Varjopoika

Varjopoika
Carl-Johan Vallgren




Otava,
2015

Ruotsi ja dekkarit - kuulostaako tutulta yhdistelmältä? Pohjoismaiseen kesäjännitysviihteeseen on helppo sukeltaa mukaan. On odotettavissa, että kyllä sieltä joku suomensukuinen tyyppikin pulpahtaa pintaan Tukholman metron malliin. Östermalm ja Djursholm gataneineen ovat kuin päällisin puolin tuttuja kotimaan kesäkaupunkeja, joissa satunnaisesti piipahdetaan.

Ruotsissa Vallgren on tehnyt kirjallista uraa jo hyvän aikaa, niittänyt lukijoiden suosiota ja myös kunniaa ainakin yhden August-palkinnon verran. Varjopoika on hänen ensimminen rikosromaaninsa. Ellei tähän mennessä ole jo tullut tehtyä tuttavuutta toisella kotimaisella, niin nyt uusin kirja on tarjolla myös suomenkielisenä käännöksenä.

Isä ja kaksi poikaa matkalla kotiin kesäisenä päivänä Tukholmassa. Vaimo odottaa kotona ruoan kanssa, lapset vaativat miehen huomion. Jokainen vanhempi tunnistaa kyllä sen tilanteen, kun talutat yhtä  ja yrität samalla pitää kiemurtelevan ja tuskastuneen nuoremman aisoissa rattaissa. Nopein reitti kotiin, kiitos! Mies on kiitollinen ystävällisen ohikulkijan avusta. Seuraavassa hetkessä poika on kadonnut, lopullisesti.

Yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin katoaa toinenkin veljeksistä, Joel. Kyseessä ei ole mikä tahansa perhe, sillä Klinbergit ovat vanha ja varakas, kansainvälisillä markkinoillakin toimiva teollisuussuku. Joel on perheyrityksen pääjuristi ja perillinen. Kukaan ei kuitenkaan kysele lunnaiden perään eikä esitä muitakaan vaateita, kuten ei aiemmankaan katoamisen yhteydessä.

Joelin vaimo ottaa yhteyttä Danny Katziin ja pyytää tältä apua miehensä etsinnässä. Danny ei varsinaisesti ole mikään yksityisetsivä, mutta hänen rankka menneisyytensä on ehtinyt opettaa monenlaisia taitoja tiukkoja tilanteita varten ja rahakin kelpaa. Armeijan salaisen erikoisryhmän oppien lisäksi Danny on käynyt katujen kovaa koulua, käyttänyt huumeita, renttuillut ja rötöstellyt. Pian Katz saa huomata, että Klingbergin juttu kiinnostaa myös hänen nuoruusaikojen ihastustaan, Evaa. Evakin on yrittänyt rakentaa uuden elämän ja painaa rosoisen ja risaisen nuoruuden pois mielestään. Tapaaminen nostaa entiset ajat pintaan. Kuvio monimutkaistuu entisestään, kun Dannysta itsestään tulee pääepäilty.

Luku luvulta Varjopoikaan ilmaantuu uusia käänteitä ja jos luulit hetken selvittäneesi pakkaa, niin kohta se on taas lattialla levällään. Mies- ja naistappioita kertyy pitkin matkaa eikä murhatuille jäädä pitkäksi aikaa kelloja soittamaan, kun on riennettävä jo tarinassa eteen päin. Useamman kuin kerran jouduin pidättelemään hengitystäni, kun oli aivan SELVÄÄ, että nyt mennään tyhmästi surman suuhun. Kertomatta kellekään ja yksin, kovin niukasti aseistettuna! Mutta sehän on vain sitä henkilöhahmon urheutta, jolla pidetään lukija juonessa mukana. Ihmisen pimeä puoli ja raakuus on jollain tapaa kuitenkin lukijaystävällistä ja sopi ainakin minulle huomattavasti paremmin kuin vaikkapa Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogia ajoittain ahdistavat käänteet. Kansainvälisyys tuo myös oman säväyksensä tarinaan ja tällä kertaa nuo erikoismausteet nousevat Karibianmeren alueen värikkäästä kulttuuriperinnöstä.

