Kaukana jossain onnenmaa

Kaukana jossain onnenmaa
Johanna Venho


WSOY, 2015

Aavan meren tuolla puolen. Aivan kuin suomalaisessa tangossa, Johanna Venhon uusimmassa romaanissa onni siintää epätarkkana toisaalla, horisontissa. Sitä kohti on ihmisen kaipuu kurotella.

Kirjassa rakennetaan vuoroin äidin, vuoroin pojan tarinaa 1970-luvun alusta nykyhetkeen. Kaarina on tullut äidiksi parikymppisenä ja elänyt sovinnaista ja sopeutuvaista elämää. Pikkuperheen arkea on käsikirjoitettu miehen ja pojan rytmiin, Kaarinan osa on ollut mukautua ja hoivata. Kun Kaarina jää yksinhuoltajaksi, pojasta tulee hänen elämänsä keskipiste. Kuusikymppisenä Kaarina räväyttää ja haluaa elämänsä uusiksi kertaheitolla: Kroppa uusiksi plastiikkakirurgilla, vaikka se onni pitäisi hakea Brasiliasta asti.

Otto on nelikymppinen työterveyspsykologi, joka kirjoittaa kirjaa onnellisuudesta. Kirjoitusprojektin rinnalla, tai ehkä sen suurimpana polttoaineena, Otto laatii oman elämänsä välitilinpäätöstä. Molemmat hänen elämänsä naiset ovat jättäneet hänet: Äiti Kaarina on matkannut maan ääriin plastiikkakirurgille, vaimo Eloisa haluaa ottaa etäisyyttä mieheensä ja aloittaa uudet kuviot Tampereella. Työnsä puolesta Otto tuntee kyllä psyyken mekanismit ja psykologian teoriasuuntaukset, mutta nyt hämmennys nouseekin omasta sisimmästä. Kaarina ja Eloisa, oma keski-ikäisyyden painokin, sekoittavat miehen onnellisuuspalikat. Mihin tarttua, ennen kuin elämä on ohi?

Johanna Venho on julkaissut paitsi jokusen romaanin, myös useita lastenkirjoja ja runokirjoja. Jotain runonomaista on myös tässä kirjassa. Tekstiä voi nautiskella kuin tummahkoa, kehittynyttä, tammisen viipyilevää hyvää viiniä. Hitaasti, kauniista lasista. Kiirehän tässä ei ole, kun tapahtumat nykyhetkessä ovat vain pieniä liikahduksia. Tärkeämpää onkin se, miten tähän on tultu ja mihin risteyskohdasta käännytään. Äidin ja pojan kiinteä suhde ja sen emotionaaliset roolit, jotka eivät enää pädekään aikuisuudessa. Tekstissä sykähdyttää elämän haavoittuvuus ja vanhenemisen pelko, jolta pohjalta on kuitenkin – jokaisen omien voimavarojensa ja uskalluksensa mukaan – mahdollisuus tavoitella omia, ainutlaatuisia unelmiaan. Loppuratkaisu on ehkä juuri niin epämääräinen kuin todellisessa elämässäkin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 27.11.2015

Ryöstön hetki kullan kallis

Ryöstön hetki kullan kallis
Catharina Ingelman-Sundberg


Schildts & Söderströms,
2015

Catharina Ingelman-Sundberg aloitti Keinutuolikoplan seikkailut kirjassaan Kakkua, kiitos! Tätä senioriviisikkoa – eli Märthaa, Stinaa, Anna-Gretaa, Neroa ja Haravaa – palvelutalo Timantin ankea ja tiukkapipoinen arki ei miellyttänyt ja paremman elämän toivo veti rikoksen poluille sarjan aloitusosassa. Kun elämä aivan ilmeisesti siitä kohentui, niin samalla rötöstelyn tiellä jatketaan. Keinot voivat olla kyseenalaiset, mutta tarkoitus hyvä: Robin Hood -meiningillä viisikko pyrkii paikkaamaan sitä aukkoa, mikä yhteiskunnan tarjoamissa palveluissa on. Keinutuolikoplan sydämellä on vähävaraisten hyvinvointi, erityisesti vanhusten ja muiden avuntarvitsijoiden.

