torstai 20. marraskuuta 2014

Krokotiilin keltaiset silmät




Krokotiilin keltaiset silmät
Katherine Pancol



Bazar,
2011







Katherine Pancolin kirjoista sain vinkkauksia niin monelta taholta, että aloin jo itsekin ihmetellä, kuinka yleensä olin onnistunut olemaan huomaamatta kokonaisen trilogian ilmestymisen. Kun sitten sain luettavakseni Pancolin kirjan Mimmit, ryhdyin aikomuksista tekoihin ja hain myös tämän värikäskantisen järkäleen kirjastosta. Kirja lennähti kiireellisyyslistan kärkeen saman tien, sillä sen pohjalta ilmestyvä elokuva tulee ensi-iltaan jo ensi viikolla. Halusin kokea tarinan ensin luettuna. Kirjassa on lähes 700 sivua, siispä - Allez, dépêche-toi!

Kirjan sivuilla on väkeä kuin pienessä kylässä. Tapahtumien miljöö tosin on Pariisi ja tilanteen niin vaatiessa sieltä pyrähdetään maailmalle... Lontooseen, Keniaan, New Yorkiin. Runsaslukuinen henkilöjoukko oli suhteellisen helppo omaksua, koska olin suuren osan heistä tavannut jo Mimmit -kirjassa. Sinunkauppoihin olisi päädytty ihan ilman entistä pohjaakin, sillä tarina vei kyllä mennessään heti alkumetreiltä. Pancol ei pihtaile ja kirjan henkilöiden kohtalot pulpahtelevat rönsyinä vuorotellen esiin. Ne kietoutuvat toisiinsa ja laajenevat joka ilmansuuntaan. Koko ihmissuhteiden kirjo on mankelissa; sisarsuhteet, parisuhteet ja lasten ja vanhempien väliset suhteet. Värikäs vaan ei sekava soppa.

Sisarukset Iris ja Joséphine saavat keskeisen roolin tarinassa. Joséphinen osaksi tulee yksinhuoltajan arki ja vaikeudet, Iristä vaivaa elämän tarkoituksettomuus yltäkylläisyyden keskelläkin. Heillä on yhteinen projekti, joka ei täysin kestä päivänvaloa. Mutta kuten oikeassakin elämässä, salaisuudet eivät tahdo pysyä ja niitä tullaan livauttaneeksi tai lähipiirin Scherlock Holmesit pääsevät jäljille sanattomistakin vihjeistä. Sisarukset lähtevät hankkeeseen hyvin erilaisin motiivein ja erilaisista lähtökohdista ja se muuttaa molempia. Ennen kaikkea Joséphine kasvaa kirjan aikana ja alkaa nähdä itseään toisin.

"Olen tajunnut, ettei onnea saa elämällä pientä harmitonta elämää, tekemättä virheitä, pysymällä aloillaan. Onni on sitä, että hyväksyy taistelun, ponnistuksen ja epäilyn, onni on sitä, että kulkee eteenpäin ja ylittää kaikki esteet."

Krokotiilit eivät suinkaan uiskentele tarinaan Seinen rannoilla. Lähdetään kauemmaksi, Afrikkaan. Joséphinen aviomies, Hortensen ja Zoén isä, Antoine lähtee rakentamaan uutta elämää Mylène kainalossaan. Krokotiilit osoittautuvat haasteellisiksi eläimiksi monella tapaa. Ensin ajattelin, että krokotiilit ovat kirjan symbolisia "mörköjä", teemoja joita kirjassa käsitellään suht kevyeen sävyyn niin rankkuudesta huolimatta. Lueskelin sitten hieman tekstiä krokotiileistä ja eläimet saivat muitakin ulottuvuuksia kuin pelottavat leuat. Lintujen ohella ne ovat dinosaurusten lähimpiä sukulaisia ja edustavat siis pientä ikuisuutta. Ne liikkuvat niin maalla kuin vedessäkin ja kokonsa ja leukojensa puolesta ovat kunnioitettavan jyrääviä yksilöitä. Mutta mielenkiintoisinta oli kuitenkin se havainto, että krokotiileillä on veressään luontaista antibioottia ja ne pystyvät toipumaan pahoistakin haavoista ja tulehduksista sen avulla. Kuten Mimmeissä, tässäkin Pancolin kirjassa nimenomaan naiset ovat tarkan kuvauksen kohteena oikkuineen kaikkineen. Kenties näissä naisissakin on annos krokotiiliä kun he puskevat vaikeuksien läpi ja pääsääntöisesti selviävät. Mistäpä muualta kuin sisimmästään ja toistensa tuesta he yleensä sen voiman kaivavat.

