Love Armi

Love Armi
Armi Ratian henkilökuva
Marja-Leena Parkkinen - Ristomatti Ratia


Otava,
2015


Talouselämä -lehti valitsi vuonna 2012 Suomen historian 100 merkittävintä yritysjohtajaa. Armi Ratia on listalla vankasti mukana. Vuonna 1974 Suomen tasavallan presidentin vientipalkinto myönnettiin Marimekolle, ensimmäisen kerran naisen perustamalle ja naisen johtamalle yritykselle. Kaikki kunnia, täydestä syystä, yritykselle ja johtajalle - mutta aivan huikea on Armi Ratian persoonakin. Kirja on kirjoitettu minä-muodossa, kertojana Armi Ratia. Varsinaisesta omaelämäkerrasta ei kuitenkaan ole kyse, Marja-Leena Parkkinen on kirjoittanut Armi Ratiasta haastatteluihin, kirjeisiin, perhearkistoihin ja muuhun kokoamaansa materiaaliin perustuvan henkilökuvan. Tarinaa värittävät mustavalkoiset, paljon puhuvat kuvat.

Vaikka Marimekko ja yrityksen tarina on dynaaminen, itsestäänselvä osa kirjaa, jopa se jäi ajoittain täysin taustalle Armin valloittaessa estradin. Luova, hankala, impulsiivinen, vaistonvarainen, sitkeä, ailahteleva, rajoja rikkova, ihastuttva, joskus itsetuhoinenkin, niin oma itsensä - juuri tästä kaikestako kumpuaa myös Marimekon tuotteiden persoonallisuus ja erityislaatuisuus? Olihan se värimaailma varmasti aika ennenkuulumatonta sotien jälkeisen harmauden keskellä. Olin liian nuori seuraamaan Armi Ratian elämää ja lehtien lööppejä hänen elinaikanaan, mutta muistan kyllä omasta lapsuudestani värikkäät pallokuosiset ja raitapaidat ja niihin liittyvän erityisyyden. Tuolloin jo tiesin, että tämä paita nyt on sitä Marimekkoa.

Kuten vaikkapa Helsingin reissulla

kymmenenvuotiaana... 

Pallokuosia totta kai!

Perheen tarina alkaa 1912 Pälkjärveltä. Suomi ei ole ehtinyt vielä itsenäistymäänkään, kun Hilma ja Matti Airaksisen perheeseen syntyy esikoinen ja hänet nimetään Armi Mariaksi. Lapsuuden kesät kuluvat Koivistolla. Viipurissa hän käy koulua ja ensimmäinen yritys kuten myös koti jäävät Viipuriin sodan sotkemassa maailmassa. Menetykset, suuretkin surut, jättävät jälkensä, mutta eivät lannista. Lukio jää kesken, Armi haluaa kirjailijaksi, mutta päätyy taideteollisuuskouluun tekstiilisuunnittelun linjalle. Kun Viljo Ratia pyytää vanhemmilta Armin kättä, äiti tokaisee: "Hyvä kun viet tytön pois, se on niin vaikea."

Ennen Marimekkoa Armi ehtii jo perustaa miehensä kanssa mattokutomo Texmatto Oy:n ja vuotta myöhemmin pariskunta on mukana myös Printex Oy -nimisessä yrityksessä. Värikkäiden vaiheiden kautta lähestytään päivämäärää 25.5.1951, jolloin Marimekko merkitään kaupparekisteriin. Ideoita, visioita, hurjaa rohkeutta ja uskoa omaan asiaan. Mutta myös armotonta työntekoa ja vastapainoksi rankat huvit. Voisiko sanoa, että kynttilä paloi suurella liekillä ja molemmista päistään? Vaan olipahan valoa ja väriäkin laajassa kaaressa,

Armi Ratian perhe-elämä on luku sinänsä.

Rauha ja harmonia eivät taida olla asiayhteyteen
osuvimmat sanat.

