maanantai 28. heinäkuuta 2014

Minä olen Malala. Koulutyttö jonka Taliban yritti vaientaa




Minä olen Malala
Malala Yousafzai
ja Christina Lamb


Tammi,
2013


Merkityksellisille kirjoille tuntuu olevan oma kirjoittamaton ja salattu aikansa ja paikkansa lukemiselle. Tätä Tammen arvostelukappaleena lahjoittamaa kirjaa, Malala Yousafzain Minä olen Malalaa, kypsyttelin myös hyvän aikaa hyllyssäni - enkä suotta. Kun sitten tartuin kirjaan, tiesin sen vievän minua mennessään ja arvasin uppoutuvani täysin itselleni vieraaseen ja monin tavoin yllättävään maailmaan. Keskelle lukusessiota sattui myös surullinen ja järkyttävä kahden avustustyöntekijän ampumatapaus Afganistanissa. Ja vaikka kirja kertookin naapurimaasta Pakistanista, se auttoi silti näkemään uutisen taustaa. Kuin toiseen todellisuuteen, jossa on normaalia kantaa asetta mukanaan ja jossa naisten elämän raamit ovat aivan toisenlaiset kuin omamme. 

Malala syntyi 1997 Mingorassa Pakistanissa perheensä esikoisena. Kyläläiset säälittelivät hänen äitiään eivätkä isääkään onnitelleet; "Olin tyttö maassa, jossa pojan syntymää juhlistetaan ammuskelemalla kivääreillä ilmaan, kun taas tytöt kätketään verhon taakse eikä heillä ole elämässään muuta roolia kuin valmistaa ruokaa ja synnyttää lapsia." Malalan isä oli kuitenkin erilainen kuin useimmat muut pataanimiehet ja oli ylen onnellinen tyttärestään heti alusta alkaen. Hän toimi opettajana perustamassaan koulussa ja piti myös tyttöjen koulutusta tärkeänä. Malala sai aina tuntea olevansa erityinen ja  isänsä arvostama. Hänellä oli jo nuoresta vahva usko koulutuksen tuomiin mahdollisuuksiin; se kuului kaikille sukupuoleen katsomatta ja sen avulla elinoloja voitaisiin kohentaa niin hänen kotimaassaan kuin muuallakin maailmassa.

Malala tahtoo olla luokkansa paras ja opiskelee ahkerasti. Hän kirjoittaa salanimellä blogia BBC:n urdunkieliselle palvelulle ja puhuu julkisesti tyttöjen oikeuksien puolesta, vaikka maan tilanne vaatiikin tasapainottelua aktiivisuudessa. Ääri-islamilainen Taleban-liike on ottanut "maailman kauneimmassa paikassa", Swatin laaksossa vallan ja kieltänyt tytöiltä koulunkäynnin. Malalan isää on uhkailtu ja lopulta tilanne kärjistyy lokakuussa 2012: Malalaa ammutaan päähän, kun hän on bussissa matkalla koulusta kotiin. Kallovammat ovat vakavia ja vain harvat uskovat hänen selviävän hengissä. Hänet lennätetään Britanniaan saamaan hoitoa ja toipuminen voi alkaa.

Kirjan aihe on vaikea, rankka, järkyttävä. Malalan tarina on kuitenkin niin mielenkiintoisesti kirjoitettu, että kirjan myötä on helppoa mennä mukaan pakistanilaisen koulutytön arkeen ja haaveisiin. Pakistanin ja siinä sivussa naapurimaidenkin historiaa ja kulttuuria on kuvattu kiehtovasti ja faktat "loksauttavat" johdonmukaisesti paikoilleen uutisista hajanaisesti mieleenjääneitä tapahtumia menneiltä vuosilta. Pataanien luonteenpiirteistä jää mieleen suuri vieraanvaraisuus ja toisaalta nuukuus. Kirja on myös kaunis kunnianosoitus sitkeydelle, jota yksikin ihminen - teinityttö syrjäisestä Pakistanin laaksosta - voi osaltaan osoittaa tärkeiksi kokemiensa asioiden puolesta.  Aivan huikea tarina, jonka kertojasta on tullut tunnettu ihmisoikeusaktivisti ja tyttöjen koulutuksen puolestapuhuja ja jopa kaikkien aikojen nuorin ehdokas Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

