maanantai 30. huhtikuuta 2018

Sarana: Tunnustuksia taitekohdassa








Katariina Souri
Teos, 2018



Uupumus ja rankasti heittelevät mielialat vievät Katariina Sourin psykiatrin puheille marraskuussa 2016. Psykiatri toteaa hänen sairastavan sekä epävakaata persoonallisuushäiriötä että kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Listan jatkona ovat myös alkoholiriippuvuus sekä ahdistuneisuushäiriö. Näistä vain kaksisuuntainen mielialahäiriö on uusi ja yllättävä asia, sillä Sourilla on takanaan jo pitkiä terapiajaksoja. Nyt lääkäri tarjoaa hänelle mielialalääkitystä ja kognitiivista terapiaa.

Souri ei voi hyväksyä sitä, että jo ensimmäisellä käyntikerralla ja ensisijaisena hoitokeinona hänelle määrätään psyykenlääkkeet. Taiteilijana häntä pelottaa lääkkeiden vaikutus luovuuteen. Ehkä elämäntilanteeseen voisi saada helpotusta vaikuttamalla stressitekijöihin. Eikö olisi hyvä ensin katsoa, toisiko alkoholista luopuminen positiivisia vaikutuksia tullessaan? Pari, kolme lasillista viiniä iltaisin on toiminut hyvin lääkkeenä, mutta riippuvuus ja terveyshaitat huolestuttavat. Aiemmat terapiat eivät ole tuoneet pysyviä tuloksia. Kun lääkkeet eivät ole ratkaisu, Souri päättää jatkaa etsintää ja kirjoittaa toipumisprosessistaan muistiinpanoja. Teksteistä koostuu lopulta tämä tunnustuksellinen kirja.

Kirjan nimi, Sarana, kuvaa osuvasti sitä elämän taitekohtaa, joka laittaa keski-ikäisen punnitsemaan mennyttä ja tulevaa. Nuoruuden ratkaisut on tehty ja takana päin, ikääntyminen rypyttää silmäkulmia ja mieltä, mutta silti vanhuus siintää vasta vuosien takana. Katariina Souri pohtii kirjassa nuoruuttaan ja suhdettaan vanhempiinsa. Hän kertoo työstään – niin, hän on todellakin tehnyt paljon muutakin kuin päätynyt nuorena Playboyn kanteen poseeraamaan. Monenlaista terapiaa on tarjolla, mutta on hyvä huomata, että valmiit reseptit eivät vain toimi kaikille samalla tapaa.

En ole juurikaan seurannut Katariina Sourin uraa, mutta Saranan tunnustusten takaa löysin lämpimän ja herkän ihmisen. Hänen pohdintansa herättävät kyllä miettimään yhteiskunnan terveys- ja sairauskäsityksiä. Avoin tilitys mielenterveyden ongelmista auttaa toivottavasti poistamaan niihin liittyvää ahdaskatseisuutta ja häpeää. Myös raitistumisensa Souri ratkaisee omilla ehdoillaan ja päätyy sittenkin siihen, ettei ehdoton viinittömyys ole tae paremmasta. Vaaravyöhykkeellä taiteilussa on riskinsä mutta myös armollisuutensa. Erityisen koskettavaa on lukea hänen suhteestaan isäänsä ja yrityksistä pitää tämän puolia.

Julkaistu Kirjavinkeissä 30.4.2018 

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Toinen elämä







Pauliina Vanhatalo
S&S, 2018




Muutama vuosi sitten Vanhatalolta ilmestynyt autobiografinen Keskivaikea vuosi puhutteli rehellisyydellään. Se oli suoraa tekstiä masennusdiagnoosin keskeltä. Nyt ilmestynyt Toinen elämä on luontevasti edeltäjänsä jatkumoa, avointa ja rohkeaa puhetta ihmisolon kivuista. Nyt valokeilassa ovat keski-ikäisyyden herättämät kysymykset. Nuoruuden valinnat on tehty toisin eväin ja toisessa ajassa, jonka päälle aikuisuus on rakentunut. Keski-iässä on jonkinlaisen välitilinpäätöksen aika, kun nuoruus on auttamattomasti takana, mutta vanhuuskin tuntuu vielä jokseenkin kaukaiselta.

