tiistai 30. joulukuuta 2014

Can you keep a secret?





Can you keep a secret?
Sophie Kinsella






Random House Publishing Group,
2005

"Emma, don't tell men all about yourself! You have to keep something back! Mummy always told me, you should never let a man see your feelings or the contents of your handbag."


Rankkojen aiheiden ja sairausloman kevennykseksi sitä parhainta chick litiä eli Sophie Kinsellaa. Ja olisiko ihan aidoimmillaan juuri näin, englanninkielisenä? Tämä on sellaista hyvän mielen kirjallisuutta, jolla helposti nollaa rankemmat aiheet päästä. Kirja ei vaadi suurta paneutumista eikä kysele hankalia. Heti ensimmäiseltä sivulta sen viesti on; ota hyvä asento ja nauti, tarvittaessa päästele pieniä naurunpyrskähdyksiä ilmaan. Matkan varrella on monta ylläriä ja mutkaa, mutta yksi on silti varmaa - happy end.

Kinsellan Himoshoppaaja-sarjaa olen lukenut sekä suomeksi että englanniksi, mutta Emma on toista maata. Hänestäkin lukisi mielellään useamman kirjan, mutta kyseessä lienee sellainen standalone novel?

Emma Corrigan on nuori nainen Lontoosta. Hän työskentelee Panther Corporation -yrityksen markkinointiosastolla, haaveilee ylennyksestä ja sen myötä perheensä toivoo saavansa perheeltään suurempaa arvostusta. Hänellä on epävarmuuden hetkensä ja rahahuolensa mutta niiden vastapainona yritteliästä optimismia ja suuri sydän. Ja pieniä, suht valkoisia valheita, jotta arjen saa sujumaan.

Emma lähetetään työmatkalle Skotlantiin, joka ei suju aivan suunnitelluissa merkeissä. Paluumatka lentokoneessa osoittautuu painajaiseksi turbulenssin ravistella konetta. Lentopelkoiselle Emmalle ilmakuopat ovat varma merkki tuhoisasta lopusta: "The plane gives another terrifying swoop and I find myself clutching the man's hand in panic. We're not going to make it. I know we're not. This is it. I'm twenty-five years old, for God's sake. I'm not ready. I haven't achieved anything." Hätätilanne laukaisee Emmassa varsinaisen puheripulin ja hän kertoo kaikki varjelluimmatkin salaisuutensa vieressään istuvalle tuntemattomalle miehelle. Myöhemmin tämä ventovieras, jota hänen ei pitänyt enää koskaan tavata, osoittautuu hänen ylimmäksi pomokseen. Ja hänellä sattuu olemaan erinomaisen hyvä muisti, joten Emman salaisuuksiin palataan moneen kertaan. Lähes yhtä moneen kertaan Emma on kuin naispuolinen Mr Bean, nolojen tilanteiden nainen.

Juonesta ei sen enempää - itse ainakin kartan kaikkia etukäteispaljastuksia ja haluan yllättyä lukemastani ja nauttia kaikista käänteistä. Suomeksi tämä kirja on ilmestynyt 2008 nimellä Salaisuuksia ilmassa. Ehkä jossain vaiheessa luen myös Ulla Selkälän suomentaman kirjan ja testaan, pääsenkö samaan tunnelmaan kuin alkuperäisen myötä.

Jos joskus tuntuu, että se tai tämä asia olisi saanut jäädä kertomatta. Tai että oma mielipide jää miellyttämisen halun ja uskalluksen puutteen takia sanomatta... Nolostumisen punat poskilla voi lohduttautua sillä, että Emmakin selvisi - ja hyvin selvisikin.





perjantai 26. joulukuuta 2014

Routamieli



Routamieli
Silja Susi


Torni Kustantamo.
2014



Silja Suden kirja Routamieli on aikamatka mystiseen, kaukaiseen Pohjolaan. Ihmiset asuvat klaanien muodostamissa pienissä yhteisöissä. Vuodenkiertoa määrittävät sadonkorjuujuhlat, pimeän ja valoisan vaihtelut. Ihmisen osa on ennen kaikkea jumalten suosiollisuudesta ja suojelusta riippuvainen. Jo odotusaikanaan äiti saa ilmoituksen lapsensa tulevasta suojelijasta, joka tulee määrittämään lapsen elämää. Vaihto-oikeutta ei ole, vaikka osa suojeltavista tunteekin tyytymättömyytä jumalaansa kohtaan.
Routamieli syntyy Eteläisen kaupungin asukkaaksi Kuura-klaaniin. Suojelijakseen hän saa Saala-jumalattaren, mikä hätkähdyttää ja pelästyttää pojan äitiä ja koko yhteisöä. Saala on kuolotar, jonka huolehdittavana on Tuonela ja vain harvoin yksittäiset ihmiset. Jo syntymästä alkaen on syytä olettaa, että Routamielen osaksi lankeaa erityinen tehtävä. Myöhemmin Tietäjä vahvistaa asian; Routamieltä tarvitaan soturiklaanin uudistajaksi ja johtajaksi. Routamielen matka käy kauas pohjoiseen erämaahan, pois kotoa perheen ja kauniin tanssijatytön luota. Jumalten tahdon noudattaminen ei ole sen enempää helppoa kuin nuoren pojan mielen mukaistakaan ja vastoinkäymiset uhkaavat hänen henkeään monta kertaa. Matkallaan hän miettii näinkin: “Päivä päivältä tiedän vähemmän jumalista. Mitä paremmin heihin tutustuu, sitä huonommin heitä ymmärtää. Jumalat ovat aivan kuin ihmisetkin, he ovat ailahtelevaisia ja itsepäisiä.” Epäilyksistään huolimatta Routamieli saa kuitenkin vierelleen ihmisiä, joiden myötävaikutuksella vuosikausiksi pitenevä vaellus kulkee kohti jumalten asettamia päämääriä. Pojasta kasvaa taistelujen ja neuvottelujen mies, jonka tieltä ei romantiikkaakaan puutu.
Routamieli oli minulle virkistävää lukemista, sillä harvemmin tartun näihin fantasiakirjoihin. Kirjan päähenkilö on sympaattinen ja eläväinen poika, joka jumalten antaman tehtävän myötä joutuu luopumaan paljosta. Eihän hän sankariksi halunnut. Ehkä kyseessä onkin kasvutarina, jossa lapsesta kasvaa aikuinen ja oman elämänsä sankari monien riittien ja itsensä voittamisten kautta.
Kirjan punaisena lankana, tai yhtenä niistä, kulkee uskonnollisuus, joka on ollut ihmistä määrittävä piirre kautta aikojen. Tuohon maailman aikaan muitakaan tapoja selittää maailmaa ei juuri ollut ja jostainhan ihmisen on kaivettava turvaa ja varmuutta olemassaololleen. Routamielen kehityskulku on myös oman vapaan tahdon ja ulkopuolelta tulevien odotusten mittelöä. Olisiko sisäiseen rauhaan lopultakaan ollut mitään muuta tietä, kaikesta vastahankaisuudesta huolimatta?
Suosittelen tätä kirjaa nuorille aikuisille ja siitä ylöspäin ilman ikärajaa.

Arvostelu on julkaistu Kirjavinkeissä 26.12.2014

torstai 25. joulukuuta 2014

Poron viimeinen matka on liian pitkä





Poron viimeinen matka on liian pitkä
Anumari Väistö



Kanttarelli Publishing,
2014



Japani on aina kiehtonut minua ja maasta kertovia kirjoja on vaikea, ellei suorastaan mahdoton sivuuttaa. Kirjaimetkin kuin koruja, samoin Fuji-vuorta vasten piirtyvät kirsikkapuun kukat - kauneutta herkimmillään. Innostuin heti Anumari Väistön kirjasta, olinhan vasta lukenut Mailis Janatuisen Japanin ja lähetystyön yhdistävän kirjan marraskuussa. Mieleni pohjalle on piirtynyt kuva lähetystyöhön lähtevästä perheestä: Hymyilevät, tasapainoiset vanhemmat ja pyhäpukuiset lapset, hiukset kammattuina ja kiltteyden perikuvina. Ikään kuin lähtötilanne, jota mikään ei voi järkyttää - vaikka ollaan menossa vieraisiin oloihin, tuhansien ja tuhansien kilometrien päähän tutusta ja totutusta.

Kirjan nimi tuntuu arvoitukselliselta ja sen tausta paljastuu vasta kirjan loppupuolella. Kuitenkin se kuvaa hyvin lukemisen herättämää tunnelmaa. Maaliskuussa 2011 keski-ikäinen patologi Saana seuraa uutisia Japanin Sendaihin iskeneestä tsunamista. Vesimassojen tuhot saavat hänet muistelemaan Japanissa vietettyä lapsuutta. Muistot vyöryvät kohti kuin mutainen vesi television uutislähetyksessä ja selvää on vain se, että käsittelemättömien ja kuulematta jääneiden tunteiden lasti on hyökyaallon korkuinen Saanan sisällä.

"Minä lohdutin. Minä rukoilin. En pystynyt parantamaan, vaikka rakastin niin kuin kykenin, annoin ja vuodatin itseni. Kannattaako enää kertoa, kerrata, muistella, selittää ja hajottaa palasiksi. Elämä rikkoi, kuolema lopulta korjasi. Enkä tiedä kenelle kertoisin." (s. 14)

Saanan vanhemmat ovat lähetystyöntekijöinä Japanissa. Tehtävä on suuri, työtäkin varmasti paljon, Avioliitto ja perhe jäävät mission rinnalla toiseksi. Saana viettää suurimman osan ajastaan sisäoppilaitoksessa muiden lähetystyöntekijäperheiden lasten tapaan.Vanhemmat eivät ole läsnä lastensa arjessa eivätkä näe heidän vieraantumistaan ja juurettomuuttaan. Lapset varttuvat nuoriksi, hakevat turvaa toisistaan, mutta ovat enemmän tai vähemmän hukassa ilman aikuisten tukea ja välittämistä. Perhetilanteen muuttuessa Saana palaa Suomeen. Elämää on rakennettava uuteen kuosiin, rikkinäisenäkin.

Tämä olikin perin toisenlainen tarina kuin mitä osasin odottaa. Fiktiivisyydessäänkin lapsen ja nuoren näkökulma tuntui viiltävän todelta, juurettomuus koko elämää määrittävältä tekijältä. Anumari Väistö on itse asunut varhaisnuoruudessaan  Japanissa ja käynyt kirjassa kuvattua Jasukoa, Japanin suomalaisten koulua. Koulu perustettiin 1964 Japanissa lähetystyötä tekevien suomalaisten lapsia varten ja sen perustamisesta tulee siis tänä vuonna 50 vuotta. Sisäoppilaitoksessa lapset olivat erossa vanhemmistaan, mutta toisaalta kiinteästi tekemisissä koulun henkilökunnan kanssa ja elivät omassa suomalaisessa yhteisössään vieraan maan rajojen sisällä. Vanhempien missio ei heitä tavoittanut... "Meitä yhdisti ikävä kotiin. Ei taivaaseen. Ja elämän jano, joka toisilta sammui jo nuorena. Meitä erotti se, minkä värisellä kynsilakalla saimme lakata kyntemme, saiko pitää koruja, rei'ittää korvalehtensä, laittaa luomiväriä, ripsiväriä tai huulipunaa." (s. 74) Koskettava kirja noin laajemminkin ajatellen - kun ihmisen sisällä on tyhjiö, sen täyttäminen on pitkä ja kivinen prosessi.

Kirja on saatu arvostelukappaleena - kiitos Kanttarelli Publishing.

Kirjan taustana näkyvä kangas on lahja Japanista - ja samalla lahjan kääre. Furoshiki-perinne on japanilainen tapa paketoida; lahja kääritään kankaaseen. Ekologista ja kaunista! Kaikessa karuudessaan sanoisin sittenkin, että myös tässä kirjassa on paljon kaunista - ollakseen tosi elämä tuppaa olemaan myös risaista ja keskeneräistä. Ehkä siksi myös tämä kirja tulee niin liki.

Mondo matkaopas: Wien





Mondo matkaopas: Wien
Elina Raittila



Image Kustannus Oy,
2010


Kun Pohjolan synkkä kaamos ryttää niskaan voimalla, ensiapua voi hakea matkasuunnitelmista. Generaattori korvien välissä arpoo sopivia matkakohteita ja tuota pikaa näetkin jo itsesi istumassa katukahvilassa auringon lämmöstä nauttien. Unelmien työstämiseen tarvitaan opaskirjaa. Mondon matkaopas saattelee minut Wienin katuvilinään ja kattaa eteeni melange-kahvin ja palan sacherkakkua.
Oppaan kirjoittaja, toimittaja Elina Raittila on asunut Wienissä ja niinpä kirjassa on positiivisella tavalla henkilökohtainen ote. Faktatiedon määrä ei silti kärsi yhtään – päin vastoin, asioiden taustoja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia on niin kahvilakulttuurista kuin arkkitehtuuristakin. Myös kirjan historiaosuudesta on tehty hauska; esimerkiksi merkintä vuodelta 1498 kertoo, että tuolloin keisari Maksimilian I perustaa hoviorkesterin ja poikakuoron. Vuosilta 1780-90 kerrotaan keisari Joosef II toteuttamista uudistuksista, kuten uskonnonvapaudesta ja verotuksen yhtenäistämisestä – ja sokerina pohjalla arkku-uudistuksesta: “Erittäin nuuka keisari määrää, että arkuissa pitää olla avautuva pohja, josta ruumis tipautetaan hautaan, jotta arkku voidaan käyttää uudelleen.” Kun mielenkiinto on näin herätetty, niin jaksaa paremmin suuretkin suuntaviivat Habsburgien valtakaudesta ja kertauksen toisen maailmansodan vuosiluvuista.
Raittilan opas helpottaa kukkaronmukaisen lomakodin löytymistä, sillä hotellit ja hostellit on jaoteltu selkeästi hinnan mukaan. Jokaisesta hotellista kerrotaan pieniä yksityiskohtia, jotka auttavat sopivan hinta-laatu -suhteen valinnassa. Haluatko kenties designhotelliin, jonka kaikki huoneet on nimetty jonkin itävaltalaisen viinin mukaan vai viehätytkö enemmän pensionaatin mummolatunnelmasta? Samoin kaupungin kahvilarunsauden keskellä kirja auttaa poimimaan herkut, sillä pitkäkään loma ei taitaisi riittää koko kierrokseen. Sekä hotelleista että kahvi- ja ruokapaikoista on kirjassa osoitteet, puhelinnumerot ja aukioloajat. Usein mainitaan myös nettisivut ja saatetaan mainita esimerkiksi buffetpöydän hinta – vaikka hinnat muuttuvatkin, niin maininta kertoo kyllä suuntaa-antavasti hintatasosta.
Nähtävyyksistä ja ostosmahdollisuuksista kerrotaan samaan tapaan kuin hotelleista ja ruokapaikoista, riittävästi taustaa ja yhteystiedot. Toisin kuin monissa matkaoppaissa, kuvat on jätetty vähemmälle ja niinpä pieneen taskukokoon mahdutettu tietomäärä on mielestäni tämän oppaan vahvuus. Kuvia löytyy kyllä muutamalla klikkauksella, kun nettisivujen osoitteet kerrotaan nähtävyyden esittelyn yhteydessä.
Kun seuraavan kerran olen matkaopasta vailla, tarkistan ensin Mondon tarjonnan – niin houkuttelevalla tavalla Wienin opas on tehty. Tätä lueskelee, vaikka ei loman päämäärää olisi vielä lukkoon lyönytkään. Matkakuumetta voi nostatella vaikkapa leipomalla sacherkakkua kirjan ohjeen mukaan. Kirjasta jäi mieleen hauska yksityiskohta kahviloista: “Yhden kahvikupin äärellä istutaan vaikka koko päivä – paitsi viikonloppuisin, jolloin kahviloissa on kova tungos.”  Olen muutaman kerran saanut kestitä itävaltalaisvierasta kotonani ja suomalaisiin kahvitaukoihin tottuneena hämmästyin joka kerta, kun kahvi kylmeni kupeissa tunnin jos enemmänkin! 
(Arvostelu julkaistu Kirjavinkeissä 25.12.2014)

maanantai 22. joulukuuta 2014

Terkkuja Leilalta Italiasta





Terkkuja Leilalta Italiasta
Leila Kiiskinen




Mediapinta,
2014






Buongiorno!

Minun piti kirjoittaa tästä kirjasta jo eilen.
Eksyin kuitenkin matkalla.

Sen ei pitäisi olla kovinkaan todennäköistä, kun polvileikkauksesta on alle viikko ja kuljen kahden kepin kanssa.
Eksyinkin Leilan blogiin, joka kantaa samaa nimeä kuin tämä kirja. Vierailen siellä ahkeraan, se on vähän kuin pirskottelisi hyvää mieltä ylleen. Ja mitähän Sergiollekin kuuluu? Ja jos on ollut juhlan aihetta, niin haluan vesi kielellä elää läpi koko ruokalistan aina alkupaloista viimeiseen kakkupalaan. Kaloreita nolla, ellen sitten juhlatuulelle päästyäni etsi pakastimen uumenista jäätelöä tai jääkaapista mustikkapiirakkaa. Tai jotain. Blogia lukiessa kun voi havahtua ajattelemaan, että elämästä saa todellakin nauttia.

Jos olenkin Leilan blogiin ihastunut, niin kirjana nautin näistä teksteistä kaksin verroin. Kirjan kanssa voi kaivautua viltin alle, käännellä sivuja omaan hitaaseen tahtiinsa ja antaa ajatusten lennähtää Saapasmaahan. Parhaita paloja voi huudella perheen miehille (nyt joulun alla miehitys on triplaantunut, kun pojat ovat palanneet maailmalta kotiin), etteivät pidä itsekseni hihittelyä mitenkään huolestuttavana ja toimenpiteitä edellyttävänä oireena. Leila kertoo kirjassaan suomalais-italialaisesta perhe-elämän cocktailista, jota maustetaan välillä Turun sinapilla ja mustamakkaralla. "Kuulen" kirjassa juuri niitä asioita, joiden vuoksi lomareissuillekin lähden - laaksoja, vuoria, maisemia, hyvää ruokaa ja juomaa. Erilaiset variaatiot ja asenteet liikennekulttuurista ja parkkeerausmenttaliteetista. Herkulliseksi kuvaukset tekee juuri se, että mukana on niin suomalaista kuin italialaistakin näkökulmaa. Lämpimällä huumorilla ja kepeällä elämänasenteella höystettynä. Ja kun sitten mennään tähän Suomi-osioon, hymistelen mukana villasukkien ja ruisleivän suhteen - ikävä iskee ilman, että ehtii edes lähteä merta edemmäs. Paitsi mustamakkaran kohdalla; siihen vedän rajan. Mutta ei se mitään, sen suhteen voin leikkiä olevani ulkomailla Tampereella ja maistelevani paikallisia herkkuja. Sentin pituisen pätkän taisin viimeksi leikata hotellin aamupalapöydässä hotelli Ilveksessä.

Kirjan tapahtumapaikka on Spoleto ja tokihan kävin googlettelemaan tätä pikkukaupunkia, joka Rantapallon mukaan on noin tunnin junamatkan päässä Roomasta. Ensimmäinen tapahtuma, johon törmäsin, on Spoletossa kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestettävä Vini nel mondo -festivaali. Siihen mennessä ehtisin kyllä treenata polveni kuntoon. Voisin kuljeskella Spoleton pikkukatuja ylös alas ja osallistua viininmaistajaisiin... Löysin kauniita maisemia ja umbrialaisen illallisen huvilalla. Ensin kaikki nämä viehätykset, ja samalla sivulla suora ehdotus: "Muuttaisinko Italiaan? Jokamiehen opas muuttoa harkitsevalle! Kts. lisää" No en kai sentään, mutta kyllä nuo maisemat saavat ensi yön uniin tulla!

Tämäntapaisille kirjoille lisäisin nimen alle selvennyksen " opas Suomen kaamoksen käsittelyyn ja selätykseen." Kirjan sivuilta paistaa Italian aurinko, Viva la vita! Arjen tilannekomiikka kirjassa on hyvä muistutus siitä, mistä ne parhaimmat naurun ja elämänilon aiheet löytyvät. Aika läheltä! Tästä tykkäsin, lisää näitä! Kirja on saatu arvostelukappaleena, kiitos Mediapinta.









perjantai 19. joulukuuta 2014

Autuaiden saari




Andrei Pajanne
Autuaiden saari



Imogen Books,
2013



Tein toista viikkoa kirjamatkaa Autuaiden saarella ja osa minusta taitaa vieläkin leijailla kansikuvan tähtien välimaastossa. Liekö ollut tähtiin kirjoitettua sekin, että kirja tuli tielleni juuri nyt? Normaaliarjessa olisin epäröinyt tarttua tuhatsivuiseen teokseen. Nyt maanantaisesta leikkauksesta toipuessa liikkumavapautta on lähinnä vain korvien välissä ja siksi sainkin uppoutua tähän Andrei Pajanteen esikoisteokseen ilman arkisten velvotteiden keskeytyksiä. Erikoinen, merkillinen tarina tempasi sfääreihinsä niin, että tuhat sivua hupeni huomaamatta. Kirjan lyhyt esittely oli saanut minut kiinnostumaan kirjasta, mutta se oli vasta kalpea aavistus tulevasta - mitään vastaavaa en ole aiemmin lukenut. Tarina laajenee niin ajallisesti kuin paikallisestikin joka suuntaan ja silti sen eri ulottuvuudet kytkeytyvät harmonisesti toisiinsa. Mitäs minä muuta kuin nautin ja annoin yllätyksen toisensa jälkeen huuhtoa ylitseni.

"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta..." Laulujen Laulu tekee kaiken muun tyhjäksi ja vaillinaiseksi sen rinnalla, että syvimmin ihminen kaipaa rakkautta elämäänsä. Rakkaudesta tulee myös kirjan päähenkilön, Andreaksen, elämänmittainen projekti. Lapsuuden tapahtumat ovat jättäneet syyllisyyden tummat varjot hänen elämäänsä. Hän tuntee riittämättömyyttä ja pelkää epäonnistumista lääkärinä ja niinpä hän keskittyykin kehittämään ideaansa rakkauden tuottamisesta huippumodernin nanoteknologian ja aivotutkimuksen keinoin. Mullistavaa hanketta lähtee rahoittamaan Haidar, öljyvaroilla rikastunut riskisijoittaja. Vuosien kehitystyö antaa lupaavia tuloksia, mutta juuri ennen tulosten julkistamista Andreas joutuu tuhoisaan lentokoneonnettomuuteen.

Ja onnettomuudesta alkaa varsinainen mielikuvituksen ilotulitus...

"Rakkauden seuraajien ei ole tarkoitus päästä helpolla! Itsensä etsiminen on raskasta työtä. Joka aamu on noustava, jatkettava matkaa ja luotettava Kaitselmukseen. Vastaukset eivät saavu luoksemme avaruusaluksilla, niin mukavalta kuin se tuntuisikin. Ja vaikka ne tulisivatkin, et uskoisi totuuden sanansaattajia." (s. 461)

Andreakselle paljastuvat Universumin salaisuudet on jokaisen koettava ja luettava itse, joten juonipaljastukset loppuvat minun osaltani tähän. Eikä tällaista tarinaa voi edes puristaa muutamaan kappaleeseen! Toisinaan tuntui, että luen aikuisille suunnattua satua. Seuraavassa hetkessä tunsin kuuntelevani suurta filosofista ajattelijaa. Ja tieteisfantasian rinnalla kulki pieni ihminen pelkoineen ja epäuskoonsa takertuneena - hahmo, jota jokainen varmasti löytää omasta sisimmästään. Niin paljon kuin kirja rakkaudesta puhuukin, niin lällyä ja lepertelyä se ei ole missään vaiheessa. Minusta kirjassa rakkaus nousee ei vain ihmisen, vaan koko elämänkokoisen, ihmeen ylimmäksi ylläpitäjäksi. Mitä ikinä Andreas matkallaan kohtaakin, hän saa myös paljon ymmärrystä osakseen: "Nainen hymyili myötätuntoisesti.Voit olla eksyksissä turvallisin mielin. Sinut löydetään vaikka kulkisit pimeässä laakossa." (s. 195)

Nyt on aika siirtää Autuaiden saari kirjahyllyyn kohtaan Lukuelämykset 2014. Mitähän mahtoi aivosähkökäyrälleni tapahtua noiden tuhannen sivun aikana; ehkä suurta siksakkia ja sykkyrää mutta mahdollisesti muutama kyyhkysen kuviokin? Hyvin todennäköisesti pari kaunista ikiaikaista kukkastakin kirjan lohduttavimmissa kohdissa - niitä on kirjassa sen verran ahkeraan, että melkein kannattaa paikat merkitä muistilapulla jatkokäyttöä varten. Riittämättömyyden ja epätoivon hetkillä rakkauskirjeestä voi olla suurta apua. Kiitän Imogen Booksia tästä arvostelukappaleena saadusta kirjasta.







torstai 11. joulukuuta 2014

Arvonta


Vuosi käy vähiin ja jos jotain aikoo, niin sehän on tänään eikä 15. päivä.

Lupasin arvonnan, vaan kun en osaa päättää, mitä arvotaan!
Siispä teemme niin, että te saatte äänestää arvottavan kirjan, 
joka on yksi seuraavista blogissani esittelemistä kirjoista:

Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa
Mona Leo: Elämä rakastaa sinua
Marja Orkoma: Pepperoni & Pikilanka
Albert Espinosa: Pyydä luokse sun


Eniten toivottu kirja (yksi kappale siis) arvotaan kaikkien osallistuneiden kesken. Se ei välttämättä ole juuri se voittajan toive, mutta kaikki näistä ovat kuitenkin lukemisen arvoisia ja riski kannattaa ottaa.

Säännöt ovat seuraavat:

                                  kommentti toivotusta kirjasta  1 arpa
                                  lukijaksi kirjautuneilla 2 arpaa
                                  jako blogissa 3 arpaa

Osallistua voi vuoden loppuun. Heti vuoden alkajaisiksi kerron täällä voittajan nimen ja otan häneen sähköpostitse yhteyttä, joten muistathan jättää sähköpostiosoitteesi kommenttiin. Odotan vastausta viestiini viikon sisällä, jotta saan kirjan matkaan pikaisesti. Lycka till!

Arvonta on päättynyt! 
                                         

Pieni elokuvateatteri Pariisissa




Pieni elokuvateatteri Pariisissa
Nicolas Barreau


Tammi,
2014




Rakkautta ilmassa?
Kyllä !




Vielä ehdit vallan hyvin piipahtaa pienessä taianomaisessa elokuvateatterissa Pariisissa ennen joulua!

Tästä Kirjavinkkeihin, ole hyvä:



♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥


lauantai 6. joulukuuta 2014

Hyvän mielen ilmaus



Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille täällä piipahtajille ja ohikurvaajillekin tasapuolisesti.

Kirjapostaukset ovat vielä kierroksella Kirjavinkeissä, eipä paljastella niitä etukäteen. Kovasti kyllä odottelen, että saisin ne linkkeinä tänne laittaa.

Sen sijaan halusin lisätä tänne kuvan paketista, joka suuresti ilahdutti minua tällä viikolla.
Voitin tämän ihanaisen sydämen Millan Kotiruusu -blogista. Kunhan nyt haen uuden eturistisiteen polveeni kirurgin pöydältä, vietän kuntoutusretriittiä kotona ja nautin sydämen sanomasta. Sitä kauneutta ja rakkautta on suotu enemmän kuin koskaan ehkä osasin toivoakaan. Jokaisen päivän voisi päättää kiitokseen, mutta muistaako sitä aina lillukanvarsiin kompastellessaan?

Myös nuo Millan joulukortit ovat tunnelmallisia - herkkää herkkää pitsiä tämä maailma tarvitseekin. Eikö vain?

Tämän palkinnon myötä löysin tieni SydänMaamin nettipuotiin ja se olikin sitten menoa... Ja mitä lahjaidiksiä - kuten nimi♥ lapselle.

Blogin kirjoittaminen tuo paljon iloa ja haastetta, mutta aivan yhtä hauskaa on piipahdella toisten blogeissa. Viihtyä ja oppia uutta, saada ahaa-elämyksiä ja uusia ajatuksia. Tämä on siis kiitos paitsi Millalle myös jokaiselle päiviini väriraitoja maalanneelle bloggaajalle.

Samoin jokaisesta lukijasta sivupalkista olen onnellinen - näinköhän sitä kauaa jaksaisi kuitenkaan ihan itselleen kirjoittaa? Teille kaikille motivaattoreille lupailen vielä kirja-arvontaa tämän vuoden puolella. Kiitos kun jaksatte pysyä kanavalla :)

   

tiistai 2. joulukuuta 2014

Sand Hill Road




Sand Hill Road
Timo Ahopelto


Books North
2013




Jälleen kerran olen täysin kirjan yllättämä. Intohimoisen asenteen yllättämä. Sand Hill Road oli sukellus itselleni melko vieraaseen maailmaan, vaikka työni kautta olen näkökulmaa suomalaiseen yrittäjyyteen pienemmissä puitteissa saanutkin. Timo Ahopellon kirjasta avautuu aivan toisenlaiset sfäärit, kun mennään korkealla ja kovaa eikä puolittaista sitoutumista tunneta.  Se on koukuttavan innostava kuvaus yrittäjyydestä, joka laittaa itsensä likoon sataprosenttisesti ja myös odottaa sitä jokaiselta tiimin jäseneltä.

Eletään vuosituhannen vaihdetta. Kolme nuorta teekkarikaveria - Kontio, Tähti ja Kataja - perustavat yrityksen eikä tavoite ole yhtään sen vähäisempi kuin maailmanvalloitus. Yrityksen ideana on kehittää sähköistä potilaspäiväkirjaa lääkeyhtiöiden tarpeisiin niin, että kynän ja paperin sijaan potilailta kerätään tietoa kännyköiden ja kämmentietokoneiden avulla. Satunnaisella talouselämän seuraajallakin on jonkinlainen käsitys kansainvälisten lääkeyritysten mahdista ja miljoonista, samaan kerhoon tähtää myös kirjan veijaritarinan yrittäjäkolmikko. Kunnianhimoinen, jonkin verran hulluuttakin vaativa asetelma, jonka haasteisiin kaverukset vastaavat kunnioitusta herättävällä tavalla. Kansainvälisen startup-yrityksen arkitodellisuuden kuvaus yllättää rajuudellaan, mutta herättää myös ajattelemaan kuvioita talousuutisten takana. Ainakin näissä mittasuhteissa yrittäjyys vaatii paitsi valtavasti työtä ja rohkeutta myös uhrauksia elämän muilla alueilla. Kuvaavaa onkin, että tässä kirjassa ei tarvitse juuri romanssien puolesta jännittää. Tarina kaappaa mukaansa aivan muista syistä.

Takakannessa mainitaan, että kirja perustuu väljästi tositapahtumiin. Lukijana ei voi arvioida faktan ja fiktion suhdetta, mutta jämäkän realistinen tunne kirjasta kuitenkin jää. Ja mitä enemmän Timo Ahopellosta luin, sitä enemmän tuo tunne vahvistui. Kirjan esittelyssä todetaan osuvasti, että "Timo Ahopelto on suomalaisen yritysmaailman parhaiten pidetty salaisuus." Hän on ollut mm. perustamassa CRF Health -ohjelmistotaloa, joka on yksi Suomen menestyneimmistä riskirahoitetuista IT-yrityksistä.

Huikea, erilainen kirja, jonka jälkeen olen monta ajatusta rikkaampi. Aiheen korkealentoisuudesta huolimatta kirja on helppolukuinen ja mukaansa tempaava. Sopivasti annosteltuna kuka tahansa virka-aikaansa jämähtänyt voi saada kirjasta uudenlaista pilkettä työasenteisiinsa ja toisaalta ymmärrystä yrittäjyyttä ja kenties pomoansa kohtaankin. Yrittäjälle ja yrittäjyydestä kiinnostuneelle voisin kirjan kuvitella käyvän rohkaisusta ja antavan vertaistuen tunnetta. Sikäli kun yrittäjä ehtii töidensä lomassa kirjaan tarttumaan - toivottavasti.

Kirja on saatu arvostelukappaleena Books North Oy:ltä.

torstai 20. marraskuuta 2014

Krokotiilin keltaiset silmät




Krokotiilin keltaiset silmät
Katherine Pancol



Bazar,
2011







Katherine Pancolin kirjoista sain vinkkauksia niin monelta taholta, että aloin jo itsekin ihmetellä, kuinka yleensä olin onnistunut olemaan huomaamatta kokonaisen trilogian ilmestymisen. Kun sitten sain luettavakseni Pancolin kirjan Mimmit, ryhdyin aikomuksista tekoihin ja hain myös tämän värikäskantisen järkäleen kirjastosta. Kirja lennähti kiireellisyyslistan kärkeen saman tien, sillä sen pohjalta ilmestyvä elokuva tulee ensi-iltaan jo ensi viikolla. Halusin kokea tarinan ensin luettuna. Kirjassa on lähes 700 sivua, siispä - Allez, dépêche-toi!

Kirjan sivuilla on väkeä kuin pienessä kylässä. Tapahtumien miljöö tosin on Pariisi ja tilanteen niin vaatiessa sieltä pyrähdetään maailmalle... Lontooseen, Keniaan, New Yorkiin. Runsaslukuinen henkilöjoukko oli suhteellisen helppo omaksua, koska olin suuren osan heistä tavannut jo Mimmit -kirjassa. Sinunkauppoihin olisi päädytty ihan ilman entistä pohjaakin, sillä tarina vei kyllä mennessään heti alkumetreiltä. Pancol ei pihtaile ja kirjan henkilöiden kohtalot pulpahtelevat rönsyinä vuorotellen esiin. Ne kietoutuvat toisiinsa ja laajenevat joka ilmansuuntaan. Koko ihmissuhteiden kirjo on mankelissa; sisarsuhteet, parisuhteet ja lasten ja vanhempien väliset suhteet. Värikäs vaan ei sekava soppa.

Sisarukset Iris ja Joséphine saavat keskeisen roolin tarinassa. Joséphinen osaksi tulee yksinhuoltajan arki ja vaikeudet, Iristä vaivaa elämän tarkoituksettomuus yltäkylläisyyden keskelläkin. Heillä on yhteinen projekti, joka ei täysin kestä päivänvaloa. Mutta kuten oikeassakin elämässä, salaisuudet eivät tahdo pysyä ja niitä tullaan livauttaneeksi tai lähipiirin Scherlock Holmesit pääsevät jäljille sanattomistakin vihjeistä. Sisarukset lähtevät hankkeeseen hyvin erilaisin motiivein ja erilaisista lähtökohdista ja se muuttaa molempia. Ennen kaikkea Joséphine kasvaa kirjan aikana ja alkaa nähdä itseään toisin.

"Olen tajunnut, ettei onnea saa elämällä pientä harmitonta elämää, tekemättä virheitä, pysymällä aloillaan. Onni on sitä, että hyväksyy taistelun, ponnistuksen ja epäilyn, onni on sitä, että kulkee eteenpäin ja ylittää kaikki esteet."

Krokotiilit eivät suinkaan uiskentele tarinaan Seinen rannoilla. Lähdetään kauemmaksi, Afrikkaan. Joséphinen aviomies, Hortensen ja Zoén isä, Antoine lähtee rakentamaan uutta elämää Mylène kainalossaan. Krokotiilit osoittautuvat haasteellisiksi eläimiksi monella tapaa. Ensin ajattelin, että krokotiilit ovat kirjan symbolisia "mörköjä", teemoja joita kirjassa käsitellään suht kevyeen sävyyn niin rankkuudesta huolimatta. Lueskelin sitten hieman tekstiä krokotiileistä ja eläimet saivat muitakin ulottuvuuksia kuin pelottavat leuat. Lintujen ohella ne ovat dinosaurusten lähimpiä sukulaisia ja edustavat siis pientä ikuisuutta. Ne liikkuvat niin maalla kuin vedessäkin ja kokonsa ja leukojensa puolesta ovat kunnioitettavan jyrääviä yksilöitä. Mutta mielenkiintoisinta oli kuitenkin se havainto, että krokotiileillä on veressään luontaista antibioottia ja ne pystyvät toipumaan pahoistakin haavoista ja tulehduksista sen avulla. Kuten Mimmeissä, tässäkin Pancolin kirjassa nimenomaan naiset ovat tarkan kuvauksen kohteena oikkuineen kaikkineen. Kenties näissä naisissakin on annos krokotiiliä kun he puskevat vaikeuksien läpi ja pääsääntöisesti selviävät. Mistäpä muualta kuin sisimmästään ja toistensa tuesta he yleensä sen voiman kaivavat.

Antoine, vauvakuumeinen Marcel, Philippe, Gary... Ei kirjan mieshahmotkaan mitään pahiksia ole. Heikkoja ja inhimillisiä, joskus aika epämääräistenkin haaveiden vietävissä. Heihin tutustuessaan kannattaa varata aikaa ja kurkistaa myös päällimmäisen sermin taakse. Naisen ymmärrystä he vaativat kirjassakin paljon.

En voi sanoa, että olisin ahmien edennyt tätä kirjaa. Se vei tasaisen miellyttävästi mennessään ja kirjan henkilöihin ehti kiintyä. Heidän kohtalonsa jäi askarruttamaan ja ilman muuta haluan lukea lisää, mieluummin nyt heti ensimmäisen osan jatkoksi. Tällaisesta leppoisasta viihteellisyydestä jää hyvä mieli ilman kummempia suuria tunteita.

"Myöhemmin hän oli ihmetellyt, kuinka monesta kulmasta ihmistä saattoi katsoa ja mistä tiesi, mikä kulma oli oikea. Entä jos tunteet tiettyä ihmistä kohtaan muuttuivatkin sen mukaan, mistä kulmasta häntä katsoi?"


perjantai 14. marraskuuta 2014

Kaksi naista yksi usko




Mailis Janatuinen
Kaksi naista yksi usko



Perussanoma Oy
2014




"Et arvaakaan, miten mielekäs elämä sinulle annetaan, ja mitä kaikkea vaivannäkösi, rahasi ja rukouksesi voivat saada aikaan." Tuo lause kirjan viimeiseltä sivulta kuvaa osuvasti kahden jo yhdeksänkymmentävuotiaan naisen elämäntietä. Mutta ennen kuin olet perillä viimeisellä sivulla, olet kulkenut suomalaisen Lauran ja japanilaisen Chiekon mukana pitkän ja kivisen taipaleen. Tahoillaan naiset kokevat sodan ankaruuden, onnettomuuksien ja menetysten iskut. Laura joutuu jättämään kotipihansa Karjalassa kahdesti ja lähtemään evakkoon. Chieko muuttaa miehensä kanssa lähelle Hiroshimaa vuoden 1945 alussa, saman vuoden elokuussa Hiroshiman yllä leimahtaa atomipommi. Molemmat naiset menettävät aviomiehensä aivan liian varhain. Molemmat naiset säilyttävät elämänhalunsa ja sitkeytensä - ja uskonsa. Surut surraan, mutta ei katkeroiduta eikä kyynistytä. Laura ja Chieko ovat kuin hengittäviä, käveleviä elämäntaito-oppaita - metodit vain ovat jotain aivan muuta kuin mitä ehkä onnellisuuteen ja positiivisuuteen tähtäävästä kirjallisuudesta etsisit.

Ihastuin heti kirjan ideaan. Mailis Janatuinen kertoo rinnakkain kahden samanikäisen naisen elämäntarinaa kahdella eri mantereella. Lauran ja Chiekon kulttuuritaustat ovat hyvin erilaiset ja maantieteellistä matkaa on paljon. Lukija saa elää kahdessa erilaisessa maailmassa, jotka kulkevat sujuvasti yhtä matkaa vaihe vaiheelta naisten elämässä. Erilaisten taustojen ja olosuhteiden keskellä yhteiseksi nimittäjäksi nousee sama usko. Lauran kertomuksesta tunnistamme omaa historiamme ja elämänkäsityksestämme riippumatta myös omia valintojamme. Mutta entä samaan aikaan Japanissa? Japanin keisaria palvottiin taivaallisena majesteettina, auringonjumalattaren jälkeläisenä ja ajatuskin muusta - Raamatun yhdestä Jumalasta - oli sietämättömän loukkaavaa.

Lauran ja Chiekon vaiherikkaat vuodet ovat mielenkiintoista henkilöhistoriaa, mutta kirja kuvaa kiinnostavasti myös niin Suomen kuin Japaninkin yhteiskuntaa lähes yhden vuosisadan ajalta. Perinteet ja olosuhteet määräävät monia valintoja, kuten koulutukseen hakeutumista. Asetelmat seurusteluun ja avioliittoon olivat aivan erilaiset. Japanissa avioliitto oli enemmänkin järjestelykysymys kuin rakkauden asia. Molemmissa maissa nuoret pojat taistelivat maansa puolesta rintamalla, mutta japanilaisten isien ja äitien oli piilotettava itkunsa muilta - olihan suuri kunnia saada uhrata perheenjäsen keisarin ja isänmaan puolesta. Japanin tilanne oli sodan päätyttyä vielä pahempi kuin Suomen.

Molemmat naiset löytävät uskosta vahvan perustan elämäänsä. Lähetystyöstä tulee Lauralle sydämenasia ja hän on valmis uhraamaan paljon omastaan sen hyväksi. Hänen kodistaan tuli lähetyspiirin pitopaikka. Aviomiehen kuoltua Lauralla oli käytettävissään leskeneläke ja tulot kahdesta siivoustyöstä ja hän iloitsi mahdollisuudestaan tukea yhä useampaa lähettiä: "Rahan tuloa ei siis mikään voinut estää!"  Mutta kun pidämme tiukasti kiinni omastamme ja oikeuksistamme ja säästämme pahan päivän varalle, niin mikään ei tunnu riittävän... Chieko puolestaan kasvaa buddhalaisuuden ja shintolaisuuden hallitsemassa yhteiskunnassa, kunnes tutustuu kristinuskoon ja saa kasteen vuonna 1963. Itä-Fukuyaman luterilaisesta kirkosta tulee hänen seurakuntansa. On satuttavaa lukea, miten tärkeäksi molemmat naiset kokevat kirkkojensa työn. Eivät vain sanoissa vaan ennen kaikkea teoissa. Kun Chiekolle maksetaan loppuosa hänen kuolleen miehensä eläkerahoista, hän lahjoittaa koko summan kirkon lainan maksuun. Lauran tavoin hän luottaa vakaasti siihen, että hänestä pidetään huolta.

Kaksi naista, yksi usko. Kaksi tavallista naista, joiden elämä on ollut työntäyteistä ja arkista. Eikä kuitenkaan: elämästä löytyy paljon iloa ja valoa, valtavasti tarkoitusta. He ovat saaneet paljon aikaan ja vaikuttaneet monen ihmisen elämään. Olen vaikuttunut heidän rohkeudestaan ja lujasta luottamuksestaan ja voin vain lämpimästi suositella tätä kirjaa: Älkää olko mistään huolissanne!

Kirja on saatu arvostelukappaleena Perussanoma Oy:ltä.


maanantai 10. marraskuuta 2014

Himmlerin kadonneet kirjeet




Katrin Himmler
& Michael Wildt
Himmelin kadonneet kirjeet
Heinrich ja Marga Himmlerin kirjeenvaihto 1927-1945


Minerva Kustannus
2014

Toisesta maailmansodasta ja juutalaisvainoista on valtaisat pinot kirjoja ja tehty dokumentteja.  Aihetta on käännetty ja väännetty ja tutkittu joka kulmalta. Tässä kirjassa oli kuitenkin mielestäni uudenlainen näkökulma, sillä kirja pohjautuu Heinrich Himmlerin ja hänen vaimonsa Margan väliseen kirjeenvaihtoon. Kirjan ensimmäiset kirjeet ovat vuodelta 1927, jolloin toisen maailmansodan alkuun oli vielä yli 10 vuotta aikaa. Voisiko olettaa, että kirjeiden takaa löytyisi vielä tuolloin tavallinen nuoripari inhimillisine tunteineen? Millaista oli perhe-elämä ja voiko sitä edes olla mittavien poliittisten kuvioiden rakentelun rinnalla?

Kirja kertoo, että kaksi amerikkalaissotilasta otti mukaansa "matkamuistoksi" Himmlerin perheen yksityisiä papereita toisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1945. Näin osa Heinrichin ja Margan kirjeenvaihtoa päätyi historiantutkijoille ja myös kirjaksi asti. Näistä yksityisdokumenteista muodostuu laajempi kokoelma kuin yhdenkään muun natsijohtajan yksityisistä asiakirjoista. Muiden osalta tutkimus perustuu pääosin virallisiin dokumentteihin ja julkiseen rooliin.

Heinrich ja Marga tutustuivat toisiinsa vuonna 1927 ja tuolta vuodelta ovat myös kirjan ensimmäiset kirjeet. Näissä kirjeissä kansallissosialistisen työväenpuolueen virkailija ja sairaanhoitaja viestittelevät toisilleen hyvin tavanomaisia päivän tapahtumia ja kyselevät toistensa vointia. Monesti kirjeissä viitataan arjen harmeihin ja paljoon työhön, mutta niitä ei selitellä sen tarkemmin. Kun on sentään kyseessä uusi ihmissuhde, niin he kertovat itsestään ja omista tuntemuksistaan yllättävän vähän ja Marga lopettaakin yhden kirjeestään näin: "Ei, mutta nyt minun täytyy kirjoittaa loppuosa kirjeestä toiseen kertaan. Ensimmäisessä versiossa on aivan liikaa omasta "minästäni." Olettehan tekin varovainen, kun kirjoitatte minulle?" Jos ei kerrota niin eipä kyselläkään - kirjeistä ei juurikaan paljastu aito halua tutustua toisen persoonaan ja ajatuksiin.  Kirjeet kulkevat ahkerasti, usein miltei päivittäin, ja tunteiden vakuuttelu ja rakkaudentunnustutkset ovat molemminpuolisia. Taustalla rakentuu kuitenkin myös poliittinen kuvio koko ajan ja heidän vakaumuksensa tulevaisuuden suunnasta on yhteinen. Jo vuonna 1927 Marga kirjoittaa: "Vaikka maailmassa on paljon roskaväkeä, ei heihin tarvitse itse kuulua. Verihän sitä jo vastustaa!"

Heinrich etenee määrätietoisesti urallaan ja on ilmeisen kunnianhimoinen. Kansallissosialistit nousivat valtaan 1933 ja Himmlerin johdettaviksi tulevat Saksan osavaltioiden poliittiset poliisit yksi kerrallaan, lopulta myös Gestapo. Himmlerillä oli puolueessa alusta asti asemaa ja vaikutusvaltaa ja hän oli jo 1920-luvulla läheisesti tekemisissä Hitlerin kanssa. Kun sota syttyy, Himmlerillä on suuri vastuu keskitysleiri- ja myöhemmin tuhoamisleirijärjestelmän organisoinnissa. Kunnian nälkä vain kasvaa ja sodan loppuvaiheessa Himmler pyrkii myös sotilasjohtajaksi, tosin kokemattomuuttaan ja epäpätevyyttään hän osoittautuu sopimattomaksi valinnaksi niihin tehtäviin.

Koko seurustelunsa ja avioliittonsa ajan Heinrich ja Marga ovat hyvin paljon erossa toisistaan ja yhteistä aikaa on vähän. Sodan aikana tämä lienee luonnollistakin, mutta jo ennen sotaa työ ja puolueen asiat pitävät Heinrichin kiireisenä ja poissa kotoa. Sodan aikana Himmlerin "kotina" olivat päämajana toimivat erikoisjunat lähellä sota-alueita. Marga huolehti kotiasioista, puutarhasta ja lapsen kasvatuksesta sekä työskenteli välillä Berliinissä sairaanhoitajana sodan alettua. Puolisot kirjoittelevat edelleen toisilleen päiviensä pieniä sattumuksia, ilmaisevat ehkä enemmän huoltaan toisistaan. Sodasta on yllättävän vähän tekstiä. Hellittelysanat kukoistavat kirjeissä, vaikka Heinrichillä on suhde ja lapsia sihteerinsä kanssa. Kirjan viimeinen kirje on huhtikuulta 1945. Sodan lopputulos ja tilanteen toivottomuus on käynyt selväksi ja Heinrich osoittaa viimeisen kirjeen sekä vaimolleen ja tyttärelleen, rivien välistä voi aistia jäähyväistunnelman.

Kirjeiden lomassa Katrin Himmler ja Michael Waldt kommentoivat kutakin ajankohtaa ja tuon ajan tapahtumia laajasti. Kirjeistä ja kommentoinneista muodostuu yhdessä tuhti tietopaketti ja ajankuvaus. Historiasta kiinnostuneena etsin tästä uutta näkökulmaa menneeseen ja aina uudestaan ja uudestaan sitä haluaisi ymmärtää. Tapahtuneita julmuuksia ja hirveyksiä ei mikään oikeuta eikä edes helpota niiden aiheuttamia tuntemuksia. Menneisyyttä ei kuitenkaan voi muuta eikä tapahtuneita saa tapahtumattomiksi - olisiko yksi näiden kirjojen pointti se, että totuus ei pääse unohtumaan: Ei enää koskaan tällaista. Arvostelukappaleen ja mittavan historiakertauksen tarjosi Minerva Kustannus.  

lauantai 8. marraskuuta 2014

Armanin maailma



Arman Alizad
Kauko Röyhkä
Armanin maailma



Docendo,
2014


Kirja - ovi lukemattomiin maailmoihin. Armanin maailma on sitä kirjaimellisesti, kansien väliin on puristettu hengästyttävä määrä toinen toistaan hurjempia reissuja. Hän tutustuu Manilan slummien vaarallisiin jengeihin, jotka ovat verivihollisia keskenään ja tapaa Brasiliassa ase- ja huumediilerin, mutta silti; "Jokin tolkku täytyy olla, mulla on sentään lapsia kotona. Me pyritään minimoimaan riskit ja luomaan niin hyvät ja luotettavat verkostot kuin mahdollista." Minimoimaan riskit??  On hykerryttävää miettiä, mitä itse kukin pitää elämässään riskien minimoimisena. Tämän kirjan perusteella voisi väittää Juicelle vastaan... Kyllä, elämästä voi selvitä hengissä. Ja seikkailla saa, oman intohimonsa tähtiä tavoitella.

Kirja kertoo Armanin tähänastisen elämäntarinan, joka alkaa pikaisella katsauksella lapsuuteen Iranissa. Kotiosoite vaihtui mantereelta toiselle, mutta aktiivinen ja sosiaalinen Arman tuntuu olevan kotonaan kaikkialla. Ja kun tekee sitä, mitä itse haluaa, on tekemisissään pätevä. Oli sitten kyse skeittaamisesta, breakdancesta tai räätälin ammatista. Ja sittemmin rajoja ravistelevasta ja esteitä romuttavasta tv-persoonasta.

Alizad ja kuvaaja Tuukka Tiensuu matkaavat maailmalla, ja filmiä syntyy. Ensin Kill Arman, joka on tutustumista  erilaisiin taistelulajeihin maailmalla. Eikä todellakaan katsomon puolelta vaan Arman ottaa ihan omaa tuntumaa lajiin kuin lajiin.Pikakurssin jälkeen vastassa saattaa olla kamppailu kansallista mestaria vastaan. Tai kilpakaratekaa, whatever.  Eivätkä ne matsit ole mitään pyhäkoulumeininkiä ja pehmoa paijausta. Arman ja viimeinen ristiretki on puolestaan syväsukellusta erilaisiin kulttuureihin ja ihmisten elämään. Ja ne johtavat toteamaan: "Ihmisiä, joita ei periaatteessa ole olemassakaan, on paljon." Silmät lautasina luen uskomattomia, rohkeita tarinoita. Maailmasta on moneksi. Luku luvulta, reissu reissulta, tulee yhä selvemmäksi, että näiden seikkailujen taustalla on valtavasti pohjatyötä. Vaikka alkuun auttoikin ehkä vain suuri into ja halu toteuttaa omia visioita. Paikat voivat olla outoja, ihmiset sekopäisiä ja arvaamattomia - täytyy olla "silmää" lukea tilannetta. Jääräpäisyyttä, jonka vastapuoli noteeraa.

Docendolle kiitos tästä arvostelukappaleesta. Armanin maailmassa on tavallisen arjen puurtajalle jotain ihastuttavasti tajunnan räjäyttävää. Kirjan teksti ei runoile turhia eikä sitä ole siistitty pyhäkuosiin, mutta kaikki sen rosoisuus on yhtä tarinan kanssa. Yksittäiset terävät havainnot ja nostavat mielenkiintoisia ja hauskojakin yksityiskohtia esiin eri kulttuureista ja kirjan kuvat antavat reissumielikuville sen "piste iin päällä" -loppusilauksen. Siitäkin tykkäsin, että kirja ei ole mitenkään ikä- tai sukupuolisidonnainen; tämän uskaltaisi antaa vaikkapa lahjaksi hyvinkin erilaisille ihmisille.















tiistai 4. marraskuuta 2014

Jesse Vauhtikoira




Merja Jalo & Marvi Jalo
Jesse Vauhtikoira



WSOY,
2014





Syksyn luettuihin on sisältynyt paljon draamaa ja suuria tunteita, maailmanlaajuisesti merkittäviä tapahtumia, jotka hipovat ihmisen käsityskykyä. Siksipä rankemman lukemisen rinnalla halusin tehdä aikamatkan menneeseen. Lapsuuden kesiin, jolloin kirjastoauton pysähtyminen koulun kentällä oli viikon kohokohtia. Luettavan löytäminen ei silloinkaan ollut vaikeaa ja mukaan tarttui muhkea pino kirjoja, joista päällimmäisenä tulee mieleen seikkailut Viisikon tyyliin ja hevoskirjat. Siskokset Merja & Marvi Jalo ovat tuttuja nimiä jo tuolta ajalta ja halusin kokeilla, miltä heidän tekstinsä tuntuisi nyt aikuisena. Uskomatonta, että heiltä edelleenkin ilmestyy kirjoja tiuhaan tahtiin.

Jesse-sarjaa on ilmestynyt jo peräti parisenkymmentä kirjaa. Kirjan hahmot ovat lukijakunnalleen jo tuttuja ystäviä. Parhaat ystävykset Jenna ja Hannele viettävät aikaa yhdessä ja koirat ovat kaikessa mukana. Kultainen noutaja Jesse on Jennan koira ja uskollinen vahti, tytöt myös toimivat koulun jälkeen dogsittereinä. Tyttöjä kummastuttaa Eetun käytös; miksi poika on yht'äkkiä menettänyt mielenkiintonsa Jennaan?

Touhukas Elsa järjestää jännitystä tyttöjen elämään voitettuaan Meripäiviltä voimakastehoisen perämoottorin. Seuraa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Veneiden ympärillä tapahtuu myös outoja, sillä varkaat iskevät Turun pienvenesatamaan.

Jesse Vauhtikoira on pikkuhauska välipala kirjojen ketjussa aikuisellekin. Se on helppolukuinen, mukaansa tempaava ja vauhdikaasti etenevä. Kirjassa on selkeä juoni, jota pienet - milteipä luvun mittaiset seikkailut - seikkailut rytmittävät. Erityisesti kuvaukset Elsan tempauksista ovat hupaisia. Tapahtumien taustana on tutun turvallinen, suomalainen ympäristö ja tavalliset elämänympyrät koulupäivineen ja koiranulkoilutuksineen. Nykyisin ilmestyviä nuortenkirjoja leimaa hyvin usein fantasia, demonit ja yliluonnolliset tapahtumat. Jesse Vauhtikoira on hellyttävän viaton kirja, jossa ei kiroilla eikä örvelletä. Koiria hoitavat tytöt ovat vielä maailmantuskalta ja nuoruuden kivuiltakin turvassa. Mainiota, jotenkin ajatonta - arvaanko oikein, että Jessensä lukeneet ovat jo odottaneet malttamattomana koiran uusia seikkailuja?

Kirja on saatu arvostelukappaleena WSOY:ltä.

Mimmit




Kaherine Pancol
Mimmit


Naisenergiaa!

Vihdoinkin he ovat täällä, Mimmit. Kirjavinkeissä:

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/mimmit/

perjantai 31. lokakuuta 2014

Saari



Saari
Victoria Hislop


Bazar,
2012







Myönnän, että odotukset olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Tunnustan, että luin tätä kirjaa kreikkasinivalkoisten lasien läpi. Nautiskelin vastaantulevista tutuista paikannimistiä (kyllä - kartta oli pöydällä levällään ja halusin tietää, missä mennään) ja iloitsin pienistä kreikankielisistä sanoista, jotka tunnistin. Kun kyse on Kreikasta, niin mahdollisuuteni objektiivisuuteen ovat ohuehkot - silti, kaikesta edellä todetusta huolimatta sanon, että tämä tarina piti minua otteessaan lähes huikeat 480 sivua.

Taustaa tarinalle ihan tosielämästä: Ennemmin tai myöhemmin, enemmän tai vähemmän sitä miettii omaa taustaansa ja juuriaan. Miten minusta tällainen tuli ja mikä pistää välillä puskemaan kipeimmän kautta eteen päin? Hislopin Saari sulkee sisäänsä kaksi tarinaa. Kirja alkaa kehyskertomuksena nuoresta englantilaisesta Alexis Fieldingistä, jonka elämäntilanne on mutkilla. Häntä askarruttaa sekä oman parisuhteensa tulevaisuus että omat, hämäriksi jääneet kreikkalaiset sukujuurensa. Tähän asti hänen äitinsä Sofia on vaiennut omasta menneisyydestään. Kun Alexis matkustaa miesystävänsä kanssa Kreetalle, hän saa mukaansa kirjeen äidiltään - vihdoin aika on kypsä sille, että Alexis saa kuulla sukunsa historiasta äitinsä nuoruudenystävän kertomana.

Mukana matkannut kirje läväyttää ovet auki erikoiseen ja koskettavaan sukutarinaan. Fotini, Sofian vanha ystävätär, huokaisee kenties kerran jos toisenkin aloittaessaan vaativan tehtävänsä. Edessä on kolmen sukupolven verran surua ja vastoinkäymisiä mutta myös lujaa uskoa elämään ja erityisesti oman yhteisön voimaan, rakkautta unohtamatta. Tässä yksi asia, josta niin paljon Hislopin tyylissä pidän; kirjan henkilöt ovat elävästi ja vahvasti rakennettuja ja heistä tulee niin totta tarinan myötä. Kun vielä historian tapahtumat tarinassa ovat tanakasti totuuspohjaisia, niin faktan ja fiktion osuus hämärtyy. Ajoittain luin tätä kuin tositarinaa. Kirjan henkilöiden miljöö on hyvin todellinen - Spinalongan saari, Kreetan miehitys toisen maailmansodan aikana - samoin kreikkalaiseen elämäntapaan liittyvät kuvaukset.

Spinalongan saari, tuo pelottava spitaalia sairastaneiden kreikkalaisten pakkosiirtola. Alexis saa kuulla, että myös hänen isoisoäitinsä Eleni sairastui spitaaliin ja joutui viettämään koko loppuelämänsä karkotettuna Spinalongan saarelle. Kohtalo oli julma, sillä heti oireiden paljastuttua sairastuneet joutuivat jättämään kotinsa ja perheensä ja muuttamaan saarelle. Matka oli lyhyt, mutta se riitti erottamaan kaikesta tutusta ja muuttamaan elämän kertaheitolla. Kaiken katastrofaalisuuden keskellä oli lohduttavaa huomata, että tälläkin kertaa tuhkasta nousee uutta. Spinalongasta kasvaa oma yhteisönsä, joka lopulta saattoi tuntua jopa turvapaikalta vankilan sijaan. Sairaus oli lyönyt leiman, joka ulkopuolella erottaisi ja eristäisi muista.

Tarina kuvaa Spinalongan elämää tarkasti ja perinpohjaisesti, mutta samaan aikaan elämä jatkuu myös Kreetalla. Elenin mies Grigor jatkaa joten kuten elämäänsä kahden tyttärensä, Annan ja Marian kanssa Plakan kylässä. Kyläläiset tukevat toisiaan, kafenionissa tavataan. Spitaali nostattaa toki myös paljon pelkoa ja ajatuskin tartunnan saamisesta voi kavahduttaa ja eristää. Kreetalla elämää vaikeuttaa suuresti myös miehitysaika, jolta sairaus suojelee Spinalongan asukkaita. Anna ja Maria kasvavat kauniiksi neidoiksi ja romantiikka roihuaa, mutta happy end jää joko saavuttamatta tai ainakin siihen on pitkä matka. Tarinan vaiheet ovat moninaiset, mutta enempää ei ole silti syytä paljastaa.

"Sisällä oli ihanan viileää, ja ystävykset joivat kahvin sijasta
kaneladaa, kylmää kanelijuomaa, jota molemmat olivat
lapsena rakastaneet." (s. 334)

Luin aiemmin Victoria Hislopin kirjan Elämänlanka ja ihastuin. Lukuelämys ei ole niinkään tai pelkästään itse tarinasta kiinni. Olennaista on Hislopin tapa kytkeä mukaan niin paljon historiaa (kyllä, tämä käy samalla historianopiskelusta) ja erityisesti Saaressa oli niin vahvasti mukana sitä kreikkalaisuutta, mikä vastaa itse kuulemaani ja kokemaani ja mikä itseäni maassa kiehtoo. Perheen ja suvun merkitys, kahvilat, tapa juhlia... Vasta joitakin viikkoja sitten kuuntelin oppaan selostusta oman lapsensa kastejuhlasta Kosilla ja nyt kirjaa lukiessa voi vain hymähtää, että "aha, juuri noin." Ja päivitys lepran osaltakin on mielenkiintoinen. Ensimmäiset mielikuvat spitaalista nousivat Raamatun kertomuksista, mutta sairauttahan tavataan maailmasta vielä tänäkin päivänä. Kuinka ollakaan, heti tällä viikolla törmäsin lehtijuttuun suomalaissyntyisestä Anna-Liisa Jaanu-Ismudjitosta, joka perusti lastenkodin Indonesiaan lepraa vuoksi hylätyille lapsille vuonna 1986. Ja luin koko jutun aivan uudella mielenkiinnolla.

Kaiken kaikkiaan tarina tarjoaa katkeransuloisen, elämänmakuisen paketin, jonka rusettina on sinnikkyyden ja toivon kultanauhaa. Ei toki tarvitse olla Kreikkaan hullaantunut lukeakseen kirjan, mutta ei siitä ole haittaakaan.

Ja nyt maistuisi lasi kylmää kaneladaa...





sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Reseptikuningatar - palkittua kotiruokaa





Reseptikuningatar
Palkittua kotiruokaa
Kaisa Sillanpää


Readme.fi,
2014



Ken laillani ruokakirjoja keräilee, niin tässäpä oiva opus lisää reseptejä; Kaisa Sillanpään Reseptikuningatar. Vuosien varrella olen hankkinut monenlaisia ruokakirjoja, joista osa on ollut turhan kunnianhimoisia kokkaustaitoihini ja perheen makuun suhteutettuna. Kauniita kuvia on toki mukava katsella, mutta ne kulkeutuvat harvakseen keittiöön asti. Siksi ilahduin suuresti tästä kirjasta, joka lupaa kyllä uutta ja vaihtoehtoja - mutta nimenomaan kotiruokaa.  Yhteiseen ateriaan liittyy paljon merkityksiä ja tunteita. Omassa keittiössä kokkaillessaan saa antaa yrteille ja mausteille vallan ja nauttia kasvisten syvänkauniista väreistä. Ja kaiken palkkana ja tavoitteena on omat ihmiset ympärillä, joita haluaa ilahduttaa ja vähän hemmotellakin pöydän tarjottavilla. Ateriat ovat yhteisiä hetkiä pöydän ääressä, arjessa ja juhlassa - silloin on aikaa vaihtaa kuulumisia ja suunnitella tulevia.

Oman keittiön ruokalista muotoutuu vuosien mittaan aika vakioksi. Totta kai, tehdään sitä, mikä perheelle maistuu ja sitä, mikä mihinkin vuodenaikaan on luontevinta. Kaisan kirja innosti uusiin ideoihin; vaihdetaanpa tuttu makaronilaatikko välillä pastitsioon, kreikkalaiseen pastavuokaan. Lihapullia teen usein ja aina samalla reseptillä, mausteiden määrää vain vaihdellen ja kodin ruokavarantojen ainesten mukaan ideioden. Samoin broileria syömme usein, joten ihan näihin perusjuttuihin vaihtelu on enemmän kuin tervetullutta. Samalla kuitenkin niin, että mitään ei radikaalisti mene uusiksi - lapset kun tuppaavat joskus olemaan aika konservatiivisia... Ai, niinkö teilläkin?

Jääkaappiin oli jäänyt aika tasan kolme desiä perunamuussia, joten tänään innostuin kokeilemaan kirjan resepteistä peruna-focacciaa.
Tuoreen leivän tuoksu täytti keittiön ja toisaalta ah niin erilaista perinteisiin sämpyläsatseihini verrattuna.

Ehkä seuraavaksi speltti-bageleita?

Tai punajuuri-porkkanaleipää kenties?


Kirja on herkullisen kauniisti kuvitettu ja tarjoaa siis paljon silmänruokaakin. Syksyn mittaan aion testailla kirjan houkuttavia lihapatoja. Kuva maalaispadasta sivulla 110  vie ajatukset parin viikon taakse ja Kosilla nautittuun stifadoon; reseptin ainesten perusteella luvassa on makuhermojen ilotulitusta. Tiedän, katselen ruokaohjeita vielä kreikkasinivalkoisten lasien läpi ja kielen päälle valikoituu tiettyjä makuja ja tuoksuja... Se on täysin henkilökohtaista, mutta kirjassa on kyllä mukavasti päivitetty suomalaisia makuja tälle vuosituhannelle. Reseptien raaka-aineet löytyvät kyllä helposti kauppareissulla, ja monet kotikokkaajan keittiön kaapeista jo ihan vakiovarusteinakin.

Palataanpa vielä kirjan nimeen, ei vain kotiruokaa vaan palkittua sellaista. Kirjan takana on aukeaman mittainen luettelo palkituista resepteistä -aika huikea lista!

Ja kun on kokkailun alkuun päästy, niin siirrytäänpä seuraavalle foorumille.
Keittokirjojen lisäksi bongailen uusia ideoita ja kokeiluhoukutteisia reseptejä myös Ideakeittiöstä!
Kurkkaapa lisää linkistä

https://www.ideakeittio.fi/




maanantai 20. lokakuuta 2014

Elämä rakastaa sinua





Mona Leo
Elämä rakastaa sinua



Imogen Books,
2014


Tuhonkaan keskellä ei ole niin suurta pimeyttä, etteikö jostakin valoa... 
Tässä kirja, jonka nimi on hyvin lohdullinen.





maanantai 13. lokakuuta 2014

Kevätjää




Pauliina Kuokka
Kevätjää



Kirjapaja,
2014



”Kevätjää on pehmeää sohjoa, jonka lävitse hulahtaa äänettömästi hyytävään pimeään, ilman varoituksia. Mitäs tulit, sanoo jää, ja Jumala. Toisaalta: se voi kantaa arvaamattomasti silloinkin, kun oma itsesuojeluvaisto tahtoo estää luottamasta elämäänsä sen varaan enää lainkaan.”

Tämän kirjan haluan lukea - aihe kolahti heti luettuani ensimmäisen lyhyen esittelyn Pauliina Kuokan kirjasta Kevätjää. Sain kirjan arvostelukappaleena Kirjapajalta ja se ehti odotella jokusen tovin hyllyssä. Niinpä aiheen kiinnostavuuden ja ensivaikutelman lisäksi ehdin vielä makustella kirjan julkaisuun liittyvää, kirkkoon ja seurakuntien toimintaan kohdistuvaa kritiikkiä. Ennakko-odotuksia ja uteliaisuutta kasautui siinä määrin, etten malttanut enää jättää kirjaa odottamaan rauhallisia kotoisia syysiltoja. Otin sen mukaan matkalukemiseksi Kreikan aurinkoon, vaikka hotellin uima-altaalla taittuukin paremmin kevyt hömppä. Kuokan kirja vei kuitenkin niin täysin mennessään, että uppouduin tarinan "pehmeään sohjoon ja hyytävään pimeään" pilvettömän Kosin taivaan alla ilman suurempaa ristiriitaa.

Kevätjää ei turhia kiertele eikä kaartele, asiaan käydään heti ensimmäisestä luvusta. Nainen katsoo itseään peilistä, summaa tilannettaan ja kysyy: "Tuoltako minä näytän?" Kysymys ja nainen jäävät kaiken sen keskiöön, mikä jatkossa kasvaa taustoiksi, selityksiksi, kehitystarinaksi. Nainen palaa lapsuuteensa ja katsoo kasvuympäristöään pienen tytön silmin. Äidin ja isän välissä hänestä tulee usein varaventtiili ja viestinvälittäjä. Mummo hoivaa omalla viisaudellaan; "Siun pitää muistaa, et eihä pimmeel oo hampaita." Perheeseen syntyy vauva ja tyttö saa rinnalleen pikkuveljen, josta kasvaa hänelle "..kaverini ja sittemmin läheisin ihminen, joka minulla on."  Pauliina Kuokka kuvaa sisarusten kasvua ympäristön paineissa ja kolhuissa tarkasti ja suurta herkkyyttä avaten. Matka aikuisuuteen on kasvukivuista kivikkoinen ja nuori nainen yrittää hallita sisäistä kaaostaan takertumalla milloin mihinkin tai kehenkin.Ja sitten tapahtuu se pahin, mitä ei kellekään soisi tapahtuvan. Vastoinkäymiset alkavat muistuttaa ajoin koukuttavaa videopeliä; kuinka monen yllättävän esteen yli pystyt hyppäämään? Nainen on kuitenkin sitkeää tekoa, opiskelee papiksi ja selviää eteen päin äitiyden ja parisuhteiden koukeroissa. Kaikella tapahtuneella on varmasti suuri merkityksensä myös siinä, mitä hän ajattelee papin työstä ja seurakunnan tehtävästä. Ja samoin siihen, miksi hän on vaihtamassa seurakunnan työn sosiaalialaan. En allekirjoita hänen (tai lehden toimittajan esille nostamaa) kirkon työhön kohdistuvaa kritiikkiään, mutta olipa kyseessä sitten kumpi edellä mainittu työ tahansa, niin hänenlaisiaan ihmisiä tarvitaan. Kun on paljon kokenut ja monesta läpi mennyt, niin on varmasti helpompaa kohdata vaikeat asiat toisessakin ihmisessä.   

Kevätjää on kirja, joka herättää paljon tunteita ja kysymyksiä. Monista nuoren Pauliinan - ja miksei vanhemmankin - tuntemuksista lukija voi löytää paljon itseään. Ilman että on täytynyt kokea yhtä kovia. Ulkopuolisuutta, vierautta ja ympäristön (usein yliherkkääkin) tunnustelua on kuvattu läpirehellisesti ja sanoitettu tavalla, josta näitä tunteita tunnistaa itsessäänkin. Tekstiä oli todellakin nautinto lukea. Jokaisella on lopultakin vain rajalliset kykynsä tehdä valintoja elämässään. Eväänä on vain oma elämänkokemus ja vuosien tuoma ymmärrys, satapäin myös niitä asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa. "Aina on olemassa jokin vaaka, jolla punnittuna tehdyt asiat ovat järkevimpiä, tunnetasolla parhaita, vähiten vaurioittavaksi ajateltuja, eniten oikein, vähiten väärin, merkittävimmin sitä, millaiseksi me itsemme koemme. Ratkaisut omasta näkökulmastamme, tai jonkun muun." Tämä tarina on niin tosi. Ja päälle päätteeksi vielä lohdullinenkin.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Graniittimies




Sirpa Kähkönen
Graniittimies


Otava,
2014


Nyt syyskuussa ilmestynyt Graniittimies on Sirpa Kähkösen yhdeksäs romaani. Sain kirjan arvostelukappaleena Otavalta ja se on eittämättä yksi syksyn vaikuttavimmista lukukokemuksista. Graniittimies ikään kuin jättää jälkeensä tilan, josta ei voi hypätä suoraan seuraavaan kirjaan ja toisenlaiseen maailmaan. Sen täytyy antaa vaikuttaa ja antaa sitten haihtua oman aikataulunsa mukaan mielen päältä. Kirjan kiehtova tarina on samalla myös tuhtia historian kertausta. Ihailen sitä taustatyön määrää, mikä tällaisen historiallisen romaanin työstämisessä on.

Kansalaissodan jälkeen 15000 suomalaista loikkasi Neuvostoliittoon maanpäällistä onnelaa etsimään 1920-1930 -luvuilla. Myös kirjan Ilja ja Klara lähtevät hiihtäen kevättalvella 1922 Suomesta Petrogradiin omistautuakseen sosialismin rakentamiselle. He vaihtavat nimensä, jättävät perheensä, äidinkielensä ja kaiken tutun taakseen. Lähdön syyt ovat poliittiset, sillä Ilja on ollut vankileirillä ja he tuntevat kotimaansa hylänneen heidät. Tuoreena avioparina myös rakkaus ja halu rakentaa yhteistä tulevaisuutta yhdistää heidät. "Minä olisin seurannut miestäni vaikka maankuoren alle tai meren syvyyksiin."  Iljalla ja Klaralla on puolueen lupa tulla maahan ja puolue myös sanelee heidän asuinpaikakseen Petrogradin.

Uusi elämä on täynnä haasteita ja koettelemuksia,  Nuorella parilla on haaveensa ja unelmansa paremmasta, joita he alkavat sovittaa raameihinsa vieraassa kaupungissa. Maa on vallankumouksen jälkeen käynyt sisällissotaa ja siitä on ehtinyt kulua vasta muutama vuosi - elämää leimaa muutos ja vakiintumattomuus. Paluuta entiseen ei kuitenkaan ollut ja usko parempaan auttoi eteen päin: "Minun olisi pitänyt osata puhua rehellisesti silloin, myös vaikeuksista - että niitä on kaikilla ja että toverit on tehty niitä jakamaan. Mutta minusta tuntui, että pettäisin ne ihmiset, jotka tekivät aamusta iltaan työtä. Vallankumouksen tehdessään he olivat ottaneet vastuulleen jättiläisurakan." Ilja ja Klara siis opiskelevat ja saavat ympärilleen uusia ihmisiä, joista kasvaa heidän lähipiirinsä ja joiden kautta tarina saa lihaa luiden ympärille.

Ilja ja Klara toteuttavat unelmaansa eri tavoin. Miehen suuriin suunnitelmiin sopii teoreettisempi ote, hän opiskelee ja liittyy myöhemmin juhlallisin menoin kommunistisen puolueen jäseneksi. Klara löytää oman tehtävänsä katulasten parista ja siitä työstä tulee hänelle kaikkein tärkeintä. Naisen rooli on jälleen kerran huolehtia, kantaa vastuuta ja toimia konkreettisesti lähiympäristönsä hyväksi. Alkuun Klara on myös kirjan minämuotoinen kertoja ja nousee voimallisimmin tarinasta esiin, tulee ainakin minulle koko henkilökaartin läheisimmäksi. Katulapset ovat yksi kirjan suuria teemoja. He muodostavat oman yhteisönsä ja heillä on oma slanginsa, elämää säätelee rankat lainalaisuudet hengissä pysymisen ja selviämisen keinoista. Kellareissa asuneista sisaruksista,  Dunjasta ja Genjasta, tulee erityisen tärkeitä Klaran elämässä.

Kirjan loppupuolella väsynyt ja hauras Klara luopuu kertojan roolistaan ja siirtyy taustalle. Eletään vuotta 1935, paikkana on Skatshki Pietarin ulkopuolella. Kirjan henkilöillä on tilinpäätöksen aika itse kullakin, vallankumous on kääntynyt omiaan vastaan ja haaveet paremmasta vaihtuneet alistuneisiin tunnelmiin. Muistot entisestä elävät mielessä, enimmäkseen vain muistuttaakseen siitä, mihin ei ole enää paluuta. Poissa oli kauneus ja nuoruus, uteliaisuus, paljolti rakkauskin. Monesta seikasta oli syytä vaieta: "Vankila opettaa, Galkin sanoi. Vankila on paras paikka tehdä uusia ihmisiä. Ei ole sen veroista. Jelena katsoi Galkiniin. Sanoista ei voisi tuomita eikä hirttää - no olivat oikeaoppiset ja puhtaat. Mutta kasvojen ilme oli niin katkera ja viisas, että kukaan ei erehtyisi niiden viestistä." 

Pietari-Petrograd-Leningrad. Kaupunki on koko ajan vangitsevana läsnä, se sitouttaa asujansa syvästi itseensä. Mitä siitä, jos kadut ovatkin kylmää kiveä - hengetön kaupunki ei toden totta ole. PITER tatuoituna käsivarteen lapsetkin ovat kaupungin omiksi merkitsemiä. Piteriin liittyy paljon symboliikkaa ja muutenkin tuntuu, että kirjassa on paljon harkittua ja hienoa vertauskuvallisuutta. Se on niin kotonaan kirjan tunnelmassa ja kerronnassa, erityisesti kun kuvataan aihetta, joka vaatii punnitsemaan jokaista sanaansa ja usein vaikenemaankin. Tärkeäksi kirjan tekee myös se, että monelle suomalaiselle kirjalla on henkilökohtainen ja omaan perhehistoriaan liittyvä sanomansa. - onhan tässä oman maamme historiasta myös kysymys. Kyllä, voi kyllä suosittelen Graniittimiestä lämpimästi, kun hakusesssa on Lukuelämys isolla ällällä.


perjantai 19. syyskuuta 2014

Pepperoni & Pikilanka




 Pepperoni & Pikilanka (Satakielisiskot)
Marja Orkoma


Mäkelä,
2014



Marja Orkoma oli minulle aivan uusi kirjailijatuttavuus, kunnes tunnistin nimen takaa Pirkko Arhipan ( oik. Syynimaa). Olenhan toki hänen dekkareitaan lukenut. Rikosromaaneja häneltä onkin ilmestynyt pitkän listan verran, ensimmäinen jo vuonna 1968. Myös viihderomaaneja Pepperonin & Pikilangan tyyliin on ihan kunnioitettava määrä. Tämänkertainen esittelykirja ja Kustannus-Mäkelä Oy:n lahjoittama arvostelukappale on Satakielisiskot -sarjan toinen romaani. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Satakielilaaksoon, joka monin tavoin tuo mieleen Naantalin. Kirjan päähenkilöt ovat kaksi yritteliästä nuorta naista, Henna ja Auri. He jakavat ison vanhan puutalon, jossa on tilaa sekä molempien kodille että yritystoiminnalle. Lesti & Lautanen on hauska ja naisten bisnekset yhdistävä nimitys Hennan suutarinliikkeelle ja Aurin lounasravintolalle. Yritykset ovat toimineet vajaan vuoden ja vakiinnuttaneet paikkansa jo ihan mukavasti pienellä paikkakunnalla. Talven jatkuessa tavanomaista pitempään suutarin palveluille on kysyntää, ja yleinen taloustilannekin on omiaan pidentämään Hennan työpäivää - kannattaa korjauttaa vanhaa sen sijaan, että ostaisi uutta. Auri puolestaan suunnittelee laajentavansa liiketoimintaa pitopalvelun suuntaan.

Yrittäjän päivä on siis pitkä, mutta Hennaa ja Auria tarvitaan myös kuuntelijaksi ystävän ongelmille ja vanhemmatkin kaipaavat tytärtensä tukea. Pientä romanttista vipinää toki myös riittää kauniiden naisten ympärillä eikä sydänsuruiltakaan voi välttyä. Vaikka ei olisi sarjan ensimmäistä romaania (Lesti & Lautanen, 2013) lukenutkaan, on helppo päästä naisten elämästä kartalle Pepperonin & Pikilangan perusteella. Toki sarja kuin sarja, niin ainahan olisi fiksua edetä kronologisen järjestelmällisesti.

Miten tämän kirjan nyt sitten määrittelisi... Kevyttä hömppää, mukava välipala suurten tunteiden vastapainoksi. Sujuvaa tekstiä, viihdyttävää vaikka matkalukemiseksi. Tykkäsin, mutta täysiä pisteitä kirja ei kuitenkaan minulta saa. Jokaisesta kirjasta oppii kuitenkin uutta, jokin sana jää mieleen. Kuten vaikkapa litkaaminen. Jos joku tulisi hakemaan sinut litkaamaan, kuten Matti Hennan, niin mistäpähän itsesi löytäisit?

torstai 18. syyskuuta 2014

Random.org -onnetar on puhunut


   Hetken kyllä mietin, että pitäisikö pusukirjan arvontaa sittenkin lykätä flunssakauden yli... Mutta mitä vielä, Ressu on oikealla asialla levittäessään pusufilosofiaa. Rakkautta ja lämpöä siis jokaisen syksyyn. Ja jos pussatessa nuhapöpöt juhlivatkin, niin lääkkeeksi sitten kuumaa mehua, viltti ja Tommy Tabermannin säkeitä.

Napsuttelin kaikki arvat Exceliin ja suoritin pariin kertaan tarkistuslaskennan. Mieltä kutkutteli mukavasti; sen kerran kun Random.orgin (joka piti tietenkin taas googlettaa, että mistä moinen lottokone löytyykään) GO-nappulaa painaa, niin vastaus on ruudulla saman tien. Ja tällä kertaa näin:

Ensimmäinen kirja: maaria
Mukana kahdella arvalla, ensisijaisesti kiinnostaa tuo pusukirja :)


Toinen kirja: kka1968
Kivat kirjat ja blogikin ;)



Laitan viestiä teille molemmille ja maarian ensisijainen valinta on pusukirja. Mutta koska naisen mieli on muuttuvainen, varmistan asian vielä viestissä :)
Sen jälkeen postittelen kirjat mahdollisimman pikaisesti.

Kiitos kaikille mukana olleille!

*********************************************

Huhuu, kka1968! 
Odottelen yhteydenottoasi edelleen !


***********************************************


lauantai 13. syyskuuta 2014

Arvontamuistutus


Vielä ehdit mukaan arvontaan!

Ja 15.9. alkaen on voimassa myös tuo 
Lasten pikku-kammarin 
alekoodi:

Tarkemmat ohjeet
postauksessa
23. elokuuta

Arvonta on päättynyt !