sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Väärä vainaja







Tuija Lehtinen
CrimeTime, 2016


Uutisotsikot vainajan vaihtumisesta hätkähdyttävät: joku on mokannut ja pahasti, vaikka sitten inhimillistä erehtyväisyyttään. Väärä vainaja on tuhkattu tai laskettu hautaan. Kun sama tapahtuu dekkarissa, syynä ei suinkaan ole sairaalan virhe tai suntion hajamielisyys. Teon takana on rikos, jonka viimeisetkin todisteet on haluttu hävittää kuin tuhka tuuleen.

Paitsi että. Aina jää se pieni jälki, outous, kuviota hajottava pala. Puoli sormenmittaa.

Uuteen dekkariin tarttuessa ja ennen kaikkea uutta dekkarisarjaa aloittaessa ensimmäinen jännäyksen kohde ei suinkaan liity itse rikokseen vaan sen tutkijaan ja sivuhenkilöihin. Millainen mies tai nainen - useimmin vielä mies - tarinaa kuljettaa? Väärä vainaja on Tuija Lehtisen ensimmäinen dekkari ja aloittaa Erja Revon tutkimusten sarjan. Ja ihastuin oitis Revon hieman kulmikkaaseen, seuransa tarkkaan valikoivaan ja omin päin pärjääjän luonteeseen. Ympärillä ei pyöri perhettä eikä miessuhteet vaadi setvimistä. Repo on jäänyt juuri poliisinvirastaan eläkkeelle - kokemusta ja näkemystä siis tarpeen tullen on, joskaan hänellä ei ole mitään aikomuksia harrastella salapoliisin työtä vapaallaan. Hänellä on Harley Davidson säilytyksessä ja mielessä moottoripyöräreissu Keski-Eurooppaan.

Ensin on kuitenkin selviteltävä äidin kuolinpesän asioita ja niissä ympyröissä Erja saa seurakseen lapsuudenystävänsä tyttären, Jennin. Jenniä vaivaa kummitätinsä kuolemaan liittyvät oudot seikat. Kuolemasta on kulunut aikaa yli vuosi ja kummitäti tuhkattu, mutta voisiko Erja silti tutkia asiaa? Viranomaiset tuskin kiinnostuisivat Jennin ajatuksista enää tässä vaiheessa, kun tärkein todiste on pelkkää tuhkaa.  Hieman vastahankaisesti Repo lupaa penkoa asiaa, ja huomaa pian olevansa kokoamassa erikoista palapeliä.

Luetun perusteella en usko ollenkaan, että Erja Repo malttaa pitää näppejään irti rikoksista jatkossakaan. Kunhan hän nyt saisi sen moottoripyöräreissunsa tehtyä, niin sittenpä odottelemme häntä uusien tapausten pariin. Vaikka hän listaa monen entiseen työkaverinsa pitäneen häntä "kireäpipoisena, nuivana ja kuivana työkaverina. Vanhapiika puutteessa, tyly täti, ikävä impi, ynseä ylikonsta.", niin lukijalle hän on viihdyttävää ja särmikästä seuraa. Värikkäitä aina nimiään myöten ovat myös miehet, joilla on osansa Revon tutkimuksissa. Vai mitäs tykkäätte tyypeistä Vattulainen ja Jortikka?

Juuri tällaiset rikokset ovat minun mieleeni, joissa lukijaa ei ahdisteta ylenmääräisellä väkivallalla ja verenvuodatuksella. Kotimainen dekkari on hyvä vastalääke syksyn harmauteen, kyllä!










maanantai 17. lokakuuta 2016

Loppusoinnun kaiku kalmistossa








Alan Bradley,
Bazar,
2016


Flavian ystävien riemuksi Alan Bradleyn Flavia De Luce -sarjasta on nyt ilmestynyt jo viides osa suomeksi. Nokkela 11-vuotias salapoliisitar on elementissään, kun Bishop’s Laceyn kylän kateissa olleen kanttorin ruumis löytyy kirkon kalmistosta. Mestarimyrkyttäjäksikin mainittu Flavia on ensimmäisenä paikalla, eikä aikaile käynnistää omia tutkimuksiaan rikoksen ratkaisemiseksi.