Erikoinen tarina, jonka parista
jatkankin suoraan elokuvaan:
Armi elää!

Mimmit 3

Mimmit 3
Katherine Pancol



Bazar,
2015

Lomat on nyt vietetty ja on aika palata kotoisten harrastusten pariin. Luettavien pinosta riittääkin ammenttavaa pariksi tulevaksi viikoksi. Ja tässä viimeinen osa Mimmit -trilogiaa!

Katherine Pancolin Mimmit-trilogia on saanut päätöksensä, ehkä. Sarjan henkilöiden elämän käsittely vaati vähintäänkin tuon kolme kirjaa, monen hahmon kohtalo jätti vielä kysymyksiä ilmaan. Mimmien ensimmäinen osailmestyi suomeksi syyskuussa 2014 ja Mimmit 2 tämän vuoden maaliskuussa. Ilmestymistahti on ollut sopivan rivakka, silti tarinaan mukaan hyppääminen puolen vuoden tauon jälkeen vaati moninaisten henkilöiden mieliin palauttelua. Kuka on mitä kenellekin.

Päätösosa keskittyy Léonien ja Stellan tarinaan. Ray, tuo machismon ruumiillistuma,  on luonut pitkät pelon varjot vaimonsa ja tyttärensä elämään. Nyt Stella on saanut tarpeekseen ja haluaa tehdä väkivallan kauhuista lopun. Raylla on kuitenkin erikoista, keinotteluin ja kyseenalaisin bisneksin hankittua valtaa ranskalaiskylässä ja hän pitää tukijoukkonsa puolellaan ja hiljaisina. Naisten rohkeutta ja neuvokkuutta mafiatyyli ei enää latista ja heidän mukanaan moni kyläläinenkin uskaltautuu viimein nousemaan Rayta vastaan.

Gary ja Hortense jättävät New Yorkin taakseen ja palaavat Eurooppaan. Hortense tekee hartiavoimin töitä ja haluaa Pariisin kuningattareksi, oman muotitalonsa ikoniksi. Hortensen huone on kankaiden ja ompelutarvikkeiden täyttämä, Garyn tila ohenee mitättömäksi nukkumapaikaksi patjalla lattialla. Gary kärvistelee hyödyttömänä ja kaipaa elämään New Yorkissa, pianonkoskettimien tulta sormiensa alla – ja Calypsoa. Mies siirtyykiin Skotlantiin linnaansa ja kutsuu sinne myös Calypson.

Mikä mahtaakaan olla Katherine Pancolin kirjojen maailmanlaajuisen suosion takana? Mimmit-trilogiassa, kuten jo aiemmassa “eläintrilogiassakin”, runsas henkilögalleria tarjoaa jokaiselle samaistumisen kohteita. Kirjoissa unelmoidaan ja tavoitellaan tähtiä, mutta samanaikaisesti toisaalla elämä on sinnittelyä ja olemassaolevan kestämistä. Ja lopulta joukosta löytyy myös hän, joka taistelee vaikka tuulimyllyjä vastaan saadakseen oikeutta. Sarjassa puhuttavat pelko ja riittämättömyydentunteet, mutta niiden vastineeksi toisessa vaakakupissa painaa yhteisöllisyys ja (tässä tapauksessa naisten) keskinäinen solidaarisuus.

