keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Lumoavat Lehmät






Walter de Camp
Like, 2017




City-lehden lukijoille Walter de Camp lienee tuttuakin tutumpi nimi, sillä hän on julkaissut lehdessä Sisäpiiri-kysymysvastauspalstaa vuodesta 1998. Itse en sijoitu lehden levikkialueelle päinkään ja niinpä ensikohtaamisemme tapahtui hänen uutuuskirjansa Lumoavat lehmät myötä. Googletus kertoo, että mies on oikealta nimeltään Kari Lempinen.

Lumoavat lehmät on Walter de Campin Intian matkojen matkakirja. Matkakuvaukset alkavat 1990-luvun loppupuolella tehdystä Goan pakettimatkasta ja etenevät toinen toistaan eksoottisempiin reppureissailuihin.

Camp kirjoittaa räväkästi ja reissaa huimapäisesti. Intialaiset taksi- ja bussikyydit kysyvät (uhka)rohkeutta, mikäli Campia on uskominen. Ja miksemme uskoisi, niin kaukana vakaasta pohjoismaisesta arjestamme meluisa ja kaoottinen Intia on meitä. Erityisen hyvin jää mieleen kohta, jossa Camp naisystävänsä kanssa pohtii, että näinköhän tästä enää selvitään vai heitetäänkö heidät pikapuoliin ruumiina roskalaatikkoon. Ja samassa Camp tajuaa ajatuksensa naurettavuuden – eihän Intiassa ole roskalaatikoita, roskat heitetään kadulle!

Toki reissussa liikuttava on, vaikka sitten rutisevilla takseilla ja natisevilla busseilla. Ajoittain kävellen kadun ihmis-, ajoneuvo- ja lehmäruuhkissa. Kirjan  värikkäät paikat vilistävät silmissä; äiti Amman ashram, Ior Bockin rantakommuuni ja Kolkatan pahamaineisen Kali-jumalattaren temppeli muutamia mainitakseni. Kohtaamiset paikallisten kanssa tuovat esiin Intian kansan köyhää arkea. Kaiken lomassa on puhetta hindulaisuudesta, jumalien tempauksista ja toki myös lehmistä.

Intiasta kiinnostuneelle ja erityisesti omatoimimatkaa Intiaan suunnitteleville kirja tarjoaa mielenkiintoista antia. Ja meille turvallisuushakuisemmille se riittänee seikkailuksi  jo ihan lukukokemuksenakin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.2.2017



http://www.adlibris.com/fi/kirja/lumoavat-lehmat-9789520115395



tiistai 21. helmikuuta 2017

Kaikki Italiani







Liisa Väisänen
Kirjapaja, 2017





Kun kyseessä on Italia, on aivan mahdotonta tyytyä pintaraapaisuihin. Liisa Väisäsen Kaikki Italiani on herkullinen syväsukellus maan sielunelämään, kulttuuriin ja historiaan. Tosin: “Italialainen on italialainen vain niinä harvoina hetkinä, kun Italian jalkapallojoukkue pelaa Ranskaa vastaan.”  Ensisijaisesti hän on toscanalainen, roomalainen tai kenties sisilialainen, missä päin Saapasta kulloinkin ollaankaan. Väisäsen kirja on kiehtova matka tuohon erilaisuuksien rikkauteen. Etelästä pohjoiseen.

Matkailun ammattilaisena ja taidefilosofina Liisa Väisäsellä on laaja-alaiset taidot ja keinot tehdä kulttuurihistoriasta äärimmäisen kiinnostavaa. Tästä käy hienona esimerkkinä Venetsia-osuudessa Markuksen kirkon kiehtova tarina ja itsensä Markuksen jännittävät seikkailut. Kun joskus pääsen matkustamaan paikan päälle ja ihailen kirkkoa, tulen varmasti muistamaan Pyhän Markuksen viimeistä matkaa – ja sianruhon. Vaikka ei olisi koskaan käynyt Venetsiassa, Väisänen kertoo nähtävyyksien taustalta yksityiskohtia, jotka suorastaan porautuvat mieleen ja kietoutuvat lukijan mielessä mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi. Rinnalle nousee käsityksiä sen ajan ihmiskuvasta ja hallitsijoiden mahdista; eipä ollut hääppöinen Piazza San Marcon maurilaisen kellotornin suunnittelijankaan kohtalo. Onnistuneesta työstä palkittiin kielen katkaisulla ja lopulta sitäkin radikaalimmin.