Alkuun Pauliina Vanhatalo määrittelee itsensä liian tavalliseksi, jotta hänen tekemisistään voisi saada aikaan lukijaa kiinnostavan juonen. ”En minäkään jaksaisi seurata sarjaa, jonka keskushahmo vain ajattelee ja lukee, pesee pyykkiä ja täyttää tiskikonetta.” Tämän toteamuksen jälkeen hän avaa lukijalle sisäisen maailmansa rikkaudet. Hän pohtii nuoruuttaan, jota kokee eläneensä jollain tapaa marginaalissa muihin ikäisiinsä verrattuna. Kapina ja kotibileet tapahtuivat toisaalla, kun Pauliina istui kirjojensa parissa ja otti vastuulleen musiikinopetusta ja muita tehtäviä. Tuli aikuisuus, mies ja lapset, kodin remontointikin. Kaikki hyvässä paketissa, kaikki sinänsä kohdillaan – mutta myös vähän tylsää, jos valintojen aika onkin jo ohi. Ohi se jännitys, mitä elämässä voisikaan tapahtua, mihin omat ratkaisut voisivat johtaa! Iso osa elämää on väistämättä ohi, mutta luopumisen rinnalla elää myös halu kokeilla vielä uusia juttuja.

Pauliina Vanhatalo kertoo tässä kuten aiemmassa kirjassaankin paljon perheestään. On häkellyttävää lukea, miten hän ruotii parisuhdettaan ja tavallaan riisuu niin itsensä kuin miehensäkin lukijansa edessä. Kuitenkin juuri tuo rehellisyys on kirjan kantava voima. Lukijan on helppo samastua hänen ajatuksiinsa ja löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. On terapeuttista lukea esimerkiksi kirjailijan kuvauksia toiseuden tunteesta ja siitä, että toisinaan ihminen menettää sellaistakin, mitä hänellä ei ole koskaan ollutkaan. Ja yllättäen se tavallinen onkin ihan äärimmäisen kaunista ja kiinnostavaa, juonen kanssa tai ilman. Alkuvuoden kirjoista yksi puhuttelevimpia!

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.4.2018 

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Moottoripyörällä silkkitietä Oulusta Kathmanduun






Rami Syed
Minerva, 2018



Moottoripyörällä Intiaan, Pakistaniin – lähtisitkö? Mittauta ensin seikkailukestävyytesi, sillä tarjolla on paitsi huikeita elämyksiä myös vuorenkorkuisia haasteita. Entäpä matkakumppani; kuka on valmis kääntämään jokaisen kiven yhteisen unelman toteuttamiseksi ja pysyy vierelläsi niin myötä- kuin vastamäessäkin? Oululainen Rami Syed kypsytteli suunnitelmaa usean vuoden ajan ja sai juoneen mukaan myös naisystävänsä Minnan. He lähtivät yhdessä matkaan syksyllä 2012.

Aikaa reissun päällä vierähti yli kahdeksan kuukautta. Seikkailukaksikon matka, lähes 30 000 kilometriä, taittui 660-kuutioisella Yamaha Ténéréllä. Karttakuva kirjan sisäkannella havainnollistaa hyvin reitin ulottuvuutta Euroopasta kauas Aasiaan ja Venäjälle. Pakistanissa Rami Syed pääsi tapaamaan myös sukulaisiaan, sillä hänen isänsä on pakistanilainen.

Ei kahta samanlaista päivää, kun jokainen auringonnousu sysää Ramin ja Minnan uuteen seikkailuun. Jo liikenne sinänsä on riskien ja elämysten sekamelskaa, mutkaisilta vuoristoteiltä autiomaan pitkiin suoriin ja vanhan Delhin ruuhkaan. Tungoksessa väistellään paitsi ihmisiä ja moottorikulkuisia välineitä myös vesipuhveleita ja pyhiä lehmiä. Haastavaa on myös ajaa pyörä lankkua pitkin pieneen veneeseen, kun romahtaneen vuorenrinteen takia on ylitettävä Attabadjärvi. Yöksi on löydettävä katto pään päälle. Vaihtelu virkistää eritasoisista hotelleista kahden euron vinttihuoneeseen ja soffasurffauksiin. Pyörärikon ajaksi kotimajoitus järjestyy korjaamon toimesta ja suku suorastaan kilpailee turkkilaisessa vieraanvaraisuudessaan. Kun uusia osia uumeniinsa saanut pyörä pärähtää käyntiin, ylistetään Allahia. Syötävä on joka päivä ja se tuo omat yllätyksensä amebojen ja bakteerien muodossa – tai no, kukapa edes uskoisi välttyvänsä vatsataudeilta moisella reissulla.