Antoine, vauvakuumeinen Marcel, Philippe, Gary... Ei kirjan mieshahmotkaan mitään pahiksia ole. Heikkoja ja inhimillisiä, joskus aika epämääräistenkin haaveiden vietävissä. Heihin tutustuessaan kannattaa varata aikaa ja kurkistaa myös päällimmäisen sermin taakse. Naisen ymmärrystä he vaativat kirjassakin paljon.

En voi sanoa, että olisin ahmien edennyt tätä kirjaa. Se vei tasaisen miellyttävästi mennessään ja kirjan henkilöihin ehti kiintyä. Heidän kohtalonsa jäi askarruttamaan ja ilman muuta haluan lukea lisää, mieluummin nyt heti ensimmäisen osan jatkoksi. Tällaisesta leppoisasta viihteellisyydestä jää hyvä mieli ilman kummempia suuria tunteita.

"Myöhemmin hän oli ihmetellyt, kuinka monesta kulmasta ihmistä saattoi katsoa ja mistä tiesi, mikä kulma oli oikea. Entä jos tunteet tiettyä ihmistä kohtaan muuttuivatkin sen mukaan, mistä kulmasta häntä katsoi?"


perjantai 14. marraskuuta 2014

Kaksi naista yksi usko




Mailis Janatuinen
Kaksi naista yksi usko



Perussanoma Oy
2014




"Et arvaakaan, miten mielekäs elämä sinulle annetaan, ja mitä kaikkea vaivannäkösi, rahasi ja rukouksesi voivat saada aikaan." Tuo lause kirjan viimeiseltä sivulta kuvaa osuvasti kahden jo yhdeksänkymmentävuotiaan naisen elämäntietä. Mutta ennen kuin olet perillä viimeisellä sivulla, olet kulkenut suomalaisen Lauran ja japanilaisen Chiekon mukana pitkän ja kivisen taipaleen. Tahoillaan naiset kokevat sodan ankaruuden, onnettomuuksien ja menetysten iskut. Laura joutuu jättämään kotipihansa Karjalassa kahdesti ja lähtemään evakkoon. Chieko muuttaa miehensä kanssa lähelle Hiroshimaa vuoden 1945 alussa, saman vuoden elokuussa Hiroshiman yllä leimahtaa atomipommi. Molemmat naiset menettävät aviomiehensä aivan liian varhain. Molemmat naiset säilyttävät elämänhalunsa ja sitkeytensä - ja uskonsa. Surut surraan, mutta ei katkeroiduta eikä kyynistytä. Laura ja Chieko ovat kuin hengittäviä, käveleviä elämäntaito-oppaita - metodit vain ovat jotain aivan muuta kuin mitä ehkä onnellisuuteen ja positiivisuuteen tähtäävästä kirjallisuudesta etsisit.

Ihastuin heti kirjan ideaan. Mailis Janatuinen kertoo rinnakkain kahden samanikäisen naisen elämäntarinaa kahdella eri mantereella. Lauran ja Chiekon kulttuuritaustat ovat hyvin erilaiset ja maantieteellistä matkaa on paljon. Lukija saa elää kahdessa erilaisessa maailmassa, jotka kulkevat sujuvasti yhtä matkaa vaihe vaiheelta naisten elämässä. Erilaisten taustojen ja olosuhteiden keskellä yhteiseksi nimittäjäksi nousee sama usko. Lauran kertomuksesta tunnistamme omaa historiamme ja elämänkäsityksestämme riippumatta myös omia valintojamme. Mutta entä samaan aikaan Japanissa? Japanin keisaria palvottiin taivaallisena majesteettina, auringonjumalattaren jälkeläisenä ja ajatuskin muusta - Raamatun yhdestä Jumalasta - oli sietämättömän loukkaavaa.