Kirsikkana monikerroksisessa kakussa on epäsosiaalinen, arvaamaton ja rouhea Daniel Katz. Mies jää kiehtomaan mieltä, arvatenkin hänen seikkailunsa ovat vasta alussa.

Suojattomat

Suojattomat
Kati Hiekkapelto


Otava,
2014

Kiitos suomalaisten naisdekkaristien, olen tuplannut ja varmaan jo triplannutkin rikosromaanien määrän lukulistallani. Takavuosina olen mieltänyt genren melko miehiseksi ja vaikka mysteerin koukutus onkin huumetta lukijalle, niin tietynlaista ahdistavaa väkivaltaa vierastan. Niinpä tarjonnan runsaudenpulassa muut kirjallisuuden lajit ovat ajaneet ohi dekkareista. Jatkossa on toisin, esimerkiksi Kati Hiekkapellon dekkareiden osalta. Nyt lukemani Suojattomaton jo toinen hänen Anna Fekete -sarjassaan ja tältä istumalta lisään luettavien listalleni myös hänen aiemman dekkarinsa Kolibrin. Anna Feketeen tutustuminen kävi kyllä luontevasti suoraan kakkososastakin.

Anna Fekete työskentelee vanhempana konstaapelina jossakin Oulun oloisessa kaupungissa. Hän on muuttanut lapsena Suomeen äitinsä ja veljensä kanssa hajoavan Jugoslavian sotatantereelta. Pitkään Suomessa asuttuaankin hän elää vahvasti maahanmuuttajan tuntoja ja kaipaa lapsuuden Jugoslaviaa. Hänen taustansa tuo poliisin työhön aivan uutta näkökulmaa. Kati Hiekkapelto on itse asunut Serbian unkarilaisalueella ja toiminut Suomessa maahanmuuttajien opettajana, mikä varmasti näkyy taustalla Annan kiinnostavassa ja uskottavassa hahmossa.

Rikosjuoni lähtee liikkeelle, kun vanha mies jää auton alle jäisellä tiellä ja unkarilaista au pairia epäillään kuolemantuottamuksesta. Kolaripaikan tutkimukset saattavat poliisin ymmälle; ympäristöstä ei löydy lainkaan jalanjälkiä. Ja muutenkin, mitä vanhus teki tuolla syrjäisellä tieosuudella öiseen aikaan ja pelkässä pyjamassa? Yliajo on vain yksi tehtävä poliisien listalla, kunnes yhä useampi tutkintaan johtanut tapaus alkaa saada yhteisiä nimittäjiä. Nuoret tytöt löytävät metsästä käyräteräisen puukon ja runsaaseen vereen värjäytyneet painaumat lumessa. Vanhempi nainen, joka ei poistu kotoaan juuri koskaan, häviää jälkiä jättämättä. Poliisit joutuvat palaamaan yhteen ja samaan kerrostaloon kerta toisensa jälkeen, eivätkä suinkaan vain yhteen asuntoon. Vyyhteä hämmennetään kunnolla, mutta hyvin se kestää kasassa.

Anna Fekete ei suinkaan tee yksin työtään ja tiimin haastavin tapaus on hänen työparinsa Esko. Oli sitten kyse tv-sarjasta tai kirjasta, niin jokaisen poliisiaseman vahvuuteen tuntuu kuuluvan yksi hänenlaisensa. Esko on suorasukainen murahtelija ja mielipiteiltään sovinistinen ja avoimen rasistinen, kun tilanne siihen antaa aihetta. Hänen askelissaan painaa jo ikä ja rankat elämäntavat, tupakkaa ja alkoholia kuluu olon lievennykseen ja loivennukseen. Vai onko se ennen kaikkea realistista kuvausta kyynistymisestä ja paineista, joita pitkään poliisin työuraan liittyy?

Kirjan mysteereitä nitoo yhteen kaupungin huumeongelma ja toisaalta maahanmuuttajien vaikeudet ja vaillinaiset keinot päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Jos omaa paikkaa ei löydy, eikä turvaverkkoja ole, huumeet ovat edes hetken helpotus. Sen saa kokea myös Pakistanista vainoja paennut Sammy, joka saa Suomesta kielteisen turvapaikkapäätöksen. Jos hän on suojaton jo maasta karkottavanakin, hän on sitä kaksin verroin pillerihuuruissaan. Ja huumepiirit kaupungin markkinoilla ovat järjestäytyneisyydessään armotonta seuraa.