Katolinen kirkko, ennen ja nyt, on kirjassa vahvasti läsnä. Onhan maa kehittynyt pyhiinvaellusreittien varrelle ja Vatikaani sijaitsee keskellä Italian pääkaupunkia, Roomaa. Paavien aikajanalle mahtuu monenlaista velikultaa, mutta Paavi Franciscuksen ajatusmaailmaan todella viehätyin.

Liisa Väisänen asui Italiassa 20 vuotta ja noina vuosina hän kävi Italian jokaisessa maakunnassa. Historian lomassa hän kertoo maan elämänmenosta omien kokemustensa kautta. Moni asia jaksaa häntä yhä ihmetyttää, ei siis ole pelkoa, että valmista tulisi vuosikymmenten tutustumisellakaan Italiaan.

Päällimmäisin ajatus kirjasta on, että se on rakkaudella tehty. Italiaan matkaajan kannattaakin unohtaa suppeat, luettelonomaiset matkaoppaat – tai ainakin aloittaa tästä. Ja antautua Italialle kaikin aistein, maistaa Bolognan ruoka, kulkea nuoren Michelangelon matkassa ja tavata kaikkien aikojen suurin nero, Leonardo da Vinci. Ehkä opiskella italialaisen veropolitiikan alkeetkin. Jännittävää, ainutlaatuista matkaa!

Julkaistu Kirjavinkeissä 21.2.2017

http://www.adlibris.com/fi/kirja/kaikki-italiani-9789522886101




maanantai 13. helmikuuta 2017

Vaikka vuoret järkkyisivät





Terhi Törmälehto
Otava, 2017




Terhi Törmälehdon esikoisromaani on saanut ylevän nimen kantaakseen: Vaikka vuoret järkkyisivät. Kauniinpuhuttelevassa kannessa on hento ja hempeä tyttö – tuuli hiuksissaan, tutun laulun sanoja lainaten. Nimen ja kuvan luoma tunnelma kuvaa hyvin tätä kirjaa, jossa pieni ihminen etsii elämälleen yhtä totuutta ja vahvaa perustaa. Pauliina Rauhala kirjoitti Taivaslaulun vanhoillislestadiolaisuudesta, nyt Terhi Törmälehto vie mukanaan helluntailaisuuden yhteisöön.

Kirjan päähenkilö on Elsa, lukiolaistyttö Kainuusta. Hän elää vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa turvallisentuntuista ja tavallista elämää. Iltaisin tuvassa kuuluvat mummun ja ukin körttivirret. Äiti, muita aikuisia eläväisempi, on tullut etelä-Suomesta Kainuuseen rajavartijan vaimoksi. Sen enempää isovanhempien harras körttiläisyys kuin äidin vapaamielisyyskään ei riitä Elsalle. Hän kaipaa vahvaa totuutta, yksiselitteistä ja ehdotonta. Elsa alkaa ystävineen käydä helluntaiseurakunnan tilaisuuksissa, ensin perheeltään salaa. Karismaattinen helluntailaisuus on uutta ja kiehtovaa itseään etsiville nuorille. Kokoukset ovat intensiivisiä ja kielillä puhuminen sanoja rakastavalle tytölle lumoava kokemus. Seurakunnan johtohahmot ottavat tytöt heti suojiinsa ja heidän omahyväisyydellä kuorrutettu uskonvarmuutensa saa tytöt janoamaan Pyhää Henkeä ja kielillä puhumisen lahjaa. Kiihkeistä rukouksistaan huolimatta Elsa saa odottaa ihmettä kauemmin kuin ystävänsä ja epäilyksen siemen on kylvetty, vaikka pysyykin alkuun hyvin pinnan alla.

Ilmapiiri perheessä muuttuu, kun Elsan luja usko tulee näkyväksi myös kotona. “Mummu tupisi ja ukki veisasi omavanhurskaudesta, isäkin vähän ihmetteli ja pahin oli äiti, joka tuskastuneena kysyi, eikö hän mitään muuta keksinyt kuin Kainuun pahimmat sekopäät.”