Jo kirjan alkulehdillä herää kysymys, miten tämä porukka alun alkaenkaan on vanhusten palvelutaloon päässyt ja päätynyt. Ikänsä puolesta kyllä, mutta muita palvelutarpeen kriteereitä on vaikea listata. Tai ehkä onkin juuri niin, ettei heidän iässään enää tarvitse jäädä jauhamaan tekojensa riskejä ja mahdollisia seurauksia. Kun idealamppu kerran syttyy, niin sitähän ei vakan alle piiloteta. Tarinan alkajaisiksi poppoo onkin Las Vegasissa – jos sitä ryöstörahastoa on kerran tarkoitus kasvattaa, niin kokeillaanpa keikkaa kasinolle!

Amerikan seikkailujen jälkeen viisikko palaa Ruotsiin ja ostaa majapaikakseen vanhan huvilan. Ryöstely ei tunnu olevan heille ongelma, mutta varallisuuden hallinnointi on haasteellista – joskus on jopa suunniteltava kertaalleen ryöstetyn jäljittämistä ja ryöstämistä uudelleen. Aktiivinen elämäntapa pitää virkeänä ja olosuhteet valppaana. Huvilan vierustontilla majailee karskinpuoleinen moottoripyöräjengi ja arvelut naapurin hämärähommista ovat molemminpuolisia. Vuoroin ollaan vieraissa ja tutkaillaan tapahtumia naapurin tiluksilla. Tylsää tällä porukalla ei ole eikä vastoinkäymisiä jäädä jauhamaan, sitkun ja mutkun sijaan toimitaan!

Jo kirjan kansi virittää siihen, mitä tuleman pitää. Tähdet vain tuikkivat loistokkaasti taustalla, kun räväkkä mummeli julistaa koko olemuksellaan iloa ja lystiä elämää. Catharina Ingelman-Sundberg onnistuu tekemään tekstistään hyvin visuaalista, kirjaa lukiessa voi vaivatta nähdä mielessään rollaattoreilla pakoon kurvaavat seniorit. Kunhan ei vielä kävisi niin, että kopla päätyy esittelemään taitojaan valkokankaalle; juoni toimisi erinomaisesti elokuvan runkona. Tekstissä häiritsi ajoittain joidenkin asioiden, kuten heidän jalon tavoitteensa, toistelu. Kirja oli viihdyttävää ja helponhauskaa lukemista, vaikka aivan terävin kärki jää ikään kuin puuttumaan.

Jos tuntuu, että nykydekkareissa veri roiskuu liikaa ja väkivalta ahdistaa, niin tässäpä virkistävä vaihtoehtodekkari! Saatan itsekin välipaloiksi lukaista vielä sarjan aloitusosan ja mahdolliset tulevatkin koplan seikkailut.

Julkaistu Kirjavinkeissä 25.11.2015 

Kuun ja tähden mailla

Kuun ja tähden mailla
Reeta Paakkinen


Atena, 2015

Tartuin tähän kirjaan ahnain mielin, ajatuksenani lyödä vähintäänkin kaksi subtrooppista kärpästä yhdellä iskulla. Alueena Turkki on päivänpolttavan aktuelli: Maa on ottanut vastaan jo pitkälti yli kaksi miljoonaa pakolaista rajan takaa Syyriasta ja pakolaiskriisin lisäksi sisäpoliittisten jännitteiden tynnyrissä muhii monta muuta isoa asiaa. Ajankohtaisuutensa lisäksi kirjan suunta on kohti maisemia, joissa sieluni aina lepää – Kreikkaa.Reeta Paakkinen ammentaa tekstinsä vahvalta pohjalta. Hän on asunut pitkään Turkissa, Kreikassa ja Kyproksella ja opiskellut alueen nykyhistoriaa, politiikkaa ja kieliä. Toimittajatyönsä kautta Paakkinen on tutustunut Kreikan ja Turkin värikkääseen elämänkirjoon. Merkityksellistä on toki myös koko se henkilökohtaisen elämän paletti, joka kiinnittää ulkosuomalaisen uuteen ympäristöönsä.

