sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Raskas askel








Matti Riekki
Like, 2017


Tässä se on kiteytettynä kaikkine ääripäineen, juokseminen. Rapakuntoisesta maratoonariksi, peppu ylös sohvalta ja treenaamaan kohti juoksemisen riemua. Ja kaikessa hienoudessaan ja - todellakin, itsensä voittamisessa - pitkän matkan juoksu voi olla kuin kuolemaa tekisi. Ihan suosiolla näen itseni vain siellä ensimmäisellä neljänneksellä, viisi kilometriä kevyesti nautiskellen on jo voitto. Vaikken siis kaikkea opastusta omaan käyttööni tarvitsekaan, niin todella mielenkiintoista on katsahtaa maratoniin valmistautumiseen. Rennosti kotisohvalta, kun parin kolmen hölkkälenkin jälkeen saa nauttia vastaanottavaisesta pehmeästä sohvanurkasta.

Kuten nimen alaotsikko lupaakin, kirja on kertomus juoksijan synnystä. Matti Riekki, musiikkitoimittaja, päätti 34-vuotisynttäreidensä jälkeen alkavansa juosta - "vaikka väkisin." Siihen asti elämäänsä hän oli enemmän tai vähemmän inhonnut kuntoilua. Juoksulajeista tuttua oli lähinnä yöjuoksu. Tässä tulee kirjan lohdullinen ja tsemppaava osuus, sillä aloittaa voi ihan nollasta. Jos on päässytkin unohtumaan, niin jossain vaiheessa elämää juoksu on ollut itse kullekin ihan luonnollinen tapa liikkua. Ja se on edelleen esiin kaivettavissa - omasta kokemuksesta myös vielä polvileikkauksen jälkeenkin, kun pikkuhiljaa yrittää saada jalat jälleen toimimaan parina.

Riekki kertoo juoksuharjoittelusta asiantuntijoiden näkemyksiä, mutta nojaa sen jälkeen tekstinsä vahvasti omiin kokemuksiin. Millainen vaatetus, millaiset kengät ja mitä tahtia. Kun sitten päästään itse pitemmän matkan valmisteluun, tarvitaankin jo hyvin mietittyä ja täsmennettyä valmistautumista pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kaiken pitää natsata kohdilleen ja siltikin maaliin pääsy on vielä monen mutkaisen tuskahetken takana. Eikä maaliviivan ylitettyään jaksa välttämättä edes juurikaan riemuita itsensä voittamisesta - mutta senkin aika tulee, koska Riekin tavoin monella on pian jo se seuraava maraton tilauksessa. Juuri se tekeekin uteliaaksi: Miten itsensä äärirajoille venyttäminen ja tuskaiset taipaleet eivät estä hakeutumasta reitille yhä uudestaan? Valmistautuminen vaatii paljon aikaa ja keskittymistä, kaikki se on pois muilta arjen velvoitteilta ja luppohetkiltä. Elämässä on oltava kunnon rytmi, aikaa myös levolle ja palautumiselle.

Hurjimmissa haaveissanikaan en näe itseäni Tukholman maratonilla - vielä, mutta kukapa tietää... Toistaiseksi tämän kirja henki ja ajatukset tsemppaavat minua pienillä lenkkisilläni ja nekin ovat jo ihan iso juttu itselle.

“Run when you can, walk if you have to, crawl if you must; just never give up.”
― Dean Karnazes



perjantai 21. heinäkuuta 2017

Viisaat linnut







Jennifer Ackerman
Atena, 2017



Ei se koko, vaan rakenne – lintujen aivot hämmästyttävät tiivistetyllä kapasiteetillaan. Halventava linnunaivoiseksi nimittely ei voisi enempää metsään mennä. Onhan kyseessä suuri evolutiivinen menestystarina, kun dinosauruksista polveutuvat linnut ilahduttavat meitä laulullaan kauniina kesäpäivänä.

Lintujen toiminta ei perustu pelkkään vaistonvaraisuuteen vaan suurelta osin myös älykkyyteen. Kuten ihmisilläkin, älykkyys vaihtelee yksilöittäin, ja myös lintulajeittain. Linnut valmistavat itse työkaluja, osaavat ratkaista yksinkertaisia laskutehtäviä ja ne ovat navigoinnin mestareita.