Nuoren tytön kehityskertomuksen kanssa vuorottelee tarina Elsasta aikuisena. Hän on jättänyt Kainuun taakseen ja asuu Kolumbiassa. Helluntaiseurakunta on tärkeä osa Elsan elämää myös kaukaisilla mailla, mutta aika on jo osin parantanut nuoruuden ehdottomuutta. Elsa on saanut vierelleen ystävän Manuelista, joka on pitkän vankeuden jälkeen päässyt vuorten sissejä karkuun. Manuel piirtelee Elsan iholle kuvia eläimistä ja kasveista, mutta Elsa toivoisi kenties enemmänkin kuin viatonta hivelyä. Kolumbian tapahtumat saavat Elsan lopullisesti punnitsemaan oman elämänsä perustaa. Vaaka ei mittaa pelkästään uskon ja epäuskon määrää. Aikuinen Elsa näkee uusin silmin myös sen nuoren tytön, joka palavasti etsi omaa paikkaansa.

Vaikka vuoret järkkyisivät on herkkä ja kaunis kasvukertomus. Elsa tekee pitkän matkan Kainuun haaveellisesta rauhasta Kolumbian sykkivään eksotiikkaan ja väkivallan maailmaan. Vähäinen tietämykseni helluntailaisuudesta kirkastui tämän lukukokemuksen myötä. Päällimmäisenä ovat Elsan kokemukset, helluntailaisuutta sinänsä käsitellään aika neutraalisti ja ilman tirkistelynmakua uskonnolliseen yhteisöön.

Vuoden esikoisromaanien ketju on alkanut todella lupaavasti, kymmenen pisteen suosittelut myös tälle kirjalle.

Julkaistu Kirjavinkeissä 13.2.2017


http://www.adlibris.com/fi/kirja/vaikka-vuoret-jarkkyisivat-9789511307761

lauantai 11. helmikuuta 2017

Joka hetki olemme yhä elossa






Tom Malmquist
S&S, 2017




I varje ögonblick är vid fortfarande vid liv

Alkuteoksen kauniissa ja lohdullisessa nimessä on hyvä viivähtää hetki ennen kaaosta. Meillä on tämä hetki, sinulla ja minulla. Päivän silmänräpäyksiä ei tohdi kukaan enää illalla laskea; koti tuoksuu puhtaalta siivouspäivän jälkeen, pyykit kuivuvat, ruokaa on laitettu huomisenkin tarpeiksi. Kaikki on mennyt käsikirjoituksen mukaan. Sitä voisi hetken luulla, että näitä lauantaipäiviä riittää loputtomiin, että aina on näin.

Myös Tom ja Karin ovat eläneet noita arkisentavallisia päiviä ja esikoislapsen odotuksen erityistä aikaa. Kirjan tapahtumat käynnistyvät kuitenkin sairaalassa. Karinin vointi on heikentynyt niin rajusti, että hänet viedään tehovalvontaosastolle. Lääkärit epäilevät keuhkokuumetta tai veritulppaa. Lopulta diagnoosiksi tarkentuu akuutti leukemia. Raskaus vie liikaa Karinin voimia, joten lääkärit päätyvät pikaiseen keisarinleikkaukseen. Karin nukutetaan ja kytketään hengityskoneeseen. Vauva on viikon vanha, kun hänen äitinsä kuolee. Viimeisenä ja ainoana lahjanaan Karin ehtii antaa lapselleen nimen: Livia.

Kirjan dramaattinen aloitus kosketti syvältä. Malmquist kuvaa osuvasti katastrofin rattaisiin joutuneen omaisen osaa sairaalamaailmassa. Tunsin hänen sanoittavan osittain omakohtaisia kokemuksia siitä, miten kerrasta muuttunutta arkea on elettävä hetki hetkeltä eri osastojen, eri hoitojen, eri lääkäreiden ja diagnoosien virrassa. Siinä kaikessa on niin "sisällä" ja kaikki energiat ovat siihen kytkettyinä, että edes pelolle ja ahdistukselle ei ole täysimittaisesti tilaa. Shokkihoito suojaa ja pitää pystyssä. Rakas ihminen on vielä siinä, vaikkakin kipeänä ja hauraana, hetket ovat vielä yhteisiä. Kaikki olennainen tiivistyy sairaalasängyn ympärille, muu maailma on harmaarajaista taustaa. Priorisointi on automaattiohjauksella, kaikki tarvittava on käden ulottuvilla, tässä ja nyt.