Suomen dekkariseura ry myöntää Vuoden johtolanka -palkinnon edellisen vuoden parhaalle dekkarille. Päätöksen palkinnonsaajasta tekee kolmihenkinen asiantuntijaraati. Raati nimesi viime vuoden merkittävimmäksi dekkariksi Kati Hiekkapellon Suojattomat – ja aivan aiheesta. DekkarinnälkäänSuojattomat on aivan omiaan ja juoni on sopivan rönsyilevä, jotta kiinnostus pysyy yllä loppuun asti. Sen lisäksi kirja herättää paljon ajatuksia maahanmuuttajan osasta ja meidän itse kunkin kyvyistä kohdata monikulttuurisuutta Suomessa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 2.3.2015:

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/suojattomat/

Varistyttö

      

Erik Axl Sund

Varistyttö

Otava, 2014

Lomaviikon kunniaksi hain kirjastosta pinon kirjoja, joista kaksi uutuuskirjaa ovat itseoikeutetusti

lukulistan kärjessä lyhyemmän laina-aikansa vuoksi. Ihan ensimmäiseksi käsissä kului Erik Axl Sundin Varistyttö. Kirja,jota en olisi halunnut lukea. Kirja, jota en pystynyt lopulta pystynyt laskemaan käsistäni ennen loppuhuipennusta. Ja mitä loppuhuipennukseen tulee, se jättää lukijanrotkon reunalle ja arvauksen varaan. Odottamaan.

Erik Axl Sund on yhteisnimitys kirjailijaparille Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Aiemmin miehet ovat tehneet yhteistyötä muun muassa musiikin parissa, nyt voimat on yhdistetty kirjasarjan kirjoittamiseksi. Varistyttö on trilogian ensimmäinen osa, jatkoa seuraa myös suomeksi melko tiiviissä tahdissa.

Alkuun lukeminen oli työlästä, tekstin raakuus ja synkkyys tympäisi. Lapsiin kohdistuva väkivalta tuntuu mässäilyltä ja ankeuttaa lukijan mieleen. Kun ruumis toisensa jälkeen löytyy, uhrit ovat nuoria poikia. Poikia, joita kukaan ei tunnu kaipaavan. Aikakaudet ja paikat vaihtelevat, kun tarina etenee lyhyinä kappaleina. Kuvaukset Sierra Leonen lapsisotilaista tekevät fiktiivisestäkin osuudesta ja syys-seuraussuhteista enemmän totta. 

Rikoskomisario Jeanette Kihlbergin yksityiselämä ei ole erityisen hohdokasta ja työ tuntuu olevan hänen elämänsä keskiössä. Siitäkin huolimatta, että naisena hän ei juurikaan voi tukeutua työyhteisöönsä ja yksinpuurtaminen on usein raskasta. Pahoinpideltyjen, surmattujen poikien tutkintaan Kihlberg hakee apua myös keskusteluista psykoterapeutti Sofia Zetterlundin kanssa. Naiset huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa, sekavien elämäntilanteiden keskellä kaivataan ystävää. Menneisyyden traumat lojuvat synkkinä mielen pohjamudissa ja pulppuavat ankarina tekoina pintaan.

Jos kirjan lukemisen aikoo jättää kesken, se on tehtävä hyvissä ajoin. Mitä pitemmälle juoneen kiinni pääseminen kesti, sitä enemmän tekstin synkkyys painoi. Kirjan juoni on kuitenkin niin yllättävä ja kekseliäs, että se "haihdutti" tapahtuneet raakuudet taustalle ja loppu olikin lukemisen juhlaa. Kun tapahtumat alkavat vyöryä eteen päin, niin sen jälkeen kaikki kortit on katsottava - ja sittenkin viimeisen sivun jälkeen tyydyttävä odottamaan kesäkuussa ilmestyvää seuraavaa osaa, Unissakulkijaa. 

Langenneet

Michael Katz Krefeld
LANGENNEET



Like Kustannus Oy, 2014
352 sivua

Ilman ulkopuolista yllykettä, Like Kustannus Oy:n lahjoittamaa ennakkokappaletta, olisin tuskin tarttunut Michael Katz Krefeldin kirjaan Langenneet. Vaikka luenkin kirjallisuutta laidasta laitaan, dekkareiden osuus jää yleensä vähäiseksi. Eri tyylilajit ja ennestään tuntemattomat kirjailijat tarjoavat kuitenkin aina kiinnostavan haasteen löytää uutta ja samalla mahdollisuuden kasvattaa omaa tietämystään kirjallisuuden saralla. Ei se kuulkaas lukuharrastus sillä tavalla pyöri, että pitäytyy vain omissa lemppareissaan.

Michael Katz Krefeld on tanskalainen kirjailija ja tv-käsikirjoittaja. Hänen edellinen teoksensa Sort Sne Falder palkittiin Tanskan parhaana rikoskirjana ja se kilpaili maansa ehdokkaana myös parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävästä Lasiavain -palkinnosta. Kirjan käännösoikeudet on ostettu 18 maahan, joten ihan tuiki tuntemattomasta kaverista pohjoismaisittain ei siis voi olla kyse. Ilmeisesti tämä on kuitenkin ensimmäinen suomeksi käännetty Krefeldin kirja; tanskalaisia dekkareita Suomen markkinoilla on tähän asti ollut tarjolla hyvin vähän.

Langenneet on rikossarjan ensimmäinen osa, joka kuljettaa kolmea eri tarinaa rinnakkain. Juonen edetessä tarinat kietoutuvat toisiinsa. Eri kerrosten päällekkäisyys toimii kirjassa jouhevasti ja henkilögalleria pysyy hyvin lukijan hallinnassa. Päähenkilöistä Thomas on sairauslomalla oleva rikosetsivä, joka lääkitsee tuskallisen hidasta hermoromahduksesta toipumistaan oluttuopillisilla. Masha on liettualainen nuori nainen, joka päätyy ihmiskaupan kohteeksi ja jonka tulevaisuudenhaaveet valuvat tyhjiin Tukholman alamaailman onkaloissa. Kolmanneksi päätekijäksi taustalta nousee murhaaja, jonka henkilöllisyyttä en juurikaan ennen loppuhuipennusta osannut itse arvailla. Kerronta on suoraviivaista ja kielenkäyttö usein karkeaa, lukija joutuu pyyhkimään verenroiskeita silmiltään kerran jos toisenkin. Kirjaa leimaa ilottomuus ja vaihtoehtojen olemattomuus, jopa rikolliset ovati tietyllä tavalla valintojensa uhreja. Silti ajoittain kirjassa pilkahtelee myös toivoa ja inhimillisyyttä. Äiti uskoo tyttärensä hyvyyteen, muisto rakkaasta koirasta saa paatuneen rikollisen hetkellisesti heltymään.

Tiedän, etten olisi jäänyt Langenneita kovin pitkäksi toviksi jäänyt tv:stä seuraamaan. Ensimmäisten nyrkiniskujen jälkeen olisin todennut, että "tää on niin tätä" ja niputtanut sarjan loputtomien väkivaltasarjojen ja -elokuvien jatkoksi. Eivät ole mun juttuni. Sen sijaan luettuina nuo samat tilanteet luovat sen koukuttavan juonen, jonka vuoksi kirjaa ei voi päästää käsistään, ennen kuin rikos on ratkaistu. Jännitystä kirjasta ei puutu, vaikkakin kriittiset käännekohdat ovat ratkaisuiltaan lievän epäuskottavia. Ehkä kokenut rikosetsivä olisi tarvinnut hieman vahvemman motiivin lähteäkseen leikkiin mukaan. Ehkä alamaailman Suuri ja Voittamaton on lopulta aivan liian helposti yllätettävissä. Koska kyseessä on rikossarjan avaus, kirja jättää myös avoimia kysymyksiä. Kun kirjailijan nimi on näin tullut tutuksi, todennäköisesti lukisin myös jatko-osan. Thomasin oman elämän tragedia jäi vielä vaille vastausta.