Perheväkivaltateemansa puolesta Mimmit 3 ei käy kevyestä iltasadusta, mutta juuri perheenjäsenten välisten suhteiden kuvaukset tekevät tekstistä puhuttelevaa. Hieman jo aloin kuitenkin potea Mimmit-puutumista ja vaikka avoimia kysymyksiä tarinaan jäikin, omalta osaltani trilogia tuli loppuunkäsitellyksi. Vaan ei kahta ilman kolmannetta, suosittelen kyllä lämpimästi tätä osien Mimmit ja Mimmit 2 jatkoksi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.10.2015 

Nadia, onnetar

Nadia, onnetar
Andrei Pajanne



Imogen Books,
2015




Nadia, onnetar on mielenkiintoinen lukukokemus, joka jatkoi matkaansa mielessäni vielä kauan viimeisen sivun kääntämisen jälkeen. Mutustelin tarinaa mielessäni vielä viikon verran, Nadian lasipallosta välähteli yhä uusia pilkahduksia ja vasta nyt tunnen tarvetta sanoittaa sen herättämiä ajatuksia. Järkälemäisen, tuhatsivuisen Autuaiden saaren jälkeen osasin jo odottaa, että Andrei Pajanteen uusin kirja veisi minut fantasian ja reaalimaailman liikkuville jäälautoille ja tuntemattomille jyrkänteille. Olin utelias ja valmis seikkailuun. Kirjan kannen säteilevän kaunis ja kaukaisuuteen kurottava Nadia oppaanani.

Kustantajan sivuilla kirjaa kuvataan tarinaksi takertumisesta ja luopumisesta. Nadia saa tuntea elämän pohjattoman hyvyyden niin perheensä suojaamana pikkutyttönä kuin nuorena naisena Eliaksen, lasinpuhaltajan, rakastettuna. Hän kohtaa myös olemassaolon perustuksia ravistelevan epäonnen, kun koko voimallaan iskevät menetykset paljastavat elämän haurauden. Ihmisen mieli jarruttelee tapahtuneen edessä, yrittää takertumalla tavoittaa jo kerran kadotettua. Myös Nadia haluaa löytää rakkaimpansa - ja etsiessään tekee matkaa itseensä, valoon ja pimeyteen, toisiin maailmankaikkeuksiin.

Nadia, onnetar haastaa  lukijan erikoiselle matkalle. Huomasin, että ensi alkuun halusin pitää kiinni jonkinlaisesta hallinnan tunteesta - halusin jäsentää, pilkkoa, ymmärtää ja asettaa tarinalle kehykset. Halusin takertua kuin Nadia onneensa. Mitä enemmän päästin irti, suostuin itselleni käsittämättömään, sitä vapaammaksi tunsin itseni tarinan nyansseille ja kosmisille hienosäädöille. Arjen ja konkreettisuuden kivuliaisuus lakkasi hiertämästä. Enhän ymmärryksen kautta kuuntele musiikkiakaan, nautin vain.

Kirjan sivuilla toistuu Jin ja Jang -symboli, kaksi toisiinsa kietoutuvaa aaltoa. Ja tuntuukin, että yksi koko kirjan lävistävä teema on ainainen liike, joka hakee tasapainoa monella taholla. Luonnon vastakkaiset voimat vyöryvät vuoroin jättiaaltoina ja vuoroin hakevat levollisen olotilan; niin ihmismielessä, meressä kuin maailmankaikkeudessakin. Kun liikutaan rinnakkain ja sisäkkäin näillä erilaisilla tasoilla, lukijalle on eduksi avartaa oma mielensäkin joustavaksi ja ihmeille alttiiksi.

Lukiessani heittelin itselleni havaintoja ja kiinnostavia yksityiskohtia, jotka varmaankin avautuvat lukijoille hyvin eri tavalla. Meren keskeinen asema kirjassa - mikä kuvaisikaan paremmin luonnon tuntemattomia voimia, mielen syvyyksiä ja jopa alkukantaista kaaosta? Toisaalta meren jatkuva liike on lohduttavaa, aaltojen ääni rauhoittaa ja huuhtoo pienen ihmisen taakkoja. Hallitsemattoman äärellä on hyvä hakea tunteilleen tyynnyttävät raamit. Kirjassa on vahvasti läsnä myös Serpentiini -joki. Nadia kulkee oman kehityksensä matkaa, joki virtaa tauotta - Nadian tie, elämänvirta?