Ja sitten kun Karinia ei enää ole, hän on yhä läsnä kaikessa. Aivan kuten Tom on sisällyttänyt kirjaansa heidän yhteistä aikaansa, aivan kuten hän sanatarkasti kuvaa sanomisia ja tekemisiä. On muistot, joita kerrata. Hän kuvaa koskettavasti tuota aikaa, jolloin omituisessa sumussa ja turtuneisuuden tilassa on aloitettava uudenlainen arki yksin lapsen kanssa. Väsymys, silti vahva sinnittely hetkestä toiseen, kun ei vaihtoehtojakaan ole. Viereltä katsojan ja lukijan mielestä elämä pettää Toimin ja Karinin kohtuuttoman pahasti, mutta nyt ei ole viranomaista eikä muutakaan tahoa, jolle reklamoida. Että eihän elämä näin saa mennä, tämä ei ole reilua. Ja silti juuri tämä kaikki tapahtuu, monesti ja monissa muodoissa - ja yhä vain elämä jäljelle jääneille voittaa. Jossakin muodossa.

Tietynlainen miehinen suoraviivaisuus kuljettaa tarinaa parhaimmin, vaikka koko tunteiden kirjo on kyllä läsnä - tai syntyy vähintäänkin lukijan mielessä. Ja mielen päällä paino, tieto siitä, että tämä on totta. Kirja perustuu Tom Malmquistin omiin kokemuksiin. Nuori mies menettää rakkaansa ja kaikki ne yhteiset hetket, joina seurata yhteisen tyttären elämää. Miten sellainen elämä kirjoitetaan uusiksi? Lukijana jään ymmälleen. Vahva lukukokemus, jota en osaa kategorisoida tai vertailla mihinkään lähiaikoina lukemaani. Tuntuu kuin yrittäisi sulkea ylipakattua matkalaukkua, kirjan suuret elementit eivät ole mahtua kansien väliin. Suurta surua ja samassa hetkessä ainutlaatuinen syntymän ilo. Elämää ja kuolemaa. Miten nöyräksi menetyksen mahti voi ihmisen painaa, ja miten sitkeä ihminen silti lopulta on. Selviytyjä.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Miesmuisti





Mikko Kalajoki
WSOY, 2017







Kirjan takakannessa on osuvasti kiteytetty Mikko Kalajoen Miesmuistin luentataktiikka: Naurat kunnes lopetat. Aloitan kirjan hymähdellen huvittuneena Arto Tiensuun isäarjelle, jota päiväkoti-ikäiset Joel ja Kerkko säätävät omalla nassikanotteellaan. Ruuhkavuosiahan tässä selvästi eletään, pienet lapset ja työelämän paineet niskassa. Siinä sivussa omakotitalon remontointi. Joka suuntaan leviävistä päivä kerrallan -projekteista saa mehevän keitoksen, joka on kudottu kokoon omintakeisin ja terävin sanakääntein. Tarinan edetessä ymmärrän, että musta huumori käy käänne käänteeltä mustemmaksi. Teksti tuikkii yhä huumoria, muttet halua satuttaa Artoa naurullasi yhtään enempää.
Kirja tapahtuu 2010-luvun Turussa. Keski-ikäistyvän Arto Tiensuun elämästä ei paineita puutu. Vaimo listaa tyytymättömyytensä aiheita, lasten oma tahto venyttää sietokykyä raukoille rajoille asti ja pomossakin on lierot puolensa. Erityisen rankkaa kerrostalossa varttuneelle filosofian maisterille on niukkoina illan ja yön tunteina  saada valmista remontoitavassa rintamamiestalossa. Vaimon mielestä miehekäs mies hoitaa homman itse. Ulkoisten paineiden lisäksi miestä ahdistaa jomotus kiveksessä ja syövän pelko. Huteraa koko elämä.
Arto kyllä yrittää, liikaakin. Hän vain painaa menemään, eikä huomaa omaa tilaansa ja mielenterveytensä järkkymistä. Nykyhetken lomassa Arto käy dialogia nuoruusvuosiensa itsen kanssa. Kaksi erilaista ajanjaksoa, mutta teinissä ja nelikymppisessä on samaa vaikeasti ymmärrettävyyttä, joka porukassa tekee ulkopuoliseksi. Takaumien kautta käydään läpi myös menneisyyden painajaista, joka aikanaan jäi poikaporukan salaisuudeksi.
Miesmuistissa on paljon yhteneväisyyksiä Riku Korhosen kirjaan Emme enää usko pahaan. Elämän vääristymiä ja nurinmenoja, vaikka pyrkimys olisi oikeaan. Puhumattakaan pyrkimyksestä vastata naisen asettamiin vaatimuksiin olla sekä tämän päivän pehmo vaipanvaihtaja että menneen ajan talonrakentaja. A man’s got to do what a man’s got to do, totesi John Wayne. Mikko Kalajoen tekstistä nautin  viimeiseen sivuun asti – ja toivoin Arto Tiensuulle seesteisempää loppuelämää. Kotimaista tragikomediaa, oikein hyvää lajissaan.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Syntymän ja kuoleman kirja





