Mofongo

Mofongo
Cecilia Samartin


Bazar,
2016

Mofongo on kuin lumoava, lempeästi opettavainen satu aikuisille. Se on tarina, jota luin hitaasti nautiskellen ja josta luovuin haikein mielin – ja jonka pariin varmasti vielä palaan. Ilokseni huomaan, että kuubalaissyntyisen Cecilia Samartinin kirjoja on käännetty suomeksi jo viisi tätä aiemmin. Mainio löytö näin kesän kynnyksellä, mitä parhainta lomalukemista.

Haaveissaan kahdeksanvuotias Sebastian on maailman kuuluisin jalkapalloilija ja sankari. Todellisuudessa vaikea sydänvika pakottaa hänet jäämään pajupuun varjoon ja seuraamaan sieltä toisten lasten peliä. Välitunneilla ja koulumatkalla puristus rintakehässä pahenee entisestään, kun Sebastianin heiveröisyys ja erilaisuus herättää luokkatoverissa koulukiusaajan. Koulun jälkeen hän suuntaa isoäitinsä, Abuela Lolan luo Bungalow Havenin palveluasunnoille. Isoäidin läsnäolo rauhoittaa terveytensä kanssa kipuilevaa poikaa.

Lapset ovat huolissaan Lolan pärjäämisestä ja ovat asettaneet omat ehtonsa yksin asumiselle; ruoka tuodaan valmiina läheisestä vanhainkodista eikä kynttilöitä saa sytytellä. Sairaalaviikon jälkeen Lola laittaa kuitenkin elämänsä uusiksi. Kynttilöiden liekit lepattavat Bungalow Havenissa hilpeästi. Abuela Lolan hiukset ovat punaiset kuin mansikkakiisseli. Keittiössä kypsyvät vastustamattomat puertoricolaiset ruoat, jotka kokoavat ristoriitojen vaivaaman perheen yhteisen pöydän äärelle. Sebastian saa olla isoäitinsä opissa ja he kokkaavat yhdessä isoäidin kotimaan ruokia kuten mofongoa.

Vuosientakaisia loukkauksia ja väärinymmärryksiä ei oiota hetkessä. Abuela Lolan tarinat, suorat kommentit ja valloittavat ruoat tekevät eripuraisisissa työtään pikkuhiljaa. Sairaalajakso on ilmeisesti muuttanut Lolan ajatusmaailmaa:

“Äiti, miksi sinä puhut koko ajan tuollaisia?” Gabi kysyi.
“Kaikille tulee vain hankala olo.”
“Voi olla, mutta jos tässä iässä alkaa kierrellä ja kaarrella, niin ehtii hautaan ennen kuin pääsee asiaan.”

Tarina elää Lolan ja Sebastianin valmistamien aterioiden ympärillä. Kirjan lopussa on oma liitteensä Abuela Lolan resepteistä. Kuitenkin olennaisinta, herkullisinta kirjassa on keskeneräisyyden ja vanhan viisauden dialogi. Cecilia Samartin on koulutukseltaan psykoterapeutti ja se tausta näkyy ja hengittää kaikissa kirjan henkilöhahmoissa. Oma ääni löytyy elämän draamojen keskellä. Salli itsellesi hyvä hetki, lue Mofongo.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.5.2016

http://www.adlibris.com/fi/kirja/mofongo-9789522793102

Appelsiinilehto

Appelsiinilehto
Marjut Helminen


Minerva,
2016


Kannesta kanteen on pitkä matka. Appelsiinilehdon etukannessa hedelmät hehkuvat kauneuttaan ja vangitsevat katseen. Takakannen teksti kertoo matkasta sodan runtelemalle alueelle, jonka keskiöön Marjut Helminen lukijansa vie. Appelsiinilehdon tapahtumat sijoittuvat vuonna 2008 puhjenneen Gazan kriisin aikaan, välillä päähenkilöiden menneisyyttä valotetaan palaamalla vuoden 1982 Beirutiin.

