Hyvää ystävänpäivää

Tommy Tabermannin sanoin:

Minne, minne kysyin,
tyhmä kun olin
Yhdessä, sinä vastasit,
viisas kun olet
yhdessä on se paikka
jossa jokainen on
kokonaan minä,
myös sinä olet sinä
Keskeltä sydäntään
ei kenenkään
tarvitse purkaa muureja
eikä muureja
sydämeensä pystyttää
Sinne me veimme toisemme,
siellä me elämme ja olemme

Tänään nautimme kiusausta uudella tapaa:

https://www.ideakeittio.fi/reseptit/curry-tonnikalakiusaus

Olen vallan ihastunut Ideakeittiöön ja kun uutta ruokaideaa kaipaa, niin sinnehän suuntaan. Perheen ruokalista on saanutkin ihan uutta ilmettä ja vaihtelua. Ideakeittiössä voit myös itse osallistua sisällön tekoon ja lisäillä reseptejä ja kuvia, kysellä ja kommentoida. Näistä tehtävistä sinulle kertyy myös palkitsevia pisteitä.

Ootko miun kaa? Tuutko Ideakeittiöön - niin tosi mielelläni laittaisin sähköpostikutsun tulemaan. Laita tähän pientä vinkkiä tai yksityisemmin blogin sähköpostiin ja kirjuutan kutsun matkaan. ♥

Älä tähti putoa

Älä tähti putoa
Marja-Liisa Heino



WSOY, 2015




Jännitystä elämään - mutta ei "kenolla millä hyvänsä", sillä television väkivaltakohtaukset aiheuttavat minussa akuutin hylkimisreaktion. En halua katsoa viimeisiä elon nytkähdyksiä ammutussa ruumiissa, saati sitä kun suolen pätkiä kerätään kadulta. Luettuna tekstinä samat kohtaukset tulevat jotenkin suodatetusti. Ja huomaan yhä enemmän suutautuvani näihin naisten kirjoittamiin dekkareihin, joissa päällimmäiseksi nouseekin kunnon vyyhti henkilöpsykologiaa ja yhteiskunnalliset olot rikoksen taustalla. Marja-Liisa Heinon Älä tähti putoa on dekkari, jossa rikoksella on vain sivurooli - ja silti se jättää kirjan täydeltä selvitettävää.

Alkuvuoden luetuissa korostuu monikulttuurisuus. Se on toki pitkälti omien valintojen ohjaamaa, mutta tarjontaakin on ollut kiitettävästi. Se sai tarttumaan myös tähän Heinon romaaniin, vaikka en aiemmin hänen kirjojaan ole lukenutkaan. Tapahtumapaikkana on pieni suomalainen pikkukaupunki, kadoksissa on iranilaissyntyinen muslimlityttö Tara Farahani. Heti kirjan ensimmäisessä luvussa rikosylikonstaapeli Karli Eerola etsii kummityttönsä käsiinsä ja kyselee tältä Tarasta, joka on kummitytön kanssa samalla lukioluokalla. Seuraavaksi Eerola onkin jo jututtamassa Taran vanhempia, paikalla on myös Taran veli Kia.

Karli Eerola on poliisiksi mielenkiintoinen tapaus. Hän on ensimmäinen tapaamani romanietsivä ikinä. Uskonnollisen vakaumuksensa mukaisesti hän lukee illalla Raamattua ja käy polvilleen sängyn viereen lukeakseen iltarukouksen. Kirjassa on paljonkin romanien tapoihin viittavia kohtia ja ne olivatkin itselleni aivan uutta tietoa romanien tapakulttuurista. "Veitsi oli käynyt epäpuhtaassa paikassa, se pitäisi heittää roskakoriin, mutta hän nosti veitsen ylös, huuhtoi tiskialtaassa, silloin tiskiallas muuttui likaiseksi, hän laittoi veitsen kaappiin, epäpuhdas veitsi saastutti nyt kaapin, hän leikkasi leipää, laittoi leivän koriin, laski korin pöydälle; leipä mätäni suuhun, kori ja pöytä kelpasivat enää polttopuiksi." Heino ei turhia selittele tapoja, lukijan on oivallettava ne itse ja ehkä haettava lisää tietoakin aiheesta. Minun mielenkiintoni kirja ainakin onnistui herättämään ja Google jakoi auliisti informaatiota ja ahaa-elämyksiä Eerolan suhteen. Toivoin vain, että olisin ennen tätä lukenut jo Heinon romaanin Astuit väärään autoon, jossa Eerolan taustaa ehkä esitellään paremminkin. Tuo puute lienee suhteellisen helppo korjata, vaikkapa seuraavalla kirjastoreissulla.