Eletään siis pääsiäisen alusaikaa 1950-luvun Englannissa. Bishop’s Laceyn maalaiskylässä valmistaudutaan kylän suojeluspyhimyksen Pyhän Tancredin kuolinpäivän 500-vuotisjuhliin. Pyhimyksen hauta on päätetty avata juhlan kunniaksi. Kuinka ollakaan, pyhäinjäännösten sijaan hautausmaalla tuleekin huomattavasti nuorempaa vuosikertaa vastaan. Ei riitä, että haudasta löytyy kirkon urkurin ruumis – karmea löytö on myös naamioitu erittäin kummallisesti. Tapaus on omiaan järkyttämään hiljaisen kylän elämää ja kysymyksiin on kaivettava vastaukset vaikka sitten sieltä hautakiven alta. Käänteissään hitaanpuoleinen poliisi tarvitsee rinnalleen Flavian terävää älyä.

Flavia viettää aikaa myös kirkossa, sillä hänen siskonsa Ophelia – perheen kesken Feely – on varautunut toimimaan kanttorin sijaisena ja harjoittelee tiiviisti Pyhän Tancredin juhlaa varten. Isänsä määräyksestä Flavia on mukana siskonsa turvana. Yhden urkupillin sointi on pahasti pielessä ja Flavia arvelee syyksi lepakkoa. Urkurin kohtalon paljastuttua urkujen ympäristö käy entistä kiinnostavammaksi. Poliisin ja Flavian lisäksi tapaus on saanut liikkeelle myös salapoliisiromaanien ystävän ja kirkon kuoron johtajan neiti Tantyn sekä yksityisetsivä Adam Sowerbyn. Yleensä hyvin omin päin toimiva Flavia ryhtyy tällä kertaa jopa varovaiseen yhteistyöhön Sowerbyn kanssa.

Ellei Flavian perheen elämä ole tullut aiempien kirjojen myötä tutuksi, tärkeimmät puitteet kerrataan kyllä tälläkin kertaa. Flavia asuu filatelisti-isänsä ja kahden siskonsa kanssa vanhan ajan brittikartanossa, jonka loiston päivistä on hyvin vähän jäljellä. Yläluokkaisen elämän muistona kartanossa on edelleenkin kaksi palvelijaa, keittäjä rouva Mullet ja yleismies Dogger. Nyt taloudellinen ahdinko on kuitenkin käynyt niin syväksi, että perheen koti on vaarassa joutua myyntiin. Aiemmista kirjoista poiketen Flavia ei enää teekään alituiseen sisaruksilleen kepposia ja ilkeyksiä, ehkä tilanteen vakavuus saa heidät jopa tuntemaan hetkellistä yhteenkuuluvuutta. Enimmäkseen äiditön Flavia kuitenkin viilettää päivät omissa menoissaan ja tekee kemiallisia kokeitaan laboratorionsa uumenissa. Leikkikavereista ei ole, mutta onneksi sentään uskollinen ystävä Gladys, tuo palvelualtis polkupyörä.

Flavian seurassa voi huoletta unohtaa uskottavuuden rajat ja antaa tämän 11-vuotiaan neitosen hoidella hommat pakettiin poliisien ja kyläläisten silmien alla. Hauskaa ja erikoista onkin, miten vahvasti nämä tarinat uppoavat meihin aikuisiin. Kovin tiukkaa ikäsuositusta en sarjalle antaisi, sillä voin hyvin kuvitella nuorempien lukutoukkien elävän sydämestään mukana Flavian seikkailuissa. Aikuisempaa lukijaa kirjoissa puhuttelee jännityksen lisäksi varmasti myös äitinsä menettäneen ja jollain tapaa laiminlyödyn pärjääjälapsen kohtalo.

