keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Nooan kompassi






Nooan kompassi
Anne Tyler



Otava, 2010


Nooan kompassi oli sopuisaa välipäivien luettavaa. Ei suuria tunteita, ei jäätävää jännitystä. Jos olen joskus jotakin Anne Tyleriltä lukenut, niin ainakaan nimi ei ole jäänyt mieleen. Jatkosta totean: Ehkä luen, ehkä en. Silti määritelmä "ihan kiva" on Nooan kompassista liian laimeasti sanottu. Yksin rannalla istuskelevassa vanhenevassa miehessä on jotakin perin luokseen kutsuvaa - et halua häiritä hänen yksityisyyttään, mutta kunnioittavan etäisyyden päästä jäät häntä katselemaan. Hänen hiljainen olemuksensa kätkee pitkän elämän kirjon iloineen ja suruineen. Pienet asiat eivät hätkäytä eikä joutavanpäiväiset sytytä.

Kuusikymppinen Liam Pennywell ei ensikättelyssä ole mitenkään kiinnostava mies ja esittäytyy lukijallekin sen kummemmin itseään tyrkyttämättä. Hän on menettyänyt keskinkertaisen, turhauttavan työn yksityiskoulussa eikä uuden työn etsiminen tunnu edes kiinnostavalta. Säästöt ja eläke riittäisivät kyllä yksinkertaiseeen elämään. Hän vaihtaa asuntonsa pienempään ja karsii turhaa tavaraa elämästään. Harvat ihmiset Lian ympärillä ovat vahvaluonteisia naisia, ennen kaikkea ex-vaimo Barbara ja kolme tytärtä.

Elämä uudessa kodissa alkaa dramaattisissa merkeissä, sillä heti ensimmäisenä yönä Liam viedään loukkaantuneena sairaalaan. Miestä ahdistaa, että hän ei muista tapahtuneesta mitään eikä hänellä ole mitään mielikuvaa häntä mukiloineesta tunkeutujasta. Uudessa elämäntilanteessa on yhtä ja toista prosessoitavaa jo itsessään, nyt rinnalla kulkee vielä yritykset toipua muistinmenetyksestä.

Lapsenlapsi Jonah värittää Liamin luona Raamatun kertomusten kuvia ja Jonah kysyy Liamilta, mistä Nooa osti bensaa veneeseen, jos hän oli ainoa ihminen koko maailmassa.

"Itse asiassa", hän sanoi, hän ei tainnut tarvita purjeitakaan, koska hän ei mennyt minnekään."
"Ei mennyt minnekään!"
"Ei ollut mitään minne mennä. Hän yritti vain pysyä pinnalla. Hän vain keinui laineilla
eikä siis tarvinnut kompassia, peräsintä eikä sekstanttia..."
  
Liamin tavallisessa arjessakaan ei ehkä ole peräsintä järin lujasti tarvittu. Hän on luovinut jossain haaveiden ja pettymysten välimaastossa ja jättänyt poikkeamatta suurempien riskien sivupoluille. Tyytynyt pehmeisiin pastelliväreihin, kun taululle olisi voinut luonnostella rajumpiakin viivoja. Katsellut sivusta, antanut ajan kulua ja yksinäisyyden ja vanhenemisen merkkien asettua itseensä. Entä jos tarjolla olisikin vielä onnea, pientä äksöniä? Jos kompassia tarvitaan muuhunkin kuin kotiintunkeutujan muistamiseen?

Kotoinen tarina, kuin rauhassa hautunut ohrapuuro .



perjantai 25. joulukuuta 2015

Maantieteelle emme mahda mitään






Maantieteelle emme mahda mitään
Jaakko Iloniemi


Docendo,
2015


“Maantieteelle me emme voi mitään. Ettekä te voi sille mitään.” Näin kerrotaan Josif Stalinin sanoneen Juho Kusti Paasikivelle ennen talvisodan syttymistä. Suomen edustajat oli tuolloin kutsuttu Moskovaan neuvottelemaan Suomen asemasta ja Stalinin ajatuksen taustalla oli Leningradin turvaaminen riittävän leveällä vyöhykkeellä Suomen naapurina. Yksinkertainen lausahdus kiteyttää hyvin yhden olennaisen perusperiaatteen Suomen ulkopolitiikassa ja se on päätynyt myös Jaakko Iloniemen kirjan nimeksi. Maantieteelliset tekijät ovat määrittäneet Suomen asemaa kautta historian.
Vakauden vuosikymmenten jälkeen Euroopan eri kulmilla on levottomuuden pesäkkeitä. Ukrainan kriisi ja Krimin tapahtumat tulivat Pohjolankin portaille, sittemmin uutisiin ovat vyöryneet Syyria ja Isis. Maailmanpolitiikka on monimutkaista ja moniselitteistä eikä Suomi ole sen pyörteiltä syrjässä. Jaakko Iloniemen kirja jakautuu lähes 90 lyhyeen puheenvuoroon Suomen geopoliittisesta asemasta historian eri vaiheissa. Venäjä ja Neuvostoliitto lohkaisevat itseoikeutetusti kakusta ison osan. Suurvalloilla on aina ollut etuvyöhykkeensä,vaikka intressejä julkisuudelta siloiteltaisiinkin. Iloniemi avaa kuitenkin asiaan huomattavasti laajemman näkökulman. Suomella on pitkä yhteinen historia myös Ruotsin kanssa ja maiden välinen yhteistyö on luontevaa – mihin se jatkossa voi kehittyä ja mitä se voi tarkoittaa maiden turvallisuuspolitiikan osalta? Palapelin osaset ovat hyvin moninaiset, kun kuvioon sovitellaan myös Saksan roolia Euroopassa ja otetaan Baltian maat leikkiin mukaan. Euroopan Unioni asettaa omat velvoitteensa jäsenmailleen. Entä mikä on Naton ja sen mahdollisen jäsenyyden merkitys, kun mietitään turvallisuuden takaamista Itämeren alueella?
Jaakko Iloniemi on kansainvälisen politiikan konkari, joka on tehnyt pitkän uran niin diplomaattina kuin elinkeinoelämän palveluksessakin. Hänellä on kokemusta erilaisista tehtävistä toimijana ja tarkkailijana viiden vuosikymmenen ajalta ja hänen asiantuntemuksensa on kysyttyä myös luennoitsijana. Pidän hänen selkeästä puhetavastaan ja sama ymmärrettävyys henkii myös hänen teksteistään. Ei tarvitse olla harras ulkopolitiikan harrastaja saadakseen tästä kirjasta paljon irti; teksti tekee asiat helposti omaksuttaviksi ja sitoo historian ja nykyisyyden mielekkäästi yhteen.

Julkaistu Kirjavinkeissä 25.12.2015

torstai 17. joulukuuta 2015

Aurora, vaahteralaakson tyttö





Aurora, vaahteralaakson tyttö
Pirkko Pekkarinen



Gummerus, 1991



Kahdestikin yritin saada alkuun Ryan Gattisin kirjaa Vihan kadut. Ei luonnistunut. Ei ainakaan nyt, joulun alla. Ei nyt, kun lehdet puristavat otsikoikseen terroritekoja ja niiden yrityksiä. Maailmaa ei saa joulukuussa paremmaksi omenapuita istuttamalla, mutta pieniä hyvän mielen tekoja voi tehdä kirjavalinnoillaankin. Juuri nyt jostain syvältä nousi kaipuu Pienen Runotytön maailmaan ja Anna-kirjojen aikaan. Pekkarisen kirjan kansi suorastaan hehkui tuota entisaikaa herkällä Auroran kuvallaan.

Hämmästyin suuresti, miten monia merkityksiä Aurora-nimellä on! Se voi viitata aamuruskoon ja meidän pohjoisiin valoilmiöihimme, revontuliin ja asteroidiinkin. Auroran nimeä ovat kantaneet niin kreikkalainen kuin roomalainen jumalatarkin ja sen mukaan on kastettu lukuisia laivoja, nimetty kaupunkeja ja rakennuksia. On seuroja, on perhonen ja jopa kivikin... Ja sitten tämä herkkä ja rohkea viisitoistavuotias suomalaistyttö, Pekkarisen tyttösarjan sankaritar.

Kirjassa eletään vuotta 1903. Suomi on osa Venäjän keisarikuntaa ja Venäjän tsaari Nikolai II toimii myös Suomen suuriruhtinaana. Hallituskautensa alussa Nikolai II on luvannut pitää voimassa Suomen lait ja erioikeudet.  Suomen kenraalikuvernööriksi lähetetty Nikolai Bobrikov ajaa kuitenkin vahvasti yhtenäistämispolitiikkaa ja Suomen erivapauksien poistamista. Venäläistämispaineet vellovat voimakkaina ja Nikolai II allekirjoittama helmikuun manifesti lopettaakin Suomen autonomisen aseman. Eletään levottomia aikoja, ensimmäistä sortokautta.

Suomen venäläistämispyrkimysten epävakaissa oloissa moni suomalainen lähtö merten taakse elämää rakentamaan. Samaan aikaan Kanada tarvitsi uudisasukkaita työskentelemään kanava- ja rautatietyömaille, kaivoksiin ja tukkisavotoille. Myös Auroran isä oli lähtenyt Kanadaan ja nyt tytär matkusti sinne perässä. Viestit eivät kuitenkaan kulkeneet eikä isä tiennyt odottaa tytärtään tulevaksi. Niinpä Aurora joutuukin palvelustytöksi torontolaiseen ylhäiskotiin. Hän saa venyä moninaisiin uusiin tehtäviin vieraassa ympäristössä ja aivan uusien ihmisten keskellä. Ja tokihan nuoren neidon elämään mahtuu haaveilua ja ripaus romantiikkaakin.

