keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Kaikki mikä on sinun






Kaikki mikä on sinun
Kristiina Bruun



Schildts & Söderströms,
2015

Kirjavuotta 2015 on vielä viimeinen neljännes näkemättä ja jo tähän mennessä minua on ilahduttanut itselleni uusien kotimaisten kirjailijanimien pitkä listta. Kristiina Bruun on yksi heistä. Hänen esikoisteoksensa Kaikki mikä on sinunveti minua puoleensa aihepiirillään; suomalainen nuori Anna on päätynyt opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja jatkaa sieltä matkaansa Bangladeshiin. Kotikutoisen näkökulman ja maailman kulttuurien kietoutuminen yhteen pienen ihmisen vinkkelistä on alati mieltäkiehtovaa mosaiikkia.Anna on rohkea ja itselleen omat tavoitteensa selventänyt nuori nainen, jolle Suomen kuviot näyttäytyivät liian vaatimattomina. Hän uskoo itseensä ja amerikkalaiseen haaveeseensa; merten takana hän voi rakentaa elämän, johon kuuluvat opinnot, amerikkalainen mies ja nousujohteinen ura haasteineen. Yhdysvalloissa hän tuntee olevansa kotona, tapahtumien keskipisteessä. Annan suunnitelmiin tulee kuitenkin muutos, kun hän tutustuu kansainvälisten opiskelijoiden retkellä Bangladeshista kotoisin olevaan Taufiqiin.
Vuoroin Annan etenevän tarinan kanssa lukija saa tutustua Delwarin ja Tasliman elämään Bangladeshissa. Yläluokkainen Taslima elää onnettomassa avioliitossa, isätön Delwar saa elämänliepeestä kiinni päästessään autonkuljettajaksi. Lopulta kaikkien kolmen elämä – niin erilaiset kuin lähtöasetelmat ovatkin – nivoutuu jollakin tasolla yhteen. Kaiken kulttuurisidonnaisuuden alta paljastuu ihminen iloineen ja suruineen.
Eniten kirjassa viehätti värikkäästi kuvatut vaiheet Bangladeshissa. Anna, joka oli sulautunut vaivattomasti amerikkalaiseen elämää, kohtaa Bangladeshissa aivan toisenlaisen kulttuurin. Amerikka oli ollut hänen oma valintansa, nyt Aasia tulee mukaan miehen ja rakkauden kautta. Miltä pohjalta hän siis haluaa elämäänsä rakentaa, mihin kompromisseihin hän on valmis?
Kirja on taidokkaasti kirjoitettu ja teksti on mukaansatempaavan uskottavaa. Ja miksi ei olisi, sillä Bruun on itse sekä opiskellut että työskennellyt USA:ssa ja asunut myös Bangladeshissa useita vuosia. Varsin ajankohtaista luettavaa, kun monikulttuurisuus ja kulttuurierot puhututtavat meitä suomalaisiakin pakolaiskysymyksen äärellä juuri nyt.

Julkaistu Kirjavinkeissä 30.9.2015

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Hopeisen hummerihaarukan tapaus





Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Alan Bardley



Bazar, 2015



Vuosikymmenetkään eivät ole hälventäneet sitä salaisuuksien ja mysteerien koukuttavaa maailmaa, jota aikoinaan koin Viisikko-kirjoihin uppoutuessani. Elin henkeä pidätellen mukana neuvokkaiden lasten seikkailuissa, joissa lopulta voi aina luottaa täpärään pelastumiseen ja oikeuden voittoon. Alan BradleynHopeisen hummerihaarukan tapauksen myötä tein aikamatkan menneeseen ja tavoitin häivähdyksiä tuosta tunnelmasta, toki nyt aikuisen näkökulmasta.
Alan Bradley on minulle uusi tuttavuus ja hyppäsinkin suoraan Flavia de Luce -dekkarisarjan kolmanteen osaan. Aiemmin sarjassa ovat ilmestyneet kirjatPiiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä. Kirjan henkilöiden elämään pääsee kiinni vaivattomasti näinkin ja kirja toimii hyvin omana itsenäisenä seikkailunaan.
Kirjan päätähti on nuori ja nokkela 11-vuotias Flavia. Hän asuu leskeksi jääneen isänsä ja kahden vanhemman siskonsa kanssa Bishop’s Laceyn maalaiskylässä 1950-luvun Englannissa. Asetelmassa on sadunomainen selkeä kuvio; isä on ehkä hieman arjesta vieraantunut ja reppana jäätyään yksin kasvattamaan tyttäriään. Sisarkuvioissa Flavia on se kolmas pyörä liikaa, häntä vanhemmat Feely ja Daffy ovat liittoutuneet nuorinta vastaan. Ilkeyksiä ja kepposia tehdään puolin ja toisin. Vaikka Flavia kestääkin sisartensa jäynät, ajoittain pintaan nousee myös hänen haavoittuvaisempi puolensa – eikä vähimmin silloin, kun on kyse äidistä, jota hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Feelyn ja Daffyn mukaan äiti Harriet ei koskaan edes rakastanut nuorimmaistaan. Flavia on pikkuvanha selviytyjä, joka on olosuhteiden pakostakin tottunut pärjäämään yksin ja tarkkailemaan ympäristöään; siis nuuskimaan salapoliisiharrastelijan tavoin. Hän on myös haka kemiassa ja tuntee myrkkyjen salat, omaa jopa laboratorion omille kokeilleen, joten mikä on puuhaillessa nuorena neiti Marplen versiona.
Kauan ei tarvitse lukijan sivuja käännellä, kun jo alkaa tapahtua. Kylän markkinoilla mustalaisnainen Fenella Faa lausuu Flavialle säpsähdyttävän ennustuksen. Seuraavassa hetkessä ennustajan teltta on tulessa ja tapahtuneen johdosta Flavia istuu pian Fenella Faan mustalaisvankkureissa ja ehtii tehdä tämän kanssa paremminkin tuttavuutta. Flavia on myös ensimmäisenä paikalla, kun Fenella Faa myöhemmin löytyy rankasti pahoipideltynä. Flavia on nopea liikkeissään ja kulkupelinä on luotettu ystävä ja perin inhimillinen polkupyörä Gladys. Hän ehtii paikalle silloinkin, kun suihkulähteestä löytyy kuollut mies. Tapahtumien kannalta kriittisillä paikoilla leijuu kalanhaju, mikä kiinnittää salapoliisittaren huomion. Tavaroita katoaa ja ilmestyy jälleen paikoilleen. Vuosia sitten kadonnut vauvakin nousee puheeksi. Flavia saa kirjoittaa kaikista outouksista muistiinpanoja vihkoonsa kynä sauhuten.
Tarinassa riittää sivujuonia, mutta se pysyy silti napakasti kasassa. Teksti on nautinnollista luettavaa hauskoine, tuoreine kielikuvineen. Tarinaa värittää kutkuttavasti taianomaisuus mystisinä tapahtumina ja uskomuksina. Harvaa kirjaa voi suositella yhtä laajalle lukijakunnalle kuin tätä; lumoavaa luettavaa teineille ja pirtsakka välipala aikuisellekin.
Julkaistu Kirjavinkeissä 27.9.2015

perjantai 18. syyskuuta 2015

Pitkä valotusaika






Pitkä valotusaika
Pauliina Vanhatalo



Tammi,
2015


Aarni on isätön, koulunsa päättänyt poika 1960-luvun Oulussa. Hän on nuoruuden kasvukivuissaan kärvistelevä seurailija, jonka herkkyyttä ympäristö saattaa pitää umpimielisyytenä ja laiskuutenakin. Toisten syrjään jäävän pojan sisällä muhii myös vihaa, joka on vaarassa purkautua arvaamattomiin tekoihin. Äiti kiristää kravatin aamulla pojan kaulaan ja tuuppaa hänet järjestämäänsä työhaastatteluun Enni-tädin valokuvausliikkeeseen. Työpaikka muuttaa Aarnin elämänsuunnan, kamerasta tulee hänen välineensä rajata ja täsmentää maailmaa ja tulla siitä osalliseksi.
Valokuvauksesta Aarni löytää oman taiteellisuutensa ja herkkyytensä kanavan. Hän rakastuu ja perustaa perheen, elämä kulkee eteenpäin. Näitä rakennusvuosia kuvataan myös Aarnin suhteessa hänen ystäväänsä Teuvoon; kaveriin, joka on ponnistanut matkaan helpommista lähtökohdista. Kuten elämässä aina, vuodet vaativat punnitsemaan elämää uusista näkökulmista suhteessa itseen ja toisiin. Niin tekee myös Aarnin vaimo Ilse.
Oulu on keskeisellä sijalla vielä taakse jäätyäänkin, melkeinpä kuin yksi tarinan hahmoista. Oulu kulkee mukana murteena ja mielen maisemana, vaikka Aarni olikin “näyttänyt keskisormea tyhjälle laiturille, kun juna oli lähtenyt liikkeelle Oulun asemalla.”
Pitkä valotusaika on Pauliina Vanhatalon viides romaani ja lisäksi hän on julkaissut kolme teosta taiteilijanimellä Veera Vaahtera. Hänen tekstinsä on kauniin eleetöntä ja tuo Aarnin liki lukijaa, ihan keittiöön ja tupaan asti. Oulun seudun murre soljuu pehmoisesti tekstissä ja tarttuu korvaan; tätä kuuntelisin mielelläni äänikirjanakin. Aarnin tarina ei sinänsä ole mitenkään omaleimainen, mutta ehkä juuri siksi se puhutteleekin: kenenpä kasvukäyrä ei vaatisi tukevaa alustaa ja pitkää valotusaikaa.
Julkaistu Kirjavinkeissä 19.9.2015

