Sweet Manhattan

Liisa Simola
Bazar, 2018


Tänä vuonna jo parikin toimittajan työstä kertovaa kirjaa on sävähdyttänyt minua mielenkiintoisuudellaan. Aleksi Mainion Erkon kylmä sota pullisteli Helsingin Sanomien historiaa, sittemmin Staffan Bruun julkaisi Huvudstadsbladetista omaelämäkerrallisen kirjan Mies, joka rakasti uutisia. Näistä kahdesta olikin hyvä jatkaa kolmanteen, Liisa Simolan kirjaan Sweet Manhattan. Tosin yhteneväisyydet Staffan Bruunin tai Erkon toimittajien työhön karisevat heti alkuunsa, niin ainutlaatuiseen seurapiiritoimittajan maailmaan Liisa Simola vie lukijan mukanaan.

Nuori toimittaja Simola turhautui lehden tekoon heti työuransa alussa Suomessa. Suunnitelmat menivät uusiksi parissa päivässä ja parikymppinen nainen oli jo matkalla kohti Jerusalemia. Hän kirjoitteli juttuja suomalaislehdille ja piti taidegalleriaa. Mielessä kypsyi jo uusi suunnanmuutos ja vuonna 1969 hän muutti New Yorkiin. Vastassa oli säkenöivä, tuhansien mahdollisuuksien kaupunki, mutta menestymisen esteet oli raivattava itse. Tarmokas ja päättäväinen nuori nainen järjesti työnsä puitteet ja suunnitteli oman strategiansa – ja haastatteli yli kolmen vuosikymmenen aikana lukuisia elokuva- ja taidemaailman tähtiä. Hän tapasi dieettiguruja, kuningattaria, presidenttejä ja näiden puolisoita. Haastattelujen järjestymiseen tarvittiin peräänantamattomuutta ja usein varmasti pelisilmää ja onneakin. Simola onnistui saamaan esimerkiksi Yoko Onon haastattelun tilanteessa, jossa tämä oli systemaattisesti kieltäytynyt kaikista haastatteluista. Joskus tapaamiset järjestyivät hyvinkin nopealla aikataululla, kuten esimerkiksi kuningatar Faridan haastattelu heti seuraavan päivän lounaalle.

Ja kaikki taustatyöhän tehtiin tuolloin vielä ilman Googlea! Simolan haastateltavat edustivat eri kansallisuuksia, tulivat eri kulttuureista, joten haastetta hyvälle pohjatyölle varmasti riitti. Kun hän päätti lähteä tutustumaan 1980-luvun Harlemiin, suurena haasteena oli ylipäätään löytää taksikuski, joka suostuisi viemään hänet ”valkoisen miehen painajaisen” seudulle. Erään tv-haastattelun mukaan Liisa Simola arvioi kirjoittaneensa tuolloin noin 140 lehteen ympäri maailmaa. Hän osasi tehdä työstään hyvää bisnestä ja toisaalta myös ystävystyi monien kuuluisuuksien kanssa ja tapasi heitä usein muutenkin kuin haastattelujen merkeissä.

Sweet Manhattanin luvut on jaoteltu kätevästi eri vuosikymmenille, joten kirja on samalla katsaus eri aikakausien tärkeimpiin tapahtumiin, muotiin sekä musiikki- ja elokuvamaailman tähtihetkiin. Lue ja nauti!

Julkaistu Kijavinkeissä 27.10.2018

Kirottu kauneus

Cecilia Samartin
Bazar, 2018



Tarina alkaa dramaattisena uudenvuodenyönä Las Vegasissa. Nuori nainen Inesa onnistuu pakenemaan isännältään ja jatkaa karkumatkaa kahden itseään nuoremman tytön, Karlan ja Sammyn kanssa. He ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, mutta jakavat yhteisen kohtalon. Inesa ja Karla ovat kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden uhreja, tuottoisan seksiteollisuuden kauppatavaraa. Sammy, iältään vielä saparopäinen koulutyttö, on myös joutunut hyväksikäytön kohteeksi ja lopulta lähtenyt karkuun tukalaa tilannettaan.

Tyttöjen pakomatkan rinnalla avataan vuorotellen tapahtumia, jotka veivät heidät nöyryyttävään elämään Las Vegasin valoissa. Moldovalainen Inesa on rakastunut ja valmistautuu häihinsä, mutta joutuu raa’asti kidnapatuksi. Meksikossa Karla rakastuu väärään mieheen ja perhesuhteetkin ajavat nuoren tytön ahtaalle. Pahinta on lukea pienestä Sammysta, joka haaveilee äitinsä kanssa Kalifornian auringosta mutta päätyy kuitenkin jäämään oman epäonnensa nojaan. Haaveet ja unelmat vaihtuvat pahoinpitelyiksi, vankeudeksi ja ihmisarvon polkemiseksi. Äidin kotiruoan sijaan päivän ateria haalitaan Mäkkärin asiakkaan jälkeensä jättämistä tähteistä. Ainut toivo heillä on lopulta toisissaan, kaiken loan ja alistamisen alla sykkii yhä ilo ja ystävyys.

Kirjan loppusanoissa Cecilia Samartin toteaa kirjan tyttökolmikosta: ”Heidän matkansa perustuu niin kammottaviin tositarinoihin, että minun oli välillä vaikea uskoa, että kukaan voi kokea mitään sellaista ja silti selviytyä.” Tähän epäuskoisuuteen on lukijana helppoa – mutta tuskallista – yhtyä. Pahuutta ei pääse pakoon. Lapset ja naiset ovat kauppatavaraa, konkreettisesti vankeja ja parittajansa omaisuutta. Silti kirjan kannessa liihottavat mitä kauneimmat perhoset ja Samartinin tekstissä on lämpöä ja rakkautta. Kirottu kauneus on lukukokemuksena tunnelmaltaan aivan toisenlainen kuin aiemmin ilmestynyt Mofongo. Toinen kerta vahvistaa sen, että jatkossakin tartun Samartinin uutuuksiin suurin odotuksin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 4.10.2018

Kolmasti naukui kirjava kissa

Alan Bradley
Bazar, 2018




Mitähän tuostakin tytöstä vielä tulee? Ikää on vasta kaksitoista vuotta ja ansioina jo monen monta selvitettyä rikosmysteeriä. Flavia de Lucella on taianomainen kyky saattaa itsensä lainrikkomusten ja elottomien ruumiiden tapahtumapaikoille.

Flavia-sarja on edennyt kahdeksanteen osaansa. Flavia palaa neiti Bodycoten tyttökoulusta Kanadasta kotiinsa Buckshawin kartanoon. Riemullisen tervetulojuhlan sijaan Southamptonin satamassa on vastassa vain apea Dogger. Flavian isä makaa sairaalassa ankaran keuhkokuumeen kourissa. Ja Flavian sisarukset – no, se asetelma on hyvin pitkälti ennallaan: ”Olin ollut huoneessa alle minuutin ja veitset oli jo otettu esiin”. Pitkästä erosta huolimatta aamiaispöydässä alkaa tuttu sanailu ja nokittelu.

Perheen jälleennäkeminen sujuu valjuissa tunnelmissa, joten Flavia lähtee tapaamaan pastorin Cynthia-rouvaa. Flunssainen Cynthia pyytää Flaviaa toimittamaan läheiseen kylään herra Sambridgelle kirjekuoren. Flaviaa lupaa ilomielin hoitaa asian, onhan hänellä ystävänsä ja mitä parhain kulkuvälineensä mukanaan, polkupyörä Gladys. Ja kun salapoliisitarinaa eletään, niin mitäpä muuta määränpäässä odottaisi kuin vainaja. Hänen lisäkseen talossa pyörii kirjava kissa kuin kotonaan. Flavia on ensimmäisenä paikalla ja saa tutkailla tilannetta hyvän tovin, ennen kuin ilmoittaa tapahtuneesta virkavallalle. Vainajan kohtalo vaikuttaa vallan erikoiselta, kysymyksessä saattaa hyvinkin olla julma rikos. Ja naapurustossa heilahtava verho ikkunassa paljastaa, että hänen läsnäolonsa on huomattu.

Millainen mies Sambridge oikeastaan oli – tarkemmat tutkimukset osoittavat, että monikin asia voi tässä keississä kääntyä vielä päälaelleen. Nyt ei enää Gladysin apukaan riitä, kun mysteerin selvittely vaatii junareissuja Lontooseen, salamyhkäisiä puheluja ja erikoisia tapaamisia. Ehkä aika Kanadassa on kypsyttänyt Flaviaa, sillä hänellä on aivan uusia tapoja ottaa tilanteet – ja myös omat tunteensa – haltuun.