Sini, suomalainen erikoissairaanhoitaja,  matkustaa Palestiinaan koulutustehtäviin. Hän on kokenut kriisityön konkari ja aiemmat muistot alueelta siivittävät lentomatkaa kohti Lähi-idän valoa ja kirkkautta. Vaativat koulutusolot vaihtuvat perillä kenttätyöhön sodan keskellä. Potilaita saapuu jatkuvana virtana ja lääkkeistä on pulaa. Leikkauksiin ei riitä nukutusainetta. Sinin voimat ehtyvät, hänellä on takanaan sairastelukierre jo Suomessa. Alun alkaenkin tuntuu kuin hänen matkansa olisi pakoa jostakin, ehkä tavallinen arki ja kotimaan ihmissuhteet eivät tyydytä häntä. Hänen auttamishalunsa on sekoitus epäitsekkyyttä ja ihanteellisuutta, eikä jätä riittävästi tilaa miettiä omaa turvallisuutta ja jaksamista.

Beirutista 1980-luvulla Suomeen paennut Fuad, Palestiinan pakolainen, seuraa huolestuneena Sinin liikkeitä Lähi-idässä. Sinin kautta hän myös peilaa oman lähtönsä syitä ja mahdollisuuksiaan päästä vielä vierailulle kotimaisemiin. Fuad on kyllä kotiutunut Suomeen ja puhuu kieltä sujuvasti ja heidän lapsensa ovat syntyneetkin Suomessa. Sen sijaan Fuadin vaimo Leila kaipaa sitkeästi paluuta vielä lähes 30 vuoden jälkeen eikä halua opetella suomen kieltä.

Marjut Helminen on toimittajana seurannut tiiviisti Lähi-idän tapahtumia ja tietää, mistä kirjoittaa. Tarinan asetelma on mielenkiintoinen; suomalainen asetetaan Gazan kriisin keskelle ja Palestiinan pakolainen Helsinkiin. Välillä osat vaihtuvat, sillä Fuadin on lähdettävä lopulta etsimään Siniä. Heillä molemmilla on kaipuu johonkin, mitä kerran oli. Sinin etäinen suhde äitiinsä saa miettimään, onko hänelläkään oikeasti sitä omaa paikkaa – kotimaata sen enempää kuin Fuadillakaan. Erityisen koskettavia ovat kuvaukset sota-alueelta, näkökulmaa nykyisiinkin pakolaiskysymyksiin. Hieno esikoisromaani, täydet suositukset.

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.5.2016

Vanhempieni kaltainen

Vanhempieni kaltainen
Marianna Stolbow


WSOY,
2016

Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow on ohjannut eroryhmiä kymmenisen vuotta. Hän vastaa myös eroseminaarien ohjaajien kouluttamisesta Suomessa. Uudessa kirjassaan Vanhempieni kaltainen Stolbow herättelee meitä huomaamaan, kuinka paljon kannamme lapsuudenperheemme käyttäytymismalleja ja suhtautumistapoja myös omaan parisuhteeseemme. Aikuisina vannomme usein, ettemme halua kohdella omia lapsiamme tavoilla, jotka ärsyttivät meitä vanhemmissamme. Vaikka tietoisesti päätämme toimia toisin, tiukassa tilanteessa saamme itsemme kiinni juuri samoista kiusallisista äänenpainoista tai halventavista tuhahduksista. Parisuhteen periytyneisiin malleihin havahdumme usein vasta epäonnistumisissa ja erotilanteissa. Mistä meidät onkaan tehty?

Stolbow haastatteli kirjaansa varten viittäkymmentä eri-ikäistä suomalaista. Tarinoissa on riipaisevan vähän hellyyttä ja lämpimiä kosketuksia arjessa, kovin harva muistaa vanhempiensa osoittaneen rakkautta sanoin ja kosketuksin toisilleen. Haastateltavien laaja ikähaitari tuo mukaan myös historiallisen ulottuvuuden; sota-ajan vaikeat olot ja rankat kokemukset, joille ei ollut sanoja. Seuraavat sukupolvet perivät aikanaan sotaolojen mykkyyden ja pärjäämisen pakon. Nyt terapiasukupolvi hakee menneelle sanoitusta ja tapahtuneiden ymmärtäminen antaa työkaluja muutoksen mahdollisuuteen. Ongelmat nostetaan esiin ja on lupa valita toisin.