Lauran ja Chiekon vaiherikkaat vuodet ovat mielenkiintoista henkilöhistoriaa, mutta kirja kuvaa kiinnostavasti myös niin Suomen kuin Japaninkin yhteiskuntaa lähes yhden vuosisadan ajalta. Perinteet ja olosuhteet määräävät monia valintoja, kuten koulutukseen hakeutumista. Asetelmat seurusteluun ja avioliittoon olivat aivan erilaiset. Japanissa avioliitto oli enemmänkin järjestelykysymys kuin rakkauden asia. Molemmissa maissa nuoret pojat taistelivat maansa puolesta rintamalla, mutta japanilaisten isien ja äitien oli piilotettava itkunsa muilta - olihan suuri kunnia saada uhrata perheenjäsen keisarin ja isänmaan puolesta. Japanin tilanne oli sodan päätyttyä vielä pahempi kuin Suomen.

Molemmat naiset löytävät uskosta vahvan perustan elämäänsä. Lähetystyöstä tulee Lauralle sydämenasia ja hän on valmis uhraamaan paljon omastaan sen hyväksi. Hänen kodistaan tuli lähetyspiirin pitopaikka. Aviomiehen kuoltua Lauralla oli käytettävissään leskeneläke ja tulot kahdesta siivoustyöstä ja hän iloitsi mahdollisuudestaan tukea yhä useampaa lähettiä: "Rahan tuloa ei siis mikään voinut estää!"  Mutta kun pidämme tiukasti kiinni omastamme ja oikeuksistamme ja säästämme pahan päivän varalle, niin mikään ei tunnu riittävän... Chieko puolestaan kasvaa buddhalaisuuden ja shintolaisuuden hallitsemassa yhteiskunnassa, kunnes tutustuu kristinuskoon ja saa kasteen vuonna 1963. Itä-Fukuyaman luterilaisesta kirkosta tulee hänen seurakuntansa. On satuttavaa lukea, miten tärkeäksi molemmat naiset kokevat kirkkojensa työn. Eivät vain sanoissa vaan ennen kaikkea teoissa. Kun Chiekolle maksetaan loppuosa hänen kuolleen miehensä eläkerahoista, hän lahjoittaa koko summan kirkon lainan maksuun. Lauran tavoin hän luottaa vakaasti siihen, että hänestä pidetään huolta.

Kaksi naista, yksi usko. Kaksi tavallista naista, joiden elämä on ollut työntäyteistä ja arkista. Eikä kuitenkaan: elämästä löytyy paljon iloa ja valoa, valtavasti tarkoitusta. He ovat saaneet paljon aikaan ja vaikuttaneet monen ihmisen elämään. Olen vaikuttunut heidän rohkeudestaan ja lujasta luottamuksestaan ja voin vain lämpimästi suositella tätä kirjaa: Älkää olko mistään huolissanne!

Kirja on saatu arvostelukappaleena Perussanoma Oy:ltä.


maanantai 10. marraskuuta 2014

Himmlerin kadonneet kirjeet




Katrin Himmler
& Michael Wildt
Himmelin kadonneet kirjeet
Heinrich ja Marga Himmlerin kirjeenvaihto 1927-1945


Minerva Kustannus
2014

Toisesta maailmansodasta ja juutalaisvainoista on valtaisat pinot kirjoja ja tehty dokumentteja.  Aihetta on käännetty ja väännetty ja tutkittu joka kulmalta. Tässä kirjassa oli kuitenkin mielestäni uudenlainen näkökulma, sillä kirja pohjautuu Heinrich Himmlerin ja hänen vaimonsa Margan väliseen kirjeenvaihtoon. Kirjan ensimmäiset kirjeet ovat vuodelta 1927, jolloin toisen maailmansodan alkuun oli vielä yli 10 vuotta aikaa. Voisiko olettaa, että kirjeiden takaa löytyisi vielä tuolloin tavallinen nuoripari inhimillisine tunteineen? Millaista oli perhe-elämä ja voiko sitä edes olla mittavien poliittisten kuvioiden rakentelun rinnalla?

