Pitkä valotusaika

Pitkä valotusaika
Pauliina Vanhatalo



Tammi,
2015

Aarni on isätön, koulunsa päättänyt poika 1960-luvun Oulussa. Hän on nuoruuden kasvukivuissaan kärvistelevä seurailija, jonka herkkyyttä ympäristö saattaa pitää umpimielisyytenä ja laiskuutenakin. Toisten syrjään jäävän pojan sisällä muhii myös vihaa, joka on vaarassa purkautua arvaamattomiin tekoihin. Äiti kiristää kravatin aamulla pojan kaulaan ja tuuppaa hänet järjestämäänsä työhaastatteluun Enni-tädin valokuvausliikkeeseen. Työpaikka muuttaa Aarnin elämänsuunnan, kamerasta tulee hänen välineensä rajata ja täsmentää maailmaa ja tulla siitä osalliseksi.

Valokuvauksesta Aarni löytää oman taiteellisuutensa ja herkkyytensä kanavan. Hän rakastuu ja perustaa perheen, elämä kulkee eteenpäin. Näitä rakennusvuosia kuvataan myös Aarnin suhteessa hänen ystäväänsä Teuvoon; kaveriin, joka on ponnistanut matkaan helpommista lähtökohdista. Kuten elämässä aina, vuodet vaativat punnitsemaan elämää uusista näkökulmista suhteessa itseen ja toisiin. Niin tekee myös Aarnin vaimo Ilse.

Oulu on keskeisellä sijalla vielä taakse jäätyäänkin, melkeinpä kuin yksi tarinan hahmoista. Oulu kulkee mukana murteena ja mielen maisemana, vaikka Aarni olikin “näyttänyt keskisormea tyhjälle laiturille, kun juna oli lähtenyt liikkeelle Oulun asemalla.”

Pitkä valotusaika on Pauliina Vanhatalon viides romaani ja lisäksi hän on julkaissut kolme teosta taiteilijanimellä Veera Vaahtera. Hänen tekstinsä on kauniin eleetöntä ja tuo Aarnin liki lukijaa, ihan keittiöön ja tupaan asti. Oulun seudun murre soljuu pehmoisesti tekstissä ja tarttuu korvaan; tätä kuuntelisin mielelläni äänikirjanakin. Aarnin tarina ei sinänsä ole mitenkään omaleimainen, mutta ehkä juuri siksi se puhutteleekin: kenenpä kasvukäyrä ei vaatisi tukevaa alustaa ja pitkää valotusaikaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 19.9.2015

Unissasaarnaaja

Unissasaarnaaja
Tapio Koivukari


Johnny Kniga,
2015

Joskus sitä vain saa enemmän kuin luulee tilanneensakaan. Tapio Koivukarin kirja Unissasaarnaaja yllättää veijarimaisella otteellaan, vaikka takakannen esittelyn perusteella saatat odottaa painavaa ja  vakavahkoa tekstiä.

Tapahtumat saavat alkunsa länsisuomalaisessa Nihtamon syrjäkylässä. Pienviljelijä Heinosen perheen murrosikäinen tytär Tuulikki pääsee pitkän sairastelun jälkeen sairaalasta kotiin voipuneena ja uupuneena. Sairastelu jatkuu vielä kotonakin ja herkällä ja haaveisiinsa unohtuvalla tytöllä on aikaa lukea läpi niin koulukirjat kuin Raamattua ja lääkärikirjaakin. Jo sairaalassa enkelit olivat vierailleet Tuulikin unissa ja nyt toipilaana hän kouristavien kohtausten jälkeen alkaa kuin horroksessa saarnata parannuksen tekemisestä ja kehottaa ihmisiä rukoukseen, maailmanlopun aika kun on hyvinkin lähellä. Kuulijat hämmentyvät ja Tuulikin puhe tempaa heidät mukaansa; he löytävät siitä vastauksia omiin pohdiskeluihinsa ja osa tytön ennustamista asioista tuntuu käyvän toteen heidän lähipiirissään. Ei aikaakaan, kun tieto on levinnyt jopa lähipitäjiin ja Tuulikkia tullaan kuulemaan linja-autokyydityksilläkin sankoin joukoin.

Suomi on vielä sodan jäljiltä pahoin haavoilla 1940-luvun lopulla. Sodan vaurioittamat miehet ovat palanneet kotiin ja luottamus tulevaisuuteen on vasta hennosti rakenteilla, joten maailmanlopun mahdollisuuskin sopii hyvin kuvioon mukaan. Maakunnan väki kohisee uudesta horrossaarnaajasta ja Heinosten perheen arki menee aivan uusiksi. Perunamaakaan ei enää jouda varsinaiseen tehtäväänsä vaan se tallautuu sanankuulijoiden penkkien alla käyttökelvottomaksi. Veera-äiti ilahtuu kolehtirahoista ja teettää niillä itselleen tekohampaat. Rahakätkö saa äidin haaveilemaan hankinnoista, joihin hänellä ei koskaan ole ollut varaa. Keväällä Tuulikin heteka kannetaan pihalle ja Koivukari kirjoittaa hykerryttävästi: ”Nyt läksi hetekakin Herran työhön.”

