maanantai 25. joulukuuta 2017

Siunattu maailmanloppu










Liinu Lähde
Reuna, 2017






Assyrialaiset ja roomalaiset näkivät ilmassa maailmanlopun enteitä jo ennen ajanlaskumme alkua. Sittemmin eräpäivä on lyöty lukkoon satoja kertoja, ja yhtä monta kertaa se on peruttu. Myös Aarnikylän pastori Kämäräinen on siinä vakaassa uskossa, että maailmanloppu on lähellä. Enteitä tästä on ollut ilmassa jo kaksitoista vuotta. Seurakuntalaistensa uskollisena palvelijana hän jaksaa muistuttaa asiasta niin saarnoissaan kuin muissa kohtaamistilanteissa. Lapset kastettaisiin yhden ja saman kaavan mukaan loppuun asti. Maailmanloppu tekisi rakkaudestakin lopun, mutta jäljellä olevan rajallisen ajan Kämäräinen evästäisi hääparia rakastamaan toisiaan. Onnea, vaikka sitten lyhyemmänkin kaavan mukaan.

Aarnikylän kotoisa yhteisöllisyys ottaa lukijan avosylin vastaan. Mitä siitä, jos ollaan maailmanmenosta syrjässä, monen mielestä tuskin Suomen kartallakaan enää. Aarnikylässä on väljyyttä kunkin taaplata tyylillään. Asukkaat ovatkin melkoisia persoonia. Keskeiseksi henkilöksi heistä nousee Hilja Honkanen, jota ahdistaa ajatus venäläisten sotaisista aikeista. Leskeksi jäänyttä Hiljaa alkaa jo ikä painaa sen verran, että ympäristöstä nousee paineita siirtyä valvotumpaan asumiseen. Hiljaa ajatus ei miellytä, ei senkään jälkeen, kun hän murtaa lonkkaluunsa. Sairaalareissun jälkeen vanhus palaa kotiinsa varsin avaruudellinen olento seuranaan. Naapuriapua hän saa myös pastori Kämäräiseltä.

Hilja Honkasen kaatumisen jäisellä pihalla voi senkin katsoa yhdeksi maailmanlopun enteeksi, koska yhtä sun toista poikkeuksellista Aarnikylässä alkaa tapahtua. Tulipalot seuraavat toistaan ja asiaa vaikeuttaa vielä palopäällikkö Tossavaisen joutuminen onnettomuuteen. Olkoonkin maailmanloppua ilmassa, silti tai ehkä juuri sen takia on hyvä selvittää keskeneräiset asiat perin juurin. Ja olipahan kylälle saatu vielä näin viime metreillä uusi asukaskin, Volter Lahtinen Viron puolelta.

Liinu Lähde on toden totta puhaltanut hengen hahmoihinsa. Henkilöt ovat riemastuttavan aitoja ja eläväisiä, pastorin ja Hiljan lisäksi ennen kaikkea Röntysen ukko ja akka ja suutari Asikainen. Tarina kulkee hauskasti polveillen, kunnes sekaan kudotaan tummempia sävyjä – lopulta kirjan varsinainen sanoma kolahtaa aika traagisesti. Aarnikylän ympyrät voivat vaikuttaa pieniltä, mutta tarkemmin katsoen kylä on täynnä oman elämänsä voimahahmoja. Ei se historia mihinkään häviä, vaikka ote rollaattorin kahvoista heikkenee. Vanhuuskin on eräänlaista hidasta maailmanloppua, mutta ihmisarvon ja itsenäisyyden ei soisi siinäkään kesken loppuvan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 20.12.2017

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Kun sanat ei kiitä









Dieter Hermann Schmitz
Atena, 2017



Saksansuomalaista pilkettä silmäkulmassa. Yhä itsenäisyyspäivän sinivalkoisissa jälkitunnelmissa on ilo tarttua Dieter Schmitzin romaaniin Kun sanat ei kiitä. Ainahan meitä on kiinnostanut se, mitä mieltä meistä muualla ollaan. Näin maan juhlavuonna on aivan erityistä pohtia Suomea ja suomalaisuutta - ja ottaa mukaan vähän maan rajat ylittävää näkökulmaa. Syyskuussa fiilistelin suomalaisuutta brittimiehen matkassa, kun luin Joel Willansin kirjan 101 very Finnish problems. Schmitzin lähestymistapa on toinen, vaikka aviomiehenä ja isänä hänkään ei ole arjen ongelmilta suojassa.