Ja mehän luotamme Flaviaan; hänelle eivät maatuvat kanttoritkaan ole ylivoimainen haaste. Mutta ei siinä suinkaan kaikki! Alan Bradley heittää kirjassa sellaisen loppukoukun, että jäämme malttamattomina odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.10.2016

tiistai 11. lokakuuta 2016

Törmäys








Annamari Marttinen
Tammi, 2016



Annamari Marttinen jatkaa havahduttavien, rankkojen teemojen parissa. Erityisen vaikutuksen minuun teki hänen vastaanottokeskukseen sijoittuva kirjansa Vapaa ja odotukset uusinta kirjaa kohtaan olivat korkealla. Törmäys lunasti odotukseni kirkkaasti ja se on aiheeltaan kirja, joka jollain tasolla on osa jokaisen lukijan henkilökohtaista elämää. Osa on selvinnyt säikähdyksellä ja kiittänyt onneaan, hyvää tuuriaan tai korkeampaa voimaa. Moni on menettänyt liikenteessä läheisensä tai surrut tutun tutun kuolemaa tai vammautumista – tai ollut syystään tai syyttään murskaamassa toisen ihmisen elämää. Jos olisi sattunut kaikelta omakohtaiselta välttymäänkin, niin silti tarina imee mukaansa kirjan henkilöiden tunteisiin. Törmäys on kuvaus niistä sekunneista, kun liikenneonnettomuus muuttaa kaikkien osallisten elämän ja ulottuu heidän lähipiiriinsäkin.

Aamun elämässä kiiltää ja kihelmöi. Alla on uutuuttaan hohtava auto. Ajatukset täyttää Jarkko ja hänen läheisyytensä odotus. Rakkaus pakkautuu rintaan ja tekee malttamattomaksi, haluaisi olla jo perillä. Tekstarin piippaukset purkavat fyysisen etäisyyden piinaa, rakkaat kasvot hymyilevät kännykän näytöltä. Tästä risteyksestä yli.

Miro on saanut viimeiset työnsä tehtyä seurakunnan hautausmaalla. On perjantai eikä työviikkoa sovi venyttää yhtään yli neljän, sillä Nadja punaisessa kesämekossaan tulee häntä vastaan portille. Nuoret odottavat yhteistä iltaa kesäteatterissa, hetkiä kylki kyljessä. Miten kiinni jo nyt, kun Nadja istuu Miron pyörän tarakalla ja tarratuu hänen vyötäröönsä hennoilla käsillään. Vauhdilla yli suojatien ja he ehtisivät juuri ja juuri ajoissa tapaamaan Nadjan äidin.

Aamulle ei tule rakkaudentäyteistä iltaa Jarkon kanssa, Miro ja Nadja eivät koskaan ehdi kesäteatteriin. Törmäys päättää Nadjan elämän ja suistaa Aamun ja Miron kivun, syyllisyyden ja surun suohon. Heidän muassaan seuraavat Miron ja Nadjan vanhemmat ja muu lähipiiri. Sivullisetkin temmataan keskelle kauhun kuvaelmaa. Mitä elämästä on jäljellä ja mistä voimaa jatkaa? Kun kaikki kiire on väistynyt, kirjan henkilöt kertovat vuoroin omasta kiirastulestaan. Kuinka pienistä valinnoista onkaan kiinni, että onnettomuudelta olisi vältytty. Ja kuinka lopullista se sitten on, kun tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Törmäys on rankkaa luettavaa menettämisestä ja syyllisyydentunteista. Yhtäällä elämä on murskana, toisaalla on kohdattava ulkomaailma, sairaalan koneisto, hautajaisjärjestelyt. Aikajänne on onnettomuudesta Nadjan hautajaisiin. Marttisen teksti saa eläytymään kirjan henkilöiden tuskaan ja toimii kaikupohjana myös omille kokemuksille – kiitos niille takapenkin enkeleille on entistä syvempi tämän lukukokemuksen jälkeen.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.10.2016


lauantai 8. lokakuuta 2016

Uskomaton Aira Samulin







Sauli Miettinen
WSOY, 2016



Vuoden alkupuolella Aira Samulin järjesti 89-vuotissyntymäpäiviensä kunniaksi diskobileet bailuravintolassa Bottalla. Taruakin hurjemmissa vuosissa on kylliksi sisältöä yli 500-sivuiseen elämäkertaan. Sauli Miettinen on ansiokkaasti vanginnut – jota sanaa ‘vangita’ Aira Samulinin yhteydessä yleensäkin voi käyttää – tämän tanssin puolestapuhujan säteilevän olemuksen kirjaansa Uskomaton Aira Samulin.