Eija Pulkkinen
Minerva, 2017




Eija Pulkkinen muistaa lapsuudestaan kupparimummon, joka kertoili hänelle tarinoita syntymästä ja kuolemasta ja niihin liittyvistä käsityksistä. Myöhemmin elämä kuljetti häntä maailmalla ja hän asui Afrikassa, Aasiassa, Pohjois-, Väli- ja Etelä-Amerikassa lähes neljännesvuosisadan. Kiinnostus elämän ääripäihin jatkui ja noista kokemuksista ja tiedonkeruusta syntyi Elämän ja kuoleman kirja. Omassa kulttuurissammekin kuolema on vaikea puheenaihe ja tabu, mutta  todella oudoille uskomusten ja siirtymäriittien tielle pääsemme kaukaisempien kulttuurien matkassa.

Monissa kulttuureissa uudesta ja vanhasta, uskonnosta  ja taikauskosta, on kehittynyt ajan mittaan erikoinen sekoitus. Pulkkinen kertoo Kuuban santeriasta, johon liittyy niin katolista symboliikkaa kuin afrikkalaista noituuttakin. Kotitemppelin alttarilla tuntuu olevan tavaraa kuin kirpparipöydällä konsanaan: vuohen pääkallo, simpukoita, krusifiksi, öylättiliina ja Kristus-kasvoinen puuveistos. Noidat ovat muutenkin vahvasti läsnä latinalalaisamerikkalaisen elämässä. Enteitä mahdollisen kuoleman saapumisesta perheeseen ennustetaan muun muassa rikotun kookospähkinän paloista.

Monien kuolemaan liittyvien rituaalien tärkeä tarkoitus on varmistaa ero kuolleiden ja elävien välillä. Ensimmäiseksi on kiire sulkea vainajan silmät, jotta hän ei ehdi merkitä seuraavaa lähtijää. Meksikossa pienet lapset potkivat arkun laitoja, jotta kuollut ei lähtiessään nappaisi heidän sielujaan. Ovia ja ikkunoita saatetaan pitää yötä päivää auki, jotta sielu on vapaa lähtemään. Paitsi evääkseen vainaja voi tarvita uudelleen matkalleen ruoka-aineksia myös muuhun tarkoitukseen; Tzotzil-intiaanin sielun johdattaa taivaaseen kana.

Kun vainaja on riittävin rituaalein autettu tuonpuoleiseen, moninaiset ovat myös käsitykset yhteydenpidosta elävien ja kuolleiden välillä sen jälkeen. Tästä enemmän vaikkapa Filippiinejä koskevassa hauskasti nimetyssä luvussa: Mummon luusäkki mukana kaikissa juhlissa. Enpä kerro enempää, vaan annan mielikuvituksenne lentää.