Schmitz asuu Tampereella suomalaisen perheensä - joskin lapsensa hän määrittelee suoksalaisiksi - kanssa. Hän työskentelee Tampereen yliopistossa saksan kielen lehtorina ja on mukana työryhmässä, jossa haetaan sitä suomalaisinta sanaa. Ehdotuksia otetaan vastaan nettiportaalin kautta, suuri yleisökin on siis tässä kulttuurihankkeessa mukana. Alkutilanne on mitä mainoin sanojen kalastelulle, kun asialla on saksalainen, työkseen kielten ihmeisiin kiintynyt ja samalla jo suomalaiseen yhteiskuntaan solahtanut mies. Rikkaan, rakkaan kielemme kukkaset tuntuvat ilahduttavan häntä aidosti: skumppa, kahvitus, taskumatti. On myös lempisanoja kuten lämpimämpi ja jompikumpi, joista saisi vaikka tuutulaulun. 

Schmitz kertoo hersyvästi perheensä arjesta. Hän haluaa olla paras isä lapsilleen ja saada vaimonsa hehkumaan onnesta. Ja jos vielä perheen lemmikkikissankin kuriin saisi, niin hyvä olisi. Hyvää tahtoa ja sinnikästä yritystä on paljon, mutta vaimossa, tyttäressä, pojassa ja katissa on kyllä työmaata yhdelle miehelle enemmän kuin kylliksi. Ilman erilaista kulttuurista taustaakin, saati sitten sen kanssa. Yhteentörmäykset ja väärinkäsitykset värittävät arkea, viestit eivät aina mene perille toivotulla tavalla kielten ammattilaisellakaan.

Tottahan toki tällaisessa kirjassa on paikkansa myös kulttuurien vertailulla. Esimerkiksi isänpäivän vietossa on lähdetty Saksan maalla aivan toisille linjoille kuin Suomessa. Me kokoamme perheen yhteen ja annamme kaiken huomiomme (edes kerran vuodessa) isälle. Vaan saattaisi tuo saksalainen mallikin monelle isälle maistua: "Saksassa isät lähtevät porukalla retkelle ja ottavat evääksi rutkasti olutta."

Kirja koostuu pienistä tarinoista ja tuokiokuvista, jotka saavat lukijankin makustelemaan suomalaisia sanoja suussaan. Muistin ja tunnistin myös ilon, jota olen joskus tuntenut  sanojen kauneudesta vieraskielistä tekstiä lukiessani. Schmitzin perhe-elämän koomiset käännökset naurattavat, mutta väliin mahtuu hyvin herkkiäkin hetkiä - kuten Tiikeriankan kotiin paluu. Sillä hetkellä ajattelin, että vuodet ja härmäläinen vaimo ovat koulineet Hermannista hyvin suomalaisen miehen. Teoillaan rakastavan, hyvää tahtovan ja lähimmäisistään vastuuta kantavan. Tai kenties samat ominaisuudet pätevät saksalaiseenkin mieheen, ilman vertailukohtaa on vaikea sanoa.

Kun joulunpyhinä on olo ensin tukevoitettu kinkulla ja porkkanalaatikolla, voinkin palata näiden tarinoiden pariin ja nautiskella kalorittomista suomen kielen vivahteista. Joskus ne vivahteet ovat hyvinkin hienovaraisia, ja on väliä sillä, sattuuko puhumaan komioista ranta- vai rintamaisemista.





torstai 7. joulukuuta 2017

Mummo






Antti Heikkinen

WSOY, 2017




Antti Heikkinen kirjoittaa mummosta, joka jää syrjään suurten linjojen historiankirjoituksesta. Elämänpiiri jossakin tuskin nimeltä mainittavassa Savon korpipitäjässä on kapea ja arkinen. Kuitenkin se on vankka palasensa Suomen historiaa, osa sitä perustaa, jolle maata on rakennettu.

Tarinan kertojina vuorottelevat Mummo ja Äiti. Alkuun onkin haastetta kerrakseen saada selkoa, kuka kukin on. Sillä Mummonkin tarina alkaa kaukaa lapsuudesta, pikku-Maijana aikuisten säröistä elämää tuvan kynnyspuulta seuraillessa. Ja hyvä niin, jotta ymmärrämme, kuinka pienestä lettipäästä kasvaa elämän koettelemuksissa sisukas selviytyjämummo. Omat toiveet sotkeutuvat arjen ja ajan vaatimusten jalkoihin. Otetaan sodan runttaukset vastaan, sinnitellään pula-ajan niukkuudessa. Äidin kuolema ja Esteri-sisaren vaikeudet kasvattavat Maijan kuormaa, isääkin on jaksettava tuupata eteenpäin. Isän kuoleman jälkeen Maijan on oltava isäntänä ja emäntänä, sisaruksista ei ole talon pidossa apua.