Toiset linnuista ovat sosiaalisesti hyvin älykkäitä ja ymmärtävät joukkuepelin merkityksen, toisaalta ne osaavat myös hämätä ja juonitella. Ne voivat varastoida itselleen ruokaa isollekin alueelle lukuisiin paikkoihin ja löytää piilot kuukausien päästä – ruoan on oltava nerokkaasti piilossa muilta mutta muistissa itsellä.

Jotkut linnuista, kuten varikset, ymmärtävät vastavuoroisuuden merkityksen lahjojen antamisessa ja tuovat heitä ruokkineille ihmisille lahjaksi löytämiään aarteita kuten metalliesineitä, lasinsirpaleita ja mitä nyt ihmisten jäljiltä luonnosta sattuvatkaan löytämään.

Jennifer Ackerman, pitkän linjan tietokirjailija, kertoo kirjassaan suorastaan lumoavasti uusimmista lintumaailman tutkimuksista. Kirjansa myötä Ackerman vie lukijansa muun muassa Barbadokselle, Uuteen-Kaledoniaan ja Australiaan.

Esitellyt tutkimukset saavat hyvin persoonallisen sävyn, kun niistä kerrotaan esimerkiksi Yellow-Yellow -nimisen variksen myötä. Lintujen tapaa oppia ja käsitellä asioita verrataan ihmisten tapoihin toimia ja se havahduttaa huomaamaan, että toisinaan ajatuksemme älykkyydestä on kenties rajoittunutta ja kangistunutta.

Elämän ihmeellisyys on todellakin ihmisajatusta suurempaa, moninkertaisesti! Ja sitähän tämäkin kirja juhlistaa. Kiinnostava kirja muillekin kuin lintuharrastajille, ja oiva myös lahjakirjaksi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 21.7.2017



perjantai 14. heinäkuuta 2017

Soturimunkin oppipoika: Aikani kung-fu-temppelissä






Joona Tolvanen
Atena, 2017






Jackie Chanin tapaiset veijarit ovat pienten poikien sankareita, siinähän ei ole mitään epätavallista. Joonas Tolvasen kung-fu -innostus oli kuitenkin niin syvää, että hän lähti 17-vuotiaana lukiolaispoikana Kiinaan oppiakseen Shaolin kung-fua, Kiinan luostareissa alkunsa saanutta perinteistä taistelulajia. Sumuisten vuorten salat kiehtoivat miestä niin, että hän teki kaiken kaikkiaan yhdeksän matkaa Kiinaan ja opiskeli lajia eri kouluissa. Nyt Joonas Tolvanen on paitsi lääkäri, myös yksi harvoista länsimaalaisista, jolla on lupa opettaa pääkouluttajansa mukaista Shaolin temppelin kung-fua.

Reissuistaan ja kokemuksistaan Kiinan maaseudulla Tolvanen on kirjoittanut mukaansatempaavat muistelmat. Sopivaa matkakaveria ei ilmaantunut, joten nuori mies lähti Kiinan valloitukselleen yksin. Täysin erilainen, länsimaalaisuutta vieroksuva kulttuuri ja koulujen ankara kuri tarkkoine sääntöineen takaa sen, että hykerryttävien tarinoiden arkku alkaa täyttyä heti lentokoneen laskeuduttua Beijingiin. Vaikka Tolvanen kertookin kokemuksistaan pilke silmäkulmassa, koulutuksen rankkuus ei jää epäselväksi. Sääntöjen rikkomisesta seurannut rangaistus nimeltä käärmeen pään katkaisu puistattaa; myös Tolvanen joutui seuraamaan, kuinka rangaistavia hakattiin puukepeillä, kunnes kepistä oli enää lyhyt pätkä jäljellä. Muut oppilaat pakotettiin seuraamaan rangaistusta. Kovaa kuria ja ankaraa treenamistakin pahempaa oli kurja ja likainen ravinto, jota Tolvanen vältteli mahdollisuuksiensa mukaan.

Tolvanen kuvailee hulvattomasti muun muassa kilpailureissua, jolloin hän päätyy edustamaan kouluaan sanda-kilpailussa. Sanda voi tarkoittaa useampaa asiaa, mutta tässä yhteydessä selvennykseksi riittäköön kiinalainen potkunyrkkeily. Suomalaispoika pelastuu paikallisen ”Goljatin” kynsistä perin omaperäisin ottein – tässä kohti käy kyllä mielessä, että näinköhän savolainen tarinaniskijä siirtää juuri vastuun kuulijalle. Vaan mikä ettei, voihan se noinkin käydä.