Nadia on herkkä ja luova ja tunnistaa jo lapsena oman erityislaatuisuutensa. Hän ymmärtää oman jumalallisuutensa, kun hän tuntee ajatustensa käyvän toteen. Kun Nadia luo lasipallon, se vertautuu mielessäni uusien maailmankaikkeuksien syntyyn... Korkealla mennään ja fyysisestä todellisuudesta tarina irtoaa viimeistään siinä vaiheessa, kun se saavuttaa multiversumin sfäärit.

Harvemmin tartun tieteisfantasiaan ja tietämykseni avaruuden mekanismeista on hataraa, rinnakkaisista maailmankaikkeuksista nyt puhumattakaan. Pajanteen tekstin äärellä koin kuitenkin virkistävää huolettomuutta; vapautusta kaiken konkretiasta ja ymmärtämisestä. Korkealentoisessakin tekstissä on mukana elämän vahvat elementit, rakkautta ja surua. Takertumista ja luopumista. Etsimistä ja löytämistä. Kaikki on kuin suurta palapeliä, johon kaikki osaset lopulta palaavat.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, joka kirvoitti  lennokkaisiin ajatuksiin.

Kaikki mikä on sinun

Kaikki mikä on sinun
Kristiina Bruun



Schildts & Söderströms,
2015

Kirjavuotta 2015 on vielä viimeinen neljännes näkemättä ja jo tähän mennessä minua on ilahduttanut itselleni uusien kotimaisten kirjailijanimien pitkä listta. Kristiina Bruun on yksi heistä. Hänen esikoisteoksensa Kaikki mikä on sinunveti minua puoleensa aihepiirillään; suomalainen nuori Anna on päätynyt opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja jatkaa sieltä matkaansa Bangladeshiin. Kotikutoisen näkökulman ja maailman kulttuurien kietoutuminen yhteen pienen ihmisen vinkkelistä on alati mieltäkiehtovaa mosaiikkia.Anna on rohkea ja itselleen omat tavoitteensa selventänyt nuori nainen, jolle Suomen kuviot näyttäytyivät liian vaatimattomina. Hän uskoo itseensä ja amerikkalaiseen haaveeseensa; merten takana hän voi rakentaa elämän, johon kuuluvat opinnot, amerikkalainen mies ja nousujohteinen ura haasteineen. Yhdysvalloissa hän tuntee olevansa kotona, tapahtumien keskipisteessä. Annan suunnitelmiin tulee kuitenkin muutos, kun hän tutustuu kansainvälisten opiskelijoiden retkellä Bangladeshista kotoisin olevaan Taufiqiin.

Vuoroin Annan etenevän tarinan kanssa lukija saa tutustua Delwarin ja Tasliman elämään Bangladeshissa. Yläluokkainen Taslima elää onnettomassa avioliitossa, isätön Delwar saa elämänliepeestä kiinni päästessään autonkuljettajaksi. Lopulta kaikkien kolmen elämä – niin erilaiset kuin lähtöasetelmat ovatkin – nivoutuu jollakin tasolla yhteen. Kaiken kulttuurisidonnaisuuden alta paljastuu ihminen iloineen ja suruineen.

Eniten kirjassa viehätti värikkäästi kuvatut vaiheet Bangladeshissa. Anna, joka oli sulautunut vaivattomasti amerikkalaiseen elämää, kohtaa Bangladeshissa aivan toisenlaisen kulttuurin. Amerikka oli ollut hänen oma valintansa, nyt Aasia tulee mukaan miehen ja rakkauden kautta. Miltä pohjalta hän siis haluaa elämäänsä rakentaa, mihin kompromisseihin hän on valmis?