Eerolan lisäksi jonkin verran näyttämölle pääsevät hänen kollegansa poliisiasemalta, ennen kaikkea Siltaharju. Jos ei muuten, niin ainakin televisio on viime aikoina tehnyt selväksi, miten tiiviisti pareina poliisityötä tehdään. Aseman ilmapiiriä ja kollegiaalisia suhteita on kirjassa kuvattu syvältä ja läheltä. Samoin mielenkiintoista on pinnan alla kytevät turhautumisen tunteet, joita ei ammatin puolesta kuitenkaan ole suotavaa päästää pintaan: "Tämä nykymeno kun oli sellaista että piti vain olla kontillaan kulttuurintuojien ja vapaa-ajattelijoiden edessä, Siltaharju viritteli. Poliisi saattoi joskus toimia väärin, mutta oliko sitä muka pyydettävä anteeksi. Kuinka pitkälle näiden piipertäjäryhmien lellimisessä mentiin, kohta ei olisi virkavallan uskottavuudesta mitään jäljellä." Voi hyvin kuvitella, että virkavuosien myötä aineksia kyynistymiseen on paljonkin tarjolla poliisin työssä. Eerolan lisäksi Siltaharjuunkin tutustuisi mielellään lisää. Mistä muuten tulee tämä sukunimillä pelaaminen, jotenkin armeijameininkiäkö?

Kirjaan on kudottu monenmoista raitaa, paljon elementtejä. Henkilökuvat erilaisine kulttuuritaustoineen ja valtavirrasta poikkeavine ulkopuolisuuden tunteineen ovat tämän kirjan suola ja sokeri. Erityisesti kirjan keskeiset henkilöt tasapainottelevat joko sukunsa ja kulttuurinsa paineiden keskellä ja poliisien elämää määrittävät vahvasti myös ammatista nousevat vaatimukset. Ja vielä pitäisi Tara Farahaninkin kohtalo selvittää, vakavaksi vetää. Hoitakoot poliisit sen, lukija nauttii vaan.

Kirja on saatu arvostelukappaleena, kiitokset kustantajalle.

Karkulahti

Karkulahti
Tiina Laitila Kälvemark


WSOY, 2015

Karkulahden vanhan talon pihapiiri on oman historiansa kovettamaa. Vihreä ulko-ovi on vaivalloisesti vinossa. Betoniportaiden yläpäässä lojuu kumisaappaita ja emalivati. Kaukana menneisyydessä talo on toiminut piilopirttinä, jonne on paettu venäläistä rosvojoukkoa. Talon nykyisillä asukkaillakin on jokaisella omat syynsä raskaisiin askeliinsa ja jokainen heistä kantaa oman menneisyytensä kipuja mukanaan. Talon hirsien hengitys käy kaikesta taakasta raskaana.

Karkulahti on ennen kaikkea kertomus kolmen sukupolven naisista tässä talossa, jossakin Pohjanmaalla. Talon pääkamarissa makaa halvaantuneena talon emäntä Elisabet, jonka elämä on ankaruudellaan kasvattanut ja pettymyksillään muovannut. Jalat eivät enää pidä pystyssä, mutta ääni kantaa kyllä pirtin puolellekin käskevänä. Elisabetin ajatuksissa menneet ja nykyiset kulkevat usein rinta rinnan, näennäisesti pysähtyneessä tilassa tapahtuu paljon.