Soturimunkin oppipojan mukana lukija pääsee kurkistamaan hyvin erikoiseen ja suljettuun maailmaan. Epätavallisuudessaan kirja toi mieleeni Minna Eväsojan kirjan Melkein geisha : Hurmaava ja hullu Japani. Molempien kirjojen takana on lahjakas ja päättäväinen nuori, joka kulkee omia polkujaan, sitoutuu tavoitteisiinsa ja pitää kiinni unelmistaan. Tätä voi ilomielin suositella laajalle lukijakunnalle; matkailusta, kulttuureista ja Kiinasta kiinnostuneille, taistelulajeista innostuneille ja värikkäistä elämäntarinoista nauttiville.

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.7.2017



torstai 13. heinäkuuta 2017

Kun kellot vaikenivat






Unto Katajamäki
Bookcover, 2017


"...ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää." 

Nämä usein siteeratut sanat - jotka muuten ovat Raamatusta, tiesittekö - tulivat väistämättä mieleen Unto Katajamäen uusinta kirjaa lukiessa. Ihmisen raadollisuus, pahuuden voima iski koko volyymillaan vastaan. Jos tämä olisi pelkästään fiktiota, kirja olisi voinut jäädä minulta kesken. Mutta kun ei, fiktiivisen tarinan takana on vankkaa faktaa ja jos asianosaiset ovat sen joutuneet kestämään, niin meidänkin tulee se luettuna kestää. Sillä meidän historiaammehan tämä on, eurooppalaisuuden historiaa.   Tekstistä huokuu Katajamäen perehtyneisyys asiaan ja kunhan vain rohkaistuu katsomaan historiaa silmästä silmään, niin voi antaa tarinan viedä ja samalla haukata aimo annoksen historian tietämyksen kakusta.

Luin tätä kirjaa kahteen otteeseen. Ensimmäinen lukuyritys jäi suosiolla kesken; tämä ei ole mikään välipalakirja, joka "siinä sivussa" ahmaistaan läpi. Toisella yrittämällä googlettelinkin sitten lukiessani alueen historiaa ja pääsin paremmin kartalle siitä, miten moninaiset poliittiset, taloudelliset, uskonnolliset ja yhteiskunnalliset myllerrystuulet taannoisen Tsekkoslovakian alueella ovat tuivertaneet. Kun kellot vaikenivat sijoittuu toisen maailmansodan päättymisen aikaiseen ja jälkeiseen aikaan Tsekkoslovakiassa. Hitler on kuollut, Saksa antautuu ja saksalaiset joukot vetäytyvät Tsekkoslovakiasta.

Jo Munchenin sopimuksella vuonna 1938 Hitler oli neuvotellut maan saksankielisen väestön asuttamat sudeettialueet liitettäviksi Saksaan.  Saksan miehityksen aikana  Tšekkoslovakiaan oli perustettu Theresienstadtin keskitysleiri Terezinin kaupunkiin. Sodan päättyessä osat vaihtuvat, tsekkien miehityksen aikainen kosto ja viha purkautuu saksalaisten mielettömänä vainona.

Tarinan keskiössä on William Schröder, Punaisen ristin lääkäri ja taustaltaan Prahan saksalaisia. Hänen sukunsa on asunut Prahassa vuosisatoja. William tekee työtään, viettää aikaa äitinsä ja sisarensa kanssa ja elää sovussa ja hyvänä ystävänä monen tšekin kanssa, ilman etnisiä ennakkoluuloja. Tilanteen muuttuessa William saa perin juurin tuntea, millaiseksi synniksi saksalaisuus hänelle luetaan. Kirjan rankin osuus onkin elää Williamin mukana kaaosta, joka jatkuu toisen maailmansodan raunioilla. Saksankieliset menettävät omaisuutensa, oikeutensa ja ihmisyytensä - ja hyvin usein myös henkensä.