Suomen itsenäisyys oli vielä kovin nuorta, kun Aira syntyi Hyrsylän mutkan Ignoilan kylässä vuonna 1927. Mitä kaikkea vuodet tuovatkin mukanaan, kotikylän muisto ei himmene eikä karjalaisuus karise matkan varrelle. Sodan jaloissa ihmisiltä vaadittiin valtavaa tahtoa selvitä ja pelastaa isänmaa. Myös Aira sai tuntea kipeästi sodan ankaruuden, kun hän nuorena tyttönä haki kaatuneen isänsä joukkosidontapaikalta äitinsä kanssa. Aira pääsi äitinsä ja sisarustensa kanssa pakenemaan kylästä viime hetkellä, kun Hyrsylän Mutkan siviilejä jäi neuvostojoukkojen vangiksi ja kylän taloja poltettiin maan tasalle. Kun Aira vuosikymmeniä myöhemmin löysi Suomesta Hyrsylä-nimisen kylän, hän rakensi sinne oman karjalaistalonsa ja voimakkaat lapsuudenkokemukset saivat arvoisensa sinetin.

Isä oli ennakoinut tulevaa ja luottanut Airan olevan äitinsä turvana, ellei hän palaisi sodasta. Ja Airahan oli – elämänvaihe toisensa jälkeen kysyi juuri vastuunkantoa ja vahvuutta. Elämäkertaa lukiessa tuntuu käsittämättömältä, kuinka samaan koriin mahtuu yhtä aikaa sekä rankkoja vastoinkäymisiä että hersyvää elämäniloa ja ahkeraa, energistä työuraa. Yksityiselämää varjostivat väkivaltainen, mustasukkainen ja juopotteleva aviomies ja tyttären vakava sairastuminen. Mielenterveysongelmat koettelivat myös lahjakasta Jari-poikaa. Aira ei lamaantunut taakkansa alle, päin vastoin hän teki töitä miehensäkin edestä perheensä hyväksi ja kustantaakseen loppuelämäkseen laitoshoitoon joutuneen tyttären hoidon. Aira on lanseerannut muotia, toiminut mannekiinina, tanssikouluyrittäjänä, kiertänyt maata ja maailmaa jo silloin, kun naisen paikka oli kotona. Hän on tarttunut ennakkoluulottomasti uusiin asioihin muiden mielipiteistä välittämättä; modernien tanssien rantautuminen Suomeen ei suinkaan tapahtunut kritiikittä. Tanssikouluissahan tuli opettaa vain paritanssia ja nyt oltiin suorastaan pilaamassa tanssikulttuuria!

Aira toteaa kirjassaan, että “Olen tehnyt kaiken voitavani ja vielä enemmän.” Työmäärän paljous, ideoiden rikkaus ja riskinotto muodostaakin pohjan aivan poikkeukselliselle menestystarinalle. Aira teki – ja tekee – uraa ja rahaa, mutta samalla hän on tehnyt koko uransa ajan työtä myös mielenterveysasioiden edistämiseksi ja lasten ja nuorten parissa. Hän on pitänyt esillä vanhusten asioita ja kiertänyt puhumassa vanhainkodeissa. Aira on kuin elävä huutomerkki elämäniloon ja positiivisuuteen yllyttävän lauseen päätteeksi. Oman elämänsä kanssa ei tarvitse säästellä, eikä elää sitä muiden sanelun mukaan. Sauli Miettinen on työstänyt Airan kanssa käymänsä keskustelut ja muun taustatiedon huikeaksi elämäkerraksi, jota on nautinto lukea.

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.10.2016