Mannerheim-solki ja punalippu

Satu Hassi
Siltala, 2018



Satu Hassin varhaismuistelmat tarjoavat aikamatkan sodanjälkeiseen Suomeen, erityisesti 1960- ja 1970-luvuille. Kirjassa kuvataan aikaa lapsuudesta opiskeluajan taistolaisvuosiin ja lopulta 1980-luvun alkuun, jolloin vasemmistolaisuus vaihtui Vihreän liiton kunnallisvaaliehdokkuuteen Tampereella.

Kirjan alkulehdellä hymyilee kaksivuotias Satu hurmaavasti keveässä kesämekossaan ja pieni ämpäri kädessään. Kuvaa tekstittää virsi 492. Eletään 1950-luvun alkua, jälleenrakennetaan ja vaalitaan kalliisti puolustettuja arvoja – kotia, uskontoa ja isänmaata. Naapurustossa on lapsia kavereiksi ja mukaan leikkeihin kasvaa myös pikkuveli Ville. Lapsuuden kesinä aurinko paistaa, keväinen mäntymetsä tuoksuu, olemisessa on läsnä vapautta ja turvaa. Se kuulostaa vallan luontevalta pohjalta siirtyä aikanaan partiotoimintaan ja seurakuntanuoreksi.

Kirjat ja maailmantapahtumat tuovat kuitenkin uutta näkökulmaa elämään ja vasemmistolaisuus alkaa vetää nuorta Satua puoleensa yhä vahvemmin. Lukioaika tuo mukanaan Teiniliiton, jonka myötä samanhenkiset nuoret voivat rakentaa uudenlaista maailmankäsitystä. On aika tehdä pesäeroa entiseen ja muun muassa partiotoimintaan, joka ärsyttää oikeistolaisuudellaan ja uskonnollisuudellaan. Partiosta eroamiseen liittyy kuitenkin hankala selkkaus, sillä Satu Hassille on jo ehditty hakea Mannerheim-solkea. ”Nuori radikaali” suostuu kuitenkin tulemaan vielä soljen vastaanottamaan kevään partioparaatiin.

Seuraavaksi Teiniliitto ja sen toimijat saavatkin kirjassa runsaan käsittelyn; sen ajan lukiolaisille se on ollut ilmeisen houkutteleva kanava maailmanparannukseen ja nuoruuden kapinointiin. Neuvostoliitto ja kommunismi kiehtovat ja edellisen sukupolven ihanteita revitään alas, valkoisen Suomen perinteet ja talvisodan sankaruus ahdistavat. Nuoret keskustelevat, ottavat kantaa ja pitävät pitkiä kokouksia keskenään. He tutkivat marxilaisuuden klassikoita ja tempautuvat mukaan kansainväliseen solidaarisuustoimintaan, kuten Chilen sotilasvallankaappauksen tapahtumiin. Toiminta Teiniliitossa ja sittemmin Suomen demokraattisessa nuorisoliitossa ja Suomen Opiskelijaliikkeessä on niin aktiivista, että ihmetellä täytyy, kuinka aika riittää kaikkeen ja siinä sivussa vielä opiskeluunkin.

Halu pelastaa maailma on ollut todella suuri, vaikutteita ja keinoja on varmasti monikin taistolaisuudessa mukana ollut joutunut jälkeenpäin punnitsemaan uudesta näkökulmasta. Silti nuoruuden into ja ehdottomuus säväyttää kirjassa. Ajankuvauksena Satu Hassin kirja on todella mielenkiintoista luettavaa tuon ajan perhe-elämästä ja koulumaailmasta sekä ajan hengestä aikuisten maailmassa. Moni asia oli tuolloin vielä uutta Suomessa, autoja alkoi ilmestyä harvakseen katukuvaan, Elma-täti sai kaasuhellan keittiöön ja vanhemmat kokeilivat juoda punaviiniä päivällisellä ”suuren maailman tyyliin.” Kirjassa on paljon muisteloita sekä Satu Hassin lapsuudenperheestä että ajasta ”Rofan” vaimona ja tämän perheen jäsenenä.