Kirja kertoo, että kaksi amerikkalaissotilasta otti mukaansa "matkamuistoksi" Himmlerin perheen yksityisiä papereita toisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1945. Näin osa Heinrichin ja Margan kirjeenvaihtoa päätyi historiantutkijoille ja myös kirjaksi asti. Näistä yksityisdokumenteista muodostuu laajempi kokoelma kuin yhdenkään muun natsijohtajan yksityisistä asiakirjoista. Muiden osalta tutkimus perustuu pääosin virallisiin dokumentteihin ja julkiseen rooliin.

Heinrich ja Marga tutustuivat toisiinsa vuonna 1927 ja tuolta vuodelta ovat myös kirjan ensimmäiset kirjeet. Näissä kirjeissä kansallissosialistisen työväenpuolueen virkailija ja sairaanhoitaja viestittelevät toisilleen hyvin tavanomaisia päivän tapahtumia ja kyselevät toistensa vointia. Monesti kirjeissä viitataan arjen harmeihin ja paljoon työhön, mutta niitä ei selitellä sen tarkemmin. Kun on sentään kyseessä uusi ihmissuhde, niin he kertovat itsestään ja omista tuntemuksistaan yllättävän vähän ja Marga lopettaakin yhden kirjeestään näin: "Ei, mutta nyt minun täytyy kirjoittaa loppuosa kirjeestä toiseen kertaan. Ensimmäisessä versiossa on aivan liikaa omasta "minästäni." Olettehan tekin varovainen, kun kirjoitatte minulle?" Jos ei kerrota niin eipä kyselläkään - kirjeistä ei juurikaan paljastu aito halua tutustua toisen persoonaan ja ajatuksiin.  Kirjeet kulkevat ahkerasti, usein miltei päivittäin, ja tunteiden vakuuttelu ja rakkaudentunnustutkset ovat molemminpuolisia. Taustalla rakentuu kuitenkin myös poliittinen kuvio koko ajan ja heidän vakaumuksensa tulevaisuuden suunnasta on yhteinen. Jo vuonna 1927 Marga kirjoittaa: "Vaikka maailmassa on paljon roskaväkeä, ei heihin tarvitse itse kuulua. Verihän sitä jo vastustaa!"

Heinrich etenee määrätietoisesti urallaan ja on ilmeisen kunnianhimoinen. Kansallissosialistit nousivat valtaan 1933 ja Himmlerin johdettaviksi tulevat Saksan osavaltioiden poliittiset poliisit yksi kerrallaan, lopulta myös Gestapo. Himmlerillä oli puolueessa alusta asti asemaa ja vaikutusvaltaa ja hän oli jo 1920-luvulla läheisesti tekemisissä Hitlerin kanssa. Kun sota syttyy, Himmlerillä on suuri vastuu keskitysleiri- ja myöhemmin tuhoamisleirijärjestelmän organisoinnissa. Kunnian nälkä vain kasvaa ja sodan loppuvaiheessa Himmler pyrkii myös sotilasjohtajaksi, tosin kokemattomuuttaan ja epäpätevyyttään hän osoittautuu sopimattomaksi valinnaksi niihin tehtäviin.

Koko seurustelunsa ja avioliittonsa ajan Heinrich ja Marga ovat hyvin paljon erossa toisistaan ja yhteistä aikaa on vähän. Sodan aikana tämä lienee luonnollistakin, mutta jo ennen sotaa työ ja puolueen asiat pitävät Heinrichin kiireisenä ja poissa kotoa. Sodan aikana Himmlerin "kotina" olivat päämajana toimivat erikoisjunat lähellä sota-alueita. Marga huolehti kotiasioista, puutarhasta ja lapsen kasvatuksesta sekä työskenteli välillä Berliinissä sairaanhoitajana sodan alettua. Puolisot kirjoittelevat edelleen toisilleen päiviensä pieniä sattumuksia, ilmaisevat ehkä enemmän huoltaan toisistaan. Sodasta on yllättävän vähän tekstiä. Hellittelysanat kukoistavat kirjeissä, vaikka Heinrichillä on suhde ja lapsia sihteerinsä kanssa. Kirjan viimeinen kirje on huhtikuulta 1945. Sodan lopputulos ja tilanteen toivottomuus on käynyt selväksi ja Heinrich osoittaa viimeisen kirjeen sekä vaimolleen ja tyttärelleen, rivien välistä voi aistia jäähyväistunnelman.