Kuolemaan liittyvät riitit ovat kirjan mielenkiintoisinta antia, mutta myös syntymään ja ihmisen elinaikaan liittyvät uskomukset saivat silmät pyöristymään hämmästyksestä yhtenään kirjaa lukiessa. Toisaalta syntymään kytketyissä ennustustavoissa ja asenteissa on ihan tuttuakin, kuten lapsen sukupuolen ennustaminen langassa roikkuvan sormuksen liikkeistä äidin vatsan päällä.

Vaikka kyseessä on tietokirja, tätä lukee kuin jännittävää dekkaria. Kirja sai minut myös miettimään omien syntymään ja kuolemaan liittyvien toimintatapojemme merkitystä. Uusissa elämäntilanteissa saamme rituaaleista suojaa ja turvaa. Emme jää hämmennyksessämme yksin, koska rituaalit ovat vahvasti yhteisöllisiä. Lukemisenarvoinen kirja muista maista, kulttuureista ja elämän taitekohdista kiinnostuneille – suosittelen lämpimästi!

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.2.2017


tiistai 7. helmikuuta 2017

Tunne aivosi







Minna Huotilainen & Leeni Peltonen
Otava, 2017


Leeni Peltoseen tutustuin jo kirjojen Valvomo : kuinka uneton oppi nukkumaan ja Finland in 50 Stories myötä. Eikä kahta ilman kolmatta; yhteistyössä aivotutkija Minna Huotilaisen kanssa kirjoitettu Tunne aivosi on  aivan yhtä vakuuttava ja vaikuttava. Nämä naiset ovat tehneet maailmankaikkeuden ainutlaatuisimmasta ja huimimmasta järjestelmästä  käytännönläheisen  tietoteoksen.

Ja todellakin, jyhkeimmätkin superkoneet kalpenevat ihmisaivojen nerokkuuden rinnalla. Kirjassa käydään läpi aivojen kehitysvaiheet ikäkausittain. Kyky oppia alkaa jo ennen syntymää, kun sikiö alkaa tunnistaa ulkomaailman ääniä ja ennen kaikkea äidin ääntä. Niin  avuttomalta ja unissaan viipyilevältä kuin vauva saattaa vaikuttaakin, hänen aivonsa elävät kiihkeintä kehitysvaihettaan. Suuri seikkailu on alkanut. Omat mullistuksensa on sitten teinin elämässä, kuin myös haasteensa työikäisen ja ikääntyvän arjessa. Mitä vaihetta ikinä eletäänkin, systeemin nerokkuutta voi vain nöyränä ihailla.

Tunne aivosi ei kuitenkaan ole mikään aivotieteen oppikirja. Ennen kaikkea se herättelee huomaamaan, miten voimme huolehtia tärkeimmästä pääomastamme. Ja konstithan me tiedämmekin; liikunnan, riittävän yöunen, oikeanlaisen ravinnon. Lisäksi tarvitaan ainakin kortinpeluuta, tanssia ja musiikkia! Kirja puhuu paljon musiikin merkityksestä hyvinvoinnillemme ja siitä, kuinka musiikki aktivoi aivojen eri alueita. Entä millaista on aivoystävällinen työ? Mitä voisimme tehdä aivojemme hyväksi, että ne parhaimmin palvelisivat meitä vielä vanhuudessakin?

Kirja puhuu myös siitä, kuin aivoilla on tärkeä osuus tunteiden synnyssä. Minussa herättivät ihastuksen tunteita kirjan kuvat – hermosolua, vastasyntyneen ja aikuisen aivoja havainnollistavat virkatut mallit! Niiden äärelle on pysähdyttävä ja niitä on ilo tutkia. Kaiken kaikkiaan käsittelytapa on sellainen, että kirjaa lukiessa on suuren ihmeen äärellä.

Ei kahta ilman kolmatta eikä kolmannes paritta – jatkossakin tartun kirjoihin, joissa Leeni Peltonen on mukana. Yhtä lailla Minna Huotilaisen nimi jää tästä mieleen; kaivan lempilevyni esiin, käyn ahkerammin konserteissa ja annan musiikin helliä aivojani. Jokaiselle tärkeä kirja, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.2.2017