Vaikka Turkki onkin paljon esillä uutisissa, maana se saattaa olla hyvinkin tuntematon muillekin kuin minulle. Ellei tunne asioiden taustoja ja historiaa, uutiset jäävät jollain tapaa ohuiksi. Kuun ja tähden mailla avaa kiinnostavasti ja perinpohjaisesti Kreikan ja Turkin kimuranttia suhdetta ja Kyproksen kahtiajakautuneisuutta. Vaikka historiassa sukelletaan syvälle, vuosilukuja tärkeämmäksi nousee tuhti sisältö. Nautin historian havinasta, kertaan jo kerran opiskeltuja ja autuaasti unohdettuja – alueella ovat aikanaan vaikuttaneet niin kreikkalaiset, roomalaiset kuin ottomaanitkin. Maaperä on kantanut päällään mahtavien valtakuntien nousun ja kukistumisen. Meille jälkipolville riittää turisteina kierreltävää ja ihmeteltävää; Kappadokian maanalaisissa kaupungeissa, Nemrut-vuorella, Erdinen kaupungissa.

Minulle kirjan kiinnostavinta antia oli kuitenkin lähihistorian avautuminen.  Kyproksen vuosikymmeniä kestänyt jako kreikkalaiseen ja turkkilaiseen osaan on viiltänyt verisiä haavoja maiden historiaan. Vallankaappauksen jäljiltä autioituneessa Varoshan kaupungissa rotat ja lepakot pesivät hotellihuoneissa kasvavissa johanneksenleipäpuissa. Jäljellä on aavemaisia, homeisia ja rapistuneita rakennuksia. Surullista luettavaa – ja mikä vastakohta Alanyan aurinkorannoille.

Kirja on myös upea ikkuna turkkilaiseen arkeen. Meikäläiseen itsepalvelusysteemiin tottunut hätkähtää turkkilaista palvelukulttuuria – ja saattaapa huokaista ihastuksestakin. Naiset kaunistuvat kampaajalla ja manikyyrissä, vapaa-aika on liian arvokasta tuhlattavaksi luuttu kädessä ja talonmies huolehtii  lämpimän leivän ovelle! Onkohan meiltä jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä tästä elämästä?

Loppusanoiksi suosittelen tätä kirjaa kaikille! Tee vaikka nojatuolimatka, uppoudu kulttuurien erilaisuuteen, pyörittele mielessäsi päivänpolitiikkaa tai haahuile historian hämärässä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 24.11.2015

Kirjan jälkimainingeissa maistuu vaikkapa kreikkalainen pitsa Ideakeittiöstä ♥

Antaa salaman tulla, minä odotan: Kalervo Palsan kirjeitä

Antaa salaman tulla, minä odotan
Kalervo Palsan kirjeitä
Maj-Lis Pitkänen (toim.)


Johnny Kniga, 2015

“Ihmiset ei kestä kattoa minun töitäni, net näkevät niissä ittensä.”

Kittilän kohutaiteilijan Ostrobotnialla esillä olleita töitä piiloteltiin vuonna 1974, kun presidentti Urho Kekkonen oli tulossa näyttelyyn. Maj-Lis Pitkäsentoimittamassa kirjassa vuorottelevat Kalervon Palsan kirjeet ja raju, värikylläinen taide.