Väliäkös hällä, jos tarinassa on runsaasti epäuskottavia käänteitä. Nuoren salapoliisittaren seikkailuissa se on ihan sallittua. Jännitystä tärkeämmäksi ainakin aikuislukijalle nousee Bradleyn nerokas sanankäyttö tuoreine ilmaisuineen. Ja tunnelma! On helppo tuntea ihollaan Buckshawin kartanon huoneiden hämärä koleus ja jalkaantua Flavian mukana pienen kylän raitille. Lisäksi Bradley heittää jälleen uuden ”koukun” kirjan loppuun niin, että tiedän löytäväni jälleen syksyllä itseni Flavian seurasta ja uusista seikkailuista.

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.4.2018

Maorien laulu

Sarah Lark
Bazar, 2017


Maorien laulu kahlitsi minut sohvan lukunurkkaan kahdestakin syystä. Kirjassa on järkälemäiset yli 860 sivua, joten sitä ei noin vain kantele mukanaan. Toisekseen tarinassa on ajoittain draamaa niin, että lukemista on mahdotonta jättää kesken. Pitkästä aikaa kirja, jota luin yöunia uhmaten pikkutunneille!

Sarah Larkin Uusi-Seelanti -sarjan aloitti Valkoisen pilven maa. Se keskittyi Helen Davenportin ja Gwyneira Silkhamin, kahden juuriltaan englantilaisen naisen tarinaan ja kuvasi heidän juurtumistaan uuteen kotimaahansa Uuteen-Seelantiin. Nyt 40 vuotta on vierähtänyt, Gwyn asuu Jamesinsa kanssa yhä Kiwardin lammasfarmilla ja Helenillä on pieni majatalo johdettavanaan. Molemmat naiset ovat myös jo isoäitejä. Maorien laulu nostaa esiin uuden sukupolven ja sukusaagan keskiössä ovat nyt lastenlapset Elaine O’Keefe ja Kura Warden.

Historia toistaa itseään ikävällä tavalla, sillä Elaine ja Kura kokevat isoäitiensä tapaan kovia rakkauselämässään. Erityisesti Elaine saa pettyä ankarasti. Ensin hänen ensirakkautensa lankeaa kerrasta serkkutyttö Kuran pauloihin ja seuraavan miehen kanssa elämä muuttuu painajaiseksi. Kuran suurin rakkaus on musiikki ja hän tarvitsee vierelleen miehen, joka auttaa häntä toteuttamaan unelmansa. Tie tähtiin ja maailman oopperasaleihin on kuitenkin kivinen ja monella mutkalla. Nuoret naiset joutuvat kovien valintojen eteen elämässään, mutta kunnon kehitystarinan tavoin pettymykset kääntyvät lopulta voitoiksi.

Eletään siis 1800-luvun loppua ja maorien ja Euroopasta saapuneiden pakehojen rinnakkain elo on vieläkin varsin nuorta. Toisaalta yhteiskunnalliset erot korostuvat, toisaalta kasvetaan naapureina ja kulttuurit sekoittuvat – onhan Kura Warden itsekin puoliksi maori. Kakkososassa lammasfarmareiden rinnalle nousevat uudenlaiset miehet, kun tapahtumapaikat siirtyvät nummilta kaupunkiin ja kaivosten liepeille.

Sarah Lark osaa todellakin draamaruuvia kiristää ja pitää lukijaa otteessaan. Kuitenkin kun viimeinen sivu on käännetty, tarina myös päästää irti, eikä aiheuta sen syvempää pohdintaa – kunnon viihdettä siis.

Julkaistu Kirjavinkeissä 6.11.2017

Kuolleet linnut eivät laula

Kuva:  © Bazar Kustannus

Alan Bradley
Bazar, 2017





Loppusoinnun kaiku kalmistossa, Flavia de Luce -sarjan edellinen osa, hätkäytti lukijansa loppulauseessa hykeryttävällä paljastuksella: Flavian äiti on löytynyt. Vuosikymmenen epätietoisuus äidin ja vaimon kohtalosta on leimannut koko perheen elämää Buckshaw’n kartanossa. Omaan maailmaansa ja filateliaan uppoutuneesta isästä ei ole ollut täysimittaiseen vanhemman rooliin ja Flavia ja hänen kaksi sisartaan ovat varttuneet omillaan ja kahteen henkilöön typistyneen palveluskunnan seurassa. Äidittä kasvaneen Flavian selviytymiskeino on ollut intohimoinen paneutuminen kemian saloihin ja oma laboratorio on auttanut myös monen murhamysteerin selvittämisessä.

Murhatta ei selvitä tälläkään kertaa. Flavia perheineen on juna-asemalla vastaanottamassa äitään Harrietia, kun vieras mies kuiskaa arvoituksellisen viestin Flavian korvaan. Seuraavassa hetkessä tämä muukalainen kuolee junan alle. On syytä olettaa, että kyse ei ole pelkästä vahingosta, vaan joku on tuupannut miehen kuolemaan.

Harrietin kohtalo on kuitenkin päällimmäisenä koko suvun mielessä. Aiemmissa kirjoissa olemme tottuneet Flavian alituisessa liikkeessä oloon, jota siivittää inhimilliset ystävän piirteet saanut Gladys-polkupyörä. Nyt keskitytään elämään kartanolla, kerrataan entisiä aikoja ja Harrietin menneisyyskin aukeaa uudessa valossa. Flavia uskoo kemian voimaan enemmän kuin koskaan nyt, kun hän haluaa auttaa perhettään. Lopulta tarina kiertyy kasaan niin, että rautatieasemalle kuolleen miehen kohtalo on osa de Lucen suvun vanhoja salaisuuksia.

Nokkela ja näppärä Flavia on tässäkin tarinassa, mutta silti näin suuren elämän käännekohdan keskellä tapaamme uudenlaisen, vakavamman ja kypsemmän tyttösen. Flavia oli vain yksivuotias, kun hänen äitinsä katosi. Nyt hän saa vastauksen moniin kysymyksiin vuosiensa varrelta.

Toivottavasti sinäkin tulit uteliaaksi ja haluat tietää, miten ja missä merkeissä perhe ottaa Harrietin vastaan rautatieasemalla. Winston Churchill oli paikalla, ole sinäkin!

Julkaistu Kirjavinkeissä 13.6.2017

Kävikö käry? - Vakuutusetsivien parhaat tarinat

Christian Rönnbacka
Bazar, 2017



Suokaa anteeksi, että nauran - siinä ei sinänsä ole mitään huvittavaa, että yhteisvastuullisesti maksamme vakuutusmaksuissamme myös vakuutusvilpit ja huijaukset. Silti tämä Rönnbackan kirja on hilpeintä, mitä olen vähään aikaan lukenut. Ihmisen mielikuvituksella ei ole rajoja ja oman hyödyn tavoittelussa se oikein kukkaan puhkeaakin. Tarinankertojan lahjoillaan Rönnbacka on koonnut vakuutusetsivien parhaista tarinoista hulppean kokoelman hyviä suunnitelmia, joita ei kuitenkaan ole mietitty ihan loppuun asti. Tai edes puoliväliin, sillä vastassa on pieni mutta pätevä vakuutusetsivien ammattikunta. Useimmilla heistä, kuten Rönnbackalla itselläänkin, on poliisitausta. Ihmisluonteen vivahteet ovat tulleet tutuiksi ja tutkintatyöhön kouliinnuttu.

Kirjan aluksi luodaan ytimekäs katsaus vakuuttamisen historiaan Suomessa. Jo ennen vakuutustoiminnan alkamista oli syntynyt käytäntöjä, joiden avulla pyrittiin turvaamaan kansalaisen selviäminen tulipalon aiheuttamasta katastrofista. Tärkeä osa tätä paloapua oli määräaikainen verovapaus ja yhtenä erikoisuutena siihen liittyi myös lupakirja kerjuun suorittamiseen kihlakunnan alueella. Tuolloinkin oli jo selvää, että avun piti pysyä kohtuuden rajoissa niin, että ylimääräistä hyötyä ei vahingosta kertyisi. Osattiin sitä ennenkin myös avittaa talopaloa alkuun. Joskus vain vallitsevat olosuhteet olivat sellaiset, että petoksen tutkinta saattoi käydä tutkijan hengen päälle - ainakin Härmässä puukkojunkkareiden kaudella.

Monet kirjan esimerkkitapauksista liittyvät tekaistuihin tai muunneltuihin auto- ja liikenneonnettomuuksiin. Kekseliäis hukkaa myös alvariinsa tavaroita matkoillaan ja neuvokas kehittää itselleen työkyvyttömyyden. Aina paremman vastineen sijoitukselleen saa, jos varmuuden vuoksi vakuuttaa itsensä useammassa vakuutusyhtiössä. Kaikista eksoottisimpana kirjan tarinoista jäi kuitenkin mieleeni koiranpentu, joka kävi synnytysten välissä pakastimessa ja syntyi aina uudestaan kuolleena. Tässä liikutaan jo melkeinpä yliluonnollisten ilmiöiden rajoilla, jonkin sortin epäonnistuneen kuolleista herättämisen äärellä.