Tarina tarvitsee taustalle myös miehen, Jaskan, joka taluttaa käsipuolessaan Karkulahteen miniän, venäläisen Veran. Veralla on ehkä ollut suuriakin odotuksia elämänsä suhteen, mutta ne ovat päättyneet haaksirikkoon. Hän kääntää entiselle selän ja tarttuu Jaskan lupauksiin. Rakkaudesta ei varsinaisesti puhuta, mutta onhan Jaska aika kiltin oloinen mies – sekin riittää toistaiseksi. Veralle ja Jaskalle syntyy tytär Anna. Kirjassa vuorottelevat ennen kaikkea Veran, Elisabetin ja Annan puheenvuorot – tai se, mikä jää vain ajatuksen tasolle ja ääneen lausumatta.

Elisabetin ja Veran elämä saman katon alla ei ole helppoa. Elisabet on ennakkoluuloinen: “Toit sitten ryssän Karkulahelle.” Vera ei täysin ymmärrä kieltä eikä talon tapoja, uudistaakaan ei tyyliä saa. Jaska myöntää, että “äitimuori saattaa kyllä olla aika vaikia joskus…” – mutta helpompaa on niin hänelle kuin Verallekin joustaa ja myöntyä. Pikkuhiljaa naiset kuitenkin löytävät jonkinlaisen vierekkäin elämisen taidon ja hiljaisen toistensa hyväksymisenkin. Ehkä he tunnistavat paljon samaa toisissaan, menetysten ja luopumisten kipua. Ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta ei näissä ihmisissä mikään täysin korjaa, mutta silti Karkulahti kokoaa heidät iltaisin yhteen. Saman katon alle suojaan.

Karkulahti on hyvin vahvatunnelmainen kirja. Jännitteet ovat suuria, kun näkyvää on vain jäävuoren huippu – piiloon haudattua ja syvälle kätkettyä sitäkin enemmän. Miten ihminen voi lopultakaan päästä karkuun sitä, mitä mukanaan kantaa?

Nykyisin Tukholmassa asuva Tiina Laitila Kälvemark on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta ja aivan erityistä antia tässä kirjassa on hänen kotiseutunsa eläväinen ja värikäs murre. Nautin tekstistä ja oikein makustelin murresanoja mielessäni, vaikka joidenkin merkityksen jouduin sanakirjasta tarkistamaan. Henkilökuvaus on häkellyttävän sympaattista ja tekee karkulahtelaisista totta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 13.2.2015

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/karkulahti/

English sample:  http://www.bonnierrights.fi/books/of-stones-and-silence/

Vanki vakooja sissi

Vanki Vakooja Sissi
Matti Putkinen ja
Mikko Porvali (toim.)


Atena, 2015

Inkerinsuomalaisten historia tulee lähelle ilman henkilökohtaisia kytköksiäkin. Maantieteellisesti se on heti Pietarin takana. Ajallisesti Inkerin synkät vuodet ovat lähihistoriaa; suuri osa alueen suomalaisista karkotettiin, teloitettiin tai kuoli pakkotyössä Stalinin vainojen aikana. Tietokirjailija Mikko Porvali on toimittanut Matti Putkisenansiokkaat muistelmat noilta neuvostovallan vuosilta. Anna historian opettaa!

Inkerinsuomalaisen Matti Putkisen selviytysmistarina alkaa jo lapsuusvuosina. Hänen isänsä kuolee samana syksynä, jona Matti aloittaa koulussa ensimmäisen luokan. Sisaruksista nuorin on tuolloin vasta yksivuotias. Äidinkään terveys ei pitkälle riitä ja Matti kantaa suuren vastuun talon töistä: “Tänä syksynä kaivoimme Olgan kanssa kahden koko perunasatomme, noin viisituhatta kiloa. Se joka ei usko, että tällainen urakka tuntuu kymmenenvuotiaan selkälihaksissa, voi yrittää ottaa asiasta selvän antamalla kuokan heilua. Perunat oli saatava joka ilta pellolta kotiin, kellariin. Juoksimme iltaisin niissä taloissa, joissa vielä oli hevosia, apua hankkimassa.” Isäntänä ollessa koulunkäyntiinkään ei töiltä jäänyt säännöllisesti aikaa. Äiti oli myös kotihoidossa loppuunsa asti, sillä lääkärin mielestä ei ollut suotavaa antaa yhtä vähistä sairaalapaikoista kuolemansairaalle, kun toivoa paranemisesta ei enää ollut.