Loppusanoissaan Satu Hassi kiteyttää hyvin sen, miten hänen sukupolvelleen ”iskettiin vanhempien sotasankaruutta lekalla päähän.” Voi hyvin ymmärtää, ettei tuolloin katsottu hyvällä nurinaa arjen vastoinkäymisistä, kun isät olivat antaneet sodassa kaikkensa ja äidit tehneet osansa kotirintamalla. Siksi nuoriso tarvitsi oman sotansa ja sai vastustajansa ylikansallisesta kapitalismista ja imperialismista. Kiinnostavaa luettavaa tuon ajan muistaville ja meille nuoremmille yksi näkökulma lisää sodanjälkeiseen Suomeen.

Julkaistu Kirjavinkeissä 15.3.2018

Enemmän Espanjaa

Liisa Väisänen
Kirjapaja, 2018




Noin vuosi sitten tein Liisa Väisäsen mukana kirjamatkan Italiaan ja luin hänen kirjansa Kaikki Italiani. Nyt on tarjolla uusi lukumatka tämän matkailun ammattilaisen ja kulttuuritietäjän johdolla, tällä kertaa Espanjaan. Asuttuaan parikymmentä vuotta Italiassa Liisa Väisänen muutti miehensä kanssa Espanjaan. Sen lisäksi, että hänellä on jo työnsä ja koulutuksensa vuoksi vahva kosketus Espanjaan, hän katselee espanjalaista elämänmenoa nyt myös vakiasukkaan silmin ja yhteiskunnan sisältä käsin.

Kirjan idea on sama kuin aiemmassa Kaikki Italiani -kirjassakin. Luku luvulta edetään kaupungista toiseen ja katsahdetaan paikan historiaan, taiteeseen ja erikoisuuksiin. Ja aivan kuten Italiakin paljastui hyvin monimuotoiseksi, myöskään yhtä ja yhtenäistä Espanjaakaan ei ole olemassa. Espanjassa on 17 itsehallintioaluetta, kieliltään ja kulttuureiltaan toisistaan eroavia alueita. Se, mitä olin aina luullut Espanjan kieleksi ja joskus jopa sen alkeitakin opiskelut – se onkin itse asiassa kastilian kieltä. Lisäksi maassa puhutaan katalaania, galegoa, baskia ja joukkoa muita alueellisia kieliä.

Nuorena kaksikymppisenä Liisa Väisänen aloitti matkanjohtakoulun Mallorcalla ja luontevasti kirjakin vie lukijansa ensimmäiseksi tutustumaan saarelaisiin ja saaren historiaan. Valldemossa lie Mallorcan kauneimpia kyliä ja on kuuluisa Chopinin huvilasta, joka on rakennettu vanhaan luostariin.

Alkuverryttelyn jälkeen muureja, palatseja, taidekeskuksia ja pyhäkköjä suorastaan vyöryy kohti jatkuvana virtana; Sevillan Palacio de las Duenãs, San Plácidon luostari, Prado-museo. Maa on ollut osa Rooman valtakuntaa, joutunut muslimien valloittamaksi ja elänyt maailmanlaajuisen imperiumin suurvalta-aikaa. Se on kokenut vuosisatojen sotaisuudet ja sisällissodan sekä diktatuurin. Jokainen vaihe on jättänyt omat muistomerkkinsä historiaan ja muokannut ihmisten ajattelua. Väisäsen mielestä kuolema onkin läsnä kaikessa Espanjassa, niin taiteessa kuin härkätaisteluissakin.