Kun kyseessä on tyttökirja, voisin kuvitella sen kohderyhmää kiinnostavan ennen kaikkea tarinan romanttisen puolen ja matkajännityksen. Kirjalla on kuitenkin paljon ulottuvuuksia, ensinnäkin sen historiakytkökset ja silloiset olot Suomessa, Toisaalta Auroran palvelijan rooli ja tarinan vauraiden nuorten joutilas elämäntyyli asetetaan tarinassa rinnakkain. Yhteiskuntaluokkien erot ovat selkeät.
Mielenkiintoinen sukellus hetkeksi toiseen aikakauteen, omiin tyttökirjavuosiin vuosikymmenten taakse ja sipaisuun yhteen Suomen historian vaiheeseen.




keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Valkoisen pilven maa








Valkoisen pilven maa
Sarah Lark


Bazar, 2015




Houkutteleeko viikonloppuna kirjallinen puolimaratoni joulusiivouksen sijaan? Sarah Larkin lähes 900-sivuinen Valkoisen pilven maa aloittaa Uuteen-Seelantiin sijoittuvan trilogian. Mukaansatempaava tarina on joutuisaa luettavaa, eikä sivumäärä puuduta. Päin vastoin, tiiliskiven mitalla on mahdollisuus paneutua asiaan perin juurin ja rakentaa trilogialle vankka perusta.Eletään 1850-lukua. Maorit ovat luovuttaneet Uuden-Seelannin saaret Britannialle Waitangin sopimuksella noin kymmenen vuotta aiemmin ja saarta asutetaan aktiivisesti myös eurooppalaisten toimesta. Matkaan lähdetään hyvin moninaisista syistä. Pitkä merimatka vie uuteen elämään myös Helen Davenportin ja Gwyneira Silkhamin. Lontoolaisperheessä kotiopettajattarena toimiva Helen on lehti-ilmoituksen ja muutaman kirjeen perusteella lupautunut vaimoksi uusseelantilaiselle miehelle. Gwyneira puolestaan on englantilaisen lordin villikkotytär, jota kiehtoo seikkailu – olkoonkin, että hänen isänsä on hävinnyt hänet uhkapelissä vaimoksi lammasparonille.

Helen ja Gwyneira ovat hyvin erilaisia niin luonteiltaan kuin yhteiskunnalliselta asemaltaankin, mutta se ei estä heitä ystävystymästä merimatkan aikana. Ensimmäisessä luokassa matkustava Gwyn pystyykin avustamaan laivan ahtaissa uumenissa kuuden orpotytön kanssa matkustavaa Heleniä monin tavoin. Laivalla solmitusta ystävyydestä tulee määränpäässä heille tärkeä ja kannatteleva tukipilari, sillä kumpikin heistä kohtaa unelmiensa prinssin sijaan suuria haasteita uudessa perhe-elämässään Uudessa-Seelannissa. Heidän on haettava paikkaansa maailmassa monen koettelemuksen kautta. On myös kasvettava omiin päätöksiin, vaikka naisen elämä on hyvin tarkasti ulkoapäin saneltua ja kontrolloitua. Omat haasteensa asettaa vielä heidän aviomiestensä perheiden välinen historia ja vihanpito.

Tarina etenee hyvin johdonmukaisesti Helenin ja Gwyneiran ja heidän perheidensä myötä. Helenin kanssa matkanneita orpotyttöjäkään ei unohdeta, hekin saavat kirjassa tärkeän roolinsa. Näistä henkilöhahmoista kasvaa dynaaminen, keskinäisissä suhteissaan kiinnostava joukko. Siinä sivussa lukija viedään keskelle eksoottisen maan luontoa ja ja historiaa; lammasfarmareiden lisäksi uusi maa houkuttaa kullanhuuhdonnallaan ja valaiden pyynnillään. Siirtomaa-ajan ihmisten rinnakkaiselo maorien kanssa sujuu ajoittain paremmin, ajoittain huonommin. Toisistaan poikkeavat käsitykset ja tavat johtavat väistämättä konflikteihin.

Valkoisen pilven maa tarjoaa draamaa, romantiikkaa, juonitteluja ja historiaa yhdessä ja samassa paketissa. Suosittelen tätä erityisesti historiallisista romaaneista ja vieraista kulttuureista kiinnostuneille, mutta kyllä tämä tepsii ihan puhtaaseen romantiikan nälkäänkin. Ja bonuksena vielä se, että tutuiksi tulleiden henkilöiden elämää pääsee seuraamaan vielä kahdessa kirjassa.



Julkaistu Kirjavinkeissä 16.12.2015




sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Ei ole muuta antaa





Ei ole muuta antaa
Lasse Lehtinen



WSOY, 2015



Lasse Lehtinen on paitsi tv:stä tuttu kasvo, myös hyvin tuottelias kirjailija, toimittaja ja pitkän linjan poliitikko. Ei ole muuta antaa on niin kutsutun Tango-trilogian päätösosa, aiemmin ovat ilmestyneet kirjat Siivetönnä en voi lentää(2008) ja Onni suosii rohkeaa (2010). Toisen maailmansodan jälkimainingeissa perustettu Rakennusliike Ahola -yhtymällä on jo takanaan suuret kaupungistumisen vuosikymmenet, nyt yritys saatellaan iloisten kulutusjuhlavuosien läpi 2000-luvulle.
Päätösosan keskeisin henkilö ja minäkertoja on Jukka, rakennusliikkeen perustajan Toivo Aholan poika ja veljensä kuoleman jälkeen urakoitsijayrityksen ainut perijä. Nuoruudessaan kommunismin ihanteille syttynyt Jukka on ollut Mosambikissa kehitysyhteistyössä ja palaa nyt Suomeen. Afrikan vuosina Jukan aatteellisuus on pahoin rapautunut ja usko mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa himmennyt. Suomessa odottaa aivan toisenlainen todellisuus. Isä Toivo on heikossa hapessa ja Jukkaa tarvitaan perheyrityksessä. Mistään nappikaupasta ei ole kyse, Aholalla on rakennusurakoita niin Lähi-idässä kuin Idän kaupan bisneksiäkin.
Pankkimaailman hämmentäminen antaa ensioireitaan, rakennusalakin on muutoksessa kiivaiden jälleenrakennusvuosien jälkeen. Ahola-yhtymä on Toivon mielestä kasvanut jo liian suureksi, jotta se voisi jatkaa puhtaana perheyrityksenä. Firma vaihtaa omistajaa hyvästä hinnasta, isällä ja pojalla on nyt tukuttain rahaa uusiin sijoituskohteisiin. Vapautuneilla rahamarkkinoilla julistetaan sopivasti kasinotalouden optimismia.
Kirja palautti elävästi mieleen uutisointia muutaman vuosikymmenen takaa ja se onkin oivallista silloisen yhteiskunnallisen ajan kuvausta. Vaikka itse Ahola-yhtymä on fiktiivinen – joskin yhteneväisyyksiä Rakennusliike A. Puolimatkaan on paljon – niin tekstissä kulkevat tiiviisti mukana todelliset senaikaiset tapahtumat ja henkilöt oikeilla nimillään. Antoisinta on näiden kahden miehen, isän ja pojan, elämänfilosofioiden ja asenteiden rinnakkainasettelu ja erilaisuus. Ja sittenkin syvimmiltään heissä on miehinä paljon samaa, mihinpä poika geeneistään pääsisi. Kirjan hieman arvoituksellinen alkukin saa lopulta selityksensä. Henkilöt tuntuvat varmasti vankemmilta, jos on aiemmat osat lukenut ensin. Mutta kyllä tämä päätösosa meni itsenäisenäkin  ja saa minulta kevyet suositukset, vaikkei ihan hätkähdyttävin lukukokemus ollutkaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 6.12.2015
Tämäkin kirja henkii yhtä palasta Suomen historiaa. Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille meille. Sytytetään kaksi kynttilää ikkunalle, keitetään juhlakahvit ja nautitaan omaan maan marjoista Ideakeittiön tapaan.