Ajoittain Minna ja Rami kulkevat poliisisaattueen turvin, ajoittain muiden reissaajien kanssa. Motoristeilla on omat verkostonsa ja tien päälläkin tuttavuuksia solmitaan varsin spontaanisti. Levottomuuksien, mellakoiden ja erilaisten rajakahakoiden keskelläkin on hyvä huomata, että ihmisiin voi edelleen luottaa. Ehkä sitäkin suurempaa on huomata, että oma matkakumppani jaksaa vierellä kaikki stressin paikat. Vaikka suukopua herää ja kiukku leimahtaa, saman pyörän päällä pysytään.

Vaikken kuulekaan silkkitien kutsua, kyllä kirja saa miettimään, mitä omat haaveeni ovat ja mihin aikani käytän. Rami Syedin kirja ei ole elämäntapaopas ja silti alusta loppuun myös sitä, yllytystä tehdä elämästään oma ja lähteä toteuttamaan unelmiaan. Mukaansa tempaavaa tekstiä ja kirjan kuvat kertovat vielä sen kymmenentuhatta sanaa lisää. Lukuelämys!

Julkaistu Kirjavinkeissä 20.4.2018

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Kolmasti naukui kirjava kissa






Alan Bradley
Bazar, 2018




Mitähän tuostakin tytöstä vielä tulee? Ikää on vasta kaksitoista vuotta ja ansioina jo monen monta selvitettyä rikosmysteeriä. Flavia de Lucella on taianomainen kyky saattaa itsensä lainrikkomusten ja elottomien ruumiiden tapahtumapaikoille.

Flavia-sarja on edennyt kahdeksanteen osaansa. Flavia palaa neiti Bodycoten tyttökoulusta Kanadasta kotiinsa Buckshawin kartanoon. Riemullisen tervetulojuhlan sijaan Southamptonin satamassa on vastassa vain apea Dogger. Flavian isä makaa sairaalassa ankaran keuhkokuumeen kourissa. Ja Flavian sisarukset – no, se asetelma on hyvin pitkälti ennallaan: ”Olin ollut huoneessa alle minuutin ja veitset oli jo otettu esiin”. Pitkästä erosta huolimatta aamiaispöydässä alkaa tuttu sanailu ja nokittelu.

Perheen jälleennäkeminen sujuu valjuissa tunnelmissa, joten Flavia lähtee tapaamaan pastorin Cynthia-rouvaa. Flunssainen Cynthia pyytää Flaviaa toimittamaan läheiseen kylään herra Sambridgelle kirjekuoren. Flaviaa lupaa ilomielin hoitaa asian, onhan hänellä ystävänsä ja mitä parhain kulkuvälineensä mukanaan, polkupyörä Gladys. Ja kun salapoliisitarinaa eletään, niin mitäpä muuta määränpäässä odottaisi kuin vainaja. Hänen lisäkseen talossa pyörii kirjava kissa kuin kotonaan. Flavia on ensimmäisenä paikalla ja saa tutkailla tilannetta hyvän tovin, ennen kuin ilmoittaa tapahtuneesta virkavallalle. Vainajan kohtalo vaikuttaa vallan erikoiselta, kysymyksessä saattaa hyvinkin olla julma rikos. Ja naapurustossa heilahtava verho ikkunassa paljastaa, että hänen läsnäolonsa on huomattu.

Millainen mies Sambridge oikeastaan oli – tarkemmat tutkimukset osoittavat, että monikin asia voi tässä keississä kääntyä vielä päälaelleen. Nyt ei enää Gladysin apukaan riitä, kun mysteerin selvittely vaatii junareissuja Lontooseen, salamyhkäisiä puheluja ja erikoisia tapaamisia. Ehkä aika Kanadassa on kypsyttänyt Flaviaa, sillä hänellä on aivan uusia tapoja ottaa tilanteet – ja myös omat tunteensa – haltuun.