Minua viehättää Liisa Väisäsen taito tiivistää tietoa mielenkiintoisiksi ja hallituiksi paketeiksi. Teksti ei missään vaiheessa sorru vuosilukujen ja hallitsijoiden luetteloimiseksi ja aina tekstin keskeltä pilkottaa mielenkiintoisia yksityiskohtia. Hauskaa on lukea Andalusian kohdalla vaikkapa siitä, mistä lempinimet Paco tai Pepe juontavat juurensa. Tai siitä, miksi Carmen ja Dolores voivat koirien niminä aiheuttaa suurta hämmennystä ja kenties paheksuntaakin. Kirja evästää myös Santiago de Compostelan vaellukselle kaipaavaa mielenkiintoisilla detaljeilla ja Väisänen toteaakin, että se on ”paitsi tie hiljaisuuteen ja pyhyyden lähteille myös vaellus Euroopan ja kristinuskon historiaan, kulttuuriin ja taiteeseen.”

Enemmän Espanjaa -lomaan ei riitä pitkä viikonloppu ja tuskin viikkokaan alkua pitemmälle. Tästä saa vaikka elämänikäisen projektin itselleen niin halutessaan. ¡Viva España!


Julkaistu Kirjavinkeissä 28.2.2018

Rouva Suominen välittää: Valuneen taikinan tapaus

Mirjam Lohi
Teos, 2018

Aloitusosan perusteella Rouva Suominen välittää -sarjan parissa on luvassa hyvinkin leppoisaa mysteerimeininkiä. Valuneen taikinan tapaus tuskin vie kenenkään yöunia, jännityksen sijaan Mirjam Lohen värikäs ja hulluttelevakin teksti jättää jälkeensä hyvän olon hyrinää.

Sointu Suominen on kahden lapsen äiti ja turvallisuusalalla työskentelevän Sampon vaimo. Kotiäitivuosiensa jälkeen Sointu ei enää palaa psykologin työhönsä. Hän rakastaa sisustamista ja stailaamista ja aikoo luoda uuden uran yrittäjänä, kiinteistönvälittäjänä. Ensimmäisten asiakkaiden kalastelu ja markkinoille työntyminen on kovaa työtä, mutta onneksi uskoa ja yritystä riittää. Siinä sivussa Sointu päivittää Sointuvaa-nimistä asunnonvaihtoblogiaan.

Asioilla on tapana järjestyä, voisi olla Suomisten motto. Myös Sointu saa ensimmäisen asunnon välitettäväkseen – ja oudon kirjemysteerin selvitettäkseen siinä sivussa. Mikäpä siinä, lapsena Neiti Etsivä -kirjoista hullaantunut Sointu on aikuisena selvää Rouva Etsivä -ainesta. Naapuriin tehty asuntomurto on jo herätellytkin salapoliisin vainua esiin. Kotona toimeksiantoja odotellessa on aikaa tarkkailla pihapiiriä ja naapurien liikkeitä. Soinnun ihmistuntijataidoista on kovasti hyötyä, kun asunnonvälitykset ja asiakkaiden kriisit kutoutuvat kirjavaksi vyyhdeksi. Kun psykologitaustaan yhdistetään hieman villi mielikuvitus, Soinnun toimintatavat ovat vähintäänkin omintakeisia. Lukijalla on hauskaa, aviomies päivittelee: ”Tämäkö nainen on vaimoni, Sampo luo silmänsä taivaisiin, Herra varjele, tämäkö toope yrittää olla asunnonvälittäjä.”

Ensi alkuun hätkähdin Mirjam Lohen meren lailla aaltoilevaa tekstiä, että päästäänkö tässä asiaan ollenkaan. Aivan turha huoli, sillä tarina etenee sujuvasti ja hauskanvärikäs teksti tekee Suomisten perheen ja heidän ajatusmaailmansa kerralla tutuksi. Ehkä niin on tarkoitettukin, kun on kyse aloitusosasta. Ja hyvä niin, sillä Sointu ja Sampo ovat toistensa vakka ja kansi, kerrassaan hurmaava ja silti tavallinen pariskunta. Ehdottomasti jatkoon!