torstai 3. joulukuuta 2015

Elämän kirjailija Eeva Joenpelto




Elämän kirjailija Eeva Joenpelto
Helena Ruuska


WSOY, 2015




Eeva Joenpellon kirjailijaura kesti yli 50 vuotta ja sen aikana hän julkaisi 27 romaania ja yhden näytelmän. Tietokirjailija, filosodian tohtori Helena Ruuska on kirjoittanut Joenpellosta elämäkerran, joka kutsuu tutustumaan menestyskirjailijan kiehtovaan persoonaan ja siihen maailmaan, jossa hänen teoksensa syntyivät.
Eeva Joenpellon juuret ovat Uudellamaalla, Sammatin Myllykylässä. Kirjan edetessä Sammatin yhteisön, sen ilmapiirin ja arvojen merkitys korostuu yhä uudestaan niin Joenpellon henkilökohtaisessa elämässä kuin kirjojen materiaalinakin. Suvun elämää varjostivat tragediat ja perintöriidat. Yhteiskuntaa oli myllerretty perin pohjin, ensimmäisestä maailmansodasta edetty sisällissodan jälkeiseen kaaokseen Suomessa ja kapina-aika oli koetellut rajusti Sammattia. Yhtä sun toista noiden aikojen keskusteluista kantautui lapsenkin korviin, vaikka niistä ei hänelle suoraan puhuttukaan. Aikuisten juttujen kuunteluun ja lukemiseen oli aikaa, kun ei Myllykylässä ikätovereita leikkikavereiksi ollut.
Tanskalaissyntyinen komistus Jarl Helleman ja Eeva Joenpelto menevät naimisiin tammikuussa 1945. Helleman työskentelee Tammen kustannustoimittajana, joten nuoren parin arjessa kirjallisuus on aina läsnä. Pelkkä kotirouvana olo ei nuorta äitiä innosta ja kirjoittaminen polttelee mielessä: “Välillä Eeva kuitenkin purnaa, että hänelle sopisi vallan mainiosti, jos hänelläkin olisi vaimo, joka tarvittaessa kiikuttaisi hänen kenkänsä suutariin.” Hän järjestää arkensa niin, että voi keskittyä kirjoittamiseen. Hänen kirjansa alkavat saada tunnustusta, kirjalliset piirit laajentuvat ja kotonakin kustannusalaa ja kirjoja voidaan puida kahdesta näkökulmasta, sekä kustannustoimittajan että kirjailijan. Työn osalta puitteet ovat mitä parhaimmat, yksityiselämää horjuttavat suuret menetykset. Avioliitto päättyy hyytävään eroon, Eeva Joenpelto menettää molemmat poikansa.
Kirjassa kerrotaan seikkaperäisesti useammankin Joenpellon kirjan synnystä ja taustoista, aina henkilöhahmoja ja heidän esikuviaan myöten. Lohja-sarja saa alkunsa kirjasta Vetää kaikista ovista vuonna 1974. Nyt elämäkerran lukijalle tehdään käsinkosketeltavan selväksi, miten tarkasti hahmoteltuja  nuo henkilöt ovat ja miten todellisia niistä kirjailijan mielessä syntyy. Pohjatyötä on tehtävä aivan valtavasti, lapsuudessa kuullut jutut ovat vain pienen pientä pintahipaisua ja lähinnä vain opastekyltti laajalti tuntemattomaan.
Luin hiljattain kirjaa Armi Ratiasta ja nyt löydän Eeva Joenpellosta jotain samaa; naisen, jolla on valtaa omissa piireissään ja joka on oman aikansa mediavaikuttaja. Myös Eeva Joenpelto oli linnan kutsujen vakiovieras ja Urho Kekkosen kanssa oli sinunkaupat tehty. Lukuisat kirjallisuuspalkinnot ja tunnustukset nostivat hänen tuotantonsa esiin yhä uudestaan. Ja täysin ansioin, sillä jo ajankuvina kirjat ovat aarteita. Minut tämä henkilökuva sytyttää kaivamaan esille jo kerran luettuja – ja myös niitä lukemattomia – Joenpeltoja. Toivoisinkin nykylukijoiden löytävän jälleen Eeva Joenpellon tuotannon, joko aivan uutena tai vanhan kertauksena.

Julkaistu Kirjavinkeissä 3.12.2015 


lauantai 28. marraskuuta 2015

Kaukana jossain onnenmaa






Kaukana jossain onnenmaa
Johanna Venho


WSOY, 2015



Aavan meren tuolla puolen. Aivan kuin suomalaisessa tangossa, Johanna Venhon uusimmassa romaanissa onni siintää epätarkkana toisaalla, horisontissa. Sitä kohti on ihmisen kaipuu kurotella.
Kirjassa rakennetaan vuoroin äidin, vuoroin pojan tarinaa 1970-luvun alusta nykyhetkeen. Kaarina on tullut äidiksi parikymppisenä ja elänyt sovinnaista ja sopeutuvaista elämää. Pikkuperheen arkea on käsikirjoitettu miehen ja pojan rytmiin, Kaarinan osa on ollut mukautua ja hoivata. Kun Kaarina jää yksinhuoltajaksi, pojasta tulee hänen elämänsä keskipiste. Kuusikymppisenä Kaarina räväyttää ja haluaa elämänsä uusiksi kertaheitolla: Kroppa uusiksi plastiikkakirurgilla, vaikka se onni pitäisi hakea Brasiliasta asti.
Otto on nelikymppinen työterveyspsykologi, joka kirjoittaa kirjaa onnellisuudesta. Kirjoitusprojektin rinnalla, tai ehkä sen suurimpana polttoaineena, Otto laatii oman elämänsä välitilinpäätöstä. Molemmat hänen elämänsä naiset ovat jättäneet hänet: Äiti Kaarina on matkannut maan ääriin plastiikkakirurgille, vaimo Eloisa haluaa ottaa etäisyyttä mieheensä ja aloittaa uudet kuviot Tampereella. Työnsä puolesta Otto tuntee kyllä psyyken mekanismit ja psykologian teoriasuuntaukset, mutta nyt hämmennys nouseekin omasta sisimmästä. Kaarina ja Eloisa, oma keski-ikäisyyden painokin, sekoittavat miehen onnellisuuspalikat. Mihin tarttua, ennen kuin elämä on ohi?
Johanna Venho on julkaissut paitsi jokusen romaanin, myös useita lastenkirjoja ja runokirjoja. Jotain runonomaista on myös tässä kirjassa. Tekstiä voi nautiskella kuin tummahkoa, kehittynyttä, tammisen viipyilevää hyvää viiniä. Hitaasti, kauniista lasista. Kiirehän tässä ei ole, kun tapahtumat nykyhetkessä ovat vain pieniä liikahduksia. Tärkeämpää onkin se, miten tähän on tultu ja mihin risteyskohdasta käännytään. Äidin ja pojan kiinteä suhde ja sen emotionaaliset roolit, jotka eivät enää pädekään aikuisuudessa. Tekstissä sykähdyttää elämän haavoittuvuus ja vanhenemisen pelko, jolta pohjalta on kuitenkin – jokaisen omien voimavarojensa ja uskalluksensa mukaan – mahdollisuus tavoitella omia, ainutlaatuisia unelmiaan. Loppuratkaisu on ehkä juuri niin epämääräinen kuin todellisessa elämässäkin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 27.11.2015

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Ryöstön hetki kullan kallis




Ryöstön hetki kullan kallis
Catharina Ingelman-Sundberg


Schildts & Söderströms,
2015



Catharina Ingelman-Sundberg aloitti Keinutuolikoplan seikkailut kirjassaan Kakkua, kiitos! Tätä senioriviisikkoa – eli Märthaa, Stinaa, Anna-Gretaa, Neroa ja Haravaa – palvelutalo Timantin ankea ja tiukkapipoinen arki ei miellyttänyt ja paremman elämän toivo veti rikoksen poluille sarjan aloitusosassa. Kun elämä aivan ilmeisesti siitä kohentui, niin samalla rötöstelyn tiellä jatketaan. Keinot voivat olla kyseenalaiset, mutta tarkoitus hyvä: Robin Hood -meiningillä viisikko pyrkii paikkaamaan sitä aukkoa, mikä yhteiskunnan tarjoamissa palveluissa on. Keinutuolikoplan sydämellä on vähävaraisten hyvinvointi, erityisesti vanhusten ja muiden avuntarvitsijoiden.
Jo kirjan alkulehdillä herää kysymys, miten tämä porukka alun alkaenkaan on vanhusten palvelutaloon päässyt ja päätynyt. Ikänsä puolesta kyllä, mutta muita palvelutarpeen kriteereitä on vaikea listata. Tai ehkä onkin juuri niin, ettei heidän iässään enää tarvitse jäädä jauhamaan tekojensa riskejä ja mahdollisia seurauksia. Kun idealamppu kerran syttyy, niin sitähän ei vakan alle piiloteta. Tarinan alkajaisiksi poppoo onkin Las Vegasissa – jos sitä ryöstörahastoa on kerran tarkoitus kasvattaa, niin kokeillaanpa keikkaa kasinolle!
Amerikan seikkailujen jälkeen viisikko palaa Ruotsiin ja ostaa majapaikakseen vanhan huvilan. Ryöstely ei tunnu olevan heille ongelma, mutta varallisuuden hallinnointi on haasteellista – joskus on jopa suunniteltava kertaalleen ryöstetyn jäljittämistä ja ryöstämistä uudelleen. Aktiivinen elämäntapa pitää virkeänä ja olosuhteet valppaana. Huvilan vierustontilla majailee karskinpuoleinen moottoripyöräjengi ja arvelut naapurin hämärähommista ovat molemminpuolisia. Vuoroin ollaan vieraissa ja tutkaillaan tapahtumia naapurin tiluksilla. Tylsää tällä porukalla ei ole eikä vastoinkäymisiä jäädä jauhamaan, sitkun ja mutkun sijaan toimitaan!
Jo kirjan kansi virittää siihen, mitä tuleman pitää. Tähdet vain tuikkivat loistokkaasti taustalla, kun räväkkä mummeli julistaa koko olemuksellaan iloa ja lystiä elämää. Catharina Ingelman-Sundberg onnistuu tekemään tekstistään hyvin visuaalista, kirjaa lukiessa voi vaivatta nähdä mielessään rollaattoreilla pakoon kurvaavat seniorit. Kunhan ei vielä kävisi niin, että kopla päätyy esittelemään taitojaan valkokankaalle; juoni toimisi erinomaisesti elokuvan runkona. Tekstissä häiritsi ajoittain joidenkin asioiden, kuten heidän jalon tavoitteensa, toistelu. Kirja oli viihdyttävää ja helponhauskaa lukemista, vaikka aivan terävin kärki jää ikään kuin puuttumaan.
Jos tuntuu, että nykydekkareissa veri roiskuu liikaa ja väkivalta ahdistaa, niin tässäpä virkistävä vaihtoehtodekkari! Saatan itsekin välipaloiksi lukaista vielä sarjan aloitusosan ja mahdolliset tulevatkin koplan seikkailut.
Julkaistu Kirjavinkeissä 25.11.2015 