Rönnbackan lennokasta tekstiä lukiessa unohtaa, että kyseessä on tietokirja. Monen vakuutuspetostehtailijan usko omaan nerokkuuteensa hämmästyttää. Näiden tarinoiden perusteella petokset ovat ennen kaikkea viekasta peliä ja keino tehdä helppoa rahaa, jos kohta varmasti on niitäkin, jotka etsivät epätoivoisina keinoa selvitä ahdingostaan.

Nyt kun poliisit, tulli ja pelastusviranomaiset ovat saaneet omat sarjansa televisioon, niin seurattavaa riittäisi taatusti vakuutusetsivän työn esittelyssäkin. Eipä taida kahta samanlaista päivää olla siinäkään työssä.

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Juva Rock City

Vesa Kontiainen
Bazar, 2017






Siitähän se lähti sitkeä kevätflunssa lopulta helpottamaan, kun sain luettavakseni tämän yli 500-sivuisen opuksen. Sivu sivulta oireilu helpotti ja sain nostaa lääkärin anteliaasti määrämien kuusisataisten Buranoiden purkin takaisin hyllyyn tulevia terveydellisiä takapakkeja odottamaan. Annas kun arvaan, kirjan ilmestyminen painosta on ollut erityisen odotettua näillä kulmilla ja näiltä kulmilta maailmalle lähteneillä, jos toki kirjalla on tuhdisti kiinnostavaa annettavaa laajemmallekin yleisölle.

Juvan legendaarinen Kaarihalli liittyy vankasti Kontiaisten perheeseen. Vesa Kontiaisen äiti Irma toimi Kaarihallin toiminnanjohtajana ja vastasi esiintyjäjärjestelyistä vuosina 1977-1986. Nyt kirjaa lukiessa olen voinut palauttaa mieleeni kuvan kahvion puolella hääräävästä hyväntuulisesta mutta samalla tarmokkaan topakasta naisesta. Myös isä Eino on ollut tuolloin tiiviisti mukana, ja hänen lausahduksiaan lukiessa todella toivoisin, että voisin hänetkin muistaa. Huikeita persoonia molemmat, eikä heidän vaikutuksensa jatkon kannalta jää epäselväksi. Rispektiä riveillä ja rivien välissä, kyllä.

"Ei nuo helsinkiläiset tiiä sahoista sitten yhtään mittään. 

Saha ei ou mikkää leikkikalu vuan työkalu. 

Eppäilenpä vahvasti oisko tuosta pojasta oikeesti mehtähommiin."

Eino Kontiaisen värikkäät repliikit ovat varsinaisia ilopiikkejä kirjassa. Pääsipä hän antamaan ylläolevan arvion Maukka Perusjätkästäkin, joka vieraili Kaarihallilla syyskuussa 1980. Einoa tarvittiin käynnistämään Maukan saha, ennen kuin show pääsi alkamaan. Maukka oli sen verran erikoinen persoona Partner-sahoineen, että tuo ilta on jäänyt itsellekin hyvin muistiin. Kylällä ilta muistettiin ainakin jonkin aikaa myös siitä, että juuri istutetut vaahterat kylänraitin varrella olivat kärsineet vaurioita. Vaahterauutinenkin palasi mieleen, joskaan en olisi osannut sen ajankohtaa enää millään tapaa aikajanalle asettaa. Vaahteroita paremmin muistan jopa pyytäneeni pieneen punamustaan muistivihkoon Maukan nimikirjoituksen. 

Hurriganes, Ratsia, YÖ... Vaikka teksti sinänsä oli nopealukuista, niin monen kappaleen kohdalla piti minun vaipuman muisteloihin. Todellakin, halliahan kuului kiertää yksisuuntaisesti ja - todellakin - nousu kahvioon tapahtui mutkitellen rappusilla istuskelevia väistellen...

Joulukuussa 1997 Hotelli Juvan Koivuniemi tarvitsi rokkimiehen järjestämään Hotelli Juvaan ohjelmaa. Hotellin tähti-illat saivat alkunsa. Jos on paikallaan luonnehtia Kaarihallia legendaariseksi, niin paljon on muisteltavaa myös "Hotskun" tähti-illoista. Huomaan, että parhaimmin mieleenjääneet illat liittyvät artisteihin, jotka edelleenkin näen mieluusti joka vuosi.

Ja entäs sitten? Tuli Puustockit, Metsä Rokkaat ja Juva Rokkaat. Ja monta muuta. Ai että rockin monitoimimies, moniottelija? Omien, lukemisen herättämien muisteloiden rinnalla on mielenkiintoista päästä näkemään

Kuva: bloggaajan

kirjan myötä myös sitä valtavaa taustatyötä mikä keikkojen ja tapahtumien taustalla tehdään. Tilanteet vaihtelevat ja muutokset voivat yllättää ihan viime minuuteillakin, kyseessä on isot rahat ja yleisön suuret odotukset. Toisaalta taustalla toimitaan myös syvästi henkilökohtaisella tasolla, artisteista tulee tuttuja, ystäviä, luotettuja. Musiikki ei ole tavara, jolla on hintalappu - se on myös tunteita, elämyksiä, elämäntapaa. Kirjan kannessa se sanotaan tiivistetysti: Festarijärjestäjän taivas ja helvetti.


Kontiaisen kirjassa on tarkat esiintyjälistat niin Kaarihallin, Hotellin tähti-iltojen kuin Juvan

Kuva: bloggaajan

festareidenkin osalta. Samoin ylös on kirjattu esittelyjä juvalaisista bändeistä. Loppupuolella tuntuu, että teksti menee jo hieman luettelomaiseksi kaikesta tavarasta - no kun on kaikki kattavasti koottu yksiin kansiin, niin 500 sivua ja rapiatkaan ei tahdo riittää. Hienoa on myös se, että mukaan on saatu paljon kuvia ja artistien itsensä muisteloita Juvasta ja Juvan tapahtumista. Kuinka ollakaan, monen artistin mieleen on jäänyt erinomaiset järjestelyt Juvalla - aina täytekakkua myöten.



Lopuksi vielä kehut noista Kaarihallin aikaisista lehti-ilmoituksista. Niissä on jotain niin symppissöpöä:

Nuoret suosikkipojat saapuvat, nyt vuorossa toivottu nuorisobändi POPEDA.

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta, jolle lämpimät kiitokset kirjan kolahtamisesta postilaatikkoon.

http://www.adlibris.com/fi/kirja/juva-rock-city-9789522793959

Torjuttu

Emma Chase
Bazar, 2016



Hohdokkaamminkin voisi uuden kirjavuoden julistaa alkaneeksi, mutta viime viikot on menty vain kevyin kokeiluin, josko johonkin kirjaan jaksaisi keskittyä. Uuvutusta monella rintamalla ja siihen päälle päätteeksi kunnon korkeakuumeinen flunssa tai peräti influenssa. Kirjaa jos toistakin siinä kokeilin ja Torjutun sitten jaksoin loppuun asti - sopivan kevyttä ja helposti soljuvaa. Itse asiassa ihan kelpohyvää viihdettä. Kyllä, se oli ihan tekstin ajoittainen särmikkyys, joka sai hihittelemään itsekseen kesken lukusession. Ei omaa rataansa sahaileva kuume.

Järjestelmällisyys ei (tälläkään kertaa) olisi ollut pahasta, Kate Brooksiin ja Drew Evansiin tutustumisen olisi voinut aloittaa jo Emma Chasen esikoisromaanista Taklattu. En ollut mielessäni ehtinyt edes saattaa Katea ja Drewia yhteen, kun jo jouduin todistamaan heidän erilleen repiviä ristiriitojaan. Olisin halunnut tavata vielä kesyttämättömän playboyn, jonka Kate mitä ilmeisimmin on saanut polvilleen. Mikään lapanen Drew ei toki ole tässäkään kirjassa, mutta määrittelystä naistenmies on kuitenkin t-kirjain pudonnut matkalle.

Tarina etenee Katen kertomana hauskasti silloinkin, kun pieni vääriymmärrys johtaa ajatukset suuriin harhalaukkoihin ja kaksi ihmistä myllää elämänsä pahoille mutkille. Mittasuhteet ovat samat usein tosielämässäkin. Kärpäsestä saa helposti härkäsen, kun puhutaan eri asioista ja tulkitaan kuultua omista tunteista käsin. Katesta löytyy temperamenttia, kun hän pakkaa kassinsa ja häipyy äitinsä hoiviin katastrofin keskellä. Onneksi on ympärillä tukijoukot, jotka kannattelevat - ja myös se yhteinen välimaasto, josta tihkuu tietoja "vastapuolille."

Torjuttu ei ole mikään suurten yllätysten kirja, mutta kiihkeät käänteet vievät silti lukijaa kohti sopivaa ja odotettua päätöstä. Torjuttu on viihdettä, jossa tunteet ja erotiikka jylläävät. Tuoretta ja virkistävää sanahelinää flunssasta toipujalle tai muuten vain hetkeen, jolloin kesähelteen tai muun kätevän syyn varjolla aivokapasiteetti käy alikierroksilla. Kun ei aina tartte.