Väliäkös hällä, jos tarinassa on runsaasti epäuskottavia käänteitä. Nuoren salapoliisittaren seikkailuissa se on ihan sallittua. Jännitystä tärkeämmäksi ainakin aikuislukijalle nousee Bradleyn nerokas sanankäyttö tuoreine ilmaisuineen. Ja tunnelma! On helppo tuntea ihollaan Buckshawin kartanon huoneiden hämärä koleus ja jalkaantua Flavian mukana pienen kylän raitille. Lisäksi Bradley heittää jälleen uuden ”koukun” kirjan loppuun niin, että tiedän löytäväni jälleen syksyllä itseni Flavian seurasta ja uusista seikkailuista.

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.4.2018

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Kesyt kaipaavat, villit lentävät





Terhi Rannela
Karisto, 2018
220 s.





Kun arjen velvoitteet pitävät kesysti aloillaan, voi silloinkin hetkiseksi pyrähdellä villiin lentoon matkapäiväkirjojen mukana. Tällä kertaa sohvamatkailijan tempaisee mukaansa Terhi Rannela. Hän on koonnut tekstit omien matkapäiväkirjojensa ja sanomalehtiin kirjoittamiensa matkakolumnien pohjalta.

Hän esittää kirjan ensimmäisessä luvussa toiveensa siitä, että tekstit saisivat lukijan unelmoimaan ja innostumaan omien matkasuunnitelmien teosta. Heti alkuun koen samastumisen ja yhteisymmärryksen iloa. Itsellenikin lukuisat kirjeystävät ympäri maailmaa riittivät vallan hyvin yhteydeksi toisenlaiseen elämään ja kulttuureihin teininä, matkustamisen palo ja rohkeus syttyi vasta myöhemmin. Kirjeenvaihto on enemmänkin kuivaharjottelua ja todelliset maut ja tuoksut, lihaa luiden ympärille, löytyy vasta itse matkaan lähtemällä. Samaa perua silti molemmat, uteliaisuus ja kokemusten jano. Eikä materiaalista ole pulaa, kun matkustamisen makuun pääsee.

Kirjan luvut ovat enimmäkseen lyhyehköjä tunnelmakuvia eri puolilta maailmaa. Lukijan on oltava ketterä vaihtamaan maata ja manteretta, koska nyt ei ole kyse kiertomatkasta pisteestä A pisteeseen B. Niinpä Atlantic Cityn valomerestä ja kasinohotellin – jossa gangsterit Al Capone ja Lucky Lucianokin muuten yöpyivät – pelikoneiden kilinästä ollaankin jo seuraavassa luvussa matkalla Kiinan muurille.

Tekstit ovat täynnä pieniä yksityiskohtia, tunnetiloja ja oivalluksia. Kaikesta koetusta kirjaan valikoituu pieniä hetkiä tai yksi ajatuskuvio. Esimerkiksi Gambian luvussaan Rannela pohtii orjuutta ja sitä, kenen ääni jossakin historian käänteessä kuuluu – ja mikä vielä tärkeämpää: kenen ääni puuttuu? Jos orjuudesta vaiettiin kauan, mistä tämän ajan raakuuksista me mieluimmin vaikenisimme?

Terhi Rannela pohtii paljon myös kirjoittamista ja lukemiaan kirjoja. Hän viettää puolitoista kuukautta Britanniassa, juo teetä ja luonnostelee uusia lukuja kirjaansa. Oi kirjailijan vapautta, kun työnteko ei ole paikkaan eikä virastoaikaan sidottua!

Eniten nautin kirjan viimeisimmästä osuudesta, jota Rannela on kirjoittanut Saksan kuukausinaan. Turistifiilistelyjen sijaan on enemmän aikaa arjelle, suomalaisten ja saksalaisten kirjakauppojen tai kuntosalien vertailuille.

Tekstin innoittamana etsin jopa YouTuben Learn German with Jenny -kanavan ja pitkäaikainen haave saksankielen kertaamisesta nosti jälleen päätään. Miten hauska olisikaan käyskennellä Hannoverin katuja ja elvyttää ruosteista saksan sanavarastoa – villi ajatus!