tiistai 24. marraskuuta 2015

Kuun ja tähden mailla





Kuun ja tähden mailla
Reeta Paakkinen


Atena, 2015



Tartuin tähän kirjaan ahnain mielin, ajatuksenani lyödä vähintäänkin kaksi subtrooppista kärpästä yhdellä iskulla. Alueena Turkki on päivänpolttavan aktuelli: Maa on ottanut vastaan jo pitkälti yli kaksi miljoonaa pakolaista rajan takaa Syyriasta ja pakolaiskriisin lisäksi sisäpoliittisten jännitteiden tynnyrissä muhii monta muuta isoa asiaa. Ajankohtaisuutensa lisäksi kirjan suunta on kohti maisemia, joissa sieluni aina lepää – Kreikkaa.Reeta Paakkinen ammentaa tekstinsä vahvalta pohjalta. Hän on asunut pitkään Turkissa, Kreikassa ja Kyproksella ja opiskellut alueen nykyhistoriaa, politiikkaa ja kieliä. Toimittajatyönsä kautta Paakkinen on tutustunut Kreikan ja Turkin värikkääseen elämänkirjoon. Merkityksellistä on toki myös koko se henkilökohtaisen elämän paletti, joka kiinnittää ulkosuomalaisen uuteen ympäristöönsä.
Vaikka Turkki onkin paljon esillä uutisissa, maana se saattaa olla hyvinkin tuntematon muillekin kuin minulle. Ellei tunne asioiden taustoja ja historiaa, uutiset jäävät jollain tapaa ohuiksi. Kuun ja tähden mailla avaa kiinnostavasti ja perinpohjaisesti Kreikan ja Turkin kimuranttia suhdetta ja Kyproksen kahtiajakautuneisuutta. Vaikka historiassa sukelletaan syvälle, vuosilukuja tärkeämmäksi nousee tuhti sisältö. Nautin historian havinasta, kertaan jo kerran opiskeltuja ja autuaasti unohdettuja – alueella ovat aikanaan vaikuttaneet niin kreikkalaiset, roomalaiset kuin ottomaanitkin. Maaperä on kantanut päällään mahtavien valtakuntien nousun ja kukistumisen. Meille jälkipolville riittää turisteina kierreltävää ja ihmeteltävää; Kappadokian maanalaisissa kaupungeissa, Nemrut-vuorella, Erdinen kaupungissa.
Minulle kirjan kiinnostavinta antia oli kuitenkin lähihistorian avautuminen.  Kyproksen vuosikymmeniä kestänyt jako kreikkalaiseen ja turkkilaiseen osaan on viiltänyt verisiä haavoja maiden historiaan. Vallankaappauksen jäljiltä autioituneessa Varoshan kaupungissa rotat ja lepakot pesivät hotellihuoneissa kasvavissa johanneksenleipäpuissa. Jäljellä on aavemaisia, homeisia ja rapistuneita rakennuksia. Surullista luettavaa – ja mikä vastakohta Alanyan aurinkorannoille.
Kirja on myös upea ikkuna turkkilaiseen arkeen. Meikäläiseen itsepalvelusysteemiin tottunut hätkähtää turkkilaista palvelukulttuuria – ja saattaapa huokaista ihastuksestakin. Naiset kaunistuvat kampaajalla ja manikyyrissä, vapaa-aika on liian arvokasta tuhlattavaksi luuttu kädessä ja talonmies huolehtii  lämpimän leivän ovelle! Onkohan meiltä jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä tästä elämästä?
Loppusanoiksi suosittelen tätä kirjaa kaikille! Tee vaikka nojatuolimatka, uppoudu kulttuurien erilaisuuteen, pyörittele mielessäsi päivänpolitiikkaa tai haahuile historian hämärässä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 24.11.2015

Kirjan jälkimainingeissa maistuu vaikkapa kreikkalainen pitsa Ideakeittiöstä ♥

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Antaa salaman tulla, minä odotan: Kalervo Palsan kirjeitä





Antaa salaman tulla, minä odotan
Kalervo Palsan kirjeitä
Maj-Lis Pitkänen (toim.)


Johnny Kniga, 2015



“Ihmiset ei kestä kattoa minun töitäni, net näkevät niissä ittensä.”
Kittilän kohutaiteilijan Ostrobotnialla esillä olleita töitä piiloteltiin vuonna 1974, kun presidentti Urho Kekkonen oli tulossa näyttelyyn. Maj-Lis Pitkäsentoimittamassa kirjassa vuorottelevat Kalervon Palsan kirjeet ja raju, värikylläinen taide.
Kalervo “Kalle” Palsan, Porno-Kalleksikin nimetyn, tauluissa pääteemoiksi nousevat seksuaalisuus, kuolema ja olemisen ankeus kaikissa vivahteissaan. Taiteensa polttoaineeksi hänellä oli omassa elämässään angstia ja ristiriitoja, mistä ammentaa. Lapsuudenkotina oli viheliäinen, ränsistynyt mökki Kittilän huonomaineisella “Narikan” alueella. Kalervon vanhemmat, Huugo ja Hilda, majoittivat kulkumiehiä ja harjoittivat elinkeinokseen viinaksien välitystoimintaa. Trokasivat siis. Mökin viereen rakennettiin jäterimoista majapaikaksi vaja, johon Kalle myöhemmin muutti asumaan. Piskuisesta majasta tuli hänen ateljeensa, komeasti Getsemaneksi mainittu.
Maj-Lis Pitkäsestä tulee Kalervon luotettu ystävä, jolle hän kirjoittaa ajatuksiaan taiteesta ja elämän ristiriitaisuuksista. Juuri näihin kirjeisiin kirja perustuu. Pitkänen auttaa monissa käytännön asioissa ja järjestää näyttelyä Helsinkiin. Tukea tarvitaan silloinkin, kun Kalle pyrkii Ateneumiin ja pääkaupungin hälinä on hänelle miltei liikaa. Kirjeistä käy ilmi, miten elintärkeää ystävyys Kallelle on; hänellä on joku, joka kuulee hänen masennuksensa, kuolemanviehätyksensä ja ymmärtää hänen taiteellisuuttaan. Arki pienessä mökissä on alkeellista ja alkoholinhuuruista. Palsa päätyy usein pohtimaan elämän tarkoituksettomuutta. Hän kirjoittaa kirjeissään usein itsemurhan mahdollisuudesta, mutta menehtyy mökissään keuhkokuumeeseen kolmekymppisenä.
Kirjan kannen maalaus kiteyttää hyvin sitä kuvaa, joka minulle Kalervo Palsasta lukemani perusteella syntyi. Ulkopuolisuus käy kylmänä puhurina päälle ja vetää liikkumattomaksi. Kuolemalleko hän jäykästi ojentaa kättään, vaikka kaikki muu hänessä on paikalleen jähmettynyttä – jopa tietävä katsekin? Ikkunan takana ihmiset ovat liian kaukana, omassa elämässään kiinni. Suosittelen kirjaa vaikuttavana taiteilijakuvauksena, Palsan taiteesta en uskaltaudu paljoa sanomaan. Se saa tosin pohtimaan, mikä on taiteen tehtävä. Kodinsisustajan mieleen, sävy sävyyn sohvan kanssa, Kalervo Palsan taulut tuskin ovat. Ja sille, ken ymmärtää taitelijan totuutta, maalaukset avautuvat väkevinä.
Julkaistu Kirjavinkeissä 11.11.2015

perjantai 23. lokakuuta 2015

Love Armi






Love Armi
Armi Ratian henkilökuva
Marja-Leena Parkkinen - Ristomatti Ratia


Otava,
2015


Talouselämä -lehti valitsi vuonna 2012 Suomen historian 100 merkittävintä yritysjohtajaa. Armi Ratia on listalla vankasti mukana. Vuonna 1974 Suomen tasavallan presidentin vientipalkinto myönnettiin Marimekolle, ensimmäisen kerran naisen perustamalle ja naisen johtamalle yritykselle. Kaikki kunnia, täydestä syystä, yritykselle ja johtajalle - mutta aivan huikea on Armi Ratian persoonakin. Kirja on kirjoitettu minä-muodossa, kertojana Armi Ratia. Varsinaisesta omaelämäkerrasta ei kuitenkaan ole kyse, Marja-Leena Parkkinen on kirjoittanut Armi Ratiasta haastatteluihin, kirjeisiin, perhearkistoihin ja muuhun kokoamaansa materiaaliin perustuvan henkilökuvan. Tarinaa värittävät mustavalkoiset, paljon puhuvat kuvat.