Julkaistu Kirjavinkeissä 24.2.2018

Kaksi rantaa

Eeva Vuorenpää
Minerva, 2018



”Lopettakaa! Lopettakaa! Te tapatte sen minun äitin!”

Kamarista kuuluva voihkiminen ja valitus järkyttää nuorta Lauria. Lyyti-äidin yhdeksäs synnytys on pitkä ja tuskallinen. Lapsenpäästäjä Tiittaska apuvoimineen tekee voitavansa, mutta he eivät pystyy pelastamaan Lyydiaa elämälle. Jonkin ajan päästä vastasyntynyt seuraa äitiään hautaan. Peuranmäen talo täyttyy suuresta surusta.

Ikävän ja murheen keskelläkin on elävien jatkettava eteenpäin. Tytär Hanna kirjoittaa Juho-enolleen New Yorkiin äitinsä menehtymisestä. Enon vastauskirje on perheessä suuri tapahtuma ja sisältää yllättävän ehdotuksen: Juho kutsuu sisarentyttärensä Hannan New Yorkiin ja lupaa maksaa matkalipun ja antaa alkuun majapaikankin. Meren takana odottaisi parempi toimeentulo ja aivan toisenlaiset mahdollisuudet kuin mitä 1920-luvun Suomella olisi tarjota. Paremmissa hankkeissa rahaa jäisi lähettää myös kotiin isälle ja sisaruksille. Kun vielä laivayhtiöt järjestävät Amerikan-iltoja ja kertovat matkajärjestelyistä ja kylältä on muitakin nuoria lähdössä matkaan, niin Hannakin rohkaistuu ottamaan askeleen kohti suurta elämänmuutosta.

Matka Atlantin yli kestää pari viikkoa ja vastarannalla seitsemäntoistavuotiasta maalaistyttöä odottaa miljoonakaupungin hälinä, totuttelu vieraaseen kieleen ja uusiin ihmisiin. Muutosta pehmentää sentään amerikansuomalaisten yhteisö, joka antaa turvaa ja auttaa alkuun. Ensimmäinen työpaikkakin järjestyy ravintolan keittiöstä, kun suomalaissyntyinen Tyyne ottaa Hannan mukaansa työpaikalleen Plaza-hotelliin. Suomalaistytöt ovat Amerikassa hyvän työntekijän maineessa ja pian kaunista ja töissään näppärää Hannaa kyselläänkin jo upporikkaan Hoffmannin pariskunnan loistokotiin sisäköksi.

Vuorenpään romaanissa sekoittuvat fakta ja fiktio, sillä se perustuu osin hänen tätinsä elämään. Kaksi rantaa onkin rungoltaan hyvin todentuntuinen tarina ja erityisesti kuvaukset amerikansuomalaisten yhteisöllisyydestä nautinnollista luettavaa. Ero omasta perheestä oli todella konkreettinen aikaan, jolloin ainoa yhteydenpidon väline oli laivojen matkassa seilaava kirjeposti. Yhteinen kieli ja samanlaiset sopeutumiskivut ja uuden elämän ilot yhdistivät ja edustivat ehkä jonkinlaista perheyhteyttäkin. Ja mitä olisikaan nuoren ihmisen elämä ilman rakkauden haaveita ja pettymyksiä, niistä saa Hannakin osansa. Monen muun siirtolaisen tavoin myös Hanna joutuu punnitsemaan omien juuriensa merkitystä; riittääkö kaikki Amerikan hyvä sittenkään peittomaan kotimaan ikävän? Kirjan mielenkiintoisuutta lisää se, että hyvin monella meistä on omat amerikanserkkumme ja yhden sun toisen suvussa Amerikkaan lähteneitä esi-isiä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.2.2018

Elämän päättyessä: Matka kohti kuolemaa

                             