Äidin kuoleman jälkeen sisarukset muuttavat sukulaisperheisiin. Vuodet täyttyvät töistä ja koulun käynnistä. Matti kertoo elävästi ja mielenkiintoisesti kouluvuosistaan miten “Päivästä päivään ja viikosta viikkoon päihimme pumpattiin oppeja, joiden piti tehdä ihmiskunta onnelliseksi: marxismin ja leninismin alkeita.”Kaikki se, mikä ei ollut vallanpitäjien oppien mukaista, oli vihattavaa. Useinkin käsitykset kotona ja koulussa olivat erilaiset, aikojen saatossa useampikin kansalainen taisi hyvin sisäistää tämän kaksijakoisen ajattelun – eikä ollut ollenkaan pahitteeksi pitää ajatukset omana tietonaan. Matti kuitenkin viihtyy koulun ilmapiirissä, koska päättää itsekin opiskella opettajaksi.

Matti on nähnyt liian monen syyttömän ihmisen katoavan systeemin uumeniin, mutta toivoo silti aluksi, että hänen vangitsemisensa osoittautuisi väärinkäsitykseksi. Asian oikomisen sijaan useampi Leningradin vankila ehtii tulla hänelle tutuksi. Moninaisissa kuulusteluissa ei oikeastaan tarvitse edes miettiä tekemisiään, ne on listattu paperille valmiiksi ja vain allekirjoitus puuttuu. Luonnottomia oloja, jotka eivät lopultakaan tarjonneet paljon vaihtoehtoja. Kirjaa lukiessa hämmästyy yhä uudestaan, mistä kaikesta ihminen voi hengissä selvitä. Matin sinnittely palkitaan, sillä jokin järjen hetki koneistossa päättää, että toveri Putkinen on vapautettava.

Seuraava urakka alkaa puna-armeijan riveissä ja politrukin apulaisena. Kun kokemusten lista karttuu myös pakkotyössä Siperiassa, Matti on valmis pakenemaan Neuvostoliitosta. Hän onnistuu salaamaan “kansanvihollisen” taustansa ja pääsee kouluttautumaan desantiksi puna-armeijassa. Lopulta 1942 hän tekee laskuvarjohypyn Suomen puolella ja antautuu Suomen viranomaisille – kuolemantuomion uhalla. Rohkean ja neuvokkaan nuorukaisen pelastaa hänen laaja tietämyksensä puna-armeijasta ja tie on jälleen auki, tällä kertaa virkailijana suomalaisessa vakoilukoulussa.

Jälleen kerran totuus on tarua rankempaa, tasan taatusti ihmeellisempää ja saa lukijan silmät ymmyrkäisen pyöreiksi. Vaikkei historia ihan lempilapsi olisi koulussa ollutkaan, niin juuri tällaiset yksilön silmin ja sisältä päin nähdyt tarinat tekevät menneestä helposti omaksuttavaa. Matti Putkisen kieli on eläväistä, havainnot tarkkoja ja aiheestaan huolimatta paikoin huumori pääsee kukkaan.

En juurikaan malttanut kirjaa käsistäni laskea, ennen kuin se oli loppuun luettu. Suosittelen! Lämpimästi!

Julkaistu Kirjavinkeissä 10.2.2015:

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/vanki-vakooja-sissi/

Mutta minä rakastan sinua

Mutta minä rakastan sinua
Eppu Nuotio



Otava, 2015

Kuinka paikallaan mutta-sana onkaan kirjan kannessa! Siirräpä se aloittamaan sivulausetta ja peli on jo pitkälti menetetty. Eppu Nuotion mutta on täynnä tunnetta, ihmetystä ja toivoa tässä ja nyt.