Vaikka Marimekko ja yrityksen tarina on dynaaminen, itsestäänselvä osa kirjaa, jopa se jäi ajoittain täysin taustalle Armin valloittaessa estradin. Luova, hankala, impulsiivinen, vaistonvarainen, sitkeä, ailahteleva, rajoja rikkova, ihastuttva, joskus itsetuhoinenkin, niin oma itsensä - juuri tästä kaikestako kumpuaa myös Marimekon tuotteiden persoonallisuus ja erityislaatuisuus? Olihan se värimaailma varmasti aika ennenkuulumatonta sotien jälkeisen harmauden keskellä. Olin liian nuori seuraamaan Armi Ratian elämää ja lehtien lööppejä hänen elinaikanaan, mutta muistan kyllä omasta lapsuudestani värikkäät pallokuosiset ja raitapaidat ja niihin liittyvän erityisyyden. Tuolloin jo tiesin, että tämä paita nyt on sitä Marimekkoa.

Kuten vaikkapa Helsingin reissulla
kymmenenvuotiaana... 




Pallokuosia totta kai!







Perheen tarina alkaa 1912 Pälkjärveltä. Suomi ei ole ehtinyt vielä itsenäistymäänkään, kun Hilma ja Matti Airaksisen perheeseen syntyy esikoinen ja hänet nimetään Armi Mariaksi. Lapsuuden kesät kuluvat Koivistolla. Viipurissa hän käy koulua ja ensimmäinen yritys kuten myös koti jäävät Viipuriin sodan sotkemassa maailmassa. Menetykset, suuretkin surut, jättävät jälkensä, mutta eivät lannista. Lukio jää kesken, Armi haluaa kirjailijaksi, mutta päätyy taideteollisuuskouluun tekstiilisuunnittelun linjalle. Kun Viljo Ratia pyytää vanhemmilta Armin kättä, äiti tokaisee: "Hyvä kun viet tytön pois, se on niin vaikea."

Ennen Marimekkoa Armi ehtii jo perustaa miehensä kanssa mattokutomo Texmatto Oy:n ja vuotta myöhemmin pariskunta on mukana myös Printex Oy -nimisessä yrityksessä. Värikkäiden vaiheiden kautta lähestytään päivämäärää 25.5.1951, jolloin Marimekko merkitään kaupparekisteriin. Ideoita, visioita, hurjaa rohkeutta ja uskoa omaan asiaan. Mutta myös armotonta työntekoa ja vastapainoksi rankat huvit. Voisiko sanoa, että kynttilä paloi suurella liekillä ja molemmista päistään? Vaan olipahan valoa ja väriäkin laajassa kaaressa,


Armi Ratian perhe-elämä on luku sinänsä.

Rauha ja harmonia eivät taida olla asiayhteyteen
osuvimmat sanat.

Erikoinen tarina, jonka parista
jatkankin suoraan elokuvaan:
Armi elää!

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Mimmit 3





Mimmit 3
Katherine Pancol



Bazar,
2015

Lomat on nyt vietetty ja on aika palata kotoisten harrastusten pariin. Luettavien pinosta riittääkin ammenttavaa pariksi tulevaksi viikoksi. Ja tässä viimeinen osa Mimmit -trilogiaa!


Katherine Pancolin Mimmit-trilogia on saanut päätöksensä, ehkä. Sarjan henkilöiden elämän käsittely vaati vähintäänkin tuon kolme kirjaa, monen hahmon kohtalo jätti vielä kysymyksiä ilmaan. Mimmien ensimmäinen osailmestyi suomeksi syyskuussa 2014 ja Mimmit 2 tämän vuoden maaliskuussa. Ilmestymistahti on ollut sopivan rivakka, silti tarinaan mukaan hyppääminen puolen vuoden tauon jälkeen vaati moninaisten henkilöiden mieliin palauttelua. Kuka on mitä kenellekin.
Päätösosa keskittyy Léonien ja Stellan tarinaan. Ray, tuo machismon ruumiillistuma,  on luonut pitkät pelon varjot vaimonsa ja tyttärensä elämään. Nyt Stella on saanut tarpeekseen ja haluaa tehdä väkivallan kauhuista lopun. Raylla on kuitenkin erikoista, keinotteluin ja kyseenalaisin bisneksin hankittua valtaa ranskalaiskylässä ja hän pitää tukijoukkonsa puolellaan ja hiljaisina. Naisten rohkeutta ja neuvokkuutta mafiatyyli ei enää latista ja heidän mukanaan moni kyläläinenkin uskaltautuu viimein nousemaan Rayta vastaan.
Gary ja Hortense jättävät New Yorkin taakseen ja palaavat Eurooppaan. Hortense tekee hartiavoimin töitä ja haluaa Pariisin kuningattareksi, oman muotitalonsa ikoniksi. Hortensen huone on kankaiden ja ompelutarvikkeiden täyttämä, Garyn tila ohenee mitättömäksi nukkumapaikaksi patjalla lattialla. Gary kärvistelee hyödyttömänä ja kaipaa elämään New Yorkissa, pianonkoskettimien tulta sormiensa alla – ja Calypsoa. Mies siirtyykiin Skotlantiin linnaansa ja kutsuu sinne myös Calypson.
Mikä mahtaakaan olla Katherine Pancolin kirjojen maailmanlaajuisen suosion takana? Mimmit-trilogiassa, kuten jo aiemmassa “eläintrilogiassakin”, runsas henkilögalleria tarjoaa jokaiselle samaistumisen kohteita. Kirjoissa unelmoidaan ja tavoitellaan tähtiä, mutta samanaikaisesti toisaalla elämä on sinnittelyä ja olemassaolevan kestämistä. Ja lopulta joukosta löytyy myös hän, joka taistelee vaikka tuulimyllyjä vastaan saadakseen oikeutta. Sarjassa puhuttavat pelko ja riittämättömyydentunteet, mutta niiden vastineeksi toisessa vaakakupissa painaa yhteisöllisyys ja (tässä tapauksessa naisten) keskinäinen solidaarisuus.
Perheväkivaltateemansa puolesta Mimmit 3 ei käy kevyestä iltasadusta, mutta juuri perheenjäsenten välisten suhteiden kuvaukset tekevät tekstistä puhuttelevaa. Hieman jo aloin kuitenkin potea Mimmit-puutumista ja vaikka avoimia kysymyksiä tarinaan jäikin, omalta osaltani trilogia tuli loppuunkäsitellyksi. Vaan ei kahta ilman kolmannetta, suosittelen kyllä lämpimästi tätä osien Mimmit ja Mimmit 2 jatkoksi.
Julkaistu Kirjavinkeissä 14.10.2015 

torstai 1. lokakuuta 2015

Nadia, onnetar




Nadia, onnetar
Andrei Pajanne



Imogen Books,
2015




Nadia, onnetar on mielenkiintoinen lukukokemus, joka jatkoi matkaansa mielessäni vielä kauan viimeisen sivun kääntämisen jälkeen. Mutustelin tarinaa mielessäni vielä viikon verran, Nadian lasipallosta välähteli yhä uusia pilkahduksia ja vasta nyt tunnen tarvetta sanoittaa sen herättämiä ajatuksia. Järkälemäisen, tuhatsivuisen Autuaiden saaren jälkeen osasin jo odottaa, että Andrei Pajanteen uusin kirja veisi minut fantasian ja reaalimaailman liikkuville jäälautoille ja tuntemattomille jyrkänteille. Olin utelias ja valmis seikkailuun. Kirjan kannen säteilevän kaunis ja kaukaisuuteen kurottava Nadia oppaanani.

Kustantajan sivuilla kirjaa kuvataan tarinaksi takertumisesta ja luopumisesta. Nadia saa tuntea elämän pohjattoman hyvyyden niin perheensä suojaamana pikkutyttönä kuin nuorena naisena Eliaksen, lasinpuhaltajan, rakastettuna. Hän kohtaa myös olemassaolon perustuksia ravistelevan epäonnen, kun koko voimallaan iskevät menetykset paljastavat elämän haurauden. Ihmisen mieli jarruttelee tapahtuneen edessä, yrittää takertumalla tavoittaa jo kerran kadotettua. Myös Nadia haluaa löytää rakkaimpansa - ja etsiessään tekee matkaa itseensä, valoon ja pimeyteen, toisiin maailmankaikkeuksiin.

Nadia, onnetar haastaa  lukijan erikoiselle matkalle. Huomasin, että ensi alkuun halusin pitää kiinni jonkinlaisesta hallinnan tunteesta - halusin jäsentää, pilkkoa, ymmärtää ja asettaa tarinalle kehykset. Halusin takertua kuin Nadia onneensa. Mitä enemmän päästin irti, suostuin itselleni käsittämättömään, sitä vapaammaksi tunsin itseni tarinan nyansseille ja kosmisille hienosäädöille. Arjen ja konkreettisuuden kivuliaisuus lakkasi hiertämästä. Enhän ymmärryksen kautta kuuntele musiikkiakaan, nautin vain.

Kirjan sivuilla toistuu Jin ja Jang -symboli, kaksi toisiinsa kietoutuvaa aaltoa. Ja tuntuukin, että yksi koko kirjan lävistävä teema on ainainen liike, joka hakee tasapainoa monella taholla. Luonnon vastakkaiset voimat vyöryvät vuoroin jättiaaltoina ja vuoroin hakevat levollisen olotilan; niin ihmismielessä, meressä kuin maailmankaikkeudessakin. Kun liikutaan rinnakkain ja sisäkkäin näillä erilaisilla tasoilla, lukijalle on eduksi avartaa oma mielensäkin joustavaksi ja ihmeille alttiiksi.