"Olin kauhuissani, mutta en sanonut äidille mitään. Sanoin itselleni: Olet jo kerran kohdannut kuoleman, Malala. Tämä on sinun toinen elämäsi. Älä pelkää - jos pelkäät, et pysty menemään eteenpäin."





keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Herkutellen... m u s c o v a d o v a a h t o a


Hyvänkin kirjan malttaa laittaa hetkeksi syrjään, kun herkkuinspiraatio iskee. Pääsin mukaan facebookin Ihan itse tehty - ryhmässä kokeilemaan uutta Dansukker Muscovadosiirappia. Ja kun muhkea kirjekuori jokin aika sitten ohjeineen pullahti postilaatikkoon, niin tokihan on huutoonsa vastattava. Olin jo useamman kerran silmäillyt ylläolevan vihkosen reseptejä ja ruokaohjeet - erityisesti Kananpoikaa marinadissa - vaikuttivat todella lupaavilta. Huikea lomaviikko aurinkopäivineen kuitenkin sai tarttumaan helppoon ja nopea Muscovadovaahtoon. Olen aiemmin tehnyt kahvin kanssa tarjottavaksi suklaista "äkkimakeaa" moussea ja tämä vaahto vaikutti ihan passelilta korvaavalta tuotteelta. Nopea valmistaa, vähistä aineksista syntyy paljon tarjottavaa.

Siispä hommiin vain...  


Suklaasta oli osa jo nirhaistukin parempiin suihin... 

Ja purkki kermaa !


Maitorahkaa käytän paljon ja usein, onneksi se löytyi tästäkin ohjeesta. Rahkaan sekaan vatkasin muscovadosiirapin, ja heti kohta myös haalean suklaasulan. Ihan kunnolla annoin vatkaimen pyöriä, kunnes oli kerman vuoro päästää joukkoon. Kermaa vain hellästi kääntelin sekaan.

Sen verran makea herkku, että tässä voi hyvin hyödyntää shottilaseja. Pieni on kaunista. Sokerihiirulaiset syövät sitten useamman :)   


Seuraavan kerran koristelen annokset tuoreilla marjoilla. Mustikka olisi ollut ihan se piste iin päälle.
Nyt oikaisin pakastevadelmilla ja mintunlehdillä. Parin tunnin päästä makustelemmme näitä porukalla. 
Siirapin hieman lakritsamainen makuun hemmottelee makuhermoja, mutta saattaisin kyllä lisätä tuota maitorahkan määrää... Saattaa johtua kyllä ihan siitä, että jo valmistusvaiheessa tuli maisteltua kulhojen pohjilta ja nuolijoista niin siirappia kuin muitakin aineksia. 

Nämä nyt oli niin nopeita pyöräyttää, että kynnys tehdä uudestaan on vallan matalalla. 

                                                                        
                                         

Ehkä testasit jo itsekin? Facebookissa saa nyt äänestää mieleistään, shottilasinikin kiittävät äänistä :)

https://www.facebook.com/IhanItseTehty/app_698345023563566?ref=ts




maanantai 21. heinäkuuta 2014

Baselinvihreää




Baselinvihreää
Anna Lönnroth



Teos, 2014




Kultainen maissintähkä kukoistaa kirjan kannessa houkuttelevasti, vihreiden koepullojen kaulat tunkevat ahnaasti vierelle. Kasvinjalostus - yleviä ajatuksia paremmasta ruoantuotannosta vai kovaa rahahakuista bisnestä? Tästä Anna Lönnrothin eko- ja esikoisdekkarista löytyvät molemmat elementit ja niiden keskinäiset jännitteet puhkeavat mieltäkiehtovaksi rikostarinaksi. Carlo Fischer, luonnonmukaista viljelyä ajavan kansainvälisen järjestön - Zean - pääsihteeri, löytyy murhattuna koetilallaan Tirolin Alpeilla. Järjestön laaja toiminta tekee myös rikoksen selvittelystä kansainvälistä ja kirjassa liikutaan niin Suomessa kuin Keski-Euroopassakin ja syrjähypätään Huippuvuorilla. Pääsihteerin murha ja huoli arvokkaan siemenpankin kohtalosta tuo Zean jäseniä yhteen eri maista, mutta he eivät välttämättä tunne toisiaan kovin hyvin ennestään. Keskinäistä luottamusta joudutaan punnitsemaan moneen kertaan ja sen suhteen tulee totta kai huteja. Rinnalla kulkeva poliisitutkinta jää useinkin syrjään, kun epävirallisempi taho könyää rosvojahdissa.

Kirjaa koostuu lyhyistä kappaleista, jota alkuun tuntuvat marssittavan liikaakin väkeä näyttämölle. Kuitenkin kun koko kaarti on tuotu näytille, sitä on jatkoa ajatellen ihan sopivan paljon. Mitä tiiviimmäksi tunnelma kirjassa käy, sitä mielenkiintoisempaa on seurata eri henkilöiden pikkuhiljaa paljastuvia yhteyksiä. Henkilökerrontaa helpottaa myös se, että heidän yksityiselämäänsä ja taustojaan ei kovinkaan tarkasti selitellä. Kirjassa keskitytään itse juoneen ja sen vauhdikkaisiin käänteisiin, ja hyvä niin. Kun Genevessä juristina työskentelevä Katariina säntää ajojahtiin sorkkaraudan kanssa, niin väistämättä tulee mieleen nuoruusajan Viisikot. Nyt vain aikuiseen mittaan sovitettuna.

Kirjassa on myös ilahduttavan paljon faktatietoa. Jokaisesta lukemastaan kirjastahan voi ilon ja jännityksen lisäksi nappaista tiedonmurusia mukaansa. Tästä nyt jääköön mieleen vaikkapa Nikolay Vavilov, joka oli venäläinen tiedemies, kasvitieteilijä, kasvinjalostaja ja tutkimusmatkailija. Vavilov aloitti työnsä 1916 ja kävi tutkimusryhmineen yli 60 maassa. Tuohon maailman aikaan tehtynä se kuulostaa ihan kunnioitettavan mittavalta työltä! Vavilovin kunnianhimoisena tavoitteena oli löytää keinoja tulevaisuuden nälänhätien estämiseksi. Kirjan järjestö puolestaan ajoi luonnonmukaisen viljelyn tavoitteita ja sikäli kirjan teema on mitä ajankohtaisin. Kauan sitten olin lyhyen aikaa itsekin luonnonmukaisen tuotannon tutkimusasemalla töissä ja siksikin kirjan aihe tuntui itsestä herkulliselta. Ensimmäistä kertaa törmäsin määritelmään ekodekkari, vaikka kansainvälisyytensä ja usein myös miljöönsä puolesta nämä olisivat mitä otollisimpia kirjan tapahtumapaikkoja.

Kirjan murhat eivät jääneet yhteen pääsihteeriin, mutta kirja ei missään vaiheessa mässäile väkivallalla. Tällaiset "siistit" murhat - lieneekö vaikutusta sillä, että kirjan on kirjoittanut nainen - sopivat erinomaisesti ainakin minun kesälomalukemiseksi. Ja sitten tuo kirjan nimi! Itse menin sen suhteen täysin metsään ja oletin sen viittavan aivan muuhun kuin... No, lukekaapa itse ja sieltähän se sitten selviää.

Kiitokset Kustannusosakeyhtiö Teokselle tästä arvostelukappaleesta.




sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Jakarandapuun lapset




Jakarandapuun lapset
Sahar Delijani


WSOY, 2013




Sahar Delijanin kirja Jakarandapuun lapset on ollut hyllyssäni odottamassa jo pitemmän aikaa. Kenties jokin sisäinen intuitio kehotti jättämään sen kiireettömämpiin päiviin, sillä tätä kirjaa ei voi pintapuolisesti sivuuttaa. Sivu sivulta kirja vei syvemmälle Iranin vallankumouksen jälkeisiin ihmiskohtaloihin, jotka pitävät otteessaan vielä kirjan viimeisten rivien jälkeenkin. Yksi tyrannian kuvaus lisää kärsimyskertomusten pitkään ketjuun, mutta lukukokemuksena voimakas ja vaikuttava. Ja sattuipa sopivasti Piper Kermanin kirjan jälkeen; yhteistä kirjoille on vankilaympäristö, mutta muuten miljööt ovat valovuosien päässä toisistaan.

Sahar Delijani syntyi 1983 Teheranissa. Vain joitakin vuosia aiemmin, 1979, Iranin vallankumous oli päättänyt maassa valtaa pitkään pitäneen monarkian. Islamilainen vallankumous mullisti iranilaisten elämän ja maasta tuli islamilainen teokratia, uskonnollisiin arvoihin nojautuva poliisivaltio. Iranilaiset elivät kaaoksen keskellä, eristäytyneenä muusta maailmasta. Siialainen kovaotteinen hallinto ei suvainnut toisinajattelijoita ja poliittisina aktivisteina myös Saharin vanhemmat olivat päätyneet vankilaan. Saharin äiti synnytti tyttärensä siis Evinin vankilassa ja asui isovanhempiensa kanssa, kunnes äiti vapautui vankilasta. Tässä taustaa kirjalle, joka perustuu vahvasti Delijanin perheen kokemuksiin, vaikka kirjan henkilöt ovatkin tarinassa saaneet fiktiiviset nimet.

 Kirjan alku mukailee ilmeisen tarkastikin Saharin oman elämän alkua. Naisvanki nimeltä Azar synnyttää vankilassa tyttären. Epäinhimillisessä tilanteessa, side silmillä ja pakettiauton keikkuvalla lavalla sairaalaan kuljetettuna, äiti yrittää pitää itsensä kasassa tyttärensä takia. Hän ei ole kuullut miehestään kuukausiin eikä voi tietää, onko mies edes elossa enää. "Hän oli liian heikko. Hän vain piti lasta sylissään, ja huovan karkea pinta raapi hänen kämmeniään. Huopa hädin tuskin peitti lapsen kokonaan. Azarin sisällä kasvoi surun ja syyllisyyden aalto.Mitä hän oikein oli tehnyt, kun oli saattanut tytön maailmaan, jossa hän ei päätynyt ensimmäisenä oman äitinsä vaan vanginvartijan syliin?"

Vangittuina äitejä, isiä, siskoja, veljiä. Ja vankilan ulkopuolella heidän lapsiaan hoitivat ne suvun naiset, jotka olivat välttyneet vankeudelta. Kodin ulkopuolella naisten käyttäytymista määräävät tarkat säännöt ja pienimmästäkin rikkomuksesta rangaistaan. Naisten velvollisuus on pysyä kotona ja huolehtia perheestään. Se on myös valtava voima, naiset suojelevat elämää kodin seinien sisäpuolella.

Maryam on yhden vankilassa teloitetun ja joukkohautaan viskatun miehen leski. Hän saa käskyn hakea miehensä tavarat, ruumista ei näytetä. Tuskin olisi enää mitään näytettävääkään. Kun Maryam saa pussissa vankilasta tavarat, ne eivät ole hänen miehensä vaan jonkun vieraan vangin. Maryam päättää, ettei koskaan kertoisi lapselleen, kuinka tämän isä on kuollut.

Kirjan kerronta etenee kerroksittain, aikakaudesta toiseen vuosina 1983-2011. Loikkaukset ajasta ja tilanteesta toiseen tehdään kuitenkin niin loogisesti, että päähenkilöiden elämää on helppo seurata. Kerrontatapa tekee tarinasta entistä mielenkiintoisemman; tapahtumilla on koko eliniän mittaiset seuraukset henkilöiden elämässä. Kerronta näyttää toteen myös sen, että lopulta elämä kuitenkin voittaa - kaikkien kauheuksien keskellä se ei ole alkuunkaan selvää.

Paljon surua ja tuskaa, mutta silti - vähintäänkin sitten, kun kirja on edennyt yli puolen välin - paljon myös kauneutta ja vahvoja tunteita. Teksti on kaunista ja vilisee herkullisia kielikuvia. Lukukokemus, joka avasi minulle paremmin noita Iranin vuosia kuin faktauutiset konsanaan. Kiitos WSOY:lle tästä arvostelukappaleesta, joka on helmi luettujen kirjojen joukossa.

"At its heart every revolution is personal."





torstai 3. heinäkuuta 2014

Orange is the new black




Piper Kerman
Orange is the new black


Otava,
2014




Korkeakoulutettu nuori  neitonen Piper Kerman Bostonista elää opiskelujen jälkeistä huoletonta nuoruutta. Hän suhtautuu elämäänsä intohimoisesti ja haluaa ottaa siitä selvää. Vanhempien avioeron jälkimainingeissa hän kaipaa irtiottoa tutusta ja turvallisesta. Nuoruuden suomalla ylenkatseella Piper heittäytyy mukaan hullunrohkeisiin tempauksiin; nuoruus on seikkailu suunnaton... Joskus niin vaihtoehtoisen boheemia, niin jännittävän luvatonta.

Sosiaalinen ja elämästään nauttiva Piper tekee töitä ja bilettää vapaa-ajallaan ystäviensä kanssa. Hän tutustuu tyylikkääseen kolmekymppiseen Noraan, joka uskoutuu Piperille hohdokkaan elämänsä rahoittamisesta. Nora on päässyt siskonsa kaverin kautta "suhteisiin" alamaailman kanssa ja salakuljettanut huumeita Yhdysvaltoihin. Bisneksestä maksetaan ruhtinaallisesti ja elämään tuomat glamouria myös hulppeat lomamatkat maailmalle. "Eräänä keväisenä päivänä Nora palasi kotiin mukanaan uutuuttaan kiiltelevä Miata-avoauto ja matkalaukullinen rahaa.Hän kaatoi setelit sängyn päälle ja kikatteli ja piehtaroi niissä alastomana. Kohta minä suhasin ympäriinsä Miatalla ja Lennny Kravitz tiukkasi vaativana kaiuttimissa: Are you gonna go my way?"   (lainaus s. 21).

Kun Piperille tarjoutuu tilaisuus lähteä Noran seuraksi Indonesiaan, mahdollisuus seikkailuun saa hänet valtoihinsa. Reissussa pidettäisiin hauskaa ja sieltä palattaisiin monta kokemusta ja rahatukkua rikkaampana, niinhän muutkin piiriin vihityt olivat tehneet. Matkalla Piper suostuu mukaan huumerahojen siirtelyyn sen kummemmin miettimättä tai tajuamatta, että rahojen kuljetuskin on rikos. Onhan kyse vain setelitukuista matkalaukussa, huumeet sinänsä jäävät kaukaiseksi asiaksi taustalle.

Vuosia kuluu, Piper elää parisuhteessa uranaisen elämää. Nuoruuden seikkailut ovat enää hatara muisto menneisyydestä eikä niistä ole ollut tarpeen kertoa lähipiirillekään. Kunnes eräänä toukokuisena päivänä ulko-ovella on kaksi poliisia Yhdysvaltain tullista. Heidän viestinsä on musertava: Piper on asetettu syytteeseen huumausaineiden salakuljetuksesta ja rahanpesusta. Tuomio on selvääkin selvemmin vankilatuomio, joskin jutun laajemmat käänteet viivyttävät täytäntöönpanoa vuosia.

Omaelämäkerrallinen kuvaus vankilaelämästä on mielenkiintoista luettavaa. Arki on ankeaa, vapaus minimaalista - silti yhteisössä myös tapahtuu paljon naisten välille muodostuu läheisiäkin ihmissuhteita. Henkilökunnan taholta kohtelu tuntuu toisinaan hyvinkin mielivaltaiselta ja tylyltä. Perhe ja ystävät eivät Piperia hylkää, vankilaan tullaan vierailulle ja hän saa muun muassa paljon kirjoja läheisiltään. Kuten siviilielämässä, vankilassakin Piperilla tuntuu olevan tilannetajua ja sosiaalista silmää olla osana vankien joukkoa, vaikka hän samanaikaisesti on "hyvis" ja ikään kuin täysin väärässä ympäristössä. Tekstissä on ajoittain enemmänkin tarkkailijan kuin itsekokijan otetta.

Luettuna tämä 461-sivuinen alkoi loppumetreillä jopa hieman puuduttaa, mutta toimii varmasti oikein hyvin Netflixin sarjana. Siksikin tykkäsin, kun olen työn merkeissä päässyt lyhyen aikaa kurkistamaan suomalaisen vankilan todellisuuteen ja voin siihen peilata lukemaani - aika eri maailmasta tämä oli.