Pirkko Siltala
Kirjapaja, 2017









    Onks pakko, jos ei taho? Kyllä, yksi pakko kohtaa jokaista eläväistä olentoa ja se on kuolema. Kuolema on aiheena vaikea, tabu, josta mielellään vaietaan. Kuolema edustaa ahdistusta, surua ja menetystä. Läheisen kuolema on kipeä muistutus myös omasta kuolevaisuudestamme. Vaikka meillä on uusin tekniikka ja tietämys hallussamme, kuolemaa emme voi hallita. Voimme yrittää etäännyttää sen itsestämme sairaalan sokkeloihin ja alan ammattilaisten hoidettavaksi, mutta pakoon emme pääse. Sen sijaan voimme aina valita toisenlaisen lähestymistavan, kuten Pirkko Siltala kirjassaan Elämän päättyessä.

Tosiasia on, että teemme matkaa kohti kuolemaa joka päivä. Kun tämän voi hyväksyä osaksi elämää, eikä anna kuolemanpelon rajoittaa oloaan, elämästäänkin voi rohkeammin tehdä omanlaisensa. Rajallisen ja juuri minulle ainutlaatuisen elämän jokainen päivä on arvokas. Siinä rinnalla myös omaan kuolemaansa voi rakentaa persoonallista ja ainutkertaista suhdetta.

Siltala erottaa kirjassaan kuoleman ja kuolemisen toisistaan. Kuolema voi olla hyvinkin äkillinen ja kohdata ihmisen missä elämänvaiheessa hyvänsä. Kuoleminen on valmistautumista ja asian prosessointia, joka liittyy erityisesti vakavaan sairauteen ja vanhuuden tuomiin muutoksiin. Kirjassa kuolemisesta puhutaankin paljolti saattohoidon näkökulmasta. Kuoleminen antaa aikaa käydä läpi omaa elämää, sen voittoja ja tappioita. Vielä on mahdollisuus sekä kiitokseen että ristiriitojen sopimiseen. Siltala korostaa vahvasti kanssakulkijoiden ja saattelijoiden roolia. Omaiset, ystävät ja hoitohenkilökunta ovat arvokas tukijoukko, jonka avulla kuoleva voi työstää omaa elämäntarinaansa. On tärkeää tuntea olevansa arvokas ja rakastettu viimeiseen hengenvetoon saakka – tuntea jäävänsä elämään läheistensä sydämissä.

Pirkko Siltala on työskennellyt pitkään saattohoidon parissa ja hänen kirjansa avaa monia näkökulmia kuolemaan ja kuolemiseen eri ikäkausina. Suuri merkitys on myös ajalla, paikalla ja kulttuurilla, jossa elämme. Esimerkiksi kuolemaan liittyvät rituaalit ovat olleet merkityksellisiä surutyössä ja tuoneet suremiseen yhteisöllistä aspektia.

Kooltaan pieni, sisällöltään suuri ja tärkeä kirja. Elämän päättyessä ei ole millään muotoa synkkää luettavaa, päällimäiseksi tunteeksi jää juuri rohkaisu ja levollisuus elää elämänsä valmiiksi. Vaikka kirja keskittyykin aikaan ennen kuolemaa, myös surun käsittely saa oman osansa. Totesinkin, että kirja sopii oikein hyvin myös oman surutyön työstämiseen. Tätä voi lämpimästi suositella niin hoitoalan ammattilaisille kuin jokaiselle kuolevaiselle.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.1.2018

Vinoristin kansa

Heikki Turunen
WSOY, 2017




Heikki Turusen ortodoksievakoista kertova tarina on edennyt toiseen osaansa. Aloitusosa, Kuokka ja kannelkertoo rajakarjalaisten elämästä Suojärven Hyrsylän Mutkassa 1920- ja 1930-luvuilla. Kylää ja huomista rakennetaan vast’ikään itsenäistyneen Suomen itäisimmässä kolkassa. Yhteistuumin saadaan aikaan suojeluskuntatalo ja tsasounakin, peltoa raivataan elannon varmistamiseksi. Harvakseen kylään tihkuu tietoja myös ulkomaailmasta ja sen uhkista. Uhkat realisoituvat aivan ykkösosan lopussa, kun hyrsylänmutkalaisia kyyditetään kohti tuntematonta. Vinoristin kansa jatkaa tarinaa suoraan tästä ja paljastaa, että päämääränä on Interposolkan vankileiri.

