sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Kirjoja ja kattiloita - minun keittiöni!


Luovasti valloillaan keittiössä...

Näin se vaan on, että kokkaillessakin kirja odottaa jossain pöydän kulmalla keittiössä.
Ja luetuksi tulenee vielä tämän viikonlopun aikana. Nyt on luennan alla 

Irlantiin

sijoittuva kirja. Ihan piristävää vaihtelua olla vaihteeksi sillä kulmalla maailmaa.
Tosin lama ja ankeus painaa päälle. Elämä vaatii sinnittelyä ja epävarmuuden sietoa. 
Siinä sivussa ja sovussa luennan kanssa kolistelen kattiloita. 
Tai pannua ja uunivuokaa.

Perinteistä ohjetta mukaellen ja osin omasta päästäni
tein currytuhtia jauhelihaperunasoselaatikkoa. 
Ja tosi hyvää tuli, nams!

Kokeile vaikka:



tiistai 17. maaliskuuta 2015

Vanhan Venäjän paluu





Vanhan Venäjän paluu
Timo Vihavainen



Otava,
2015



Ei päivää ilman uutista Ukrainan kriisistä. Venäjä keikkuu otsikoissa kärkisijoilla, kun listataan päivänpolttavia puheenaiheita. Paljosta esilläolostaan huolimatta se on myös hankalaselkoinen, erilainen ja pitkän historian omaava oma maailmansa, jota on vaikea ymmärtää. Puhutaan jopa Venäjän erityistiestä.Timo Vihavaisen kirja Vanhan Venäjän paluu pureutuu valaisemaan juuri tuota ydintä tapahtumien takana – niin maan historiaa, kansanluonnetta kuin nykytilannetta ja vähän tulevaisuuttakin.
Vanhan Venäjän paluu koostuu esseistä, joista osa on julkaistu aiemminKanava-lehdessä tai Vihavaisen blogissa. Kirjassa katsotaan tämän päivän venäläisyyttä ja Venäjän nykytilaa kaukaa historian perspektiivistä. Lännen näkökulmasta kehityksessä on taantumuksellisuutta ja laajentumishakuisuutta. Vihavainen näkee Venäjän nykyisissä arvoissa ja asenteissa yhtäläisyyksiä aina tsaarien Venäjän aikaan. Itänaapurimme on kääntänyt katseensa menneeseen, enemmänkin kohti vanhaa Venäjää kuin Neuvostoliittoa. Toteamus ei ole yksiselitteinen, sillä maan vaiheikkaassa historiankulussa “vanha” Venäjäkin on eri aikoina tarkoittanut eri asiaa. Entä kun puhutaan Kiovan Venäjästä, Moskovan Venäjästä ja Pietarin Venäjästä? Venäjä on tyypillisesti tukeutunut vahvaan keskusvaltaan ja siten myös kulloinkin vallassa ollut johtaja on lyönyt omat puumerkkinsä aikakauteen yksinvaltiaan elkein.
Putinin tavoitteena ovat olleet tiiviimmät suhteet itä-Euroopan maihin ja Keski-Aasiaan. Venäjä on ajanut kunnianhimoisesti Euraasian liiton hanketta, vastineena Euroopan unionille. Onnistuessaan veljeskansojen tiivis yhteistyö loisi alueesta geopoliittisen vaikuttajan ja talousmahdin. Toisaalta puhutaan myös käsitteestä “Venäjän maiden kokoaminen”, joka sekin hakee pohjaa naapurikansojen suhteista historian kartalla. Järeämmätkin keinot katsotaan Venäjällä oikeutetuiksi, jos ja kun entiset neuvostotasavallat osoittavat länsimielisyyttä. Ristiriitaista Venäjän historiasta tekee myös sykleittäin pyrkimys kohti Eurooppaa ja eurooppalaisuutta ja siitä pois; juuri tätä kansallista erityislaatuisuutta ja sen seurauksia Vihavainen mielestäni tuo kirjassaan hyvin esiin.
Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Vanhan Venäjän paluu on mielenkiintoinen tietopaketti, joka käsittelee laajasti naapurimme niin historiaa ja politiikkaa kuin klassista venäläistä kaunokirjallisuutta ja yhteiskuntarakenteitakin. Se on haastavaa mutta palkitsevaa luettavaa; Vihavaisen suorasukainen tyyli ja kunnioitusta herättävä asiantuntemus saa minut kaipaamaan kouluaikojen historiantunteja.
Historian Ystäväin Liitto valitsi kirjan vuoden 2014 historiateokseksi, jonka maininnan se ajankohtaisuutensa ja sisällöllisen kokonaisuutensa vuoksi perustellusti ansaitsee.
Julkaistu Kirjavinkeissä 17.3.2015:

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin





Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin
Matti Rämö


Minerva,
2015


Hurja mies menemään tuo Matti Rämö! Nyt ilmestynyt kirja on hänen seitsemäs pyöräilykirjansa ja se kertoo kuuden viikon ja 3500 kilometrin matkasta Helsingistä Odessaan, Mustanmeren poikki Georgiaan ja aina Istanbuliin saakka. Oletko ehkä laillani erehtynyt joskus ajattelemaan, että bussimatka Baltiassa tai Euroopassa on liian hidasta etenemistä ja parempi lentää suoraan kohteeseen? Arjen säntäilyssä pääsee unohtumaan se suuri filosofinen totuus, että matkanteko on usein tärkeämpää kuin perille pääsy. Vaihtuvat ne maisemat, maat ja maanosat polkupyörän satulassa istuessakin - josko vaihtuvatkin juuri sitä sopivaa tahtia, että mieli ja sielu ehtivät hyvin mukana.

Tämä on Matti Rämöltä jo seitsemäs fillarointieuforinen matkakirja. Luettuani vajaa vuosi sitten hänen kirjansa Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan tiesin tarttuvani seuraaviinkin hänen seikkailukirjohinsa. Nautin hänen tavastaan kirjoittaa ja ottaa lukija matkaan mukaan. Auringon nousun myötä herätään aamutoimiin ja otetaan suunta kohti seuraavaa etappia. Illalla etsitään "puskista" teltansopivaa leiriytymispaikkaa.  Päivään mahtuu vaihtuvia maisemia, kohtaamisia, ruokailuhetkiä, vaihtelevasti auringonpaistetta ja sadetta.

Mietitäänpä hetki tuota yksinpolkemisen politiikkaa. Viivyt matkalla viikkoja, kuukausiakin ja pakkaat kaiken tarvitsemasi pyörän tarakalle ja sivulaukkuihin. Mitään ylimääräistä ei mahdu mukaan, mutta kuitenkin on varauduttava säähän kuin säähän. Niin yön koleuteen kuin päivän paahteeseenkin. Ajaminen on fyysisesti rankkaa eikä henkistäkään puolta ole kaveri mukana huoltamassa; itsestään ja jaksamisestaan on osattava pitää huolta ja jakaa voimansa oikein. Sairastuminen pistää aikataulut uusiksi ja saattaa saada kaipaamaan omaa sänkyä ja kodin mukavuuksia. Tiet, kadut ja lehmipolut ovat mitä ovat päällysteiltään ja leveyksiltään. Hulppeat pyörätiet vaihtuvat olemattomiin pientareihin. Rekat pyyhkivät miltei iholle pyörän ohittaessaan. Ja oma liikennekulttuurinsa on jokaisella maalla muutenkin. Yövyt yksin pienen pienessä teltassa keskellä tuntematonta ja heräät aamulla linnunlauluun. Se ei tosin onnistu kaikilta, jos sattuu pelkäämään rosvoja, käärmeitä, punkkeja (allekirjoittaneen listaa!)- tai sitten vain kaikkea sitä tuntematonta, mitä yön pimeys sisällään kantaa. Kulkupelikin on pidettävä kunnossa, tuhannet kilometrit ovat pyörällekin iso haaste. Nämä seikat, joita itse hieman silmät selällään ihmettelen, ovat kuitenkin kokeneelle pyörämatkaajalle järjestely- ja suunnittelukysymyksiä, arkista polkemista. Katse on ympäröivän maailman ihmeissä ja kauneudessa. Draaman ja dramatiikan potentiaalisia aineksia kyllä, mutta onhan niitä kotonakin.