Ihmisellä ei ole helppoa itsensä kanssa ja tähän huutoon pyrkivät lukuisat elämäntapa- ja itsehoito-oppaat vastaamaan.  Vanhempieni kaltainen on hyvin elämänläheinen ja kannustava kirja; meidän on turhaa syyttää itseämme siitä, mihin emme alun alkaenkaan ole saaneet rakennuspalikoita. Jos uuden tietämyksemme varassa valitsemme paremmin, teemme omalta osaltamme hyvää itsellemme ja ympäristöllemme. Näkökulmissaan konkreettinen ja käytännönläheinen teos sopii kaikille omasta ja läheistensä hyvinvoinnista kiinnostuneille.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.5.2016

http://www.adlibris.com/fi/kirja/vanhempieni-kaltainen-9789510412848

Jonain keväänä herään

Jonain keväänä herään
Katri Rauanjoki



Atena, 2016

Tätä kirjaa minun teki kovasti mieli, mutten tohtinut sitä enää tämänhetkisten luettavien pinoon lisätä. Sitten joskus, ajattelin. Oli siis vallan iloinen yllätys, kun kirja saapui kustantajalta yllättäen ja pyytämättä. Jotenkin vain tähän tarinaan tarttuessaan tietää, että Kerttu tulee ihan liki. Että monesti tekee mieli laskea käsi hänen olkapäälleen. On hapuiltava sanoja niille tunnoille, joita hänen kertomuksestaan tunnistaa itsessään.

On mielenkiintoista ja oikein osuvaa pohtia tätä kirjaa ja kirjoittaa tästä juuri äitienpäivänä. Asetelma kuulostaa niin nykyajalta, nykynaiselta: Maailma on raaka vaatimuksineen, armo on kortilla ja pärjääjän on joka päivä yritettävä rimaa hipoen. Ja kun mennään rimaa hipoen, se on niin nippa nappa onnistumista, että uupumisen tunne on lopulta onnistumisen iloa suurempi. Työelämävaatimusten, riittämättömyyksien riippojen ja arjen hektisyyden voi yrittää hetkeksi sulkea kotioven ulkopuolelle. Parisuhde- ja perheongelmien jälkeenkin koti on turvapaikka ja äitiyden kautta juuri lapset auttavat priorisoimaan elämän tärkeysjärjestystä.

Kerttu on kova tyttö pärjäämään. Hän on nelikymppinen opettaja, joka työpäivän jälkeen palaa kauniiseen kotiinsa kahden lapsen ja miehen luo. Elämän peruselementit ovat kasassa, kuviohan on oikeastaan todella komea. Silti unikkovihkoon kertyy ankeita muistiinpanoja. Ahdistuksia. Raivontunteita omaa siskoa kohtaan.  Entä se sopiva itsemurhapäivä, kun on hypättävä yli hääpäivä, lasten synttärit tai joulujuhla?

"Pahinta oli, ettei kerta kaikkiaan ollut muuta 

Ei ollut olemassa Kerttua, joka olisi jättänyt jälkensä ihmisten muistiin muuna kuin äitinä, vaimona tai opettajana. Ihmistä, minua, muista erillistä, ei ollut enää. Kerttu oli kadonnut, haalistunut pikkuhiljaa kuin narulle aurinkoon jätetty tyynyliina."

Kerttu on sairastunut keskivaikeaan masennukseen ja jää sairauslomalle. Hänen maailmansa on hallitsematonta, uuvuttavaa suota. Yritäpä kääntää selkäsi ja vaatimusten seinä kasvaa samassa toiselle puolen. On helppo ymmärtää, että itsemurhan suunnittelu rauhoittaa Kerttua - se on tilanteen hallintaa, selkeää rajaamista. Pisteen paikan määräämistä.

Mutta - Jonain keväänä herään! Tulee se jonkin toukokuun tiistai, astetta keveämpi alkuviikko ja valo pääsee sisään. Kaiken roinan - pelkojen, häpeän, lohtumakkaroiden - seassakin kytevää uskallusta ja optimismia. Kerttu saa apua, oivaltaa itse asioita ja ehkä tietoisesti alkaa valita toisin. Vaikka vääristyneet mielen möröt ovat miten todentuntuisia, ihan syvällä syvällä sisimmässä ihmisessä asunee horjuttamatomat perustotuudet. Ja erityisesti näin äitienpäivänä haluan ajatella, että juuri lapset ovat rihmoja, jotka estävät Kerttua lopullisesti lähtemästä.