Suudelkaa minua

Katherine Pancol
Bazar, 2016




Katherine Pancol on julkaissut 17 kirjaa ja hänen kirjansa ovat olleet myyntimenestyksiä niin kotimaassa Ranskassa kuin muuallakin maailmassa. Suomeksi on aiemmin käännetty kaksi trilogiaa ja nyt uusimpana alunperin vuonna 2003 ilmestynyt Embrassez-moi – Suudelkaa minua. Tuorein kirja jatkaa trilogioista jo tuttua naiseuden tematiikkaa ja antaa voimakkaiden tunteiden viedä henkilöhahmojaan.

Kirjailijan itsensä tapaan myös hänen luomansa henkilöt ovat kosmopoliitteja ja tälläkin kertaa maapallo on yhtä suurta kylää: New Yorkia, Pariisia, Hollywoodia, Tsekkiä.

Tarinan keskeisin henkilö on ranskalainen Angela, joka kertaa elettyä elämäänsä ja sen kipukohtia. Angela palaa ajatuksissaan aikaan, jolloin hän asui New Yorkissa ja mykkäelokuvan tähti Louise Brooks oli hänen hyvä ystävänsä. He olivat vahvoja ja itsenäisiä naisia, silti niin rakkauden ja miesten vietäviä – ja halun, jota ei kahlita. On palattava aina lapsuuteen saakka, jotta voisi ymmärtää pohjan, jolle he ovat oman naiskuvansa rakentaneet.

Miehet ovat Pancolin kirjoissa selvästi toissijaisia olentoja. Ranskalainen Virgile, Angelan luotettu ystävä, saa kuitenkin tukevasti lihaa luidensa ympärille tässä tarinassa. Virgilen voi hyvin nähdä sielunsa silmillä “määkimässä” vanhaa Tom Jonesin hittiä, tanssahtelemassa ympäri asuntoa ja viheltelemässä huolettomasti. Angelan ja Virgilen yhteiselo on mutkatonta, mutta Virgilelläkin on omat salaisuutensa ja tragediansa.

Suudelkaa minua on kirjaksi palapeli, jonka osaset ovat alkuun turhankin levällään. Tarina lähtee aukeamaan vasta kunnon lukurupeaman jälkeen. Tämä ei mielestäni yllä aiempien trilogioiden viihdyttävyyteen, mutta ihan kelvollista luettavaa kuitenkin. Pancol on tehnyt mielenkiintoisen ratkaisun kirjoittaessaan fiktiiviseen tarinaan mukaan oikean mykkäelokuvan tähden, vuonna 1906 Kansasissa syntyneen Louise Brooksin. Nauhoitteiden kautta Louise kertoo elokuvantekoajoistaan ja hänen muistelmissaan vilahtelee Howard Hawks, Chaplin ja moni muu sen ajan nimi. Niin no, emmehän me oikeastaan tiedä, ovatko Angela ja hänen miehensäkään kovin fiktiivisiä…

Julkaistu Kirjavinkeissä 8.11.2016

Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Alan Bradley,
Bazar,
2016


Flavian ystävien riemuksi Alan Bradleyn Flavia De Luce -sarjasta on nyt ilmestynyt jo viides osa suomeksi. Nokkela 11-vuotias salapoliisitar on elementissään, kun Bishop’s Laceyn kylän kateissa olleen kanttorin ruumis löytyy kirkon kalmistosta. Mestarimyrkyttäjäksikin mainittu Flavia on ensimmäisenä paikalla, eikä aikaile käynnistää omia tutkimuksiaan rikoksen ratkaisemiseksi.

Eletään siis pääsiäisen alusaikaa 1950-luvun Englannissa. Bishop’s Laceyn maalaiskylässä valmistaudutaan kylän suojeluspyhimyksen Pyhän Tancredin kuolinpäivän 500-vuotisjuhliin. Pyhimyksen hauta on päätetty avata juhlan kunniaksi. Kuinka ollakaan, pyhäinjäännösten sijaan hautausmaalla tuleekin huomattavasti nuorempaa vuosikertaa vastaan. Ei riitä, että haudasta löytyy kirkon urkurin ruumis – karmea löytö on myös naamioitu erittäin kummallisesti. Tapaus on omiaan järkyttämään hiljaisen kylän elämää ja kysymyksiin on kaivettava vastaukset vaikka sitten sieltä hautakiven alta. Käänteissään hitaanpuoleinen poliisi tarvitsee rinnalleen Flavian terävää älyä.

Flavia viettää aikaa myös kirkossa, sillä hänen siskonsa Ophelia – perheen kesken Feely – on varautunut toimimaan kanttorin sijaisena ja harjoittelee tiiviisti Pyhän Tancredin juhlaa varten. Isänsä määräyksestä Flavia on mukana siskonsa turvana. Yhden urkupillin sointi on pahasti pielessä ja Flavia arvelee syyksi lepakkoa. Urkurin kohtalon paljastuttua urkujen ympäristö käy entistä kiinnostavammaksi. Poliisin ja Flavian lisäksi tapaus on saanut liikkeelle myös salapoliisiromaanien ystävän ja kirkon kuoron johtajan neiti Tantyn sekä yksityisetsivä Adam Sowerbyn. Yleensä hyvin omin päin toimiva Flavia ryhtyy tällä kertaa jopa varovaiseen yhteistyöhön Sowerbyn kanssa.

Ellei Flavian perheen elämä ole tullut aiempien kirjojen myötä tutuksi, tärkeimmät puitteet kerrataan kyllä tälläkin kertaa. Flavia asuu filatelisti-isänsä ja kahden siskonsa kanssa vanhan ajan brittikartanossa, jonka loiston päivistä on hyvin vähän jäljellä. Yläluokkaisen elämän muistona kartanossa on edelleenkin kaksi palvelijaa, keittäjä rouva Mullet ja yleismies Dogger. Nyt taloudellinen ahdinko on kuitenkin käynyt niin syväksi, että perheen koti on vaarassa joutua myyntiin. Aiemmista kirjoista poiketen Flavia ei enää teekään alituiseen sisaruksilleen kepposia ja ilkeyksiä, ehkä tilanteen vakavuus saa heidät jopa tuntemaan hetkellistä yhteenkuuluvuutta. Enimmäkseen äiditön Flavia kuitenkin viilettää päivät omissa menoissaan ja tekee kemiallisia kokeitaan laboratorionsa uumenissa. Leikkikavereista ei ole, mutta onneksi sentään uskollinen ystävä Gladys, tuo palvelualtis polkupyörä.

Flavian seurassa voi huoletta unohtaa uskottavuuden rajat ja antaa tämän 11-vuotiaan neitosen hoidella hommat pakettiin poliisien ja kyläläisten silmien alla. Hauskaa ja erikoista onkin, miten vahvasti nämä tarinat uppoavat meihin aikuisiin. Kovin tiukkaa ikäsuositusta en sarjalle antaisi, sillä voin hyvin kuvitella nuorempien lukutoukkien elävän sydämestään mukana Flavian seikkailuissa. Aikuisempaa lukijaa kirjoissa puhuttelee jännityksen lisäksi varmasti myös äitinsä menettäneen ja jollain tapaa laiminlyödyn pärjääjälapsen kohtalo.

Ja mehän luotamme Flaviaan; hänelle eivät maatuvat kanttoritkaan ole ylivoimainen haaste. Mutta ei siinä suinkaan kaikki! Alan Bradley heittää kirjassa sellaisen loppukoukun, että jäämme malttamattomina odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.10.2016

Paluu

Paluu
Victoria Hislop


Bazar,
2016


Etsin kirjoja Kreikasta ja löysin Victoria Hislopin. Saari ja Elämänlanka olivat molemmat sen verran huimaavaa luettavaa, että tiesin jatkossakin tarttuvani jokaiseen vastaantulevaan Hislopin tarinaan. Paluu on viihdyttävä kattaus fiktiota ja tiukkaa historiallista faktaa. Kreikan sijaan nyt tarinan näyttämönä on Espanjan tuhoisa sisällissota.

Paluussa tehdään matkaa sekä ajassa että kilometreissä. Ystävykset Sonia ja Maggie matkustavat lounais-Lontoon Claphamista Granadaan salsakurssille. Tanssi kiehtoo molempia ja Soniakin saa nauttia harrastuksestaan ilman aviomiehensä Jamesin paheksuntaa. Elämä Jamesin rinnalla on taloudellisesti turvattua mutta tylsää ja ahdistavaa. Omasta rauhastaan nauttien Sonia vaeltelee Granadan katuja ja istahtaa iäkkään Miguelin kahvilaan kupilliselle, joka muuttaa hänen koko elämänsä. Sonia tosin palaa lomaviikkonsa jälkeen Englantiin, mutta matkustaa pian uudestaan Granadaan ja saa kuulla Miguelilta El Barril -kahvilan tarinan. Miguelin muistelmat vievät Sonian ja lukijan kauas 1930-luvulle. Tuolloin kahvilaa pitivät Pablo ja Concha Ramirez neljän lapsensa kanssa. Kun Espanjan sisällissota puhkeaa heinäkuussa 1936, myös Ramirezin perheen elämä murenee pala palalta.