Kalervo “Kalle” Palsan, Porno-Kalleksikin nimetyn, tauluissa pääteemoiksi nousevat seksuaalisuus, kuolema ja olemisen ankeus kaikissa vivahteissaan. Taiteensa polttoaineeksi hänellä oli omassa elämässään angstia ja ristiriitoja, mistä ammentaa. Lapsuudenkotina oli viheliäinen, ränsistynyt mökki Kittilän huonomaineisella “Narikan” alueella. Kalervon vanhemmat, Huugo ja Hilda, majoittivat kulkumiehiä ja harjoittivat elinkeinokseen viinaksien välitystoimintaa. Trokasivat siis. Mökin viereen rakennettiin jäterimoista majapaikaksi vaja, johon Kalle myöhemmin muutti asumaan. Piskuisesta majasta tuli hänen ateljeensa, komeasti Getsemaneksi mainittu.

Maj-Lis Pitkäsestä tulee Kalervon luotettu ystävä, jolle hän kirjoittaa ajatuksiaan taiteesta ja elämän ristiriitaisuuksista. Juuri näihin kirjeisiin kirja perustuu. Pitkänen auttaa monissa käytännön asioissa ja järjestää näyttelyä Helsinkiin. Tukea tarvitaan silloinkin, kun Kalle pyrkii Ateneumiin ja pääkaupungin hälinä on hänelle miltei liikaa. Kirjeistä käy ilmi, miten elintärkeää ystävyys Kallelle on; hänellä on joku, joka kuulee hänen masennuksensa, kuolemanviehätyksensä ja ymmärtää hänen taiteellisuuttaan. Arki pienessä mökissä on alkeellista ja alkoholinhuuruista. Palsa päätyy usein pohtimaan elämän tarkoituksettomuutta. Hän kirjoittaa kirjeissään usein itsemurhan mahdollisuudesta, mutta menehtyy mökissään keuhkokuumeeseen kolmekymppisenä.

Kirjan kannen maalaus kiteyttää hyvin sitä kuvaa, joka minulle Kalervo Palsasta lukemani perusteella syntyi. Ulkopuolisuus käy kylmänä puhurina päälle ja vetää liikkumattomaksi. Kuolemalleko hän jäykästi ojentaa kättään, vaikka kaikki muu hänessä on paikalleen jähmettynyttä – jopa tietävä katsekin? Ikkunan takana ihmiset ovat liian kaukana, omassa elämässään kiinni. Suosittelen kirjaa vaikuttavana taiteilijakuvauksena, Palsan taiteesta en uskaltaudu paljoa sanomaan. Se saa tosin pohtimaan, mikä on taiteen tehtävä. Kodinsisustajan mieleen, sävy sävyyn sohvan kanssa, Kalervo Palsan taulut tuskin ovat. Ja sille, ken ymmärtää taitelijan totuutta, maalaukset avautuvat väkevinä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.11.2015

Love Armi

Love Armi
Armi Ratian henkilökuva
Marja-Leena Parkkinen - Ristomatti Ratia


Otava,
2015


Talouselämä -lehti valitsi vuonna 2012 Suomen historian 100 merkittävintä yritysjohtajaa. Armi Ratia on listalla vankasti mukana. Vuonna 1974 Suomen tasavallan presidentin vientipalkinto myönnettiin Marimekolle, ensimmäisen kerran naisen perustamalle ja naisen johtamalle yritykselle. Kaikki kunnia, täydestä syystä, yritykselle ja johtajalle - mutta aivan huikea on Armi Ratian persoonakin. Kirja on kirjoitettu minä-muodossa, kertojana Armi Ratia. Varsinaisesta omaelämäkerrasta ei kuitenkaan ole kyse, Marja-Leena Parkkinen on kirjoittanut Armi Ratiasta haastatteluihin, kirjeisiin, perhearkistoihin ja muuhun kokoamaansa materiaaliin perustuvan henkilökuvan. Tarinaa värittävät mustavalkoiset, paljon puhuvat kuvat.