Karin Kiurukorpi on jo viisikymppisensä juhlinut, yksin elävä nainen Turusta. Vuosikymmeniä kestänyt avioliitto on päättynyt klassiseen tapaan; mies on vaihtanut nuorempaan, kuten tavataan sanoa. Tytär Klara on kaukana merten takana. Päivisin hän suuntaa koululle ja opettaa historiaa yläasteella ja lukiossa. Vaikkakin elämän kolhima, haavojensa ja arpiensa jälkeenkin Karin on niitä elämän luottohenkilöitä, jotka hoitavat kunnialla työnsä, lohduttavat lastaan kriiseissä ja käyvät katsomassa dementoitunutta äitiään.

Toinen kirjan päähenkilöistä on Lauri Eriksson, myöskin tahollaan jätetty ja  pettynyt viisikymppinen. Kipu avioliiton kariutumisesta on ollut sen verran kova, että Lauri on työntänyt naiset pois mielestään. Ex-vaimo on todennut hänen viakseen umpitylsyyden eikä sellainen diagnoosi todellakaan kannusta parisuhteeseen. Lauri on suunnannut voimansa työntekoon ja hän onkin toinen menestyvän ilmastointifirman avainhenkilöistä. Kun yksin oloon tottuu ja päivät kulkevat totuttuja latuja, niin elämästään on karsinut  pois monta riskitekijää.

Kumpikaan ei etsi ja silti he löytävät. Ensitapaaminen on hyvin epäromanttinen. Kesken pitkän kävelylenkin Karinin on poikettava asuntonäyttöön vessaa etsimään, koska muutakaan paikka helpotukselle ei ole näköpiirissä. Karin on ymmärrettävästi hätäinen, epävarma vanhoissa toppavaatteissaan ja itseneulomissaan lapasissa – hän ei ole pukeutunut tavatakseen ketään tai poiketakseen mihinkään. Ja silti tämä mies portaiden yläpäässä katsoo häneen, huomaa ja antaa tietä. Tämä mies on Lauri, ja hän osaa kuunnella niin, että sinänsä lyhyetkin sananvaihdot muuttuvat merkityksellisiksi. Hetkeä ei voi päästää käsistään, vaikka nyt ei olekaan aikaa pohtia vaikuttimia tai tuntemuksia. Jokin intuitio sen kertoo, että tälle on annettava tilaisuus.

Toisaalla rakkautta on ollut ilmassa jo pidemmän aikaa, tosin vain salassa ja yksipuolisesti. Kaari on Laurin kolmekymppinen työtoveri ja hänet voisi suorastaan kuorruttaa korvaamatonta työntekijää ja loistavaa vaimoehdokasta kuvaavilla adjektiiveillä. Kaari on tyylikäs, sanavalmis, hauska – ja toivottoman rakastunut Lauriin. Kaari ei ole halunnut kiirehtiä ja on uskonut vielä saavansa vastakaikua tunteilleen, kunnes Laurin käytöksessä ja olemuksessa alkaa olla ihastuneen miehen piirteitä.

Mutta minä rakastan sinua viihdyttää ja valloittaa, mutta kirjassa on kaikki ainekset syvältä kirpaisuunkin. Keski-ikäisen rakkaus ei ole missään suhteessa “vähemmän”, päin vastoin se ehkä löytää paikkansa laajemmassa kokonaisuudessa kuin aikuiselämän alkutaipaleen rakkaudet. Rakkaus tunnistaa kyllä kohteensa kolmetoista vuotta vanhassa toppatakissakin, vaikka epävarmuuttamme miten yritämme ulkokuortamme kiillottaa sille mieleiseksi. Kaunista tekstiä Eppu Nuotiolta: “Tämä rakkaus kääntää minut kuin perunamaan.”

Julkaistu Kirjavinkeissä 8.2.2015

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/mutta-mina-rakastan-sinua/

Suklaista viikonloppua !

Kahvitauko

Ekaa kertaa tein

mutakakkua.

Olihan se ainakin sinne päin ...

Ja Ideakeittiön ohjeella tehty:

https://www.ideakeittio.fi/reseptit/mutakakku-0

Jumala joka kivessä

Jumala joka kivessä
Kamila Shamsie


Gummerus,
2015

Pidän kirjoista, jotka fiktiivisyydestään huolimatta sijoittuvat asiatarkasti maailmanhistorian aikajanalle. Tarinoista, joiden aikakehykset tehdään lukijalle niin selväksi, että on otettava haaste vastaan ja pinnisteltävä oman historiatietämyksensä kanssa.