Kirjan veijarimaisuus pääsee valloilleen, kun Korsosta saapuu paikalle Sigurd Sihvonen. Veera pyytää häntä laittamaan tytön kuriin ja ohjaamaan tätä sananjulistuksen työssään. Saarnaaja Sihvosen aikeet eivät ole alkuunkaan kunnialliset, mutta hän toimii vakuuttavasti ja Heinoset tottelevat hyvinkin sokeasti hänen ajatuksiaan. Kommelluksilta ei vältytä, kun koko porukka lähtee saarnareissulle pohjoiseen.

Kirjan asetelma on mielenkiintoinen. Hento ja sairaalloinen tyttö asettuu tyynesti Sanan välikappaleeksi eikä hae itselleen kunniaa tai etua. Saarnankuuloon tulleet hengenmiehet laittavat alulle kolehdin keruun ja Sihvosen halut kohdistuvat paitsi taloudelliseen hyötyyn myös nuoreen tyttöön itseensäkin. Tarinan henkilöiden auktoriteettiuskoa ovat koetelleet jo sota-ajan tapahtumat ja Sihvonenkin osoittautuu huijariksi.  Veeran isän mietteitä kuvataan näin: ”Miten olikin niin, että sodassa komeimmat puheet oli takaportaiden jehuilla, ja nuo saarnamiehet olivat kärkkäimpiä vaatimaan muita luopumaan omaisuudestaan ja sanoivat sitten vain, että amen ja hallelujaa.”

Murteen runsas viljely tekee tekstistä erinomaisen mehukasta luettavaa ja kietoo pienen yhteisön sodanjälkeiset tunnot, traumat ja epäluulot värikkääseen pakettiin. Hauskojen ja traagistenkin tapahtumien vyöryssä teksti on myös uskottavaa, onhan Tapio Koivukari itse koulutukseltaan teologian maisteri.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.9.2015

http://www.johnnykniga.fi/uutiset/onnea-tapio-koivukari/

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Linda Olsson
Laulaisin sinulle lempeitä lauluja



Gummerus,
2013



Avoimet kädet ja metsämansikoita jaettaksi. Lempeitä lauluja ihan vain sinulle juuri.  Voiko kirjalla enää houkuttelempaa ja lohdullisempaa nimeä ollakaan? Kirjan pehmeään konditionaaliin tarttuu kuin vitamiinipurkkiin nurkkiin hiipivän syksyn varalta.

Tämän tarinan keskiössä on kaksi eri-ikäistä menneisyytensä traumojen vaurioittamaa naista. Nuorempi heistä, Veronika, on kokenut suuren menetyksen elämässään ja saapuu syrjäiseen kylään toipumaan ja kirjoittamaan uusinta kirjaansa. Elämässään Veronika on matkustanut paljonkin, mutta nyt elämässä on hiljaisuuden ja pimeyden kausi. Paikka on tälle pakomatkalle ihan omiaan, sillä auraamattoman pikkutien päässä mäellä on vain kaksi taloa - hänen vuokraamansa pieni mökki ja Astridin talo. Jo aikoja sitten muusta maailmasta vieraantunut, ihmisiä täysin kartteleva ja kylillä noidaksikin mainittu Astrid on sopeutunut päivien tarkoituksettomaan kulkuun. Hän ei halua ajatella menneisyyttä eikä suunnitella tulevaa ja talo on saanut ränsistyä siinä missä sen asukaskin. Miksi vaivautua, kuoleman omia pian molemmat.

Eräänä päivänä Astridin on kuitenkin tehtävä matka naapurinsa ovelle. Ele on vallankumouksellinen vanhan naisen elämässä. Yht'äkkiä hän välittää jostakin tarpeeksi murtautuakseen ulos yksinäisyyden kuplastaan. Myös Veronika on saanut hädän hetkellä apua ja hoivaa. Toisilleen ennestään aivan vieraat ihmiset tekevät tuttavuutta Astridin paistamien lettujen äärellä. Yhteisessä ateriassa on aina jotakin vertauskuvallisen kaunista; ilman jokapäiväistä leipää emme pysy kauaa hengissä. Jatkossa Astrid ja Veronika istuvat usein saman pöydän ääreen, mutta ateriaakin tärkeämmiksi nousevat jaetut muistot. Molemmilla on vuoronsa puhua ja tulla kuulluksi, kerta kerralta purettujen taakkojen paino käy keveämmäksi. Matkaa ystävyyteen on tehtävä hitaasti, padotut sanat ottavat aikansa.