Vaikka Marimekko ja yrityksen tarina on dynaaminen, itsestäänselvä osa kirjaa, jopa se jäi ajoittain täysin taustalle Armin valloittaessa estradin. Luova, hankala, impulsiivinen, vaistonvarainen, sitkeä, ailahteleva, rajoja rikkova, ihastuttva, joskus itsetuhoinenkin, niin oma itsensä - juuri tästä kaikestako kumpuaa myös Marimekon tuotteiden persoonallisuus ja erityislaatuisuus? Olihan se värimaailma varmasti aika ennenkuulumatonta sotien jälkeisen harmauden keskellä. Olin liian nuori seuraamaan Armi Ratian elämää ja lehtien lööppejä hänen elinaikanaan, mutta muistan kyllä omasta lapsuudestani värikkäät pallokuosiset ja raitapaidat ja niihin liittyvän erityisyyden. Tuolloin jo tiesin, että tämä paita nyt on sitä Marimekkoa.

Kuten vaikkapa Helsingin reissulla

kymmenenvuotiaana... 

Pallokuosia totta kai!

Perheen tarina alkaa 1912 Pälkjärveltä. Suomi ei ole ehtinyt vielä itsenäistymäänkään, kun Hilma ja Matti Airaksisen perheeseen syntyy esikoinen ja hänet nimetään Armi Mariaksi. Lapsuuden kesät kuluvat Koivistolla. Viipurissa hän käy koulua ja ensimmäinen yritys kuten myös koti jäävät Viipuriin sodan sotkemassa maailmassa. Menetykset, suuretkin surut, jättävät jälkensä, mutta eivät lannista. Lukio jää kesken, Armi haluaa kirjailijaksi, mutta päätyy taideteollisuuskouluun tekstiilisuunnittelun linjalle. Kun Viljo Ratia pyytää vanhemmilta Armin kättä, äiti tokaisee: "Hyvä kun viet tytön pois, se on niin vaikea."

Ennen Marimekkoa Armi ehtii jo perustaa miehensä kanssa mattokutomo Texmatto Oy:n ja vuotta myöhemmin pariskunta on mukana myös Printex Oy -nimisessä yrityksessä. Värikkäiden vaiheiden kautta lähestytään päivämäärää 25.5.1951, jolloin Marimekko merkitään kaupparekisteriin. Ideoita, visioita, hurjaa rohkeutta ja uskoa omaan asiaan. Mutta myös armotonta työntekoa ja vastapainoksi rankat huvit. Voisiko sanoa, että kynttilä paloi suurella liekillä ja molemmista päistään? Vaan olipahan valoa ja väriäkin laajassa kaaressa,

Armi Ratian perhe-elämä on luku sinänsä.

Rauha ja harmonia eivät taida olla asiayhteyteen
osuvimmat sanat.

Erikoinen tarina, jonka parista
jatkankin suoraan elokuvaan:
Armi elää!

Mimmit 3

Mimmit 3
Katherine Pancol



Bazar,
2015

Lomat on nyt vietetty ja on aika palata kotoisten harrastusten pariin. Luettavien pinosta riittääkin ammenttavaa pariksi tulevaksi viikoksi. Ja tässä viimeinen osa Mimmit -trilogiaa!

Katherine Pancolin Mimmit-trilogia on saanut päätöksensä, ehkä. Sarjan henkilöiden elämän käsittely vaati vähintäänkin tuon kolme kirjaa, monen hahmon kohtalo jätti vielä kysymyksiä ilmaan. Mimmien ensimmäinen osailmestyi suomeksi syyskuussa 2014 ja Mimmit 2 tämän vuoden maaliskuussa. Ilmestymistahti on ollut sopivan rivakka, silti tarinaan mukaan hyppääminen puolen vuoden tauon jälkeen vaati moninaisten henkilöiden mieliin palauttelua. Kuka on mitä kenellekin.