Miguelin kerronnan myötä Sonialle selviää aivan uusia asioita myös hänen oman perheensä menneisyydestä. Tanssi, aivan erityisesti flamenco, saa aivan uuden merkityksen. Lopulta paljastuu myös Miguelin henkilöllisyys – ehkä aavistuksen ennalta-arvattavasti, mutta tarinan kannalta sillä ei ole merkitystä. Tärkeintä on Ramirezien tarinan kautta kerrottu sisällissodan tragediakuvaus. Uhka ei ole vain ulkoa päin tulevaa, vaan myös perheen sisällä tehdään erilaisia puolenvalintoja.

Heinäkuussa tulee kuluneeksi 80 vuotta Espanjan sisällissodan puhkeamisesta. Ajanjakson kauheus tyrmistyttää, mutta mitäpä auttaa silmiä sulkea totuudelta. Eurooppa on matkalla kohti maailmansotaa ja sen valmistelun piirteitä on helppo havaita Espanjan konfliktissa – onhan sitä jopa kutsuttu toisen maailmansodan kenraaliharjoitukseksi. Ehkä seuraavalla Espanjan lomareissulla ympäristöään voi katsoa hieman uusin silmin. Joka tapauksessa itse luen hyvin mielelläni naisten kertomaa sotahistoriaa, joka parhaimmillaan Hislopin tyyliin kasvaa yhteiskunnalliseksi kertomukseksi yksilö- ja perhetasolla. Asiapitoisuutensa rinnalla Paluu on joka hetki myös viihderomaani ja rakkaustarina, tunnetta täynnä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 4.7.2016

Mofongo

Mofongo
Cecilia Samartin


Bazar,
2016

Mofongo on kuin lumoava, lempeästi opettavainen satu aikuisille. Se on tarina, jota luin hitaasti nautiskellen ja josta luovuin haikein mielin – ja jonka pariin varmasti vielä palaan. Ilokseni huomaan, että kuubalaissyntyisen Cecilia Samartinin kirjoja on käännetty suomeksi jo viisi tätä aiemmin. Mainio löytö näin kesän kynnyksellä, mitä parhainta lomalukemista.

Haaveissaan kahdeksanvuotias Sebastian on maailman kuuluisin jalkapalloilija ja sankari. Todellisuudessa vaikea sydänvika pakottaa hänet jäämään pajupuun varjoon ja seuraamaan sieltä toisten lasten peliä. Välitunneilla ja koulumatkalla puristus rintakehässä pahenee entisestään, kun Sebastianin heiveröisyys ja erilaisuus herättää luokkatoverissa koulukiusaajan. Koulun jälkeen hän suuntaa isoäitinsä, Abuela Lolan luo Bungalow Havenin palveluasunnoille. Isoäidin läsnäolo rauhoittaa terveytensä kanssa kipuilevaa poikaa.

Lapset ovat huolissaan Lolan pärjäämisestä ja ovat asettaneet omat ehtonsa yksin asumiselle; ruoka tuodaan valmiina läheisestä vanhainkodista eikä kynttilöitä saa sytytellä. Sairaalaviikon jälkeen Lola laittaa kuitenkin elämänsä uusiksi. Kynttilöiden liekit lepattavat Bungalow Havenissa hilpeästi. Abuela Lolan hiukset ovat punaiset kuin mansikkakiisseli. Keittiössä kypsyvät vastustamattomat puertoricolaiset ruoat, jotka kokoavat ristoriitojen vaivaaman perheen yhteisen pöydän äärelle. Sebastian saa olla isoäitinsä opissa ja he kokkaavat yhdessä isoäidin kotimaan ruokia kuten mofongoa.

Vuosientakaisia loukkauksia ja väärinymmärryksiä ei oiota hetkessä. Abuela Lolan tarinat, suorat kommentit ja valloittavat ruoat tekevät eripuraisisissa työtään pikkuhiljaa. Sairaalajakso on ilmeisesti muuttanut Lolan ajatusmaailmaa:

“Äiti, miksi sinä puhut koko ajan tuollaisia?” Gabi kysyi.
“Kaikille tulee vain hankala olo.”
“Voi olla, mutta jos tässä iässä alkaa kierrellä ja kaarrella, niin ehtii hautaan ennen kuin pääsee asiaan.”

Tarina elää Lolan ja Sebastianin valmistamien aterioiden ympärillä. Kirjan lopussa on oma liitteensä Abuela Lolan resepteistä. Kuitenkin olennaisinta, herkullisinta kirjassa on keskeneräisyyden ja vanhan viisauden dialogi. Cecilia Samartin on koulutukseltaan psykoterapeutti ja se tausta näkyy ja hengittää kaikissa kirjan henkilöhahmoissa. Oma ääni löytyy elämän draamojen keskellä. Salli itsellesi hyvä hetki, lue Mofongo.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.5.2016

http://www.adlibris.com/fi/kirja/mofongo-9789522793102

Valkoisen pilven maa

Valkoisen pilven maa
Sarah Lark


Bazar, 2015




Houkutteleeko viikonloppuna kirjallinen puolimaratoni joulusiivouksen sijaan? Sarah Larkin lähes 900-sivuinen Valkoisen pilven maa aloittaa Uuteen-Seelantiin sijoittuvan trilogian. Mukaansatempaava tarina on joutuisaa luettavaa, eikä sivumäärä puuduta. Päin vastoin, tiiliskiven mitalla on mahdollisuus paneutua asiaan perin juurin ja rakentaa trilogialle vankka perusta.Eletään 1850-lukua. Maorit ovat luovuttaneet Uuden-Seelannin saaret Britannialle Waitangin sopimuksella noin kymmenen vuotta aiemmin ja saarta asutetaan aktiivisesti myös eurooppalaisten toimesta. Matkaan lähdetään hyvin moninaisista syistä. Pitkä merimatka vie uuteen elämään myös Helen Davenportin ja Gwyneira Silkhamin. Lontoolaisperheessä kotiopettajattarena toimiva Helen on lehti-ilmoituksen ja muutaman kirjeen perusteella lupautunut vaimoksi uusseelantilaiselle miehelle. Gwyneira puolestaan on englantilaisen lordin villikkotytär, jota kiehtoo seikkailu – olkoonkin, että hänen isänsä on hävinnyt hänet uhkapelissä vaimoksi lammasparonille.

Helen ja Gwyneira ovat hyvin erilaisia niin luonteiltaan kuin yhteiskunnalliselta asemaltaankin, mutta se ei estä heitä ystävystymästä merimatkan aikana. Ensimmäisessä luokassa matkustava Gwyn pystyykin avustamaan laivan ahtaissa uumenissa kuuden orpotytön kanssa matkustavaa Heleniä monin tavoin. Laivalla solmitusta ystävyydestä tulee määränpäässä heille tärkeä ja kannatteleva tukipilari, sillä kumpikin heistä kohtaa unelmiensa prinssin sijaan suuria haasteita uudessa perhe-elämässään Uudessa-Seelannissa. Heidän on haettava paikkaansa maailmassa monen koettelemuksen kautta. On myös kasvettava omiin päätöksiin, vaikka naisen elämä on hyvin tarkasti ulkoapäin saneltua ja kontrolloitua. Omat haasteensa asettaa vielä heidän aviomiestensä perheiden välinen historia ja vihanpito.

Tarina etenee hyvin johdonmukaisesti Helenin ja Gwyneiran ja heidän perheidensä myötä. Helenin kanssa matkanneita orpotyttöjäkään ei unohdeta, hekin saavat kirjassa tärkeän roolinsa. Näistä henkilöhahmoista kasvaa dynaaminen, keskinäisissä suhteissaan kiinnostava joukko. Siinä sivussa lukija viedään keskelle eksoottisen maan luontoa ja ja historiaa; lammasfarmareiden lisäksi uusi maa houkuttaa kullanhuuhdonnallaan ja valaiden pyynnillään. Siirtomaa-ajan ihmisten rinnakkaiselo maorien kanssa sujuu ajoittain paremmin, ajoittain huonommin. Toisistaan poikkeavat käsitykset ja tavat johtavat väistämättä konflikteihin.

Valkoisen pilven maa tarjoaa draamaa, romantiikkaa, juonitteluja ja historiaa yhdessä ja samassa paketissa. Suosittelen tätä erityisesti historiallisista romaaneista ja vieraista kulttuureista kiinnostuneille, mutta kyllä tämä tepsii ihan puhtaaseen romantiikan nälkäänkin. Ja bonuksena vielä se, että tutuiksi tulleiden henkilöiden elämää pääsee seuraamaan vielä kahdessa kirjassa.