Kirjeiden lomassa Katrin Himmler ja Michael Waldt kommentoivat kutakin ajankohtaa ja tuon ajan tapahtumia laajasti. Kirjeistä ja kommentoinneista muodostuu yhdessä tuhti tietopaketti ja ajankuvaus. Historiasta kiinnostuneena etsin tästä uutta näkökulmaa menneeseen ja aina uudestaan ja uudestaan sitä haluaisi ymmärtää. Tapahtuneita julmuuksia ja hirveyksiä ei mikään oikeuta eikä edes helpota niiden aiheuttamia tuntemuksia. Menneisyyttä ei kuitenkaan voi muuta eikä tapahtuneita saa tapahtumattomiksi - olisiko yksi näiden kirjojen pointti se, että totuus ei pääse unohtumaan: Ei enää koskaan tällaista. Arvostelukappaleen ja mittavan historiakertauksen tarjosi Minerva Kustannus.  

lauantai 8. marraskuuta 2014

Armanin maailma



Arman Alizad
Kauko Röyhkä
Armanin maailma



Docendo,
2014


Kirja - ovi lukemattomiin maailmoihin. Armanin maailma on sitä kirjaimellisesti, kansien väliin on puristettu hengästyttävä määrä toinen toistaan hurjempia reissuja. Hän tutustuu Manilan slummien vaarallisiin jengeihin, jotka ovat verivihollisia keskenään ja tapaa Brasiliassa ase- ja huumediilerin, mutta silti; "Jokin tolkku täytyy olla, mulla on sentään lapsia kotona. Me pyritään minimoimaan riskit ja luomaan niin hyvät ja luotettavat verkostot kuin mahdollista." Minimoimaan riskit??  On hykerryttävää miettiä, mitä itse kukin pitää elämässään riskien minimoimisena. Tämän kirjan perusteella voisi väittää Juicelle vastaan... Kyllä, elämästä voi selvitä hengissä. Ja seikkailla saa, oman intohimonsa tähtiä tavoitella.

Kirja kertoo Armanin tähänastisen elämäntarinan, joka alkaa pikaisella katsauksella lapsuuteen Iranissa. Kotiosoite vaihtui mantereelta toiselle, mutta aktiivinen ja sosiaalinen Arman tuntuu olevan kotonaan kaikkialla. Ja kun tekee sitä, mitä itse haluaa, on tekemisissään pätevä. Oli sitten kyse skeittaamisesta, breakdancesta tai räätälin ammatista. Ja sittemmin rajoja ravistelevasta ja esteitä romuttavasta tv-persoonasta.

Alizad ja kuvaaja Tuukka Tiensuu matkaavat maailmalla, ja filmiä syntyy. Ensin Kill Arman, joka on tutustumista  erilaisiin taistelulajeihin maailmalla. Eikä todellakaan katsomon puolelta vaan Arman ottaa ihan omaa tuntumaa lajiin kuin lajiin.Pikakurssin jälkeen vastassa saattaa olla kamppailu kansallista mestaria vastaan. Tai kilpakaratekaa, whatever.  Eivätkä ne matsit ole mitään pyhäkoulumeininkiä ja pehmoa paijausta. Arman ja viimeinen ristiretki on puolestaan syväsukellusta erilaisiin kulttuureihin ja ihmisten elämään. Ja ne johtavat toteamaan: "Ihmisiä, joita ei periaatteessa ole olemassakaan, on paljon." Silmät lautasina luen uskomattomia, rohkeita tarinoita. Maailmasta on moneksi. Luku luvulta, reissu reissulta, tulee yhä selvemmäksi, että näiden seikkailujen taustalla on valtavasti pohjatyötä. Vaikka alkuun auttoikin ehkä vain suuri into ja halu toteuttaa omia visioita. Paikat voivat olla outoja, ihmiset sekopäisiä ja arvaamattomia - täytyy olla "silmää" lukea tilannetta. Jääräpäisyyttä, jonka vastapuoli noteeraa.

