toinen sanoin ja teoin, viettää aikaa yhdessä. Estetiikka on arvossaan, itsestä huolehtiminen ja huolitellulta näyttäminen tärkeää – arvostusta niin itseä kuin toistakin kohtaan. Kun tämä kivijalka on kunnossa, päälle on hyvä rakentaa koko perheen, niin vanhempien kuin lastenkin, hyvinvointia.

Suomalaisuudessa on suuret hyveensä ja tuttuutensa, se on rakasta. Silti kirjaa lukiessa havahtuu Liikanen-Rengerin huomioon, että korostunut tarpeemme selvitä kaikesta yksin ja pärjätä ilman apua tekee elämästä ajoittain myös karua. Missä elämänilo, joie de vivre? Kyllä suomalainen nainenkin, se hänen romanttinen puolensa, nauttii saadessaan kukkia ja iloitsee herrasmiehen avaamasta ovesta, kehuista ja kohteliaisuuksista. Toisaalta mukavuudenhalussakin on puolensa ja kotiin päästyään on mukava vaihtaa kotiverkkareihin; tapa, joka kirjan mukaan ei kuulu ranskattaren tyyliin ollenkaan.

Vaikka ranskalaiset panostavat paljon parisuhteeseen, se ei suinkaan pelasta avioeroilta ja pettämiseltä. Hyvinkin hoidettu ja vaalittu parisuhde muuttuu ajan mittaan ja romantikko alkaa kaivata intohimoa ja rakastumisen huumaa. Kirjan mukaan ranskalaiset eivät kuitenkaan suhtaudu pettämiseen kovin ankarasti. Muistan nähneeni kyselytutkimuksen, jonka mukaan Ranska on myötämielisin maa suhteessaan uskottomuuden ja syrjähyppyjen anteeksiantamiseen.

Suomalaisesta näkökulmasta kohtuus on ehkä jossain siellä keskellä, harmaalla alueella. Kyllä suomalaisestakin miehestä löytyy herrasmiestä, se vain toteutuu hieman toisessa muodossa ja maltillisemmin. Mutta haittaakaan ei ole, jos nappaamme pientä ranskalaista vivahdetta omaan arkeemme ja muistutamme itseämme siitä, mistä kaikki alkoikaan. Silloin ennen lapsia.

Helena Liikanen-Rengeriltä kannattaa lukea myös hänen aiempi kirjansa Maman finlandaise, joka kertoo hänen ensimmäisistä vuosistaan Ranskan Rivieralla.

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.5.2018 

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Onnellisuuksien oivaltaja







Markku Ojanen
PS-kustannus, 2018
334 s.


Netti on pullollaan erilaisia onnellisuusohjeiden listauksia ja
elämäntapaoppaita ilmestyy tasaiseen tahtiin joka vuosi. Mutta mitä onnellisuus pohjimmiltaan on ja millaiset ohjeet auttavat pysyvämpään muutokseen? Onnellisuuden määrittely on pohdituttanut ihmistä iät ajat, mutta sen konkreettinen tutkimus on suhteellisen nuorta. Markku Ojanen, onnellisuusprofessoriksikin nimetty psykologian emeritusprofessori, on julkaissut useita kirjoja onnellisuudesta eri näkökulmista. Hänen uusin kirjansa Onnellisuuksien oivaltaja on kattava kuvaus onnellisuuteen liittyvästä tieteellisestä tutkimuksesta.

Nytpä mielenkiintoni herää! Kuinka niinkin subjektiiviselta tuntuvaa asiaa kuin onnellisuutta voidaan tutkia tieteellisesti? Äkkiseltään kun sen mieltäisi olevan pitkälti mutu-tuntumaa ja merkityskin erilainen eri ihmisille. Me suomalaiset loistamme kansainvälisissä onnellisuustilastoissa, vaikkei sitä sateisenharmaan katukuvan kulkijoista aina voisi pääätelläkään.

Aluksi Ojanen erottaa toisistaan kaksi erilaista onnen tilaa. Tyytyväisyysonni on varsin pysyvää ja ikään kuin kokonaisnäkemystä omasta elämästä, kun sen sijaan tunneonni vaihtelee päivästä ja tilanteesta toiseen. Tämän erottelun jälkeen onkin luontevaa tarkastella, kuinka paljon eri tutkimusten mukaan onnellisuutemme on geenien ja ympäristön sanelemaa ja mikä paletissa jää oman tahdon osuudeksi. Elämänmuutokset ja traumat tuovat mukanaan asioita, joihin on vaikea sopeutua. Kulttuurien erilaisuus ja se, miten yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä arvotetaan eri puolilla maailmaa, vaikuttaa suuresti myös onnellisuustutkimuksessa. Myös valtioiden elinoloissa, vauraudessa ja vakaudessa on suuria eroja ja se näkyy kansainvälisessä vertailussa. Kielten erot ja onnellisuutta kuvaavien sanojen merkitykset voivat myös aiheuttaa virhettä kansainvälisessä vertailussa; se mitä amerikkalainen rakastaa (love), voi suomalaiselle olla laimeammin vain kivaa.

Mitä sitten voi tehdä onnellisuutensa hyväksi? Ojanen käsittelee onnellisuuden tutkimusta sekä yhteiskunnan että yksilön näkökulmasta. Erityisen mielenkiintoista on katsaus suosittuihin onnellisuusohjeisiin ja niiden käyttökelpoisuuteen tutkimusten pohjalta. Liiallinen onnellisuuden tavoittelu voi jopa toimia itseään vastaan. Ilahduttavaa on se, että vanhat arkijärjenkin sanelemat konstit toimivat parhaimmin – vaali siis ihmissuhteitasi, katso silmiin, kannusta ja kiitä. Kultainen sääntö pätee siis yhä!

Julkaistu Kirjavinkeissä 13.5.2018