Kirja on taidokkaasti kirjoitettu ja teksti on mukaansatempaavan uskottavaa. Ja miksi ei olisi, sillä Bruun on itse sekä opiskellut että työskennellyt USA:ssa ja asunut myös Bangladeshissa useita vuosia. Varsin ajankohtaista luettavaa, kun monikulttuurisuus ja kulttuurierot puhututtavat meitä suomalaisiakin pakolaiskysymyksen äärellä juuri nyt.

Julkaistu Kirjavinkeissä 30.9.2015

Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Alan Bardley



Bazar, 2015

Vuosikymmenetkään eivät ole hälventäneet sitä salaisuuksien ja mysteerien koukuttavaa maailmaa, jota aikoinaan koin Viisikko-kirjoihin uppoutuessani. Elin henkeä pidätellen mukana neuvokkaiden lasten seikkailuissa, joissa lopulta voi aina luottaa täpärään pelastumiseen ja oikeuden voittoon. Alan BradleynHopeisen hummerihaarukan tapauksen myötä tein aikamatkan menneeseen ja tavoitin häivähdyksiä tuosta tunnelmasta, toki nyt aikuisen näkökulmasta.

Alan Bradley on minulle uusi tuttavuus ja hyppäsinkin suoraan Flavia de Luce -dekkarisarjan kolmanteen osaan. Aiemmin sarjassa ovat ilmestyneet kirjatPiiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä. Kirjan henkilöiden elämään pääsee kiinni vaivattomasti näinkin ja kirja toimii hyvin omana itsenäisenä seikkailunaan.

Kirjan päätähti on nuori ja nokkela 11-vuotias Flavia. Hän asuu leskeksi jääneen isänsä ja kahden vanhemman siskonsa kanssa Bishop’s Laceyn maalaiskylässä 1950-luvun Englannissa. Asetelmassa on sadunomainen selkeä kuvio; isä on ehkä hieman arjesta vieraantunut ja reppana jäätyään yksin kasvattamaan tyttäriään. Sisarkuvioissa Flavia on se kolmas pyörä liikaa, häntä vanhemmat Feely ja Daffy ovat liittoutuneet nuorinta vastaan. Ilkeyksiä ja kepposia tehdään puolin ja toisin. Vaikka Flavia kestääkin sisartensa jäynät, ajoittain pintaan nousee myös hänen haavoittuvaisempi puolensa – eikä vähimmin silloin, kun on kyse äidistä, jota hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Feelyn ja Daffyn mukaan äiti Harriet ei koskaan edes rakastanut nuorimmaistaan. Flavia on pikkuvanha selviytyjä, joka on olosuhteiden pakostakin tottunut pärjäämään yksin ja tarkkailemaan ympäristöään; siis nuuskimaan salapoliisiharrastelijan tavoin. Hän on myös haka kemiassa ja tuntee myrkkyjen salat, omaa jopa laboratorion omille kokeilleen, joten mikä on puuhaillessa nuorena neiti Marplen versiona.

Kauan ei tarvitse lukijan sivuja käännellä, kun jo alkaa tapahtua. Kylän markkinoilla mustalaisnainen Fenella Faa lausuu Flavialle säpsähdyttävän ennustuksen. Seuraavassa hetkessä ennustajan teltta on tulessa ja tapahtuneen johdosta Flavia istuu pian Fenella Faan mustalaisvankkureissa ja ehtii tehdä tämän kanssa paremminkin tuttavuutta. Flavia on myös ensimmäisenä paikalla, kun Fenella Faa myöhemmin löytyy rankasti pahoipideltynä. Flavia on nopea liikkeissään ja kulkupelinä on luotettu ystävä ja perin inhimillinen polkupyörä Gladys. Hän ehtii paikalle silloinkin, kun suihkulähteestä löytyy kuollut mies. Tapahtumien kannalta kriittisillä paikoilla leijuu kalanhaju, mikä kiinnittää salapoliisittaren huomion. Tavaroita katoaa ja ilmestyy jälleen paikoilleen. Vuosia sitten kadonnut vauvakin nousee puheeksi. Flavia saa kirjoittaa kaikista outouksista muistiinpanoja vihkoonsa kynä sauhuten.

Tarinassa riittää sivujuonia, mutta se pysyy silti napakasti kasassa. Teksti on nautinnollista luettavaa hauskoine, tuoreine kielikuvineen. Tarinaa värittää kutkuttavasti taianomaisuus mystisinä tapahtumina ja uskomuksina. Harvaa kirjaa voi suositella yhtä laajalle lukijakunnalle kuin tätä; lumoavaa luettavaa teineille ja pirtsakka välipala aikuisellekin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 27.9.2015

Pitkä valotusaika

Pitkä valotusaika
Pauliina Vanhatalo



Tammi,
2015

Aarni on isätön, koulunsa päättänyt poika 1960-luvun Oulussa. Hän on nuoruuden kasvukivuissaan kärvistelevä seurailija, jonka herkkyyttä ympäristö saattaa pitää umpimielisyytenä ja laiskuutenakin. Toisten syrjään jäävän pojan sisällä muhii myös vihaa, joka on vaarassa purkautua arvaamattomiin tekoihin. Äiti kiristää kravatin aamulla pojan kaulaan ja tuuppaa hänet järjestämäänsä työhaastatteluun Enni-tädin valokuvausliikkeeseen. Työpaikka muuttaa Aarnin elämänsuunnan, kamerasta tulee hänen välineensä rajata ja täsmentää maailmaa ja tulla siitä osalliseksi.

Valokuvauksesta Aarni löytää oman taiteellisuutensa ja herkkyytensä kanavan. Hän rakastuu ja perustaa perheen, elämä kulkee eteenpäin. Näitä rakennusvuosia kuvataan myös Aarnin suhteessa hänen ystäväänsä Teuvoon; kaveriin, joka on ponnistanut matkaan helpommista lähtökohdista. Kuten elämässä aina, vuodet vaativat punnitsemaan elämää uusista näkökulmista suhteessa itseen ja toisiin. Niin tekee myös Aarnin vaimo Ilse.

Oulu on keskeisellä sijalla vielä taakse jäätyäänkin, melkeinpä kuin yksi tarinan hahmoista. Oulu kulkee mukana murteena ja mielen maisemana, vaikka Aarni olikin “näyttänyt keskisormea tyhjälle laiturille, kun juna oli lähtenyt liikkeelle Oulun asemalla.”

Pitkä valotusaika on Pauliina Vanhatalon viides romaani ja lisäksi hän on julkaissut kolme teosta taiteilijanimellä Veera Vaahtera. Hänen tekstinsä on kauniin eleetöntä ja tuo Aarnin liki lukijaa, ihan keittiöön ja tupaan asti. Oulun seudun murre soljuu pehmoisesti tekstissä ja tarttuu korvaan; tätä kuuntelisin mielelläni äänikirjanakin. Aarnin tarina ei sinänsä ole mitenkään omaleimainen, mutta ehkä juuri siksi se puhutteleekin: kenenpä kasvukäyrä ei vaatisi tukevaa alustaa ja pitkää valotusaikaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 19.9.2015

Unissasaarnaaja

Unissasaarnaaja
Tapio Koivukari


Johnny Kniga,
2015

Joskus sitä vain saa enemmän kuin luulee tilanneensakaan. Tapio Koivukarin kirja Unissasaarnaaja yllättää veijarimaisella otteellaan, vaikka takakannen esittelyn perusteella saatat odottaa painavaa ja  vakavahkoa tekstiä.