Onneksi luin tämän jo nyt, ihan surutta annoin kirjan etuilla monta sijaa ylöspäin lukemattomien pinossa. Kirjan Kerttu ja hänen perheensä ovat fiktiivisiä henkilöitä, mutta taustalla on myös Katri Rauankosken omaa masennuskokemusta. Kirja todella haastaa miettimään pärjääjän mentaliteettia ja työelämän ristoreippaita. Itsensä on niin helppo hukata, ehkä tällaisten kirjojen ansiosta voisi jäädä reissullaan edes puolitiehen. Olisi paluumatka lyhyempi.

Kiitos kustantajalle tästä kirjan kolahduksesta postilaatikkoon.

http://www.adlibris.com/fi/kirja/jonain-kevaana-heraan-9789523002104

Ameriikan raitilla

Ameriikan raitilla
Antti Tuuri



Otava,
2016

Maahanmuuttokeskustelu velloo nyt vilkkaana, joten käännetäänpä tasapuolisuuden vuoksi katseet vaihteeksi Suomen historian maastamuuttoihin. Kun Pohjanmaalta lähdettiin sankoin joukoin Kanadaan ja Amerikkaan, lupaukset merten takaa houkuttelivat mukaansa myös Antti Tuurin isoisän ja muutakin sukua. Yhteydet Suomeen jäivät enimmäkseen vähäisiksi, kun aika meni sopeutuessa uuteen ja uutterasti töitä tehdessä. Suuresta asiasta oli kuitenkin kyse ja olihan siinä toki oma hohtonsa, varmasti kotipuolessa moneen otteeseen muisteltiin lähtijöitä. Antti Tuuriakin perheen amerikansiirtolaisuus kiehtoi kovasti, erityisesti isän kertomukset Jonni  Tuurista, pikkuserkusta, jolla oli isän muisteluiden mukaan ollut Pohjanmaalla ennen lähtöään Jonni Tuurin eksoottinen orkesteri -niminen tanssiorkesteri.

Jo Antti Tuurin Pohjanmaa -romaanissa Hakalan suku kokoontuu yhteen jakamaan Amerikasta tullutta isoisän perintöä. Sukusaaga laajenee kokonaiseksi Pohjanmaa-sarjaksi ja amerikansiirtolaisuus tulee vahvasti tarinaan mukaan. Kirjojensa pohjaksi ja kiinnostuksesta omia sukujuuriaan kohtaan Antti Tuuri alkaa tutkia perusteellisesti siirtolaisuutta Suomesta, ja aivan erityisesti Pohjanmaalta, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Ameriikan raitilla on matka- ja muistelmakirja reissuilta, joilla hän tutustui siirtolaisten asuttamiin seutuihin ja tapasi siellä sukulaisiaan ja sai uusia tuttavuuksia.

Kirjan matkakuvaukset alkavat Kanadasta ja siellä Antti Tuurilla on oppaana pikkuserkku Jonni Tuuri. Heti alkuun selviää, ettei Jonnilla sitä eksoottista orkesteria ollut ollut Pohjanmaalla, eikä missään muuallakaan. Sen sijaan Jonnilla on muuta mielenkiintoista kerrottavaa; häneen on ottanut yhteyttä nainen, joka on ollut naimisissa Antin isoisän kanssa. Heti alkuunsa Antti Tuuri pääsee siis uutta mummoaan tapaamaan. Sen jälkeen on vuorossa monta värikästä henkilöä, joiden elämäntarinat osoittavat, että suomalaiset ovat olleet suuria persoonia yhteisöissään. Hän tapaa esimerkiksi Matti Jutilan, siltojen rakentajan ja Kanadaa olympialaissa edustaneen painijan. Jorma Ahopelto puolestaan oli otellut ammattinyrkkeilijänä Kanadassa.