Tämä on jälleen yksi niitä kirjoja, jotka pitävät otteessaan vielä viimeisen sivun jälkeenkin. On surullista ajatella, millaisiin mittoihin väärin käytetty valta kasvaa ja miten kauaskantoiset sen seuraukset ovat. Vielä surullisempaa on se, ettei ihminen historiastaan vähällä ota opikseen. Kostonkierre, nöyryytys ja alistaminen elivät muinaisina aikoina, maailmansotien aikaan ja yhä vain tänäänkin. Ankeasta aiheestaan huolimatta kirja oli kuitenkin historiankurssia parhaasta päästä ja auttaa luomaan kuvaa toisen maailmansodan jälkeisestä tilanteesta Euroopassa.   Olen lukenut myös Unto Katajamäen ensimmäisen historiallisen romaanin Punaisen Valpon varjossa ja mielenkiinnolla odotan, mitä menneisyyden nurkkaa seuraavaksi pöyhitään. Ja historian harrasteluni saa jatkoa.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta. 

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Säätäen ja soveltaen







Marian Keyes
Tammi, 2017



Fiktiivisen romaanin sijaan Marian Keyes on vaihteeksi julkaissut kirjan verran omaelämäkerrallisia tekstejä. Mukana on sekä aiemmin eri lehdissä ja hänen verkkosivuillaan julkaistuja kolumneja että osa tätä kirjaa varten kirjoitettuja. Tekstit on jaoteltu eri teemojen alle ja osansa saavat niin suku ja ystävät, kosmetiikkapohdinnat kuin reissut maailmallakin.

Keyes harrastaa teksteissään myös paljon itsetutkiskelua ja paljastaa auliisti oman haavoittuvaisuutensa. Hän on kertonut julkisuudessa avoimesti alkoholismistaan ja sairaalahoitoon vieneestä masennuksestaan. Silti surkuttelusta ja itsesäälistä tekstissä ei ole tietoakaan – hän kertoo omasta elämästään yhtä värikkään rempseästi ja hauskasti kuin romaanihenkilöidensä naisten elämästä. Kevyen viihteen ja rakkaushömpän alta raaputat pikkuhiljaa esiin elämän isoja kysymyksiä ja rankkoja teemoja. Kohtuullisenkokoinen pilke silmäkulmassa Keyes kertoo unettomista kauhun öistä, jolloin hän poti huonoja hampaitaan: ”…ja jos uskoo olevansa surkimus eikä tunne ansaitsevansa mitään ja harkitsee itsemurhaa, tuskinpa sitä vaivautuu hammaslääkärille, vai mitä?” Ja kuinka pelottavia hienonpuoleiset lounaat ja muut esiintymistilaisuudet voivat olla ihmiselle, jonka työ sekä vaatii että tarjoaa julkisuutta.

Kirjan tekstit eivät ole aikajärjestyksessä, joten lukemisen voi aloittaa vaikka omasta mielikategoriastaan. Itse tykästyin eniten Matkoiltani -osioon. Ranskan, Norjan ja Kyproksen jälkeen aloin malttamattomasti odottaa, josko Marian suuntaisi Isäntänsä kanssa myös Suomeen. Ja kyllä, tadaa, myös Suomi/Lappi on saanut oman kolumninsa. Harmi sinänsä, että Guardian lähetti Keyesit vain minilomalle, sillä Suomi-kolumni on matkajuttujen lyhyimmästä päästä. Matkakuvausten yllättävät näkökulmat viehättävät; herkkä ihminen kiinnittää huomionsa epätavanomaisiin seikkoihin ja toisaalta ohittaa ahdistavina sellaista, mitä yleisesti pidetään näkemisenarvoisena.

Tunnelmani kirjasta ovat kaksijakoiset. Marian Keyes kirjoittaa hauskasti ja elämänmakuisesti. Hän osaa nauraa itselleen ja aina mukana kantamilleen antihulluuspillereilleen. Ajoittain teksti on kuitenkin hieman sekavaa, kun kaikki pakkaa sekoittavat sukulaiset ja siskon kummin kaimat luetellaan ja hypätään asiasta kolmanteen. Keyesin kysymyksestä ”Mitä muuta tässä kuussa on tapahtunut?” tulee enemmänkin mieleen kirje hyvälle ystävälle kuin maailmanlaajuiselle lukijakunnalle. Mutta hei, kesälukemiseksi mukavan rentoa – missään vaiheessa ei tullut mieleen, että tämän kesken jättäisin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.7.2017