Tapahtumat saavat alkunsa länsisuomalaisessa Nihtamon syrjäkylässä. Pienviljelijä Heinosen perheen murrosikäinen tytär Tuulikki pääsee pitkän sairastelun jälkeen sairaalasta kotiin voipuneena ja uupuneena. Sairastelu jatkuu vielä kotonakin ja herkällä ja haaveisiinsa unohtuvalla tytöllä on aikaa lukea läpi niin koulukirjat kuin Raamattua ja lääkärikirjaakin. Jo sairaalassa enkelit olivat vierailleet Tuulikin unissa ja nyt toipilaana hän kouristavien kohtausten jälkeen alkaa kuin horroksessa saarnata parannuksen tekemisestä ja kehottaa ihmisiä rukoukseen, maailmanlopun aika kun on hyvinkin lähellä. Kuulijat hämmentyvät ja Tuulikin puhe tempaa heidät mukaansa; he löytävät siitä vastauksia omiin pohdiskeluihinsa ja osa tytön ennustamista asioista tuntuu käyvän toteen heidän lähipiirissään. Ei aikaakaan, kun tieto on levinnyt jopa lähipitäjiin ja Tuulikkia tullaan kuulemaan linja-autokyydityksilläkin sankoin joukoin.

Suomi on vielä sodan jäljiltä pahoin haavoilla 1940-luvun lopulla. Sodan vaurioittamat miehet ovat palanneet kotiin ja luottamus tulevaisuuteen on vasta hennosti rakenteilla, joten maailmanlopun mahdollisuuskin sopii hyvin kuvioon mukaan. Maakunnan väki kohisee uudesta horrossaarnaajasta ja Heinosten perheen arki menee aivan uusiksi. Perunamaakaan ei enää jouda varsinaiseen tehtäväänsä vaan se tallautuu sanankuulijoiden penkkien alla käyttökelvottomaksi. Veera-äiti ilahtuu kolehtirahoista ja teettää niillä itselleen tekohampaat. Rahakätkö saa äidin haaveilemaan hankinnoista, joihin hänellä ei koskaan ole ollut varaa. Keväällä Tuulikin heteka kannetaan pihalle ja Koivukari kirjoittaa hykerryttävästi: ”Nyt läksi hetekakin Herran työhön.”

Kirjan veijarimaisuus pääsee valloilleen, kun Korsosta saapuu paikalle Sigurd Sihvonen. Veera pyytää häntä laittamaan tytön kuriin ja ohjaamaan tätä sananjulistuksen työssään. Saarnaaja Sihvosen aikeet eivät ole alkuunkaan kunnialliset, mutta hän toimii vakuuttavasti ja Heinoset tottelevat hyvinkin sokeasti hänen ajatuksiaan. Kommelluksilta ei vältytä, kun koko porukka lähtee saarnareissulle pohjoiseen.

Kirjan asetelma on mielenkiintoinen. Hento ja sairaalloinen tyttö asettuu tyynesti Sanan välikappaleeksi eikä hae itselleen kunniaa tai etua. Saarnankuuloon tulleet hengenmiehet laittavat alulle kolehdin keruun ja Sihvosen halut kohdistuvat paitsi taloudelliseen hyötyyn myös nuoreen tyttöön itseensäkin. Tarinan henkilöiden auktoriteettiuskoa ovat koetelleet jo sota-ajan tapahtumat ja Sihvonenkin osoittautuu huijariksi.  Veeran isän mietteitä kuvataan näin: ”Miten olikin niin, että sodassa komeimmat puheet oli takaportaiden jehuilla, ja nuo saarnamiehet olivat kärkkäimpiä vaatimaan muita luopumaan omaisuudestaan ja sanoivat sitten vain, että amen ja hallelujaa.”

Murteen runsas viljely tekee tekstistä erinomaisen mehukasta luettavaa ja kietoo pienen yhteisön sodanjälkeiset tunnot, traumat ja epäluulot värikkääseen pakettiin. Hauskojen ja traagistenkin tapahtumien vyöryssä teksti on myös uskottavaa, onhan Tapio Koivukari itse koulutukseltaan teologian maisteri.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.9.2015

http://www.johnnykniga.fi/uutiset/onnea-tapio-koivukari/