Lukiessani heittelin itselleni havaintoja ja kiinnostavia yksityiskohtia, jotka varmaankin avautuvat lukijoille hyvin eri tavalla. Meren keskeinen asema kirjassa - mikä kuvaisikaan paremmin luonnon tuntemattomia voimia, mielen syvyyksiä ja jopa alkukantaista kaaosta? Toisaalta meren jatkuva liike on lohduttavaa, aaltojen ääni rauhoittaa ja huuhtoo pienen ihmisen taakkoja. Hallitsemattoman äärellä on hyvä hakea tunteilleen tyynnyttävät raamit. Kirjassa on vahvasti läsnä myös Serpentiini -joki. Nadia kulkee oman kehityksensä matkaa, joki virtaa tauotta - Nadian tie, elämänvirta?

Nadia on herkkä ja luova ja tunnistaa jo lapsena oman erityislaatuisuutensa. Hän ymmärtää oman jumalallisuutensa, kun hän tuntee ajatustensa käyvän toteen. Kun Nadia luo lasipallon, se vertautuu mielessäni uusien maailmankaikkeuksien syntyyn... Korkealla mennään ja fyysisestä todellisuudesta tarina irtoaa viimeistään siinä vaiheessa, kun se saavuttaa multiversumin sfäärit.

Harvemmin tartun tieteisfantasiaan ja tietämykseni avaruuden mekanismeista on hataraa, rinnakkaisista maailmankaikkeuksista nyt puhumattakaan. Pajanteen tekstin äärellä koin kuitenkin virkistävää huolettomuutta; vapautusta kaiken konkretiasta ja ymmärtämisestä. Korkealentoisessakin tekstissä on mukana elämän vahvat elementit, rakkautta ja surua. Takertumista ja luopumista. Etsimistä ja löytämistä. Kaikki on kuin suurta palapeliä, johon kaikki osaset lopulta palaavat.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, joka kirvoitti  lennokkaisiin ajatuksiin.







keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Kaikki mikä on sinun






Kaikki mikä on sinun
Kristiina Bruun



Schildts & Söderströms,
2015

Kirjavuotta 2015 on vielä viimeinen neljännes näkemättä ja jo tähän mennessä minua on ilahduttanut itselleni uusien kotimaisten kirjailijanimien pitkä listta. Kristiina Bruun on yksi heistä. Hänen esikoisteoksensa Kaikki mikä on sinunveti minua puoleensa aihepiirillään; suomalainen nuori Anna on päätynyt opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja jatkaa sieltä matkaansa Bangladeshiin. Kotikutoisen näkökulman ja maailman kulttuurien kietoutuminen yhteen pienen ihmisen vinkkelistä on alati mieltäkiehtovaa mosaiikkia.Anna on rohkea ja itselleen omat tavoitteensa selventänyt nuori nainen, jolle Suomen kuviot näyttäytyivät liian vaatimattomina. Hän uskoo itseensä ja amerikkalaiseen haaveeseensa; merten takana hän voi rakentaa elämän, johon kuuluvat opinnot, amerikkalainen mies ja nousujohteinen ura haasteineen. Yhdysvalloissa hän tuntee olevansa kotona, tapahtumien keskipisteessä. Annan suunnitelmiin tulee kuitenkin muutos, kun hän tutustuu kansainvälisten opiskelijoiden retkellä Bangladeshista kotoisin olevaan Taufiqiin.
Vuoroin Annan etenevän tarinan kanssa lukija saa tutustua Delwarin ja Tasliman elämään Bangladeshissa. Yläluokkainen Taslima elää onnettomassa avioliitossa, isätön Delwar saa elämänliepeestä kiinni päästessään autonkuljettajaksi. Lopulta kaikkien kolmen elämä – niin erilaiset kuin lähtöasetelmat ovatkin – nivoutuu jollakin tasolla yhteen. Kaiken kulttuurisidonnaisuuden alta paljastuu ihminen iloineen ja suruineen.
Eniten kirjassa viehätti värikkäästi kuvatut vaiheet Bangladeshissa. Anna, joka oli sulautunut vaivattomasti amerikkalaiseen elämää, kohtaa Bangladeshissa aivan toisenlaisen kulttuurin. Amerikka oli ollut hänen oma valintansa, nyt Aasia tulee mukaan miehen ja rakkauden kautta. Miltä pohjalta hän siis haluaa elämäänsä rakentaa, mihin kompromisseihin hän on valmis?
Kirja on taidokkaasti kirjoitettu ja teksti on mukaansatempaavan uskottavaa. Ja miksi ei olisi, sillä Bruun on itse sekä opiskellut että työskennellyt USA:ssa ja asunut myös Bangladeshissa useita vuosia. Varsin ajankohtaista luettavaa, kun monikulttuurisuus ja kulttuurierot puhututtavat meitä suomalaisiakin pakolaiskysymyksen äärellä juuri nyt.

Julkaistu Kirjavinkeissä 30.9.2015

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Hopeisen hummerihaarukan tapaus





Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Alan Bardley



Bazar, 2015



Vuosikymmenetkään eivät ole hälventäneet sitä salaisuuksien ja mysteerien koukuttavaa maailmaa, jota aikoinaan koin Viisikko-kirjoihin uppoutuessani. Elin henkeä pidätellen mukana neuvokkaiden lasten seikkailuissa, joissa lopulta voi aina luottaa täpärään pelastumiseen ja oikeuden voittoon. Alan BradleynHopeisen hummerihaarukan tapauksen myötä tein aikamatkan menneeseen ja tavoitin häivähdyksiä tuosta tunnelmasta, toki nyt aikuisen näkökulmasta.
Alan Bradley on minulle uusi tuttavuus ja hyppäsinkin suoraan Flavia de Luce -dekkarisarjan kolmanteen osaan. Aiemmin sarjassa ovat ilmestyneet kirjatPiiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä. Kirjan henkilöiden elämään pääsee kiinni vaivattomasti näinkin ja kirja toimii hyvin omana itsenäisenä seikkailunaan.
Kirjan päätähti on nuori ja nokkela 11-vuotias Flavia. Hän asuu leskeksi jääneen isänsä ja kahden vanhemman siskonsa kanssa Bishop’s Laceyn maalaiskylässä 1950-luvun Englannissa. Asetelmassa on sadunomainen selkeä kuvio; isä on ehkä hieman arjesta vieraantunut ja reppana jäätyään yksin kasvattamaan tyttäriään. Sisarkuvioissa Flavia on se kolmas pyörä liikaa, häntä vanhemmat Feely ja Daffy ovat liittoutuneet nuorinta vastaan. Ilkeyksiä ja kepposia tehdään puolin ja toisin. Vaikka Flavia kestääkin sisartensa jäynät, ajoittain pintaan nousee myös hänen haavoittuvaisempi puolensa – eikä vähimmin silloin, kun on kyse äidistä, jota hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Feelyn ja Daffyn mukaan äiti Harriet ei koskaan edes rakastanut nuorimmaistaan. Flavia on pikkuvanha selviytyjä, joka on olosuhteiden pakostakin tottunut pärjäämään yksin ja tarkkailemaan ympäristöään; siis nuuskimaan salapoliisiharrastelijan tavoin. Hän on myös haka kemiassa ja tuntee myrkkyjen salat, omaa jopa laboratorion omille kokeilleen, joten mikä on puuhaillessa nuorena neiti Marplen versiona.
Kauan ei tarvitse lukijan sivuja käännellä, kun jo alkaa tapahtua. Kylän markkinoilla mustalaisnainen Fenella Faa lausuu Flavialle säpsähdyttävän ennustuksen. Seuraavassa hetkessä ennustajan teltta on tulessa ja tapahtuneen johdosta Flavia istuu pian Fenella Faan mustalaisvankkureissa ja ehtii tehdä tämän kanssa paremminkin tuttavuutta. Flavia on myös ensimmäisenä paikalla, kun Fenella Faa myöhemmin löytyy rankasti pahoipideltynä. Flavia on nopea liikkeissään ja kulkupelinä on luotettu ystävä ja perin inhimillinen polkupyörä Gladys. Hän ehtii paikalle silloinkin, kun suihkulähteestä löytyy kuollut mies. Tapahtumien kannalta kriittisillä paikoilla leijuu kalanhaju, mikä kiinnittää salapoliisittaren huomion. Tavaroita katoaa ja ilmestyy jälleen paikoilleen. Vuosia sitten kadonnut vauvakin nousee puheeksi. Flavia saa kirjoittaa kaikista outouksista muistiinpanoja vihkoonsa kynä sauhuten.
Tarinassa riittää sivujuonia, mutta se pysyy silti napakasti kasassa. Teksti on nautinnollista luettavaa hauskoine, tuoreine kielikuvineen. Tarinaa värittää kutkuttavasti taianomaisuus mystisinä tapahtumina ja uskomuksina. Harvaa kirjaa voi suositella yhtä laajalle lukijakunnalle kuin tätä; lumoavaa luettavaa teineille ja pirtsakka välipala aikuisellekin.
Julkaistu Kirjavinkeissä 27.9.2015