Tällä nimenomaisella matkalla draaman näyttämöksi nousee Odessa. Rämön pyörä varastetaan sillä aikaa, kun hän hetkiseksi poistuu hoitamaan asioitaan. Tuttu ja itselle "kalustettu" kulkuväline on ensityrmistyksen jälkeen korvattava Odessan tarjonnalla. Istanbulissa Taksim aukiolla mielenosoitukset muuttuvat mellakoiksi ja Matti Rämökin saa kokea mellakkapoliisin kyynelkaasuhyökkäyksen. Hän tapaa siellä myös tyttärensä ja he viettävät hieman epätavanomaista isä-tytärpäivää väkijoukossa, joka juoksee pakoon vesitykkejä ja yrittää suojautua pippurikaasulta.

Kirjan matkaa elävöittävät valokuvat reitin varrelta sekä humoristiset, osuvat piirrokset. Minua koukuttaa näissä kirjoissa myös se mittava taustatyö, joka aukaisee lukijalle kunkin alueen historiaa ja oloja. Tietoa on tuhdisti, mutta se on kuitenkin helposti omaksuttavassa ja mielenkiintoisessa muodossa. Paitsi että kirjassa mennään pintaa syvemmälle historiaan, alue on juuri nyt kiinnostavaa myös ajankohtaisuutensa vuoksi. Tai samasta jatkumostahan on kyse, historia kuplii pintaan tämän päivän uutisissa.

Reissu heitetty - nyt jään odottamaan seuraavaa. Himalajalleko siis seuraavaksi, Matti Rämö?



lauantai 7. maaliskuuta 2015

Kisaviikonloppua ja naistenpäivää !



Varaslähtö 
rentoon 
naistenpäivään

Jos ei sokerisen söpöstelyn inspiraatio iske pinkin kuppikakun muodossa, niin mennään ronskimmalla tarjoilulla tällä kertaa. Lämpimät voileivät ja juuri sillä reseptillä kuin ne lapsuudesta muistan; lihaosuudesta vastaa paksuhko siivu lauantaimakkaraa. Ohuen ohuita ei ollut silloin vielä keksittykään.

Nämä ja myös ne makeammat naistenpäivän tarjottavat, 
vaikka koko päivän menyy osoitteesta



keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Taivaalta tippuvat asiat






Taivaalta tippuvat asiat
Selja Ahava




Gummerus,
2015

“Isä yritti suojella meitä, mutta ei se lopulta riittänyt. Se keskittyi liikaa seiniin ja unohti taivaan. Nyt isä vain kuuntelee, kun hormissa kaikuu tip tip tip.”
Suurten surujen keskellä lohdutamme toisiamme, että aika parantaa. Haavat arpeutuvat ja suurin kipu haalenee paremmin kestettäviksi muistoiksi. Ja mitä huonommin muistaa, sitä lähempänä on paranemista. Kirjan pieni Saara-tyttö ei halua muistaa huonosti äitiä, siksi on tärkeää ajatella paljon äitiajatuksia. Saara haluaa muistaa, millainen äiti oli kulkiessaan kotona karvatöppösissä isän isossa villapaidassa ja kuinka hienona äiti oli silkkisessä mekossa ja korkokengissä. Muistoihin liittyy hajuja, tuoksuja, hymyjä ja aherrusta omenapuutarhassa. Sellainen äiti oli elossa. Ennen taivaalta tippuvaa jäälohkaretta ja reikää kuistissa.
Ennen onnettomuutta Sahanpurutalossa asuu onnellinen perhe. Talossa riittää remontoitavaa, äidillä ja isällä on monta projektia kesken. Suunnitellaan tapetointeja ja panelointeja, äiti aikoo rakentaa vanhoista autonrenkaista pyramidin puutarhan reunaan. Kun isä näkee äidin tuupertuneena kuistille, turvallinen ja valoisa arki on pyyhkäisty hetkessä pois. Isä ja tytär muuttavat Annu-tädin kartanoon eivätkä palaa talolle pitkään aikaan. Annu-täti hoitaa heitä ja kokkaa tulista keittoa, hakee Sahanpurutalolta vaatteita. Kartanossa on tilaa, Annu-täti on hankkinut sen voitettuaan lotossa jättipotin. Ja hän voittaa vielä toistekin jättipotin; elämän sattumukset tarjoavat draamaa moneen lähtöön. Selitystä tapahtuneelle ei aina ole, mutta luonnostaan ihminen kyselee ja etsii.
Kirjassa kuuluu ennen kaikkea Saaran ääni. Hänen silmänsä rekisteröivät isän särkymistä ja hän yrittää mielessään piirtää ääriviivoja tapahtuneelle. Aivan kuten äiti oli piirtänyt Saaran Sahanpurutalon seinään. Saara jää paljon yksin ja omien ajatustensa ja muistojensa nojaan ja saa seuraa mielikuvituksensa saduista ja Hercule Poirotista. Se ei kuitenkaan ole vain Saaran, vaan myös isän ja Annu-tädinkin selviytymistarina. Kertomukseen tulee uusia ihmisiä kuten Krista, mutta hän jää sivummalle – alun katastrofi, on aina keskiössä, vaikka elämä joten kuten paikattuna jatkuukin.
Selja Ahavan teksti on lumoavan herkkää ja jotenkin sadunomaista. Saara sanoittaa aikuisten sanomisia ja tekemisiä hyvin konkreettisesti, niin kuin ne lapsen korvin kuullaan. Toisaalta kirjassa ovat koko ajan läsnä mielikuvitusolennot ja jopa kummituksetkin. Kartano, jossa on viisitoista makuuhuonetta ja jonka seinässä on salaovi, on jo itsessään kuin suoraan sadusta. Jos jokin ajatus tästä jää itämään, niin se on kahvit jättipottikakun kera. Kuinka paljon onkaan syytä juhlia tavallista arkea kakkukahveilla, juuri niitä remonttiriita- ja makaronilaatikkopäiviä. Elämän jättipottia!
Julkaistu Kirjavinkeissä 4.3.2015