Julkaistu Kirjavinkeissä 3.4.2018

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Erkon kylmä sota








Aleksi Mainio
Siltala, 2018



Nyt puhutaan Aatos Erkon elämästä ja elämäntyöstä, sodanjälkeisestä Suomesta ja presidenttipeleistäkin. Helmeilevä juoma kuplii herrojen laseissa, mutta se on vain jäävuoren huippua – pinnan alla vasta kuohuukin. Kirjan kansi on kuin lehden ingressi konsanaan, tiivistää olennaisen siitä, mitä tuleman pitää.

Eljas Erkko toimi ennen talvisotaa ulkoministerinä, jolloin Suomi ja Neuvostoliitto kävivät neuvotteluja aluevaihdoista Karjalankannaksella ja Itä-Karjalassa. Erkon kannalta raskauttavaa oli myös se, että hänet määrättiin sodan aikana sotavankitoimiston päälliköksi. Näistä asemista ja anglosaksis-läntisestä mieltymyksestään käsin hän jatkoi sodan jälkeen Helsingin Sanomien omistajana tasapainoilua maan sekasortoisessa tilanteessa. Miehitysuhan alla – ja vielä pahimman pelon hälvettyäkin – valtalehden oli syytä miettiä tarkkaan, mitä naapurista täällä kirjoitettiin. Sotasensuuri oli ollut oma lukunsa, Tiedotustoiminnan tarkastuslaitos jatkoi vielä joitakin vuosia, eikä itsesensuuria saanut unohtaa edelleenkään. Toisaalta elettiin aikaa, josta ei uutisaiheita puuttunut, kun kylmän sodan käymistila ja suurvaltojen vastakkainasettelu kuumensivat tunteita ympäri maailmaa.

Aatos Erkko otti vetovastuun isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1965. Eljas Erkon tapa johtaa oli ollut itsevaltainen mutta vanhaerkkolaisuudessaan myös turvallinen. Aatos Erkon tapa toimia oli erilainen ja olihan aikakin jo aivan toinen, uuden vuosikymmenen nuoriso paloi halusta muuttaa maailmaa. Isänsa tavoin Aatos oli Yhdysvaltain ystävä, mutta Neuvostoliittoon liittyvän tiedon hän suodatti pessimisminsä ja pelkojensa läpi tavalla, jota myös suomettumiseksi kutsutaan.

Erkkojen lisäksi lehden toimittajat eri aikakausilta saavat kasvot ja luovat kuvaa tuon ajan lehtityöstä. Julkinen sana oli olennainen osa Suomen poliittista elämää ja toimittajat otollisia myös salaisen palvelun kontakteiksi. Saattoipa olla, että lumediplomaatin tarjoamissa kahveissa ja konjakeissa olikin kysymys rahakkaasta värväysyrityksestä.

Aleksi Mainion kirjaan tarttuessani en osannut alkuunkaan odottaa, miten kiinnostavan ja herkullisen katsauksen se tarjoaa nimenomaan tuon ajan poliittiseen tilanteeseen. Toki Erkkojen dynastia on kiinnostava ja heillä on suuret saappaansa Suomen taloushistoriassa. He olivat vaikutusvaltaisia persoonia, mielipidevaikuttajia ja heidän suhdeverkostonsa oli laaja. He olivat kaiken tapahtumisen ytimessä kansakunnan valtamediassa. Ja tätä taustaa vasten Aleksi Mainio avaa muun muassa presidentinvaalien taustapeliä ja kuka oli kenenkin mies – ja sitten vielä se, mitä asiasta Kremlissä kulloinkin ajateltiin. Pinnan alta paljastuu agentteja ja vakoilijoita, salahankkeita ja tietovuotoja. Kun sivuilla vilahtelevat CIA ja KGB ja jännitteet värisevät ilmassa, hetken luulee tietokirjan sijaan sukeltaneensa James Bondin seikkailuihin. Erityisen mielenkiintoinen aikakausi kirjassa on Urho Kekkosen aika. Mainiosti, selkeästi ja mukaansatempaavasti kirjoitettua historiaamme.

Julkaistu Kirjavinkeissä 2.4.2018