perjantai 18. syyskuuta 2015

Pitkä valotusaika






Pitkä valotusaika
Pauliina Vanhatalo



Tammi,
2015


Aarni on isätön, koulunsa päättänyt poika 1960-luvun Oulussa. Hän on nuoruuden kasvukivuissaan kärvistelevä seurailija, jonka herkkyyttä ympäristö saattaa pitää umpimielisyytenä ja laiskuutenakin. Toisten syrjään jäävän pojan sisällä muhii myös vihaa, joka on vaarassa purkautua arvaamattomiin tekoihin. Äiti kiristää kravatin aamulla pojan kaulaan ja tuuppaa hänet järjestämäänsä työhaastatteluun Enni-tädin valokuvausliikkeeseen. Työpaikka muuttaa Aarnin elämänsuunnan, kamerasta tulee hänen välineensä rajata ja täsmentää maailmaa ja tulla siitä osalliseksi.
Valokuvauksesta Aarni löytää oman taiteellisuutensa ja herkkyytensä kanavan. Hän rakastuu ja perustaa perheen, elämä kulkee eteenpäin. Näitä rakennusvuosia kuvataan myös Aarnin suhteessa hänen ystäväänsä Teuvoon; kaveriin, joka on ponnistanut matkaan helpommista lähtökohdista. Kuten elämässä aina, vuodet vaativat punnitsemaan elämää uusista näkökulmista suhteessa itseen ja toisiin. Niin tekee myös Aarnin vaimo Ilse.
Oulu on keskeisellä sijalla vielä taakse jäätyäänkin, melkeinpä kuin yksi tarinan hahmoista. Oulu kulkee mukana murteena ja mielen maisemana, vaikka Aarni olikin “näyttänyt keskisormea tyhjälle laiturille, kun juna oli lähtenyt liikkeelle Oulun asemalla.”
Pitkä valotusaika on Pauliina Vanhatalon viides romaani ja lisäksi hän on julkaissut kolme teosta taiteilijanimellä Veera Vaahtera. Hänen tekstinsä on kauniin eleetöntä ja tuo Aarnin liki lukijaa, ihan keittiöön ja tupaan asti. Oulun seudun murre soljuu pehmoisesti tekstissä ja tarttuu korvaan; tätä kuuntelisin mielelläni äänikirjanakin. Aarnin tarina ei sinänsä ole mitenkään omaleimainen, mutta ehkä juuri siksi se puhutteleekin: kenenpä kasvukäyrä ei vaatisi tukevaa alustaa ja pitkää valotusaikaa.
Julkaistu Kirjavinkeissä 19.9.2015

perjantai 11. syyskuuta 2015

Unissasaarnaaja




Unissasaarnaaja
Tapio Koivukari


Johnny Kniga,
2015





Joskus sitä vain saa enemmän kuin luulee tilanneensakaan. Tapio Koivukarin kirja Unissasaarnaaja yllättää veijarimaisella otteellaan, vaikka takakannen esittelyn perusteella saatat odottaa painavaa ja  vakavahkoa tekstiä.
Tapahtumat saavat alkunsa länsisuomalaisessa Nihtamon syrjäkylässä. Pienviljelijä Heinosen perheen murrosikäinen tytär Tuulikki pääsee pitkän sairastelun jälkeen sairaalasta kotiin voipuneena ja uupuneena. Sairastelu jatkuu vielä kotonakin ja herkällä ja haaveisiinsa unohtuvalla tytöllä on aikaa lukea läpi niin koulukirjat kuin Raamattua ja lääkärikirjaakin. Jo sairaalassa enkelit olivat vierailleet Tuulikin unissa ja nyt toipilaana hän kouristavien kohtausten jälkeen alkaa kuin horroksessa saarnata parannuksen tekemisestä ja kehottaa ihmisiä rukoukseen, maailmanlopun aika kun on hyvinkin lähellä. Kuulijat hämmentyvät ja Tuulikin puhe tempaa heidät mukaansa; he löytävät siitä vastauksia omiin pohdiskeluihinsa ja osa tytön ennustamista asioista tuntuu käyvän toteen heidän lähipiirissään. Ei aikaakaan, kun tieto on levinnyt jopa lähipitäjiin ja Tuulikkia tullaan kuulemaan linja-autokyydityksilläkin sankoin joukoin.
Suomi on vielä sodan jäljiltä pahoin haavoilla 1940-luvun lopulla. Sodan vaurioittamat miehet ovat palanneet kotiin ja luottamus tulevaisuuteen on vasta hennosti rakenteilla, joten maailmanlopun mahdollisuuskin sopii hyvin kuvioon mukaan. Maakunnan väki kohisee uudesta horrossaarnaajasta ja Heinosten perheen arki menee aivan uusiksi. Perunamaakaan ei enää jouda varsinaiseen tehtäväänsä vaan se tallautuu sanankuulijoiden penkkien alla käyttökelvottomaksi. Veera-äiti ilahtuu kolehtirahoista ja teettää niillä itselleen tekohampaat. Rahakätkö saa äidin haaveilemaan hankinnoista, joihin hänellä ei koskaan ole ollut varaa. Keväällä Tuulikin heteka kannetaan pihalle ja Koivukari kirjoittaa hykerryttävästi: ”Nyt läksi hetekakin Herran työhön.”
Kirjan veijarimaisuus pääsee valloilleen, kun Korsosta saapuu paikalle Sigurd Sihvonen. Veera pyytää häntä laittamaan tytön kuriin ja ohjaamaan tätä sananjulistuksen työssään. Saarnaaja Sihvosen aikeet eivät ole alkuunkaan kunnialliset, mutta hän toimii vakuuttavasti ja Heinoset tottelevat hyvinkin sokeasti hänen ajatuksiaan. Kommelluksilta ei vältytä, kun koko porukka lähtee saarnareissulle pohjoiseen.
Kirjan asetelma on mielenkiintoinen. Hento ja sairaalloinen tyttö asettuu tyynesti Sanan välikappaleeksi eikä hae itselleen kunniaa tai etua. Saarnankuuloon tulleet hengenmiehet laittavat alulle kolehdin keruun ja Sihvosen halut kohdistuvat paitsi taloudelliseen hyötyyn myös nuoreen tyttöön itseensäkin. Tarinan henkilöiden auktoriteettiuskoa ovat koetelleet jo sota-ajan tapahtumat ja Sihvonenkin osoittautuu huijariksi.  Veeran isän mietteitä kuvataan näin: ”Miten olikin niin, että sodassa komeimmat puheet oli takaportaiden jehuilla, ja nuo saarnamiehet olivat kärkkäimpiä vaatimaan muita luopumaan omaisuudestaan ja sanoivat sitten vain, että amen ja hallelujaa.”
Murteen runsas viljely tekee tekstistä erinomaisen mehukasta luettavaa ja kietoo pienen yhteisön sodanjälkeiset tunnot, traumat ja epäluulot värikkääseen pakettiin. Hauskojen ja traagistenkin tapahtumien vyöryssä teksti on myös uskottavaa, onhan Tapio Koivukari itse koulutukseltaan teologian maisteri.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.9.2015

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja





Linda Olsson
Laulaisin sinulle lempeitä lauluja



Gummerus,
2013



Avoimet kädet ja metsämansikoita jaettaksi. Lempeitä lauluja ihan vain sinulle juuri.  Voiko kirjalla enää houkuttelempaa ja lohdullisempaa nimeä ollakaan? Kirjan pehmeään konditionaaliin tarttuu kuin vitamiinipurkkiin nurkkiin hiipivän syksyn varalta.

Tämän tarinan keskiössä on kaksi eri-ikäistä menneisyytensä traumojen vaurioittamaa naista. Nuorempi heistä, Veronika, on kokenut suuren menetyksen elämässään ja saapuu syrjäiseen kylään toipumaan ja kirjoittamaan uusinta kirjaansa. Elämässään Veronika on matkustanut paljonkin, mutta nyt elämässä on hiljaisuuden ja pimeyden kausi. Paikka on tälle pakomatkalle ihan omiaan, sillä auraamattoman pikkutien päässä mäellä on vain kaksi taloa - hänen vuokraamansa pieni mökki ja Astridin talo. Jo aikoja sitten muusta maailmasta vieraantunut, ihmisiä täysin kartteleva ja kylillä noidaksikin mainittu Astrid on sopeutunut päivien tarkoituksettomaan kulkuun. Hän ei halua ajatella menneisyyttä eikä suunnitella tulevaa ja talo on saanut ränsistyä siinä missä sen asukaskin. Miksi vaivautua, kuoleman omia pian molemmat.

Eräänä päivänä Astridin on kuitenkin tehtävä matka naapurinsa ovelle. Ele on vallankumouksellinen vanhan naisen elämässä. Yht'äkkiä hän välittää jostakin tarpeeksi murtautuakseen ulos yksinäisyyden kuplastaan. Myös Veronika on saanut hädän hetkellä apua ja hoivaa. Toisilleen ennestään aivan vieraat ihmiset tekevät tuttavuutta Astridin paistamien lettujen äärellä. Yhteisessä ateriassa on aina jotakin vertauskuvallisen kaunista; ilman jokapäiväistä leipää emme pysy kauaa hengissä. Jatkossa Astrid ja Veronika istuvat usein saman pöydän ääreen, mutta ateriaakin tärkeämmiksi nousevat jaetut muistot. Molemmilla on vuoronsa puhua ja tulla kuulluksi, kerta kerralta purettujen taakkojen paino käy keveämmäksi. Matkaa ystävyyteen on tehtävä hitaasti, padotut sanat ottavat aikansa.