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Suojattomat






Suojattomat
Kati Hiekkapelto


Otava,
2014


Kiitos suomalaisten naisdekkaristien, olen tuplannut ja varmaan jo triplannutkin rikosromaanien määrän lukulistallani. Takavuosina olen mieltänyt genren melko miehiseksi ja vaikka mysteerin koukutus onkin huumetta lukijalle, niin tietynlaista ahdistavaa väkivaltaa vierastan. Niinpä tarjonnan runsaudenpulassa muut kirjallisuuden lajit ovat ajaneet ohi dekkareista. Jatkossa on toisin, esimerkiksi Kati Hiekkapellon dekkareiden osalta. Nyt lukemani Suojattomaton jo toinen hänen Anna Fekete -sarjassaan ja tältä istumalta lisään luettavien listalleni myös hänen aiemman dekkarinsa Kolibrin. Anna Feketeen tutustuminen kävi kyllä luontevasti suoraan kakkososastakin.
Anna Fekete työskentelee vanhempana konstaapelina jossakin Oulun oloisessa kaupungissa. Hän on muuttanut lapsena Suomeen äitinsä ja veljensä kanssa hajoavan Jugoslavian sotatantereelta. Pitkään Suomessa asuttuaankin hän elää vahvasti maahanmuuttajan tuntoja ja kaipaa lapsuuden Jugoslaviaa. Hänen taustansa tuo poliisin työhön aivan uutta näkökulmaa. Kati Hiekkapelto on itse asunut Serbian unkarilaisalueella ja toiminut Suomessa maahanmuuttajien opettajana, mikä varmasti näkyy taustalla Annan kiinnostavassa ja uskottavassa hahmossa.
Rikosjuoni lähtee liikkeelle, kun vanha mies jää auton alle jäisellä tiellä ja unkarilaista au pairia epäillään kuolemantuottamuksesta. Kolaripaikan tutkimukset saattavat poliisin ymmälle; ympäristöstä ei löydy lainkaan jalanjälkiä. Ja muutenkin, mitä vanhus teki tuolla syrjäisellä tieosuudella öiseen aikaan ja pelkässä pyjamassa? Yliajo on vain yksi tehtävä poliisien listalla, kunnes yhä useampi tutkintaan johtanut tapaus alkaa saada yhteisiä nimittäjiä. Nuoret tytöt löytävät metsästä käyräteräisen puukon ja runsaaseen vereen värjäytyneet painaumat lumessa. Vanhempi nainen, joka ei poistu kotoaan juuri koskaan, häviää jälkiä jättämättä. Poliisit joutuvat palaamaan yhteen ja samaan kerrostaloon kerta toisensa jälkeen, eivätkä suinkaan vain yhteen asuntoon. Vyyhteä hämmennetään kunnolla, mutta hyvin se kestää kasassa.
Anna Fekete ei suinkaan tee yksin työtään ja tiimin haastavin tapaus on hänen työparinsa Esko. Oli sitten kyse tv-sarjasta tai kirjasta, niin jokaisen poliisiaseman vahvuuteen tuntuu kuuluvan yksi hänenlaisensa. Esko on suorasukainen murahtelija ja mielipiteiltään sovinistinen ja avoimen rasistinen, kun tilanne siihen antaa aihetta. Hänen askelissaan painaa jo ikä ja rankat elämäntavat, tupakkaa ja alkoholia kuluu olon lievennykseen ja loivennukseen. Vai onko se ennen kaikkea realistista kuvausta kyynistymisestä ja paineista, joita pitkään poliisin työuraan liittyy?
Kirjan mysteereitä nitoo yhteen kaupungin huumeongelma ja toisaalta maahanmuuttajien vaikeudet ja vaillinaiset keinot päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Jos omaa paikkaa ei löydy, eikä turvaverkkoja ole, huumeet ovat edes hetken helpotus. Sen saa kokea myös Pakistanista vainoja paennut Sammy, joka saa Suomesta kielteisen turvapaikkapäätöksen. Jos hän on suojaton jo maasta karkottavanakin, hän on sitä kaksin verroin pillerihuuruissaan. Ja huumepiirit kaupungin markkinoilla ovat järjestäytyneisyydessään armotonta seuraa.
Suomen dekkariseura ry myöntää Vuoden johtolanka -palkinnon edellisen vuoden parhaalle dekkarille. Päätöksen palkinnonsaajasta tekee kolmihenkinen asiantuntijaraati. Raati nimesi viime vuoden merkittävimmäksi dekkariksi Kati Hiekkapellon Suojattomat – ja aivan aiheesta. DekkarinnälkäänSuojattomat on aivan omiaan ja juoni on sopivan rönsyilevä, jotta kiinnostus pysyy yllä loppuun asti. Sen lisäksi kirja herättää paljon ajatuksia maahanmuuttajan osasta ja meidän itse kunkin kyvyistä kohdata monikulttuurisuutta Suomessa.
Julkaistu Kirjavinkeissä 2.3.2015: