Hunan

J Pekka Mäkelä
Like, 2018



Kypsyttelin tätä kirjaa pitkän tovin kirjahyllyssäni, Luin "helpompia" alta pois. Vaikka J. Pekka Mäkelä ei ollut ennestään tuttu ollenkaan, jokin kirjan olemuksessa vakuutti minut jo ennen ensimmäistäkään sivua. Aihe tuntui haastavalta. Mieleen tuli montakin kirjaa Japanista, jopa suomalaisiin lähetyssaarnaajiin liittyviä. Kiinastakin olin jotakin lukenut. Mutta entä näiden kahden maan suhde - ja siihen rinnalle kaoottiset tapahtumat Euroopassa, toisen maailmansodan jyske.

Saan pikkuhiljaa juonesta kiinni. Kirjan kertojia on monia, päällimmäisenä lähetystyöhön matkaava Helvi Söderman, jonka aitojen päiväkirjamerkintöjen ympärille koko tarina rakentuu. Neiti Söderman lähtee matkaan kohti Kiinaa keväällä 1935. Laivamatka on pitkä, on aikaa tutustua muihin matkalaisiin, muun muassa sveitsiläiseen Johann Caspar Wolffiin. Myös Johann saa jatkossa paljon tilaa ja vastuuta viedä kertomusta eteen päin. Kiinalaisten kanssa on vaikeampaa, kuka on mitä ja kenelle. Vähitellen myös he saavat kasvot, kuten virkamies Lung Po-shan vaimojensa Ho-lienin ja Lin-linin kanssa. Myöhemmin tärkeäksi henkilöksi paljastuu myös teinityttö Liu Chin-chih, jonka Johann pelastaa kuoleman kielistä.

Helvi aloittaa työt lähetysasemalla Tsingshissä, Hunanin maakunnassa. Vaikka voisi olettaa Helvin kokeneen melkoisen kulttuurishokin, hänen päiväkirjamerkintänsä ovat hyvin maltillisia ja paljastavat vain vähän suuresta elämänmuutoksesta. Hyvin vaiteliaana ja omissa oloissaan viihtyvänä hän näyttäytyy toisillekin aseman työntekijöille. Näin pohdiskelee erityisesti Ilta Auermäki, joka kirjoittaa ahkeraan kirjeitä sulhaselleen Suomeen. Muutkin henkilöhahmot kuljettavat tarinaa eteenpäin omiin elämän tapahtumiinsa ja haasteisiinsa keskittyen, usein suorastaan omiin ajatuksiinsa unohtuneina. Lukijan tehtävänä on vetää palasia yhteen ja koota niistä ehjää kuvaa. Kulisseissa kuhisee maailman levottomuus; Eurooppa sotineen on vain kaukaista kumua, Kiinan kaaos lähellä ja jokapäiväistä selviytymistä.

Tästä alkaakin kirjan mielenkiintoisin ja havahduttavin osuus. Tuskin olen yksin ajatukseni kanssa, kun huomaan, miten Eurooppa-keskeisesti olen nähnyt esimerkiksi toisen maailmansodan ajan. Varjoon on jäänyt myös Japanin ja Kiinan suhteet tuolloin; Nankingin vuoden 1937 tapahtumat ovat niin järkyttävää luettavaa ja niiden painolasti kantaa tähän päivään asti. Luen japanilaisten tekemistä kauheuksista ja verilöylyn mittakaavasta enkä voi mitenkään sulauttaa sitä mielikuvaani japanilaisista. En, vaikka aina ja kaikkialla sodat ovat nostaneet esiin ihmisen raakalaismaisuuden. Tapahtumien keskellä elävät myös lähetysaseman työntekijät, maasta lähteminen on joko mahdotonta tai ainakin äärimmäisen hankalaa. Euroopasta saadaan vain ajoittain tietoa, joka on kenties ehtinyt jo vanhentuakin matkalla. Lähetystyöntekijöiden elämä on aika konkreettisesti Kiinassa ja työn rooli merkityksellinen, koska Suomi ja läheiset ovat kaukana niin monella tapaa. Entäpä paikallisten suhtautuminen suomalaisiin, kun Suomi ajautui Saksan liittolaiseksi ja siis samalle puolelle Japanin kanssa? 

Erilaiset kulttuurit, uskonnot ja uskomukset rinnakkain - olipahan lukukokemus!

Raskas askel

Matti Riekki
Like, 2017


Tässä se on kiteytettynä kaikkine ääripäineen, juokseminen. Rapakuntoisesta maratoonariksi, peppu ylös sohvalta ja treenaamaan kohti juoksemisen riemua. Ja kaikessa hienoudessaan ja - todellakin, itsensä voittamisessa - pitkän matkan juoksu voi olla kuin kuolemaa tekisi. Ihan suosiolla näen itseni vain siellä ensimmäisellä neljänneksellä, viisi kilometriä kevyesti nautiskellen on jo voitto. Vaikken siis kaikkea opastusta omaan käyttööni tarvitsekaan, niin todella mielenkiintoista on katsahtaa maratoniin valmistautumiseen. Rennosti kotisohvalta, kun parin kolmen hölkkälenkin jälkeen saa nauttia vastaanottavaisesta pehmeästä sohvanurkasta.

Kuten nimen alaotsikko lupaakin, kirja on kertomus juoksijan synnystä. Matti Riekki, musiikkitoimittaja, päätti 34-vuotisynttäreidensä jälkeen alkavansa juosta - "vaikka väkisin." Siihen asti elämäänsä hän oli enemmän tai vähemmän inhonnut kuntoilua. Juoksulajeista tuttua oli lähinnä yöjuoksu. Tässä tulee kirjan lohdullinen ja tsemppaava osuus, sillä aloittaa voi ihan nollasta. Jos on päässytkin unohtumaan, niin jossain vaiheessa elämää juoksu on ollut itse kullekin ihan luonnollinen tapa liikkua. Ja se on edelleen esiin kaivettavissa - omasta kokemuksesta myös vielä polvileikkauksen jälkeenkin, kun pikkuhiljaa yrittää saada jalat jälleen toimimaan parina.

Riekki kertoo juoksuharjoittelusta asiantuntijoiden näkemyksiä, mutta nojaa sen jälkeen tekstinsä vahvasti omiin kokemuksiin. Millainen vaatetus, millaiset kengät ja mitä tahtia. Kun sitten päästään itse pitemmän matkan valmisteluun, tarvitaankin jo hyvin mietittyä ja täsmennettyä valmistautumista pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kaiken pitää natsata kohdilleen ja siltikin maaliin pääsy on vielä monen mutkaisen tuskahetken takana. Eikä maaliviivan ylitettyään jaksa välttämättä edes juurikaan riemuita itsensä voittamisesta - mutta senkin aika tulee, koska Riekin tavoin monella on pian jo se seuraava maraton tilauksessa. Juuri se tekeekin uteliaaksi: Miten itsensä äärirajoille venyttäminen ja tuskaiset taipaleet eivät estä hakeutumasta reitille yhä uudestaan? Valmistautuminen vaatii paljon aikaa ja keskittymistä, kaikki se on pois muilta arjen velvoitteilta ja luppohetkiltä. Elämässä on oltava kunnon rytmi, aikaa myös levolle ja palautumiselle.

Hurjimmissa haaveissanikaan en näe itseäni Tukholman maratonilla - vielä, mutta kukapa tietää... Toistaiseksi tämän kirja henki ja ajatukset tsemppaavat minua pienillä lenkkisilläni ja nekin ovat jo ihan iso juttu itselle.

“Run when you can, walk if you have to, crawl if you must; just never give up.”
― Dean Karnazes

Lumoavat Lehmät

Walter de Camp
Like, 2017




City-lehden lukijoille Walter de Camp lienee tuttuakin tutumpi nimi, sillä hän on julkaissut lehdessä Sisäpiiri-kysymysvastauspalstaa vuodesta 1998. Itse en sijoitu lehden levikkialueelle päinkään ja niinpä ensikohtaamisemme tapahtui hänen uutuuskirjansa Lumoavat lehmät myötä. Googletus kertoo, että mies on oikealta nimeltään Kari Lempinen.

Lumoavat lehmät on Walter de Campin Intian matkojen matkakirja. Matkakuvaukset alkavat 1990-luvun loppupuolella tehdystä Goan pakettimatkasta ja etenevät toinen toistaan eksoottisempiin reppureissailuihin.

Camp kirjoittaa räväkästi ja reissaa huimapäisesti. Intialaiset taksi- ja bussikyydit kysyvät (uhka)rohkeutta, mikäli Campia on uskominen. Ja miksemme uskoisi, niin kaukana vakaasta pohjoismaisesta arjestamme meluisa ja kaoottinen Intia on meitä. Erityisen hyvin jää mieleen kohta, jossa Camp naisystävänsä kanssa pohtii, että näinköhän tästä enää selvitään vai heitetäänkö heidät pikapuoliin ruumiina roskalaatikkoon. Ja samassa Camp tajuaa ajatuksensa naurettavuuden – eihän Intiassa ole roskalaatikoita, roskat heitetään kadulle!

Toki reissussa liikuttava on, vaikka sitten rutisevilla takseilla ja natisevilla busseilla. Ajoittain kävellen kadun ihmis-, ajoneuvo- ja lehmäruuhkissa. Kirjan  värikkäät paikat vilistävät silmissä; äiti Amman ashram, Ior Bockin rantakommuuni ja Kolkatan pahamaineisen Kali-jumalattaren temppeli muutamia mainitakseni. Kohtaamiset paikallisten kanssa tuovat esiin Intian kansan köyhää arkea. Kaiken lomassa on puhetta hindulaisuudesta, jumalien tempauksista ja toki myös lehmistä.

Intiasta kiinnostuneelle ja erityisesti omatoimimatkaa Intiaan suunnitteleville kirja tarjoaa mielenkiintoista antia. Ja meille turvallisuushakuisemmille se riittänee seikkailuksi  jo ihan lukukokemuksenakin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.2.2017



http://www.adlibris.com/fi/kirja/lumoavat-lehmat-9789520115395

Joulumerkkikodin lapset

Joulumerkkikodin lapset
Katariina Vuori



Like,
2016

Vähänpä tiesin, mihin tartuin Katariina Vuoren kirjaa aloittaessani. Suomessa on puhuttu ja kirjoitettu paljon sodan tunnevaikutuksista ja sen jättämien kipujen siirtämisestä jälkipolville. Sillä on selitetty yksin pärjäämisen pakkoa ja puhumattomuutta, milloin mitäkin. Joulumerkkikodin lapsista lukiessani hämmästyin ja kauhistuin, miten vaiettu ja perheitä hajottava asia tuberkuloosi on Suomessa ollut. Kirjan takakansi antaa hyvin kuvaavan mittarin tuberkuloosin merkittävyydestä: Vielä 1900-luvun alussa Suomessa kuoli tuberkuloosiin yksi ihminen tunnissa. Taudin leviäminen pyrittiin estämään eristämällä sairastuneet ympäristöstään. Tartunta oli erityisen kohtalokasta pienille lapsille.

Joulumerkkikodin lapset on kattava tietoteos tuberkuloosin historiasta ja vaikutuksista Suomessa erityisesti lapsen näkökulmasta. Maassa toimi useita Joulumerkkikoteja vuosina 1936-1973 ja niissä hoidettiin kaiken kaikkiaan yli 5000 vauvaa. Laitokset saivat nimensä siitä, että niiden toimintaa tuettiin joulumerkkimyynnillä. Joulumerkkikoteihin otettiin hoitoon vastasyntyneitä, joiden kotona oli tuberkuloosia. Tuberkuloosia sairastava äiti ei saanut olla missään kosketuksessa vauvaansa; tartunnan voi välttää vain välittömällä äidistä eristämisellä heti synnytyksen jälkeen. Tuberkuloosin hoitoajat olivat pitkiä, eikä lapsen ja vanhemman välille päässyt syntymään minkäänlaista varhaista kontaktia. Joulumerkkikodin hoitajat ja hoitolapset olivat vauvojen ensimmäinen perheyhteisö.

Kirjassa on yli 60 koskettavaa henkilöhaastattelua. Äänen saavat ennen kaikkea Joulumerkkikotien lapset mutta myös heidän äitinsä, hoitajat ja harjoittelijat. Haastateltavat peilaavat tapahtuneen merkitystä omalle elämälleen ja valinnoilleen. Moni heistä on saanut tuntea olevansa erilainen ja ei-hyväksytty, suhde vanhempiin on jäänyt etäiseksi. Usein tuberkuloosi on koettu niin häpeälliseksi, että siitä on vaiettu kokonaan. Joillekin haastatelluille oma joulumerkkikotilapsuus on paljastunut vasta aikuisena. Toisaalta Joulumerkkikoti on tarjonnut turvan, hyvän hoidon ja säännöllisen rytmin – kenties paljon enemmän kuin sairauden ja vaikeuksien keskellä kituuttava perhe olisi koskaan voinut tarjota. Tuberkuloosi oli saattanut viedä jo useamman perheenjäsenen ja sotavuosien poikkeusolot toivat arkeen oman ankaruutensa.

Joulumerkkikodin lapset on hämmentävä lukukokemus, osa vaiettua ja unohdettua historiaamme. Äitien suru ja tuska on vahvasti läsnä, kun he ovat jääneet täysin vaille osallisuutta lastensa alkutaipaleella. Kirjassa on kuvia esimerkiksi lasten kastetilaisuuksista, joissa vauvat ovat hoitajiensa sylissä. Lohdullista sen sijaan on, että hoitajien haastatteluista henkii valtava sitoutuminen työhön ja Joulumerkkikotien arki on kuitenkin tarjonnut vauvoille hyvän alun elämään. Heitä on vahvistettu aurinkokylvyillä ja oikealla ravinnolla ja heidän puhtaudestaan on huolehdittu. Hoitajat ovat kiintyneet syvästi omiin hoidettaviinsa. Joulumerkkikodin lapset on hyvä muistutus siitä, että elämää on useinkin rakennettava niillä palikoilla, jotka itse kullekin jaetaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä  4.6.2016

http://www.adlibris.com/fi/kirja/joulumerkkikodin-lapset-9789520112844

Etelä-Sudanin synnytystuskat: valtataistelu tuhosi unelman

Leo Siliämaa
Etelä-Sudanin synnytystuskat:
valtataistelu tuhosi unelman

Like, 2015







Leo Siliämaa on tehnyt pitkän päivätyön kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun saralla. Työ maatalousasiantuntijana Luterilaisen maailmanliiton palveluksessa vei hänet Sudaniin 1970-luvun lopulla. Seuraaviin vuosikymmeniin mahtui lukuisia työtehtäviä eri Afrikan maissa, kunnes hän jäi eläkkeelle Kirkon Ulkomaanavun Sudanin ohjelmajohtajan tehtävästä. Työ konfliktien, kaaoksen ja sotatilan keskellä kysyy rohkeutta, sitkeyttä ja todellista halua tehdä maailmasta parempi paikka. Siliämaa on kirjoittanut omista Sudanin ja sittemmin Etelä-Sudanin kokemuksistaan kirjan.

Afrikka näyttäytyy minulle köyhänä, sotien ja nälänhädän maanosana, jonka todellisuudesta tiedän vain niukasti. Päätän aloittaa tarkemman tutustumisen Etelä-Sudanista, joka on Afrikan ja samalla maailman tuorein itsenäinen valtio. Vuosien sisällissodat ja lukuisten aseellisten ryhmien toiminta Sudanissa ja Etelä-Sudanin alueella ovat surullista ja monimutkaista luettavaa, mutta Leo Siliämaa on selkeäsanainen opas. Hän pukee ymmärrettävään muoton etnisten ristiriitojen, uskonnollisten konfliktien ja luonnonvarojen hallintaan ja valtaan liittyvää ongelmavyyhtiä. Yksi iso kiistakapula on öljyvarojen hyödyntäminen. Tilanteen sekavuutta kuvaa hyvin erilaisten vapautus- ja vastarintaliikkeiden lyhenteiden lukuisuus, joka tuntuisi lähes ylivoimaiselta kirjainsuolta ilman asiaa selkeyttävää sanastoa. Kirjassa on onneksi listattu lyhenteet kattavasti englannin- ja suomenkielisine vastineineen ja lisäksi liitteenä on vielä tapahtumien historiallinen aikajana vuosilukuineen. Kirjan valokuvat tukevat oivallisesti tekstiä.

Poliittisen tilanteen ja historiakuvauksen lomassa Leo Siliämaa kertoo arjestaan ja työstään paikallisten ihmisten parissa. Hän opettelee leipomaan leipää jauhoista, joista ensin siivilöi toukat pois. Hän kertoo maatalouden haasteista ja arjesta karjaleireissä. Milloin koettelee ankara kuivuus, milloin rajut tulvat. Pitkään jatkuneet kriisit ja epävakaus mitätöivät humanitaarisen avun saavutuksia, mutta nekään eivät voi pyyhkiä pois ihmisten osaamista ja halua jälleenrakennukseen. Koulutuksen merkitys on kiistattoman tärkeä.

Suosittelen tätä kirjaa ajankohtaisuutensa vuoksi jokaiselle, joka laillani kaipaa parempaa Afrikka-ymmärrystä. Kirja on myös katsaus Etelä-Sudanin ihmisoikeus- ja pakolaistilanteeseen. Kirjan alaotsikko Valtataistelu tuhosi unelman muistuttaa, että työ on vielä pahasti kesken.

Julkaistu Kirjavinkeissä  25.3.2016

Rauhan siltaa rakentamassa

Helena Kekkonen
Rauhan siltaa rakentamassa


Like, 2015




Viime aikoina luettavakseni on valikoitunut useita suomalaisten naisten omaelämäkertoja. Olen vaikuttunut heidän vahvasta halustaan tehdä elämästään omannäköisensä ja kulkea omaa valtavirrasta poikkeavaa polkuaan, joskus ankaran kritiikin ja vastustuksen uhallakin. Uteliaana ja suurin odotuksin tartuin myös Helena Kekkosen, rauhankasvatuksen grand old ladyn, muistelmiin. Kyseessä on uutuuspainos vuonna 1993 ilmestyneestä omaelämäkerrasta.

Helenan sisar Mirja valmistui sairaanhoitajaksi vuonna 1938 ja joutui pian valmistuttuaan raskaaseen työhön sotasairaalaan ja haavoittuneita rintamalta kuljettavaan junaan. Olot koettelivat hänen terveyttään niin, että hän sairastui hitaasti kuolettavaan munuaissairauteen. Helenan mielessä kypsyi ajatus munuaisen luovuttamisesta sisarelle, jotta tämä saisi edes vähän jatkoaikaa elämälleen. Helena ei epäröinyt, vaikka läheiset vastustivatkin ratkaisua. Työtovereiden mielestä päätös munuaisen luovuttamisesta oli rakkaudettomuutta omaa perhettä kohtaan. Kuvaus munuaisenluovutusprosessista kaikkine vaiheineen kertoo jotain hyvin olennaista Helena Kekkosen tavasta toimia yhteiseksi hyväksi, itseään säästelemättä. Osuva avaus hänen elämäntyöstään kertovaan kirjaan.

Kekkonen on koulutukseltaan diplomi-insinööri ja tekniikan lisensiaatti. Heti valmistuttuaan hän jäi Teknilliseen korkeakouluun assistentiksi. Kun Helsinkiin perustettiin laboratoriokoulu, Kekkonen siirtyi sen rehtoriksi. Uuden koulun käynnistämisessä hän sai toteuttaa edistyksellisiä ajatuksiaan opettamisesta ja oppimisesta: Opiskelua leimasi opettajien ja oppilaiden yhteistyö, keskusteleva ilmapiiri ja toinen toisensa auttaminen kilpailun sijaan. Niin tärkeää kuin hyvä ammattitaito olikin, ehkä vielä tärkeämpää oli kasvaa ihmisenä. Kekkonen toteaakin useampaan otteeseen, miten usein hän sai pettyä juuri byrokratian turhiin rattaisiin ja virkamiesten ja -naisten vallanhaluun ja itsetietoisuuteen. Akateeminen koulutus takasi ehkä hyvän aseman, mutta asioiden ymmärtämiseen ja eteenpäin viemiseen olisi tarvittu myös sydämensivistystä. Hänen oma esimerkkinsä puhuu kerran jos toisenkin puolestaan. Aikanaan hän luopuu laboratoriokoulun rehtorin tehtävistä voidakseen jatkaa opetustehtäviä Sörnäisten vankilassa – vapaaehtoisena ja ilmaiseksi.

Helena Kekkosesta tuli vuonna 1976 Vapaan Sivistystyön Yhteisjärjestön pääsihteeri ja sen myötä kansainvälisyys ja kehitysyhteistyö saivat yhä korostuneemman merkityksen hänen työssään. Hän halusi sisällyttää nämä tärkeiksi kokemansa teemat tiiviisti myös aikuiskasvatukseen. Hänen innostuksensa on sytyttävää ja tekee todeksi sen, että kun on tahtoa, niin keinotkin löytyvät. Suomessa opiskeleva namibialaislääkäri sai kotimaahan mukaansa lääkelaukun ja pakolaisleirille hankitaan lääkkeitä, vaatteita, saippuaa. Jopa useampi linja-auto rakennettiin kohdemaan olojen vaatimuksia vastaamaan!

Suomeen perustettiin 1980-luvun alkupuolella Rauhankasvatusinstituutti ja Helena Kekkonen toimi sen pääsihteerinä vuosina 1986-1990. Hän kirjoitti, luennoi Suomessa ja ulkomailla, toimi lukuisten eri järjestöjen tehtävissä ja kehitysyhteistyön koordinaattorina. Valtavasta työmäärästä huolimatta kirjan sivuilta huokuu innostus kulloiseenkin tehtävään. Tahto rauhaan ja parempaan huomiseen lähtee jokaisesta yksilöstä, teoista ja tekemättä jättämisistä arjessa.

Helena Kekkoselle myönnettiin Unescon rauhanpalkinto vuonna 1981. Hänen omaelämäkertansa luettuaan voi täydestä sydämestään todeta, että palkinto meni oikeaan osoitteeseen. Suomalaisen rauhankasvatuksen äidin sanoma on tärkeä ja ajankohtainen tänäänkin, siksi soisin tämän kirjan löytyvän mahdollisimman monen lukulistalta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 21.3.2016

Varaudu pahimpaan

Varaudu pahimpaan
Petteri Nuottimäki



Like,
2016





Varaudu notkistamaan naurulihaksiasi Petteri Nuottimäen tahtiin. Esipuheessaan, kirjeessä kirjailijalta, Nuottimäki lupaa ennen kaikkea hauskan kirjan. Sen lupauksen hän täysimittaisesti lunastaa esikoisromaanillaan, jota hän kutsuu sepitetyksi sukukronikaksi. Tarinassa on totta toinen puoli – tai vähintäänkin raamit, joiden varaan rakentuu hulvaton perhetarina.

Muuttoliike Suomesta Ruotsiin on vilkkaimmillaan 1960-70 -lukujen taitteessa. Myös Matti ja Beata Aalto lähtevät matkaan rakentamaan uutta elämää perheelleen naapurimaassa. Matti oli tosin ehtinyt jo tutustua ruotsalaiseen elämänmenoon jatkosodan jälkeen, jolloin kipinäherkkää sisäpoliittista tilannetta osa sotaan osallistuneista katsoi viisaimmaksi seurailla matkan päästä. Matin suomalainen, melko totinen ja ehkä katsantokannaltaan putkimallinen mentaliteetti ei aivan kivutta taivu ruotsalaisuuden mutkille. Vakaasti hän kuitenkin rakentaa perheensä hyvinvointia ja saa perustamansa yrityksen menestymään.

Matin ja Beatan lapset varttuvat Ruotsissa ja omaksuvat sen elämäntavan luonnostaan. Alusta asti Matti on toivonut voivansa ohjailla lapsia mieleiseensä suuntaan ja nähdä heidän menestyvän. Hän järjestää lapsilleen vuosittaiset puhuttelut, kuin kehityskeskustelut konsanaan. Raimo, Elina ja Antti kuitenkin tekevät valintoja, jotka isä näkee käsittämättöminä epäonnistumisina. Jollekin lapsista firma olisi kuitenkin voitava jättää, joten Matti järjestää perinnöstä kilpailun ja pyrkii näin sytyttämään lastensa kunnianhimon.

Varaudu pahimpaan on kutkuttavan hauska kirja ruotsinsuomalaisuudesta. Kirjan henkilöistä erityisesti Matin sielunelämä tulee lukijalle tutuksi ja kaikessa totisuudessaan hän on symppis oman tiensä kulkija. Ja tiellähän on pituutta; Hämeen aarniometsistä yksilökeskeiseen ruotsalaiseen yhteiskuntaan, jossa miehetkin puhuvat tunteistaan. Kirja ilmestyi ruotsiksi viime vuonna ja onkin mielenkiintoista miettiä, mikä kirjassa kolahtaa ruotsalaisiin ja mikä taas päällimmäisenä meihin suomalaisiin. Varaudu pahimpaan on mielestäni alkuvuoden uutuuksien huumorihelmiä ja sitä on helppo suositella.

Julkaistu Kirjavinkeissä  11.3.2016 

Basquiatin leski

Basquiatin leski
Jennifer Clement



Like,
2015

Jean-Michel Basquiat on minulle täysin uusi tuttavuus. Takakansi kuitenkin tituleeraa häntä 1980-luvun Picassona, joten häneen lienee syytä tutustua. Tuskin ehdimme käsipäivää sanoa, kun kirja jo johdattaa minut New Yorkin villiin, kokaiininhuuruiseen maailmaan. Mitä tahansa olisi odottavissa, maailmantähden malliin.

Jean-Michelin elämä on lyhyt ja raju. Kirjan kannesta katsoo palavakatseinen nuori mies, jolle isän haitilaiset ja äidin puertoricolaiset sukujuuret antavat ainakin suomalaisen silmissä sympaattista eksotiikkaa. Hän on lahjakas lapsi ja hänen äitinsä Matilde vie häntä Manhattanille taidenäyttelyihin jo pikkupoikana. Jean-Michel tosin muuttaa pois kotoa jo murrosiässä, mutta mielenterveysongelmista kärsivä äiti pysyy hänelle aina tärkeänä.

Kuten kirjan nimikin kertoo, Jean-Michelin rinnalle nousee toiseksi päähenkilöksi nainen – Suzanne Mallouk. Heidän tarinansa onkin kerrottu Suzannen näkökulmasta. He tapaavat savuisessa baarissa, jossa Suzanne työskentelee baarimikkona. Muutamaa viikkoa myöhemmin Jean-Michel muuttaa Suzannen luo. “Hänellä on mukanaan vain rikkinäinen radio ja peltipurkillinen väriliituja. Lapsen tavaroita.”  He luovat rakkaustarinaa, josta on tavanomaisuus ja rauhalliset koti-illat kaukana. Katujen graffititaiteilijana aloittanut Jean-Michel siirtyy maalaamaan kankaalle. Blondien Deborah Harry ostaa Jean-Michelin ensimmäisen maalauksen kahdella sadalla dollarilla. He illastavat hienoissa ravintoloissa ja ajelevat limusiinilla. Huumeet nostattavat fiilistä. Elämä on villi sekoitus luksuselämää ja kokaiiniostoksia kadulla. Lopulta elämää eri suunnilla – silti Suzanne saa Rene Ricardilta lempinimen “Basquiatin leski” vuosia ennen Jean-Michelin kuolemaa.

Muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa Jean-Michel soittaa Suzannen ovisummeria. He eivät enää tapaa kasvoista kasvoihin, mutta Suzanne ymmärtää teon jäähyväisiksi. Jean-Michel kuolee huumeiden yliannostukseen elokuussa 1988. Lyhyt, kiihkeä ja tuottelias ajanjakso nostaa Basquiatin suureksi taiteilijapersoonaksi.

Jennifer Clementin kirja on nautinnollisen runollista luettavaa, intiimiä erikoisen parisuhteen kuvausta. Kirja sai minut hakemaan lisätietoa Basquiatin taiteesta ja palautti mieleen 1980-luvun hip hop-tunnelmia. Kiinnostu kurkistamaan hieman erilaisiin seurapiireihin, olihan siellä Madonna, Andy Warhol  ja moni muu.

Julkaistu Kirjavinkeissä 28.5.2015

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/basquiatin-leski-rakkaustarina/

Rekonstruktio

Rekonstruktio
Rein Raud





Like, 2015

Virolainen kirjallisuus on jäänyt minulle lähes tuiki tuntemattomaksi tähän asti, joten tartuin uteliaana Rein Raudin kirjaan Rekonstruktio. Viro on sekä maantieteellisesti että historialtaan lähellä Suomea, joten voisi kuvitella myös vironkielistä kirjallisuutta suomennettavan enemmän. Toki maa on ollut Helsingin kirjamessujen teemamaanakin joitakin vuosia sitten ja maidemme välistä kulttuuriyhteistyötä edistävän Tuglas-seuran toimesta on  tänä vuonna järjestetty jo toinen virolaisen kirjallisuuden viikko.

Raudin romaanin minäkertoja on syöpään sairastunut Enn Padrik, jolle lääketiede ei enää apuaan juuri lupaa. Enn haluaa käyttää rajallisen, jäljellä olevan aikansa, tyttärensä kohtalon selvittämiseen. Hänen ainoa lapsensa Anni on kuollut viisi vuotta aiemmin tulipalossa kolmen muun nuoren kanssa. Alkuun tapaturmaiselta vaikuttava kuolema osoittautuu kaikkea muuta kuin onnettomuudeksi. Enn on elänyt vuodet tuskallisessa epävarmuudessa tapahtuneen todellisista syistä, mutta pelännyt samalla, että totuuden kanssa eläminen olisi ollut vielä ylivoimaisempaa. Nyt elämässä on joka tapauksessa tilinteon hetki. Enn alkaa kertomuksensa aina omasta lapsuudestaan alkaen ja tulee siten linkittäneeksi tarinaansa tiukasti myös Viron lähihistorian.

Ennin avioliitto Mairen kanssa on päättynyt eroon. Enn miettii hyväksyvän neutraalisti yhteisiä vuosiaan Mairen kanssa, ilman suurempaa katkeruutta. He ovat ylpeitä lahjakkaasta tyttärestään, joka heidän eronsa aikaan on jo opiskelemassa Ranskassa. Ennin muisteloista tulee tunne, että tunsivatko he lopulta paljonkaan toisiaan – isä tytärtään tai mies vaimoaan? Lukivatko he toisiaan pitkälti “rivien välistä”, johon tapaan virolaisessa kirjallisuudessa ja elämässä on ollut joskus aihetta?

Anni elää jo hyvin erilaisessa maailmassa kuin isänsä. Viro on itsenäinen, tiiviimmin osa Eurooppaa. Siinä missä isä on elänyt neuvostoajan kaavamaisuutta, tytär puikkelehtii tottuneesti Pariisin kaduilla. Toisaalta Annin on raivattava omaa tietään ja tehtävä valintoja, joiden edessä hän on enemmän yksin kuin vanhempansa koskaan. Kirjassa Enn tekee tilinpäätöstä elämästään kuoleman edessä. Isän tutkimusten ja muisteloiden kautta selviää, miten myös Anni hakee totuutta elämäänsä. Hän päätyy asumaan nuorten eräänlaiseen uskonnolliseen kommuuniin – maassa, jossa kirkkojen rooli on hyvin toisarvoinen. Nuorten joukko harjoittaa meditaatiota ja kokoontuu Franciscus Assisilaisen Aurinkolaulun äärellä yhteen. He pyrkivät tahollaan täydellisyyteen ilman, että heillä olisi vahvaa johtajaa. Kuka lopulta määrittää suunnan ja kantaa vastuun, asettaa rajat?

Raudin kirja on puhutteleva ja huokuu viisautta, joka vaatii ajan kanssa lukemista. Erikoiseksi kirjan tekee se, että tarinan jännitteet tulevat aivan muusta kuin mysteerin ratkaisemisesta sinänsä. Nuorten kuolemakin selviää kyllä lopulta, mutta olennainen tapahtuu ennen sitä. Mielestäni löysin tästä kirjasta myös sitä, mitä virolaisuudella ymmärrän ja mitä odotin: Tietynlaista valikoivaa vaikenemista, joka pohjaa maan historiaan. Suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.5.2015:

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/rekonstruktio/

Langenneet

Michael Katz Krefeld
LANGENNEET



Like Kustannus Oy, 2014
352 sivua

Ilman ulkopuolista yllykettä, Like Kustannus Oy:n lahjoittamaa ennakkokappaletta, olisin tuskin tarttunut Michael Katz Krefeldin kirjaan Langenneet. Vaikka luenkin kirjallisuutta laidasta laitaan, dekkareiden osuus jää yleensä vähäiseksi. Eri tyylilajit ja ennestään tuntemattomat kirjailijat tarjoavat kuitenkin aina kiinnostavan haasteen löytää uutta ja samalla mahdollisuuden kasvattaa omaa tietämystään kirjallisuuden saralla. Ei se kuulkaas lukuharrastus sillä tavalla pyöri, että pitäytyy vain omissa lemppareissaan.

Michael Katz Krefeld on tanskalainen kirjailija ja tv-käsikirjoittaja. Hänen edellinen teoksensa Sort Sne Falder palkittiin Tanskan parhaana rikoskirjana ja se kilpaili maansa ehdokkaana myös parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävästä Lasiavain -palkinnosta. Kirjan käännösoikeudet on ostettu 18 maahan, joten ihan tuiki tuntemattomasta kaverista pohjoismaisittain ei siis voi olla kyse. Ilmeisesti tämä on kuitenkin ensimmäinen suomeksi käännetty Krefeldin kirja; tanskalaisia dekkareita Suomen markkinoilla on tähän asti ollut tarjolla hyvin vähän.

Langenneet on rikossarjan ensimmäinen osa, joka kuljettaa kolmea eri tarinaa rinnakkain. Juonen edetessä tarinat kietoutuvat toisiinsa. Eri kerrosten päällekkäisyys toimii kirjassa jouhevasti ja henkilögalleria pysyy hyvin lukijan hallinnassa. Päähenkilöistä Thomas on sairauslomalla oleva rikosetsivä, joka lääkitsee tuskallisen hidasta hermoromahduksesta toipumistaan oluttuopillisilla. Masha on liettualainen nuori nainen, joka päätyy ihmiskaupan kohteeksi ja jonka tulevaisuudenhaaveet valuvat tyhjiin Tukholman alamaailman onkaloissa. Kolmanneksi päätekijäksi taustalta nousee murhaaja, jonka henkilöllisyyttä en juurikaan ennen loppuhuipennusta osannut itse arvailla. Kerronta on suoraviivaista ja kielenkäyttö usein karkeaa, lukija joutuu pyyhkimään verenroiskeita silmiltään kerran jos toisenkin. Kirjaa leimaa ilottomuus ja vaihtoehtojen olemattomuus, jopa rikolliset ovati tietyllä tavalla valintojensa uhreja. Silti ajoittain kirjassa pilkahtelee myös toivoa ja inhimillisyyttä. Äiti uskoo tyttärensä hyvyyteen, muisto rakkaasta koirasta saa paatuneen rikollisen hetkellisesti heltymään.

Tiedän, etten olisi jäänyt Langenneita kovin pitkäksi toviksi jäänyt tv:stä seuraamaan. Ensimmäisten nyrkiniskujen jälkeen olisin todennut, että "tää on niin tätä" ja niputtanut sarjan loputtomien väkivaltasarjojen ja -elokuvien jatkoksi. Eivät ole mun juttuni. Sen sijaan luettuina nuo samat tilanteet luovat sen koukuttavan juonen, jonka vuoksi kirjaa ei voi päästää käsistään, ennen kuin rikos on ratkaistu. Jännitystä kirjasta ei puutu, vaikkakin kriittiset käännekohdat ovat ratkaisuiltaan lievän epäuskottavia. Ehkä kokenut rikosetsivä olisi tarvinnut hieman vahvemman motiivin lähteäkseen leikkiin mukaan. Ehkä alamaailman Suuri ja Voittamaton on lopulta aivan liian helposti yllätettävissä. Koska kyseessä on rikossarjan avaus, kirja jättää myös avoimia kysymyksiä. Kun kirjailijan nimi on näin tullut tutuksi, todennäköisesti lukisin myös jatko-osan. Thomasin oman elämän tragedia jäi vielä vaille vastausta.