Docendolle kiitos tästä arvostelukappaleesta. Armanin maailmassa on tavallisen arjen puurtajalle jotain ihastuttavasti tajunnan räjäyttävää. Kirjan teksti ei runoile turhia eikä sitä ole siistitty pyhäkuosiin, mutta kaikki sen rosoisuus on yhtä tarinan kanssa. Yksittäiset terävät havainnot ja nostavat mielenkiintoisia ja hauskojakin yksityiskohtia esiin eri kulttuureista ja kirjan kuvat antavat reissumielikuville sen "piste iin päällä" -loppusilauksen. Siitäkin tykkäsin, että kirja ei ole mitenkään ikä- tai sukupuolisidonnainen; tämän uskaltaisi antaa vaikkapa lahjaksi hyvinkin erilaisille ihmisille.















tiistai 4. marraskuuta 2014

Jesse Vauhtikoira




Merja Jalo & Marvi Jalo
Jesse Vauhtikoira



WSOY,
2014





Syksyn luettuihin on sisältynyt paljon draamaa ja suuria tunteita, maailmanlaajuisesti merkittäviä tapahtumia, jotka hipovat ihmisen käsityskykyä. Siksipä rankemman lukemisen rinnalla halusin tehdä aikamatkan menneeseen. Lapsuuden kesiin, jolloin kirjastoauton pysähtyminen koulun kentällä oli viikon kohokohtia. Luettavan löytäminen ei silloinkaan ollut vaikeaa ja mukaan tarttui muhkea pino kirjoja, joista päällimmäisenä tulee mieleen seikkailut Viisikon tyyliin ja hevoskirjat. Siskokset Merja & Marvi Jalo ovat tuttuja nimiä jo tuolta ajalta ja halusin kokeilla, miltä heidän tekstinsä tuntuisi nyt aikuisena. Uskomatonta, että heiltä edelleenkin ilmestyy kirjoja tiuhaan tahtiin.

Jesse-sarjaa on ilmestynyt jo peräti parisenkymmentä kirjaa. Kirjan hahmot ovat lukijakunnalleen jo tuttuja ystäviä. Parhaat ystävykset Jenna ja Hannele viettävät aikaa yhdessä ja koirat ovat kaikessa mukana. Kultainen noutaja Jesse on Jennan koira ja uskollinen vahti, tytöt myös toimivat koulun jälkeen dogsittereinä. Tyttöjä kummastuttaa Eetun käytös; miksi poika on yht'äkkiä menettänyt mielenkiintonsa Jennaan?

Touhukas Elsa järjestää jännitystä tyttöjen elämään voitettuaan Meripäiviltä voimakastehoisen perämoottorin. Seuraa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Veneiden ympärillä tapahtuu myös outoja, sillä varkaat iskevät Turun pienvenesatamaan.

Jesse Vauhtikoira on pikkuhauska välipala kirjojen ketjussa aikuisellekin. Se on helppolukuinen, mukaansa tempaava ja vauhdikaasti etenevä. Kirjassa on selkeä juoni, jota pienet - milteipä luvun mittaiset seikkailut - seikkailut rytmittävät. Erityisesti kuvaukset Elsan tempauksista ovat hupaisia. Tapahtumien taustana on tutun turvallinen, suomalainen ympäristö ja tavalliset elämänympyrät koulupäivineen ja koiranulkoilutuksineen. Nykyisin ilmestyviä nuortenkirjoja leimaa hyvin usein fantasia, demonit ja yliluonnolliset tapahtumat. Jesse Vauhtikoira on hellyttävän viaton kirja, jossa ei kiroilla eikä örvelletä. Koiria hoitavat tytöt ovat vielä maailmantuskalta ja nuoruuden kivuiltakin turvassa. Mainiota, jotenkin ajatonta - arvaanko oikein, että Jessensä lukeneet ovat jo odottaneet malttamattomana koiran uusia seikkailuja?

Kirja on saatu arvostelukappaleena WSOY:ltä.

Mimmit




Kaherine Pancol
Mimmit


Naisenergiaa!

Vihdoinkin he ovat täällä, Mimmit. Kirjavinkeissä:

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/mimmit/