Kirjan tunnelma vei minutkin sinne jonnekin syrjäkylän rauhaan. Astridille ja Veronikalle riitti heidän omat ajatuksensa ja toistensa seura. Valokeilaan nousi jakamattomasti ihminen itse ryppyineen ja haavoineen. Kuulluksi tuleva alkoi kuulla myös itse itseään.

Kirja on osin ennaltava-arvattava ja toisinaan oli siinä ja siinä, etteikö teksti alkanut maistua fariinisokerilta. Mutta silti ja sittenkin, ehkä ja kuitenkin... Kirja on hurmaava ystävyyden ja hyväksyvän läsnäolon ylistys. Erityisesti mietin Astridia, joka ei osannut enää kaivata ketään tai odottaa mitään - kuolla piti, mutta elämä voitti. Naisilla ei ollut nettiä, ei radiota eikä televisiota. Vain lempeitä lauluja toisilleen.





keskiviikko 19. elokuuta 2015

Audrey, rakkaani




Audrey, rakkaani
Juha Mäntylä



Reuna,
2015



Kerran kirjoittamisen aloitettuaan Juha Mäntylä on kirjoittanut aktiivisesti ja tuotteliaasti; Audrey, rakkaani on hänen seitsemäs teoksensa ja lisäksi hän on ollut mukana lukuisissa antologioissa. Minulla oli jo valmiiksi orastava tuttavuussuhde Mäntylän teksteihin, sillä luin viime vuonna hänen rikosromaaninsa Kotka lentää länteen.
Kirjassa kuvataan tarkasti pientä Tuorilan kylää, josta tapahtumat käynnistyvät. Rauhallisen maalaiskylän raitin voi hyvin kuvitella mielessään: kaksi huoltoasemaa, posti, kyläkauppa ja kyläkoulu. Mielikuvaan on ujutettava mukaan myös musiikkiklubi kahvilan yläkerrassa. Jazz kun on olennainen osa tarinaa ja se soi parhaimmin juuri hämyisän intiimillä klubilla.
Kirjan päähenkilö on perituorilalainen nuori mies, jonka elämä suvun perintötilalla kuluu tasatahtisen tyynesti. Hän hoitaa ja kunnostaa tilaansa, nauttii tutuista maisemista ja luonnon rauhasta. Hän asuu yksin, muttei suinkaan ole yksinäinen – kaverit poikkeavat viikottain saunomaan ja viettämään poikamiesten iltaa. Elämä on mallillaan Tuorilassa, vaikka kaiken hyvän keskeltä muutetaankin sankoin joukoin pois.
Pieni kotikylän kahvilan yläkerta on suurten tapahtumien näyttämönä, kun miehen elämä saa uuden käänteen eräänä hämyisenä iltana. Kuuluisuuksia klubilla on esiintynyt ennenkin, mutta nyt maailmanluokan jazzmestarin, Brubeckin, lisäksi hämyiseen saliin saapuu täydellisen kaunis nainen ja istuutuu nuoren miehen pöytään. Kuin Audrey Hepburn konsanaan. Tapaaminen ei kestä kauaa ja salaperäinen daami häipyy iltaan kuin sadun prinsessa. Mies lupaa etsiä naisen vielä uudestaan.
Tätä tarinaa ei arjen realismi tunnu juuri kahlitsevan. Miehen elämässä vaikuttaa myös erikoinen, niinikään salaperäinen Nestori. Tiukan valvonnan alla oleva mies  putkahtelee esiin yllättävissä paikoissa menninkäisen tavoin. Ihmeellisestä naisestakin Nestori tietää jo valmiiksi – ja vakuuttaa, että miehen on matkustettava New Orleansiin ja tavattava nainen siellä.
Kirja on pieni ja vain 141-sivuinen. Sivumäärään ei mahdu turhia selittelyjä eikä taustojen vatvomista. Tarina soljuu pehmeästi ja kauniisti eteenpäin ja sadun elementit muuttuvat uskottaviksi saksofonin soidessa taustalla. Mies on yhtä aikaa Peräkylän Pentti ja  kaunottaren seuralainen New Orleansin humussa. Amerikassa on omat seikkailunsa voodoon ja jazzin merkeissä, mutta sekin on Mäntylän tarinassa ihan normaalia tuorilalaiselle jalat maassa -miehelle. Kun on juuret, niin on myös siivet! Pieni, erikoinen tarina nappaa mukaansa, suosittelen.

Julkaistu Kirjavinkeissä 19.8.2015

lauantai 15. elokuuta 2015

Hausfrau - kotona Sveitsissä




Hausfrau - kotona Sveitsissä
Liisa Helve-Sibaja



Atena,
2015




Tämäpä vasta upea kirjamatkailuvuosi onkin! Olen ollut jo Leilan mukana Italiassa, Lenitan matkassa Kreikassa ja nyt hulppeasti Alppien suunnalla Sveitsissä. Liisa Helve-Sibajan kirja on kutsu ottaa selville, kuinka hän "upposi fonduepataan ja pääsi pinnalle."

Tunsin itseni tervetulleeksi Zollikonin kultarannikolle, vaikka yllätyinkin itseäni ravistelevasta jonkinasteisesta kulttuurishokista. Sveitsi on ihan oma mielenkiintoinen maailmansa ja arkirutiinien "testaa kuinka sveitsiläinen olet" -kisassa reputtaisin armottomasti. En hallitse sveitsiläistä solmutekniikkaa, jolla kuulu paketoida kierrätyslehdet siistiin nippuun enkä ole tullut ottaneeksi kuntosalille desinfiointipulloa mukaan. En lakaise aamuisin ulko-oven edustaa maahan pudonneista lehdistä. Siivous- ja siisteysnormeja huomattavasti helpommin selviän kyllä sveitsiläisestä suklaasta ja juustoista, ne eivät ole ongelma!

Liisa Helve-Sibaja on asunut costaricalaisen miehensä kanssa Sveitsissä 14 vuotta. Kirjassa todellakin ollaan paljon kotona, sillä perheen sisäinen työnjako menee ihan perinteisten sukupuoliroolien kaavan mukaan. Mies tekee pitkää päivää, nainen on perheen arkivastaava. Päivähoitopaikkoja ei joko ole tai ne maksavat maltaita. Ja ruokaakin on laitettava kahdesti päivässä, kun koululainen tarvitsee lounaansa tarkalleen oikeaan aikaan. Sveitsitär saattaa pitää järjestelyä aivan normaalina, mutta pohjoismaiseen tasa-arvoon ja kulttuuriin kasvaneen naisen Hausfrau-leima saa ainakin ajoittain nikottelemaan. Kuten tämän kirjan kirjoittajankin. Joissakin tasa-arvokysymyksissä, kuten naisten äänioikeudessa, Sveitsi vaikuttaa todelliselta takapajulalta.  Toisaalta, eihän tuo arki yhtään hullummalta kuulosta - ehkä meidät luotiin tekemään muutakin kuin palkkatyötä...

Ideakeittiöläisenä vallan ihastuin, kun muun tekstin lomassa kirjassa on sopivasti reseptejä siellä sun täällä. Niiden myötä lukija pääsee kurkistamaan ikään kuin syvemmälle perheen keittiöön, koska ruoalla nyt joka tapauksessa oma merkittävä roolinsa jokaisessa kulttuurissa. Suklaan ja juuston toki tiedämme, mutta muuten sveitsiläisen keittiön salat ovat ainakin itselleni vielä hämärän peitossa.

Jos maahanmuuttopolitiikka aiheuttaa Suomessa pohdintaa ja polemiikkia, niin sitäkin selvempi on Sveitsin kanta asiassa. Maan ulkomaalaisvastaisuus on ylittänyt kansainvälisenkin uutiskynnyksen monesti ja Sveitsi on halunnut selkeästi asettaa rajoitteita maahanmuutolle ja esimerkiksi turvapaikanhakijat yhdistetään helposti rikoksiin ja väkivaltaan. Ulkomaalainen rötöstelijä ei saa armoa sveitsiläisten silmissä. Maassa päätettiin kansanäänestyksellä vuonna 2010, että ulkomaalainen voidaan automaattisesti karkottaa maasta vakavan rikoksen jälkeen. Ja miksipä ei vauras, siisti ja turvallinen maa houkuttelisi tulijoita muualta?

Hausfrau kotona Sveitsissä on viihdyttävä, ajatuksia herättävä, sopivasti historia- ja maantietoa jakava ja lisäkysymyksiä herättävä kirja - voi miten mieluusti lukisin vielä jatko-osankin tähän! Kirja on ehjä ja ajateltu kokonaisuus, mutta pistää miettimään, miten paljon se kätkeekään prosessoitua tunnetta ja voimia vaativaa sopeutumista. Suuret unelmat uudesta ja luopuminen asioista, joihin on juurtunut. Kohdemaahan ja sen kulttuuriin on päästävä sisälle aivan toisin kuin turistina eikä mukaansa saa suvun ja tuttavien turvaverkostoa. On löydyttävä uusi kieli ympäristön kanssa monessa mielessä. Vastineeksi saakin sitten rikkaita kokemuksia, näkökulman kahteen tai vaikka useampaankin kulttuuriin ja toden totta itserakennetun elämän. Onneksi me kotikyläämme jumittuneetkin saamme osamme ulkosuomalaisuudesta näiden kirjojen myötä. Tosi hyvä juttu!

Kirja on saatu arvostelukappaleena, josta lämmin kiitos.