Eikä Äitikään ole aina ollut äiti vaan pieni Marja-Liisa tyttönen. Hän kipuilee isättömyyttään ja hakee miehen mallia elämäänsä opettajastaan, surullisin seurauksin. Eikä Marja-Liisa ole ainut, jonka on mietittävä sukulaissuhteita uusiksi – ylipäätään ihminen voi olla ihan muuta kuin mitä kertoo olevansa. Sen saa Esterikin kokea, kun taloon saapuu pääkaupungin poika Eero.

Antti Heikkinen kertoo kirjoittaneensa kirjan kunnianosoitukseksi suomalaiselle naiselle. Ihailen tapaa, jolla hän sen tekee ja kuinka tuo osin jo unohtumaan päin oleva elämänmuoto herää henkiin tarinassa. Työ on kovettanut kädet ja naissisu vain kasvanut. Kaiken karuuden keskelläkin kirjassa on valtavasti lämpöä ja syrjäkylän elämän aitoutta. Maan juhlavuonna kirja on myös oiva muistutus siitä, miten itsestäänselvyyksinä monia aiempien sukupolvien saavutuksia pidämme emmekä muista niitä hyvinvointimme keskellä arvostaa. Ja murre, se on kuin rukiista leipää mustikkasopan kera.

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.12.2017

maanantai 4. joulukuuta 2017

Myötätunnon mullistava voima






Frank Martela, Miia Paakkanen ja  Anne Birgitta Pessi (toim)

PS-kustannus, 2017


Suomen juhlavuonna on pohdittu paljon sitä, miten Suomi saadaan nousuun. Anne Birgitta Pessin, Frank Martelan ja Miia Paakkasen toimittama tietoteos nostaa esiin yhden tärkeän näkökulman; myötätunnon merkityksen niin työorganisaatioissa kuin elämässä laajemminkin. Kirkkososiologian professori Anne Birgitta Pessi on johtanut Helsingin yliopistossa CoPassion -hanketta, joka on tutkinut myötätunnon vaikutusta työhyvinvointiin ja sen myötä myös yritysten ja yhteisöjen menestymiseen.

Aluksi kirja keskittyy määrittelemään, mitä myötätunto on ja mikä on sen suhde naapurikäsitteisiin kuten empatiaan ja altruismiin. Kirjassa luodaan myös katsaus käsitteen historiaan ja yhteyksiin eri tieteenaloihin. Myötätunto ja ihmisten välinen kanssakäyminen on pohdituttanut jo antiikin ajan filosofeja ja se on keskeisessä roolissa myös kaikissa suurissa kirjauskonnoissa. Toisaalta se on ollut ajankohtainen tutkimuksenkohde viime vuosikymmeninä psykologiassa ja organisaatiopsykologiassa.

Kaikessa arkisuudessaan myötätunto on usein pieniä arjen tekoja ihmiseltä ihmiselle. Ne palkitsevat niin antajaansa kuin myötätunnon kohdettakin. Mitä läheisemmästä ihmisestä on kyse, sitä luontevammin elämme mukana hänen iloissaan ja suruissaan. Kirjassa keskitytään tarkastelemaan myötätuntoa ennen kaikkea yritysten ja organisaatioiden näkökulmasta ja tällöin suuri vastuu hyvinvoinnin ja menestymisen edistämisestä lankeaa johdolle ja esimiehille. Työntekijän on helpompi sitoutua yhteisiin tavoitteisiin turvallisessa ilmapiirissä. Tunne yhteisöllisyydestä ja työn merkityksellisyydestä vapauttaa luovuuteen ja innovaatioiden syntyyn. Myötätunnon lisäksi myötäinto puhkeaa kukkaan! Tuntuu loogiselta ajatella, että kaiken jatkumona on sekä työssään paremmin viihtyvät työntekijät että tuottavuuden nousu.

Myötätunnon mullistava voima on sopivasti sekä teoriaa että käytäntöä. Se toimii käsikirjana alan ammattilaisille, mutta koskettaa aiheellaan ihan jokaista meistä. Kirja saattaa sisältää innostuksen siemeniä toisen huomioimiseen ja pienten hyvien tekojen tekemiseen.

Julkaistu Kirjavinkeissä 4.12.2017