Päätösosa keskittyy Léonien ja Stellan tarinaan. Ray, tuo machismon ruumiillistuma,  on luonut pitkät pelon varjot vaimonsa ja tyttärensä elämään. Nyt Stella on saanut tarpeekseen ja haluaa tehdä väkivallan kauhuista lopun. Raylla on kuitenkin erikoista, keinotteluin ja kyseenalaisin bisneksin hankittua valtaa ranskalaiskylässä ja hän pitää tukijoukkonsa puolellaan ja hiljaisina. Naisten rohkeutta ja neuvokkuutta mafiatyyli ei enää latista ja heidän mukanaan moni kyläläinenkin uskaltautuu viimein nousemaan Rayta vastaan.

Gary ja Hortense jättävät New Yorkin taakseen ja palaavat Eurooppaan. Hortense tekee hartiavoimin töitä ja haluaa Pariisin kuningattareksi, oman muotitalonsa ikoniksi. Hortensen huone on kankaiden ja ompelutarvikkeiden täyttämä, Garyn tila ohenee mitättömäksi nukkumapaikaksi patjalla lattialla. Gary kärvistelee hyödyttömänä ja kaipaa elämään New Yorkissa, pianonkoskettimien tulta sormiensa alla – ja Calypsoa. Mies siirtyykiin Skotlantiin linnaansa ja kutsuu sinne myös Calypson.

Mikä mahtaakaan olla Katherine Pancolin kirjojen maailmanlaajuisen suosion takana? Mimmit-trilogiassa, kuten jo aiemmassa “eläintrilogiassakin”, runsas henkilögalleria tarjoaa jokaiselle samaistumisen kohteita. Kirjoissa unelmoidaan ja tavoitellaan tähtiä, mutta samanaikaisesti toisaalla elämä on sinnittelyä ja olemassaolevan kestämistä. Ja lopulta joukosta löytyy myös hän, joka taistelee vaikka tuulimyllyjä vastaan saadakseen oikeutta. Sarjassa puhuttavat pelko ja riittämättömyydentunteet, mutta niiden vastineeksi toisessa vaakakupissa painaa yhteisöllisyys ja (tässä tapauksessa naisten) keskinäinen solidaarisuus.

Perheväkivaltateemansa puolesta Mimmit 3 ei käy kevyestä iltasadusta, mutta juuri perheenjäsenten välisten suhteiden kuvaukset tekevät tekstistä puhuttelevaa. Hieman jo aloin kuitenkin potea Mimmit-puutumista ja vaikka avoimia kysymyksiä tarinaan jäikin, omalta osaltani trilogia tuli loppuunkäsitellyksi. Vaan ei kahta ilman kolmannetta, suosittelen kyllä lämpimästi tätä osien Mimmit ja Mimmit 2 jatkoksi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.10.2015 

Nadia, onnetar

Nadia, onnetar
Andrei Pajanne



Imogen Books,
2015




Nadia, onnetar on mielenkiintoinen lukukokemus, joka jatkoi matkaansa mielessäni vielä kauan viimeisen sivun kääntämisen jälkeen. Mutustelin tarinaa mielessäni vielä viikon verran, Nadian lasipallosta välähteli yhä uusia pilkahduksia ja vasta nyt tunnen tarvetta sanoittaa sen herättämiä ajatuksia. Järkälemäisen, tuhatsivuisen Autuaiden saaren jälkeen osasin jo odottaa, että Andrei Pajanteen uusin kirja veisi minut fantasian ja reaalimaailman liikkuville jäälautoille ja tuntemattomille jyrkänteille. Olin utelias ja valmis seikkailuun. Kirjan kannen säteilevän kaunis ja kaukaisuuteen kurottava Nadia oppaanani.