Julkaistu Kirjavinkeissä 16.12.2015

Mimmit 3

Mimmit 3
Katherine Pancol



Bazar,
2015

Lomat on nyt vietetty ja on aika palata kotoisten harrastusten pariin. Luettavien pinosta riittääkin ammenttavaa pariksi tulevaksi viikoksi. Ja tässä viimeinen osa Mimmit -trilogiaa!

Katherine Pancolin Mimmit-trilogia on saanut päätöksensä, ehkä. Sarjan henkilöiden elämän käsittely vaati vähintäänkin tuon kolme kirjaa, monen hahmon kohtalo jätti vielä kysymyksiä ilmaan. Mimmien ensimmäinen osailmestyi suomeksi syyskuussa 2014 ja Mimmit 2 tämän vuoden maaliskuussa. Ilmestymistahti on ollut sopivan rivakka, silti tarinaan mukaan hyppääminen puolen vuoden tauon jälkeen vaati moninaisten henkilöiden mieliin palauttelua. Kuka on mitä kenellekin.

Päätösosa keskittyy Léonien ja Stellan tarinaan. Ray, tuo machismon ruumiillistuma,  on luonut pitkät pelon varjot vaimonsa ja tyttärensä elämään. Nyt Stella on saanut tarpeekseen ja haluaa tehdä väkivallan kauhuista lopun. Raylla on kuitenkin erikoista, keinotteluin ja kyseenalaisin bisneksin hankittua valtaa ranskalaiskylässä ja hän pitää tukijoukkonsa puolellaan ja hiljaisina. Naisten rohkeutta ja neuvokkuutta mafiatyyli ei enää latista ja heidän mukanaan moni kyläläinenkin uskaltautuu viimein nousemaan Rayta vastaan.

Gary ja Hortense jättävät New Yorkin taakseen ja palaavat Eurooppaan. Hortense tekee hartiavoimin töitä ja haluaa Pariisin kuningattareksi, oman muotitalonsa ikoniksi. Hortensen huone on kankaiden ja ompelutarvikkeiden täyttämä, Garyn tila ohenee mitättömäksi nukkumapaikaksi patjalla lattialla. Gary kärvistelee hyödyttömänä ja kaipaa elämään New Yorkissa, pianonkoskettimien tulta sormiensa alla – ja Calypsoa. Mies siirtyykiin Skotlantiin linnaansa ja kutsuu sinne myös Calypson.

Mikä mahtaakaan olla Katherine Pancolin kirjojen maailmanlaajuisen suosion takana? Mimmit-trilogiassa, kuten jo aiemmassa “eläintrilogiassakin”, runsas henkilögalleria tarjoaa jokaiselle samaistumisen kohteita. Kirjoissa unelmoidaan ja tavoitellaan tähtiä, mutta samanaikaisesti toisaalla elämä on sinnittelyä ja olemassaolevan kestämistä. Ja lopulta joukosta löytyy myös hän, joka taistelee vaikka tuulimyllyjä vastaan saadakseen oikeutta. Sarjassa puhuttavat pelko ja riittämättömyydentunteet, mutta niiden vastineeksi toisessa vaakakupissa painaa yhteisöllisyys ja (tässä tapauksessa naisten) keskinäinen solidaarisuus.

Perheväkivaltateemansa puolesta Mimmit 3 ei käy kevyestä iltasadusta, mutta juuri perheenjäsenten välisten suhteiden kuvaukset tekevät tekstistä puhuttelevaa. Hieman jo aloin kuitenkin potea Mimmit-puutumista ja vaikka avoimia kysymyksiä tarinaan jäikin, omalta osaltani trilogia tuli loppuunkäsitellyksi. Vaan ei kahta ilman kolmannetta, suosittelen kyllä lämpimästi tätä osien Mimmit ja Mimmit 2 jatkoksi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.10.2015 

Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Alan Bardley



Bazar, 2015

Vuosikymmenetkään eivät ole hälventäneet sitä salaisuuksien ja mysteerien koukuttavaa maailmaa, jota aikoinaan koin Viisikko-kirjoihin uppoutuessani. Elin henkeä pidätellen mukana neuvokkaiden lasten seikkailuissa, joissa lopulta voi aina luottaa täpärään pelastumiseen ja oikeuden voittoon. Alan BradleynHopeisen hummerihaarukan tapauksen myötä tein aikamatkan menneeseen ja tavoitin häivähdyksiä tuosta tunnelmasta, toki nyt aikuisen näkökulmasta.

Alan Bradley on minulle uusi tuttavuus ja hyppäsinkin suoraan Flavia de Luce -dekkarisarjan kolmanteen osaan. Aiemmin sarjassa ovat ilmestyneet kirjatPiiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä. Kirjan henkilöiden elämään pääsee kiinni vaivattomasti näinkin ja kirja toimii hyvin omana itsenäisenä seikkailunaan.

Kirjan päätähti on nuori ja nokkela 11-vuotias Flavia. Hän asuu leskeksi jääneen isänsä ja kahden vanhemman siskonsa kanssa Bishop’s Laceyn maalaiskylässä 1950-luvun Englannissa. Asetelmassa on sadunomainen selkeä kuvio; isä on ehkä hieman arjesta vieraantunut ja reppana jäätyään yksin kasvattamaan tyttäriään. Sisarkuvioissa Flavia on se kolmas pyörä liikaa, häntä vanhemmat Feely ja Daffy ovat liittoutuneet nuorinta vastaan. Ilkeyksiä ja kepposia tehdään puolin ja toisin. Vaikka Flavia kestääkin sisartensa jäynät, ajoittain pintaan nousee myös hänen haavoittuvaisempi puolensa – eikä vähimmin silloin, kun on kyse äidistä, jota hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Feelyn ja Daffyn mukaan äiti Harriet ei koskaan edes rakastanut nuorimmaistaan. Flavia on pikkuvanha selviytyjä, joka on olosuhteiden pakostakin tottunut pärjäämään yksin ja tarkkailemaan ympäristöään; siis nuuskimaan salapoliisiharrastelijan tavoin. Hän on myös haka kemiassa ja tuntee myrkkyjen salat, omaa jopa laboratorion omille kokeilleen, joten mikä on puuhaillessa nuorena neiti Marplen versiona.

Kauan ei tarvitse lukijan sivuja käännellä, kun jo alkaa tapahtua. Kylän markkinoilla mustalaisnainen Fenella Faa lausuu Flavialle säpsähdyttävän ennustuksen. Seuraavassa hetkessä ennustajan teltta on tulessa ja tapahtuneen johdosta Flavia istuu pian Fenella Faan mustalaisvankkureissa ja ehtii tehdä tämän kanssa paremminkin tuttavuutta. Flavia on myös ensimmäisenä paikalla, kun Fenella Faa myöhemmin löytyy rankasti pahoipideltynä. Flavia on nopea liikkeissään ja kulkupelinä on luotettu ystävä ja perin inhimillinen polkupyörä Gladys. Hän ehtii paikalle silloinkin, kun suihkulähteestä löytyy kuollut mies. Tapahtumien kannalta kriittisillä paikoilla leijuu kalanhaju, mikä kiinnittää salapoliisittaren huomion. Tavaroita katoaa ja ilmestyy jälleen paikoilleen. Vuosia sitten kadonnut vauvakin nousee puheeksi. Flavia saa kirjoittaa kaikista outouksista muistiinpanoja vihkoonsa kynä sauhuten.

Tarinassa riittää sivujuonia, mutta se pysyy silti napakasti kasassa. Teksti on nautinnollista luettavaa hauskoine, tuoreine kielikuvineen. Tarinaa värittää kutkuttavasti taianomaisuus mystisinä tapahtumina ja uskomuksina. Harvaa kirjaa voi suositella yhtä laajalle lukijakunnalle kuin tätä; lumoavaa luettavaa teineille ja pirtsakka välipala aikuisellekin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 27.9.2015

Mimmit 2

Mimmit 2
Katherine Pancol



Bazar,
2015

Katherine Pancolin Mimmit jätti minut kutkuttavaan odotuksen tunteeseen; tätä naisenergiaa on luvassa vielä kahden kirjan verran! Koin jälleennäkemisen riemua, kun Mimmit 2 vei minut tuttujen henkilöhahmojen pariin. Sarjan ensimmäisestä osasta jäi vahvana mieleen Stella ja hänen perheensä. Kakkososan tapahtumapaikkana on New York ja keskeisiksi henkilöiksi nousevat Gary ja Hortense.