Kamila Shamsien Jumala joka kivessä jakautuu historiallisesti kahteen osaan; ensimmäisen maailmansodan vuosiin ja myöhempään noin 1930-luvulle sijoittuvaan jaksoon. Taustaa tukevoitetaan kolmen erilaisen imperiumin palasilla – muinaisella Persialla, Ottomaaneilla ja brittiläisellä siirtomaapolitiikalla. Ja tämähän on siis vasta taustaa mielenkiintoiselle tarinalle! Alkuperäisteos God in Every Stone ilmestyi vuonna 2014, jolloin tuli kuluneeksi sata vuotta ensimmäisen maailmansodan syttymisestä.

Nuori englannitar, Vivian Rose Spencer, on jo lapsena hullaantunut arkeologiasta. Perheen ainoana lapsena hän on saanut isältään poikkeuksellisen paljon rohkaisua opiskeluun ja määrätietoiseen menestykseen elämässä. Isä on halunnut hänestä sekä pojan että tyttären; “naisellinen käytökseltään mutta miehinen ymmärrykseltään.” Vivian tunteekin itsensä varsin etuoikeutetuksi aikana, jolloin naiset vasta haaveilivat esimerkiksi äänioikeudesta. Jo nuorena hän pääsee kansainvälisen arkeologiryhmän mukana Osmanien maille, kun isän vanha ystävä Tahsin Bey järjestää hänelle paikan kaivauksilla. Vivian tietää elävänsä unelmaansa todeksi eikä viriävä rakkaus rajoitu pelkästään joonialaisiin pylväisiin ja maasta paljastuviin kivilaattoihin. Kotiin palattuaan Vivian joutuu kuitenkin ristiriitaisten vaatimusten keskelle. Ensimmäinen maailmansota on syttynyt ja hänen työpanostaan tarvitaan sotilassairaalassa. Kunnes arkeologin intohimo vie jälleen voiton ja Vivian matkaa yksin Aasiaan, Peshawariin.

Pataani Quayyum Gul on matkalla kotiinsa Peshawariin ja hän osuu samaan junaan Vivianin kanssa. Quayym on taistellut länsirintamalla Britannian lipun alla ja menettänyt toisen silmänsä Ypresissä. Kunniakas sotilasura on katkennut lyhyeen ja hän tuntee itsensä vaillinaiseksi mieheksi taisteltuaan sellaisen maan puolesta, jossa ei ollut koskaan aiemmin edes käynyt. Quayym palaa perheensä pariin ja tapaaminen junassa englantilaisnaisen kanssa jää ohimeneväksi episodiksi sillä erää. Heidän vaiheensa kietoutuvat kuitenkin tiukasti yhteen Vivianin tutustuttua Quayymin pikkuveljeen, Najibiin.

Kamila Shamsie on Pakistanista kotoisin ja asuu nykyisin Lontoossa. Hänen teoksiaan on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle. Hänen taustansa tekee tästä kirjasta mielenkiintoisen jo siitä syystä, että tarina asettaa rinnakkain ja sekoittaa sopivasti kahden eri mantereen ja erilaisten kulttuurien elämää henkilöhahmojensa kautta. Englannissa, jo tuohonkin aikaan, Vivian sai varttua itsenäiseksi naiseksi. Quayymin myötä kirjaan tulee puolestaan paljon juuri miesten välistä ystävyyttä ja lojaaliutta ja hyvin miehistä maailmaa.

Minua häiritsivät hieman Shamsien toisinaan hengästyttävän pitkät lauseet, mutta niihinkin tottui tarinan edetessä. Sitäkin enemmän nautin kirjan älyllisestä otteesta ja historiakeskeisyydestä. On kuin yhdellä matkalipulla olisi tehnyt kierroksen vuosisadan alun Lontoossa ja värikkäässä, levottomassa Intiassa ennen sen itsenäistymistä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 6.2.2015:

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/jumala-joka-kivessa/