Matkat ovat taustatyötä kirjoille aamusta iltaan; kalastusreissuja, iltoja kapakassa ja juttutuokioita yömyöhäiseen uusien tuttavien luona. Visiittejä museoihin, hautausmaalle ja intiaanikylään. Kirja kertoo havainnollisesti sen, miten perinpohjaisesti kirjalija voi maisemia, ajoreittejä ja ihmisiä kirjaansa varten tallentaa mieleensä. Antti Tuuri tuntuu solahtavan mukaan porukkaan kuin porukkaan, eikä jää ulkopuolisen tarkkailijan rooliin. Ja siirtolaisuudesta kertovaan kirjaan kuuluu ilman muuta myös mausteeksi fingelskaa. Monesti käännös voi kuulijalla olla hetken hakusessa, kuten Antti Tuurin mainitsema sanomapitsi – son of a bitch.

Ameriikan raitilla on monella tapaa mielenkiintoinen. Yhtäällä katsaus siirtolaisuuteen ja sen syihin, toisaalla kuvausta matkanteosta ja siinä välissä vielä kirjan kirjoittamisestakin. Antti Tuurin teksti on leppoisaa mutta myös täsmällistä ja huumori sellaista miehisen ilmeetöntä. Kiinnostavaa luettavaa varmasti myös kaikille, joiden sukua on aikoinaan lähtenyt Ameriikan raitille tai Kanadaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 30.4.2016

Melkein geisha: hurmaava ja hullu Japani

Minna Eväsoja
Melkein geisha: hurmaava ja hullu Japani


Gummerus,
2016


Japanin eksotiikka ei himmene, vaikka monta asiaa ja ilmiötä olemme samuraiden ja kimonokuosien saarelta jo omaksuneet osaksi elämänmenoamme. Sushi on Suomessa trendiruokaa ja karaoken myötä jokainen voi saada oman tähtihetkensä lavalla. Näiden pienten pintaraapaisujen rinnalla on sykähdyttävää lukea siitä oikeasta japanilaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista aivan erityislaatuisine piirteineen ja käänteineen. Perehtyminen maan tapakulttuuriin on paitsi kiinnostavaa myös suositeltavaa, jos kaukokaipuu saa matkaamaan paikan päälle Japanin ihmeitä katsomaan. Turistin kömmähdykset vielä ehkä ymmärretään, mutta liike-elämässä nolot tilanteet voivat tulla kalliiksi. Jos arvelet pärjääväsi Japanissa pelkällä länsimaisella kohteliaisuudella, niin luepa Minna Eväsojan kirja Melkein geisha!

Minna Eväsoja on japanilaisen estetiikan dosentti Helsingin yliopistossa ja hänellä on pitkä kokemus elämästä ulkomaalaisena naisena Japanissa. Hän lähti Kiotoon opiskelemaan teetaidetta Urasenken teekoulussa, palasi välillä Suomeen ja jälleen useamman kerran takaisin Japaniin. Asema ulkomaalaisena, teekoulun kurinalalaisuus sen enempää kuin sosiaalinen sääntöviidakkokaan eivät estäneet Eväsojaa hurmaantumasta maahan. Arki ei ollut helppoa, mutta taatusti mielenkiintoista. Pitkin kirjaa hämmästyn hänen luonteensa joustavuutta ottaa vastaan uusia asioita ja sopeutua, suorastaan solahtaa mukaan vieraaseen kulttuuriin. Vuokraemännän valvova silmä piti huolen siitä, että suomalainen opiskelijaneitonen eli yhteisön silmissä hyväksytyllä tavalla vapaa-ajallaankin.

Kirja koostuu pienistä kertomuksista, jotka kuvaavat elämää Japanissa suomalaissilmin nähtynä. Teekoulutaustan vuoksi Eväsojalta odotetaan käytösetiketin hyvää hallintaa ja se tuntuu todella ulottuvan joka elämänalueelle. Teekoulussa japanin kieltä ei opita ainakaan small talkin ansiosta, sillä sanansa on valittava tarkoin ja harvakseen tilanteen mukaan. Tärkeämpää onkin kehon puhe; jokainen harkittu nilkan taivutus tai ranteen liike. Pikkutarkka säännönmukaisuus liikkeissä, eleissä ja puheessa on jo melkoista taidetta sinänsä. Sopimaton käytös, jota on esimerkiksi jäätelötötterön syöminen tai naisen pukeutuminen shortseihin ja toppiin vapaa-aikanakaan, tuottaisi häpeää Teemestarille.