Nuoren parin, Garyn ja Hortensen, suhteessa jylläävät arki ja työelämän haasteet. Hortensen kiivas temperamentti on entisellään ja Garyn rauhoitteleva, kannustava ja sovitteleva ote on monesti tarpeen. Hortense suunnittelee vaatteita ja hakee kiihkeästi ideaa omaan mallistoonsa. Hänen haaveenaan on oma muotitalo. Hortense saa hankkeelleen yllättävän tukijan, jonka todelliset motiivit Hortensen auttamiselle jäävät vielä pimentoon – kenties odottamaan sarjan päätösosaa. Gary puolestaan jatkaa musiikin parissa ja valmistautuu konsertoimaan hiljaisen ja ujon Calypson kanssa. Myös Calypso saa niin paljon sivutilaa, että hänenkin elämästään lienee toiveita kuulla lisää.

Hortensen pikkusisko Zoé viestittelee merten takaa ja tarjoaa samalla myös lukijalle päivityksen hänen elämäänsä Gaétanin rinnalla. Sisaruksille aiheuttaa huolta myös äiti Joséphine, jonka luennoille ilmaantuu outo mies ja joka seurailee Joséphinea matkan päästä.

Sarjan avausosan tavoin mimmit jatkavat tässäkin kirjassa rohkeasti eteenpäin elämän hankaluuksien ja salaisuuksien ryteikössä. Rakkaus venyy ajoittain kolmiodraamaksi asti. Sarjan kirjojen kannet eivät paljasta juonesta tavunkaan vertaa, mutta kauniita ne ovat. Kuin karkkipapereita konsanaan. Tarina on pahasti kesken ja avoimia kysymyksiä jää paljon. Uteliaisuuskäyräni kolmannen Mimmit -kirjan suhteen on korkealla.

Julkaistu Kirjavinkeissä 10.6.2015:

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/mimmit-2/

Kirjeitä saarelta

Kirjeitä saarelta
Jessica Brockmole



Bazar, 2015

Kaikki alkaa kirjeestä maaliskuussa 1912. Amerikkalainen yliopisto-opiskelija David Graham inspiroituu lukemastaan runokirjasta niin paljon, että lähettää Elspeth Dunnille, runoilijalle, ihailijakirjeen. David kirjoittaa pilke silmäkulmassa ja paljastaa hieman vallattoman luonteensa, vaikka pitääkin kirjeen kirjoittamista“teidän kaltaisellenne teoksia julkaisseelle kirjailijalle” uskaliaana temppuna. Elspeth Dunn vastaa Davidin viestiin ilahtuneena ja yllättyneenä; Sen lisäksi että kyseessä on hänen ensimmäinen saamansa ihailijaposti, se tulee kaukaa merten takaa toiselta mantereelta!

Elspeth asuu pienessä mökissä kauniilla Skyen saarella Skotlannissa eikä ole vesi- ja venekammonsa vuoksi  kuunaan saarelta poistunut. Ympäröivä luonto ja rikas mielikuvitus ovat antaneet elämään sisältöä niin, ettei elämyksiä ole tarvinnut kauempaa lähteä hakemaankaan. Yllätyksekseen hän saa toisenkin kirjeen Davidiltä ja siitä alkaa lämmin ja tiivis kirjeenvaihto heidän välillään. He haastavat toisiaan jännittävään leikkiin, vaikka heti alkuunsa Elspeth tunnustaa olevansa naimisissa. He paljastavat toisilleen syvimmät salaisuutensa ja kannustavat toisiaan tekemään elämänvalintoja omien haaveidensa mukaan. Sanojen mahti paperilla on suuri, kirjeystävyys muuttuu rakkaudeksi.

Tarina saa toisen aikaulottuvuuden, kun Elspethin ja Davidin kirjeiden rinnalla  kulkee Margaretin, Elspethin tyttären, kirjeenvaihto. Eurooppaa nuijii toinen maailmansota ja Margaretin poikaystävä Paul on sodassa mukana ilmavoimien lentäjänä. Elspeth on jo kokenut yhden maailmansodan ja nähnyt sen vaikutukset ihmisiin ja rakkaussuhteisiin. Nyt hän varoittaa tytärtään tekemästä päätöksiä tulevaisuutensa suhteen sota-ajan sekavissa oloissa. Margaretin on vaikea ymmärtää äitiään, joka ei ole koskaan kertonut aiemmasta elämästään eikä edes perheestään tyttärelleen. Onko viimein tullut aika nostaa menneisyyden kortit pöydälle?

Elspethin vaikeneminen tarttuu. Kirjan juonelle voi tehdä oikeutta vain olemalla paljastamatta siitä enempää. Puolin ja toisin tässä tehdään aika monta “sakkokierrosta”, ennen kuin maali häämöttää. Kirjeromaanin luonteelle sopiikin parhaiten, että tarinan käänteet paljastuvat intiimisti viesti viestiltä.

Jessica Brockmole onnistuu mielestäni erinomaisesti kasvattamaan kertomuksen tunnelatausta loppua kohti ja kunnon rakkausromaanin tapaan ratkaisun hetket voivat nostattaa kosteutta lukijan silmäkulmaan. Kirjan henkilöistä Elspeth nousee minulle rakkaimmaksi; miten paljosta ihminen jääkään paitsi, jos ei mitään riskeeraa, eikä uskalla ulos oman pienen saarensa kukkuloilta. Henkilökohtaisesti tämä on myös oodi rakkaalle harrastukselle – kun suljen paperiarkit kirjekuoreen, suljen sinne omaa sisintäni. Niin on tässä maailmassa tehty kautta aikain.

Julkaistu Kirjavinkeissä 20.2.2015

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/kirjeita-saarelta/

Krokotiilin keltaiset silmät

Krokotiilin keltaiset silmät
Katherine Pancol



Bazar,
2011







Katherine Pancolin kirjoista sain vinkkauksia niin monelta taholta, että aloin jo itsekin ihmetellä, kuinka yleensä olin onnistunut olemaan huomaamatta kokonaisen trilogian ilmestymisen. Kun sitten sain luettavakseni Pancolin kirjan Mimmit, ryhdyin aikomuksista tekoihin ja hain myös tämän värikäskantisen järkäleen kirjastosta. Kirja lennähti kiireellisyyslistan kärkeen saman tien, sillä sen pohjalta ilmestyvä elokuva tulee ensi-iltaan jo ensi viikolla. Halusin kokea tarinan ensin luettuna. Kirjassa on lähes 700 sivua, siispä - Allez, dépêche-toi!

Kirjan sivuilla on väkeä kuin pienessä kylässä. Tapahtumien miljöö tosin on Pariisi ja tilanteen niin vaatiessa sieltä pyrähdetään maailmalle... Lontooseen, Keniaan, New Yorkiin. Runsaslukuinen henkilöjoukko oli suhteellisen helppo omaksua, koska olin suuren osan heistä tavannut jo Mimmit -kirjassa. Sinunkauppoihin olisi päädytty ihan ilman entistä pohjaakin, sillä tarina vei kyllä mennessään heti alkumetreiltä. Pancol ei pihtaile ja kirjan henkilöiden kohtalot pulpahtelevat rönsyinä vuorotellen esiin. Ne kietoutuvat toisiinsa ja laajenevat joka ilmansuuntaan. Koko ihmissuhteiden kirjo on mankelissa; sisarsuhteet, parisuhteet ja lasten ja vanhempien väliset suhteet. Värikäs vaan ei sekava soppa.

Sisarukset Iris ja Joséphine saavat keskeisen roolin tarinassa. Joséphinen osaksi tulee yksinhuoltajan arki ja vaikeudet, Iristä vaivaa elämän tarkoituksettomuus yltäkylläisyyden keskelläkin. Heillä on yhteinen projekti, joka ei täysin kestä päivänvaloa. Mutta kuten oikeassakin elämässä, salaisuudet eivät tahdo pysyä ja niitä tullaan livauttaneeksi tai lähipiirin Scherlock Holmesit pääsevät jäljille sanattomistakin vihjeistä. Sisarukset lähtevät hankkeeseen hyvin erilaisin motiivein ja erilaisista lähtökohdista ja se muuttaa molempia. Ennen kaikkea Joséphine kasvaa kirjan aikana ja alkaa nähdä itseään toisin.

"Olen tajunnut, ettei onnea saa elämällä pientä harmitonta elämää, tekemättä virheitä, pysymällä aloillaan. Onni on sitä, että hyväksyy taistelun, ponnistuksen ja epäilyn, onni on sitä, että kulkee eteenpäin ja ylittää kaikki esteet."