perjantai 11. syyskuuta 2015

Unissasaarnaaja




Unissasaarnaaja
Tapio Koivukari


Johnny Kniga,
2015





Joskus sitä vain saa enemmän kuin luulee tilanneensakaan. Tapio Koivukarin kirja Unissasaarnaaja yllättää veijarimaisella otteellaan, vaikka takakannen esittelyn perusteella saatat odottaa painavaa ja  vakavahkoa tekstiä.
Tapahtumat saavat alkunsa länsisuomalaisessa Nihtamon syrjäkylässä. Pienviljelijä Heinosen perheen murrosikäinen tytär Tuulikki pääsee pitkän sairastelun jälkeen sairaalasta kotiin voipuneena ja uupuneena. Sairastelu jatkuu vielä kotonakin ja herkällä ja haaveisiinsa unohtuvalla tytöllä on aikaa lukea läpi niin koulukirjat kuin Raamattua ja lääkärikirjaakin. Jo sairaalassa enkelit olivat vierailleet Tuulikin unissa ja nyt toipilaana hän kouristavien kohtausten jälkeen alkaa kuin horroksessa saarnata parannuksen tekemisestä ja kehottaa ihmisiä rukoukseen, maailmanlopun aika kun on hyvinkin lähellä. Kuulijat hämmentyvät ja Tuulikin puhe tempaa heidät mukaansa; he löytävät siitä vastauksia omiin pohdiskeluihinsa ja osa tytön ennustamista asioista tuntuu käyvän toteen heidän lähipiirissään. Ei aikaakaan, kun tieto on levinnyt jopa lähipitäjiin ja Tuulikkia tullaan kuulemaan linja-autokyydityksilläkin sankoin joukoin.
Suomi on vielä sodan jäljiltä pahoin haavoilla 1940-luvun lopulla. Sodan vaurioittamat miehet ovat palanneet kotiin ja luottamus tulevaisuuteen on vasta hennosti rakenteilla, joten maailmanlopun mahdollisuuskin sopii hyvin kuvioon mukaan. Maakunnan väki kohisee uudesta horrossaarnaajasta ja Heinosten perheen arki menee aivan uusiksi. Perunamaakaan ei enää jouda varsinaiseen tehtäväänsä vaan se tallautuu sanankuulijoiden penkkien alla käyttökelvottomaksi. Veera-äiti ilahtuu kolehtirahoista ja teettää niillä itselleen tekohampaat. Rahakätkö saa äidin haaveilemaan hankinnoista, joihin hänellä ei koskaan ole ollut varaa. Keväällä Tuulikin heteka kannetaan pihalle ja Koivukari kirjoittaa hykerryttävästi: ”Nyt läksi hetekakin Herran työhön.”
Kirjan veijarimaisuus pääsee valloilleen, kun Korsosta saapuu paikalle Sigurd Sihvonen. Veera pyytää häntä laittamaan tytön kuriin ja ohjaamaan tätä sananjulistuksen työssään. Saarnaaja Sihvosen aikeet eivät ole alkuunkaan kunnialliset, mutta hän toimii vakuuttavasti ja Heinoset tottelevat hyvinkin sokeasti hänen ajatuksiaan. Kommelluksilta ei vältytä, kun koko porukka lähtee saarnareissulle pohjoiseen.
Kirjan asetelma on mielenkiintoinen. Hento ja sairaalloinen tyttö asettuu tyynesti Sanan välikappaleeksi eikä hae itselleen kunniaa tai etua. Saarnankuuloon tulleet hengenmiehet laittavat alulle kolehdin keruun ja Sihvosen halut kohdistuvat paitsi taloudelliseen hyötyyn myös nuoreen tyttöön itseensäkin. Tarinan henkilöiden auktoriteettiuskoa ovat koetelleet jo sota-ajan tapahtumat ja Sihvonenkin osoittautuu huijariksi.  Veeran isän mietteitä kuvataan näin: ”Miten olikin niin, että sodassa komeimmat puheet oli takaportaiden jehuilla, ja nuo saarnamiehet olivat kärkkäimpiä vaatimaan muita luopumaan omaisuudestaan ja sanoivat sitten vain, että amen ja hallelujaa.”
Murteen runsas viljely tekee tekstistä erinomaisen mehukasta luettavaa ja kietoo pienen yhteisön sodanjälkeiset tunnot, traumat ja epäluulot värikkääseen pakettiin. Hauskojen ja traagistenkin tapahtumien vyöryssä teksti on myös uskottavaa, onhan Tapio Koivukari itse koulutukseltaan teologian maisteri.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.9.2015