Kirjan keskeisimpänä henkilönä jatkaa Manja, jonka vastuulle nuoremmat sisarukset ja koti ovat jääneet äidin kuoltua. Vankileirillä nuorella karjalaisneidolla ja koko evakkoväellä on edessään uudet koettelemukset. Vanhan luostarin tilat ovat likaiset ja kylmät, luteet ja torakat vilistävät nurkissa. Sijoitettuun väkimäärään nähden tilat ovat olemattomat, ruoka sahajauhon höystämää leipää ja vettä. Mutta ihminen on sitkeä olento, pitkän piinan jälkeen alkaa ensimmäinen evakkomatka Suomeen. Vaikka on kyse oman maan hädänalaisista kansalaisista, tulijat saavat kokea suurta väheksyntää, ennakkoluuloja ja ryssittelyä.

Vaan kerran vielä palataan takaisin omille konnuille, rakkaaseen Karjalaan! Tutuissa maisemissa käki kukkuu ja oma kieli, livvinkarjala soljuu niin somasti: ”Mintäh taivaskin olloi tälkohtoa sinisempi da pilvet valgiammat. Nurmi da koivunlehti vihanduampie kui Pohjanmoal da Kainuus, da viensel’lät kirkkahammin kiildelöy.” On herkistävää, miten joka solullaan ja kaikin aistein evakot tuntevat paluunsa omille juurilleen, kotiin.

Neuvostojoukot käyvät suurhyökkäykseen Karjalankannaksella kesäkuussa 1944 ja joukkojen alta on kiire pois, itse asiassa koko Viipurin lääni on määrätty evakuoitavaksi. Kuljetuskalustoa on aivan liian vähän suhteessa evakuoitavien määrään ja varsinkin karjanajajat lähtevät jalkaisin taivaltamaan kohti uusia sijoituskuntiaan. Heidän mukanaan patikoi myös Manja kohti uutta elämäänsä, johon kuuluu myös muuan Antti Tuononen. Kaiken työn, elämänmuutosten ja sodan keskelläkin nuorissa sydämissä palaa myös rakkauden ja romantiikan nälkä.

Heikki Turusen evakkoeepos avasi eteeni aivan uuden maailman ja tekstin myötä sain katsella noita historian merkittäviä vuosia herkin karjalaisin silmin. Luin molemmat kirjat yhteen menoon, ensin Kuokka ja kannel ja sen jatkoksi Vinoristin kansa. Heikki Turunen on kyllä melkoinen kansan kuvaaja ja sananiekka. Kirjan henkilöiden karjalankieliset dialogit ovat lumoavia, vaikka sana sieltä ja toinen täältä saattoi jäädä hämärän arvailun varaan. Kirja puhuttelee myös ajankohtaisuudellaan; erilaisuuden ymmärtäminen ja muukalaisen suvaitseminen ei ollut helppoa silloin eikä ole tainnut yhtään helpommaksi käydä. Toivottavasti tarina saa vielä jatkoa, sillä evakkojen ahkeruudelle ja sitkeydelle – ja elämänilolle! – olisi kyllä käyttöä sodanjälkeisinä rakennusvuosina.