Krokotiilit eivät suinkaan uiskentele tarinaan Seinen rannoilla. Lähdetään kauemmaksi, Afrikkaan. Joséphinen aviomies, Hortensen ja Zoén isä, Antoine lähtee rakentamaan uutta elämää Mylène kainalossaan. Krokotiilit osoittautuvat haasteellisiksi eläimiksi monella tapaa. Ensin ajattelin, että krokotiilit ovat kirjan symbolisia "mörköjä", teemoja joita kirjassa käsitellään suht kevyeen sävyyn niin rankkuudesta huolimatta. Lueskelin sitten hieman tekstiä krokotiileistä ja eläimet saivat muitakin ulottuvuuksia kuin pelottavat leuat. Lintujen ohella ne ovat dinosaurusten lähimpiä sukulaisia ja edustavat siis pientä ikuisuutta. Ne liikkuvat niin maalla kuin vedessäkin ja kokonsa ja leukojensa puolesta ovat kunnioitettavan jyrääviä yksilöitä. Mutta mielenkiintoisinta oli kuitenkin se havainto, että krokotiileillä on veressään luontaista antibioottia ja ne pystyvät toipumaan pahoistakin haavoista ja tulehduksista sen avulla. Kuten Mimmeissä, tässäkin Pancolin kirjassa nimenomaan naiset ovat tarkan kuvauksen kohteena oikkuineen kaikkineen. Kenties näissä naisissakin on annos krokotiiliä kun he puskevat vaikeuksien läpi ja pääsääntöisesti selviävät. Mistäpä muualta kuin sisimmästään ja toistensa tuesta he yleensä sen voiman kaivavat.

Antoine, vauvakuumeinen Marcel, Philippe, Gary... Ei kirjan mieshahmotkaan mitään pahiksia ole. Heikkoja ja inhimillisiä, joskus aika epämääräistenkin haaveiden vietävissä. Heihin tutustuessaan kannattaa varata aikaa ja kurkistaa myös päällimmäisen sermin taakse. Naisen ymmärrystä he vaativat kirjassakin paljon.

En voi sanoa, että olisin ahmien edennyt tätä kirjaa. Se vei tasaisen miellyttävästi mennessään ja kirjan henkilöihin ehti kiintyä. Heidän kohtalonsa jäi askarruttamaan ja ilman muuta haluan lukea lisää, mieluummin nyt heti ensimmäisen osan jatkoksi. Tällaisesta leppoisasta viihteellisyydestä jää hyvä mieli ilman kummempia suuria tunteita.

"Myöhemmin hän oli ihmetellyt, kuinka monesta kulmasta ihmistä saattoi katsoa ja mistä tiesi, mikä kulma oli oikea. Entä jos tunteet tiettyä ihmistä kohtaan muuttuivatkin sen mukaan, mistä kulmasta häntä katsoi?"

Mimmit

Kaherine Pancol
Mimmit


Naisenergiaa!

Vihdoinkin he ovat täällä, Mimmit. Kirjavinkeissä:

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/mimmit/

Saari

Saari
Victoria Hislop


Bazar,
2012







Myönnän, että odotukset olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Tunnustan, että luin tätä kirjaa kreikkasinivalkoisten lasien läpi. Nautiskelin vastaantulevista tutuista paikannimistiä (kyllä - kartta oli pöydällä levällään ja halusin tietää, missä mennään) ja iloitsin pienistä kreikankielisistä sanoista, jotka tunnistin. Kun kyse on Kreikasta, niin mahdollisuuteni objektiivisuuteen ovat ohuehkot - silti, kaikesta edellä todetusta huolimatta sanon, että tämä tarina piti minua otteessaan lähes huikeat 480 sivua.

Taustaa tarinalle ihan tosielämästä: Ennemmin tai myöhemmin, enemmän tai vähemmän sitä miettii omaa taustaansa ja juuriaan. Miten minusta tällainen tuli ja mikä pistää välillä puskemaan kipeimmän kautta eteen päin? Hislopin Saari sulkee sisäänsä kaksi tarinaa. Kirja alkaa kehyskertomuksena nuoresta englantilaisesta Alexis Fieldingistä, jonka elämäntilanne on mutkilla. Häntä askarruttaa sekä oman parisuhteensa tulevaisuus että omat, hämäriksi jääneet kreikkalaiset sukujuurensa. Tähän asti hänen äitinsä Sofia on vaiennut omasta menneisyydestään. Kun Alexis matkustaa miesystävänsä kanssa Kreetalle, hän saa mukaansa kirjeen äidiltään - vihdoin aika on kypsä sille, että Alexis saa kuulla sukunsa historiasta äitinsä nuoruudenystävän kertomana.

Mukana matkannut kirje läväyttää ovet auki erikoiseen ja koskettavaan sukutarinaan. Fotini, Sofian vanha ystävätär, huokaisee kenties kerran jos toisenkin aloittaessaan vaativan tehtävänsä. Edessä on kolmen sukupolven verran surua ja vastoinkäymisiä mutta myös lujaa uskoa elämään ja erityisesti oman yhteisön voimaan, rakkautta unohtamatta. Tässä yksi asia, josta niin paljon Hislopin tyylissä pidän; kirjan henkilöt ovat elävästi ja vahvasti rakennettuja ja heistä tulee niin totta tarinan myötä. Kun vielä historian tapahtumat tarinassa ovat tanakasti totuuspohjaisia, niin faktan ja fiktion osuus hämärtyy. Ajoittain luin tätä kuin tositarinaa. Kirjan henkilöiden miljöö on hyvin todellinen - Spinalongan saari, Kreetan miehitys toisen maailmansodan aikana - samoin kreikkalaiseen elämäntapaan liittyvät kuvaukset.

Spinalongan saari, tuo pelottava spitaalia sairastaneiden kreikkalaisten pakkosiirtola. Alexis saa kuulla, että myös hänen isoisoäitinsä Eleni sairastui spitaaliin ja joutui viettämään koko loppuelämänsä karkotettuna Spinalongan saarelle. Kohtalo oli julma, sillä heti oireiden paljastuttua sairastuneet joutuivat jättämään kotinsa ja perheensä ja muuttamaan saarelle. Matka oli lyhyt, mutta se riitti erottamaan kaikesta tutusta ja muuttamaan elämän kertaheitolla. Kaiken katastrofaalisuuden keskellä oli lohduttavaa huomata, että tälläkin kertaa tuhkasta nousee uutta. Spinalongasta kasvaa oma yhteisönsä, joka lopulta saattoi tuntua jopa turvapaikalta vankilan sijaan. Sairaus oli lyönyt leiman, joka ulkopuolella erottaisi ja eristäisi muista.

Tarina kuvaa Spinalongan elämää tarkasti ja perinpohjaisesti, mutta samaan aikaan elämä jatkuu myös Kreetalla. Elenin mies Grigor jatkaa joten kuten elämäänsä kahden tyttärensä, Annan ja Marian kanssa Plakan kylässä. Kyläläiset tukevat toisiaan, kafenionissa tavataan. Spitaali nostattaa toki myös paljon pelkoa ja ajatuskin tartunnan saamisesta voi kavahduttaa ja eristää. Kreetalla elämää vaikeuttaa suuresti myös miehitysaika, jolta sairaus suojelee Spinalongan asukkaita. Anna ja Maria kasvavat kauniiksi neidoiksi ja romantiikka roihuaa, mutta happy end jää joko saavuttamatta tai ainakin siihen on pitkä matka. Tarinan vaiheet ovat moninaiset, mutta enempää ei ole silti syytä paljastaa.

"Sisällä oli ihanan viileää, ja ystävykset joivat kahvin sijasta
kaneladaa, kylmää kanelijuomaa, jota molemmat olivat
lapsena rakastaneet." (s. 334)

Luin aiemmin Victoria Hislopin kirjan Elämänlanka ja ihastuin. Lukuelämys ei ole niinkään tai pelkästään itse tarinasta kiinni. Olennaista on Hislopin tapa kytkeä mukaan niin paljon historiaa (kyllä, tämä käy samalla historianopiskelusta) ja erityisesti Saaressa oli niin vahvasti mukana sitä kreikkalaisuutta, mikä vastaa itse kuulemaani ja kokemaani ja mikä itseäni maassa kiehtoo. Perheen ja suvun merkitys, kahvilat, tapa juhlia... Vasta joitakin viikkoja sitten kuuntelin oppaan selostusta oman lapsensa kastejuhlasta Kosilla ja nyt kirjaa lukiessa voi vain hymähtää, että "aha, juuri noin." Ja päivitys lepran osaltakin on mielenkiintoinen. Ensimmäiset mielikuvat spitaalista nousivat Raamatun kertomuksista, mutta sairauttahan tavataan maailmasta vielä tänäkin päivänä. Kuinka ollakaan, heti tällä viikolla törmäsin lehtijuttuun suomalaissyntyisestä Anna-Liisa Jaanu-Ismudjitosta, joka perusti lastenkodin Indonesiaan lepraa vuoksi hylätyille lapsille vuonna 1986. Ja luin koko jutun aivan uudella mielenkiinnolla.

Kaiken kaikkiaan tarina tarjoaa katkeransuloisen, elämänmakuisen paketin, jonka rusettina on sinnikkyyden ja toivon kultanauhaa. Ei toki tarvitse olla Kreikkaan hullaantunut lukeakseen kirjan, mutta ei siitä ole haittaakaan.

Ja nyt maistuisi lasi kylmää kaneladaa...