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja





Linda Olsson
Laulaisin sinulle lempeitä lauluja



Gummerus,
2013



Avoimet kädet ja metsämansikoita jaettaksi. Lempeitä lauluja ihan vain sinulle juuri.  Voiko kirjalla enää houkuttelempaa ja lohdullisempaa nimeä ollakaan? Kirjan pehmeään konditionaaliin tarttuu kuin vitamiinipurkkiin nurkkiin hiipivän syksyn varalta.

Tämän tarinan keskiössä on kaksi eri-ikäistä menneisyytensä traumojen vaurioittamaa naista. Nuorempi heistä, Veronika, on kokenut suuren menetyksen elämässään ja saapuu syrjäiseen kylään toipumaan ja kirjoittamaan uusinta kirjaansa. Elämässään Veronika on matkustanut paljonkin, mutta nyt elämässä on hiljaisuuden ja pimeyden kausi. Paikka on tälle pakomatkalle ihan omiaan, sillä auraamattoman pikkutien päässä mäellä on vain kaksi taloa - hänen vuokraamansa pieni mökki ja Astridin talo. Jo aikoja sitten muusta maailmasta vieraantunut, ihmisiä täysin kartteleva ja kylillä noidaksikin mainittu Astrid on sopeutunut päivien tarkoituksettomaan kulkuun. Hän ei halua ajatella menneisyyttä eikä suunnitella tulevaa ja talo on saanut ränsistyä siinä missä sen asukaskin. Miksi vaivautua, kuoleman omia pian molemmat.

Eräänä päivänä Astridin on kuitenkin tehtävä matka naapurinsa ovelle. Ele on vallankumouksellinen vanhan naisen elämässä. Yht'äkkiä hän välittää jostakin tarpeeksi murtautuakseen ulos yksinäisyyden kuplastaan. Myös Veronika on saanut hädän hetkellä apua ja hoivaa. Toisilleen ennestään aivan vieraat ihmiset tekevät tuttavuutta Astridin paistamien lettujen äärellä. Yhteisessä ateriassa on aina jotakin vertauskuvallisen kaunista; ilman jokapäiväistä leipää emme pysy kauaa hengissä. Jatkossa Astrid ja Veronika istuvat usein saman pöydän ääreen, mutta ateriaakin tärkeämmiksi nousevat jaetut muistot. Molemmilla on vuoronsa puhua ja tulla kuulluksi, kerta kerralta purettujen taakkojen paino käy keveämmäksi. Matkaa ystävyyteen on tehtävä hitaasti, padotut sanat ottavat aikansa.

Kirjan tunnelma vei minutkin sinne jonnekin syrjäkylän rauhaan. Astridille ja Veronikalle riitti heidän omat ajatuksensa ja toistensa seura. Valokeilaan nousi jakamattomasti ihminen itse ryppyineen ja haavoineen. Kuulluksi tuleva alkoi kuulla myös itse itseään.

Kirja on osin ennaltava-arvattava ja toisinaan oli siinä ja siinä, etteikö teksti alkanut maistua fariinisokerilta. Mutta silti ja sittenkin, ehkä ja kuitenkin... Kirja on hurmaava ystävyyden ja hyväksyvän läsnäolon ylistys. Erityisesti mietin Astridia, joka ei osannut enää kaivata ketään tai odottaa mitään - kuolla piti, mutta elämä voitti. Naisilla ei ollut nettiä, ei radiota eikä televisiota. Vain lempeitä lauluja toisilleen.