Kustantajan sivuilla kirjaa kuvataan tarinaksi takertumisesta ja luopumisesta. Nadia saa tuntea elämän pohjattoman hyvyyden niin perheensä suojaamana pikkutyttönä kuin nuorena naisena Eliaksen, lasinpuhaltajan, rakastettuna. Hän kohtaa myös olemassaolon perustuksia ravistelevan epäonnen, kun koko voimallaan iskevät menetykset paljastavat elämän haurauden. Ihmisen mieli jarruttelee tapahtuneen edessä, yrittää takertumalla tavoittaa jo kerran kadotettua. Myös Nadia haluaa löytää rakkaimpansa - ja etsiessään tekee matkaa itseensä, valoon ja pimeyteen, toisiin maailmankaikkeuksiin.

Nadia, onnetar haastaa  lukijan erikoiselle matkalle. Huomasin, että ensi alkuun halusin pitää kiinni jonkinlaisesta hallinnan tunteesta - halusin jäsentää, pilkkoa, ymmärtää ja asettaa tarinalle kehykset. Halusin takertua kuin Nadia onneensa. Mitä enemmän päästin irti, suostuin itselleni käsittämättömään, sitä vapaammaksi tunsin itseni tarinan nyansseille ja kosmisille hienosäädöille. Arjen ja konkreettisuuden kivuliaisuus lakkasi hiertämästä. Enhän ymmärryksen kautta kuuntele musiikkiakaan, nautin vain.

Kirjan sivuilla toistuu Jin ja Jang -symboli, kaksi toisiinsa kietoutuvaa aaltoa. Ja tuntuukin, että yksi koko kirjan lävistävä teema on ainainen liike, joka hakee tasapainoa monella taholla. Luonnon vastakkaiset voimat vyöryvät vuoroin jättiaaltoina ja vuoroin hakevat levollisen olotilan; niin ihmismielessä, meressä kuin maailmankaikkeudessakin. Kun liikutaan rinnakkain ja sisäkkäin näillä erilaisilla tasoilla, lukijalle on eduksi avartaa oma mielensäkin joustavaksi ja ihmeille alttiiksi.

Lukiessani heittelin itselleni havaintoja ja kiinnostavia yksityiskohtia, jotka varmaankin avautuvat lukijoille hyvin eri tavalla. Meren keskeinen asema kirjassa - mikä kuvaisikaan paremmin luonnon tuntemattomia voimia, mielen syvyyksiä ja jopa alkukantaista kaaosta? Toisaalta meren jatkuva liike on lohduttavaa, aaltojen ääni rauhoittaa ja huuhtoo pienen ihmisen taakkoja. Hallitsemattoman äärellä on hyvä hakea tunteilleen tyynnyttävät raamit. Kirjassa on vahvasti läsnä myös Serpentiini -joki. Nadia kulkee oman kehityksensä matkaa, joki virtaa tauotta - Nadian tie, elämänvirta?

Nadia on herkkä ja luova ja tunnistaa jo lapsena oman erityislaatuisuutensa. Hän ymmärtää oman jumalallisuutensa, kun hän tuntee ajatustensa käyvän toteen. Kun Nadia luo lasipallon, se vertautuu mielessäni uusien maailmankaikkeuksien syntyyn... Korkealla mennään ja fyysisestä todellisuudesta tarina irtoaa viimeistään siinä vaiheessa, kun se saavuttaa multiversumin sfäärit.

Harvemmin tartun tieteisfantasiaan ja tietämykseni avaruuden mekanismeista on hataraa, rinnakkaisista maailmankaikkeuksista nyt puhumattakaan. Pajanteen tekstin äärellä koin kuitenkin virkistävää huolettomuutta; vapautusta kaiken konkretiasta ja ymmärtämisestä. Korkealentoisessakin tekstissä on mukana elämän vahvat elementit, rakkautta ja surua. Takertumista ja luopumista. Etsimistä ja löytämistä. Kaikki on kuin suurta palapeliä, johon kaikki osaset lopulta palaavat.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, joka kirvoitti  lennokkaisiin ajatuksiin.