Asumisjärjestelyt ovat erityisesti talvella sangen kiinnostavia. Ehkä nyt ymmärrän paremmin japanilaisen ystäväni järkytystä meidän talvemme pakkaslukemista. Japanilaisittain kylmyys valtaa talon myös sisältä päin ja nukkuminenkin onnistuu parhaimmin kahden lämpöfutonin välissä, pipo päässä. Kesän kuumuus ja kosteus tasaa lukemia toiseen suuntaan.

Minna Eväsoja on valinnut aiheet kirjaan niin, että yhdenkään luvun yli ei tarvitse harppoa. Jokaisesta jutusta voi poimia hämmästyksen helmiä ja hämmentäviä havaintoja kulttuurieroista. Läpi kirjan hän tuo esille japanilaisen naisen näkökulmaa  miesjohtoisessa yhteiskunnassa. Kyllä, melkein geishan Japani on hurmaava ja hullu. Tätä voi lämpimästi suositella kaikille itämaisista kulttuureista kiinnostuneille.


Julkaistu Kirjavinkeissä 23.4.2016

Polkupyörällä Himalajalle

Matti Rämö
Polkupyörällä Himalajalle


Minerva,
2016



Kevät etenee kohisten ja pyöräilykelit sen kuin paranevat! Ilokseni sain tarttua jo kolmanteen Matti Rämön matkakirjaan, kaiken kaikkiaan nyt ilmestynyt kirja on jo peräti kahdeksas. Aiemmin lukemieni kirjojen Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan ja Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin perusteella tiesin jo odottaa, että tämän miehen matkassa pääsen mukaan ainutlaatuiseen seikkailuun.

Kirjan rakenne on aiemmista Rämön matkakirjoista tuttua päiväkirjatyyliä. Jokaisen päivämäärämerkinnän yhteyteen on kirjattu reittiosuus, ajetut kilometrit ja kulutetut eurot. Matkan etenemistä on siis helppoa seurata, varsinkin kun kirjassa on myös selkeät kartat. Yksityiskohtaiset muistiinpanot kertovat selvää tarinaansa; jokainen aamu on ollut uuden seikkailun alku.

Aikaa kuluu seitsemän viikkoa, matkaa taittuu 2400 kilometriä. Karttaan piirtyy reitti Delhistä Ladakhiin. Intian kaaos – ja ne miljoona pyhiinvaeltajaa – vyöryy päälle, mutta se ei estä suomalaista miestä etenemästä. Eivätkä häntä hyydytä sään vaihtelutkaan, vaikka tasangon tainnuttavat helteet vaihtuvat Himalajan vuoristosolien kylmiin pakkasöihin. Päivän paahdetta voi hieman tasoittaa illan ja yön viileydellä, joskin pimeys ja olemattomat pientareet tuovat silloin omat haasteensa. Ohiteltava, vastaantuleva ja väisteltävä liikenne on hyvin monimuotoista, aina kuorma-autoista, polkupyöristä ja juoksijoista lehmiin ja motoristeihin.

Pelkkää pyöräilyn ylä- ja alamäkeä kirja ei todellakaan ole. Intohimoinen fillaristi kertoo tapaamistaan ihmisistä, maistelemistaan ruoista ja ehtii tutustua kävellenkin nähtävyyksiin. Ja siinä sivussa lukija imaistaan mukaan Intian historiaan. Matti Rämö omaa sellaisen kerronnantaidon, että ikään kuin ohimennen tulee käsiteltyä brittihallinnon vaikutukset ja Intian ja Pakistanin suhteetkin. Toki Intiassa on poikettava myös jooga- ja meditaatiokeskukseen – vaikkapa Rishikeshiin, kuten Beatlesit aikoinaan.

Tätä ja Matti Rämön muitakin matkakirjoja suosittelen lämpimästi niihin kausiin, kun arki käy painostavaksi ja elämä tuntuu vain valuvan ohi. Silloin on hyvä ottaa kiintopiste hieman etäämpää ja siristellä silmiään sen suuntaan, josko jokunen toteuttamaton haave siintäisi horisontissa. Itselleni yksi tärkeä pointti kirjassa on se, että Rämö lähti kuntouttamaan itseään hankalan sairauden otteesta näillä matkoillaan. Eikä sitten ihan vähään tyytynytkään!

Julkaistu Kirjavinkeissä 20.4.2016