Kuokka ja kannel

Heikki Turunen,
WSOY, 2016



Melkeinpä rakkautta ensi silmäyksellä. Tai ei ihan, sillä hyllyssäni poltteli lukemattomana Vinoristin kansa ja pariinkin otteeseen sitä ehdin aloitella enkä päässyt juonesta jyvälle. Ei auttanut muu kuin hakea kirjaston hyllystä Kuokka ja kannel ja edetä tyvestä puuhun. Nyt oli järjestys kohdillaan ja luinkin nämä molemmat kirjat yhteen menoon - luin ja nautin! Tarina on monin osin hyvin surullista luettavaa, mutta aihe erittäin mielenkiintoinen. Uteliaisuus ja halu ymmärtää oman maan menneisyyttä otti jälleen kerran vallan.

Kuokka ja kannel aloittaa Laatokan Karjalan ortodoksievakoista kertovan kaksoisromaanin. Tarinan alkajaisiksi nuori mies Savosta tekee matkaa Suojärven Hyrsylän Mutkaan ja makustelee tunnelmiaan seudusta; näin saa lukijakin tutustua tuohon erikoislaatuiseen ulokkeeseen, joka kapean varren varassa on yhteydessä Suomeen. Rajavartioston hommiin tuleva Seppo Tuononen tapaa uhkean karjalaisnaisen, Malanjan, ja kysyy tältä tietä. Puheisiin heittäydytään heti ja huomataan, että naapureiksihan sitä ollaan tulossa. Mielen takamailla vilahtaa ehkä muutakin kuin naapuruus, mutta vaimokseen Seppo ottaa kuitenkin vartioemäntä Outin. Malanja puolestaan on naimisissa seppänsä kanssa, jota Suojärven vahvimmaksi mieheksi tituleerataan.

Tarinan varsinaiseksi päähenkilöksi nousee kuitenkin pikkuhiljaa Malanjan tytär Manja, joka saa jonkinlaisen ihmelapsen maineenkin. Tarinan edetessä Manjalle lankeaakin suuri vastuu kodista ja sisaruksistaan. Samanaikaisesti, kun pienen karjalaistyttösen maailma mullistuu, myös ulkomaailmassa kuohuu. Eurooppa on menossa kohti toista maailmansotaa. Hyrsylän Mutkan evakuoimiseksi ei kuitenkaan tehdä suunnitelmia. Ja Manja miettiikin pakkomuutosta Suomeen, että "Eipä niin käi. Jos käikin, myö emmö lähte. Opettaikin pagisi mennyt suvel, ga minä olen Manja, Karjalan tytäär." Kylää rakennetaan asukkaidensa elää, saadaan suojeluskuntatalo, tsasouna ja koulukin. Kuokka ja kannel - ahkeraa pellonraivuuta ja helkkyvää laulua, jos paljon itkuvirttäkin. Ja ortodoksisuus tärkeänä elämänrikastuttajana, joka hetki läsnä arjessa ja juhlassa.

Kyläläiset ja heidän elämänsä iloineen ja suruineen tulee lähelle ja tutuksi, koko kylämaisema avautuu kauneudessaan tekstin kautta. Livvinkieliset repliikit ja jutustelut tekevät osaltaan henkilöt aidoiksi ja tosiksi, vaikka toisinaan tarkoitus jääkin hieman hämärästi ymmärretyksi. Nyt kun kakkososankin tapahtumat ovat jo selvillä, niin Kuokka ja kannel tuntuu pohjustavan kaikkea sitä kauneutta, mikä myöhemmin on vaakalaudalla ja minkä kohtalosta suuremmat sanelevat.

Näiden kahden kirjan myötä kertarytinällä avautui aivan uusia näkökulmia noihin Suomen merkityksellisiin vuosiin. Kuokka ja kannel kantaa talvisodan syttymiseen asti. Tarina saa ihastumaan karjalaisuuteen ja arvostamaan sen erityislaatuisuutta.

  "Elos jatkuu, ilo eläy Karjalan mail vaikku syväin märkänöö. Passibo, Mutkan-Matti, ku muistutit meity siid."