Kirjan tunnelma vei minutkin sinne jonnekin syrjäkylän rauhaan. Astridille ja Veronikalle riitti heidän omat ajatuksensa ja toistensa seura. Valokeilaan nousi jakamattomasti ihminen itse ryppyineen ja haavoineen. Kuulluksi tuleva alkoi kuulla myös itse itseään.

Kirja on osin ennaltava-arvattava ja toisinaan oli siinä ja siinä, etteikö teksti alkanut maistua fariinisokerilta. Mutta silti ja sittenkin, ehkä ja kuitenkin... Kirja on hurmaava ystävyyden ja hyväksyvän läsnäolon ylistys. Erityisesti mietin Astridia, joka ei osannut enää kaivata ketään tai odottaa mitään - kuolla piti, mutta elämä voitti. Naisilla ei ollut nettiä, ei radiota eikä televisiota. Vain lempeitä lauluja toisilleen.

Audrey, rakkaani

Audrey, rakkaani
Juha Mäntylä



Reuna,
2015

Kerran kirjoittamisen aloitettuaan Juha Mäntylä on kirjoittanut aktiivisesti ja tuotteliaasti; Audrey, rakkaani on hänen seitsemäs teoksensa ja lisäksi hän on ollut mukana lukuisissa antologioissa. Minulla oli jo valmiiksi orastava tuttavuussuhde Mäntylän teksteihin, sillä luin viime vuonna hänen rikosromaaninsa Kotka lentää länteen.

Kirjassa kuvataan tarkasti pientä Tuorilan kylää, josta tapahtumat käynnistyvät. Rauhallisen maalaiskylän raitin voi hyvin kuvitella mielessään: kaksi huoltoasemaa, posti, kyläkauppa ja kyläkoulu. Mielikuvaan on ujutettava mukaan myös musiikkiklubi kahvilan yläkerrassa. Jazz kun on olennainen osa tarinaa ja se soi parhaimmin juuri hämyisän intiimillä klubilla.

Kirjan päähenkilö on perituorilalainen nuori mies, jonka elämä suvun perintötilalla kuluu tasatahtisen tyynesti. Hän hoitaa ja kunnostaa tilaansa, nauttii tutuista maisemista ja luonnon rauhasta. Hän asuu yksin, muttei suinkaan ole yksinäinen – kaverit poikkeavat viikottain saunomaan ja viettämään poikamiesten iltaa. Elämä on mallillaan Tuorilassa, vaikka kaiken hyvän keskeltä muutetaankin sankoin joukoin pois.

Pieni kotikylän kahvilan yläkerta on suurten tapahtumien näyttämönä, kun miehen elämä saa uuden käänteen eräänä hämyisenä iltana. Kuuluisuuksia klubilla on esiintynyt ennenkin, mutta nyt maailmanluokan jazzmestarin, Brubeckin, lisäksi hämyiseen saliin saapuu täydellisen kaunis nainen ja istuutuu nuoren miehen pöytään. Kuin Audrey Hepburn konsanaan. Tapaaminen ei kestä kauaa ja salaperäinen daami häipyy iltaan kuin sadun prinsessa. Mies lupaa etsiä naisen vielä uudestaan.

Tätä tarinaa ei arjen realismi tunnu juuri kahlitsevan. Miehen elämässä vaikuttaa myös erikoinen, niinikään salaperäinen Nestori. Tiukan valvonnan alla oleva mies  putkahtelee esiin yllättävissä paikoissa menninkäisen tavoin. Ihmeellisestä naisestakin Nestori tietää jo valmiiksi – ja vakuuttaa, että miehen on matkustettava New Orleansiin ja tavattava nainen siellä.

Kirja on pieni ja vain 141-sivuinen. Sivumäärään ei mahdu turhia selittelyjä eikä taustojen vatvomista. Tarina soljuu pehmeästi ja kauniisti eteenpäin ja sadun elementit muuttuvat uskottaviksi saksofonin soidessa taustalla. Mies on yhtä aikaa Peräkylän Pentti ja  kaunottaren seuralainen New Orleansin humussa. Amerikassa on omat seikkailunsa voodoon ja jazzin merkeissä, mutta sekin on Mäntylän tarinassa ihan normaalia tuorilalaiselle jalat maassa -miehelle. Kun on juuret, niin on myös siivet! Pieni, erikoinen tarina nappaa mukaansa, suosittelen.

Julkaistu Kirjavinkeissä 19.8.2015

Hausfrau - kotona Sveitsissä

Hausfrau - kotona Sveitsissä
Liisa Helve-Sibaja



Atena,
2015




Tämäpä vasta upea kirjamatkailuvuosi onkin! Olen ollut jo Leilan mukana Italiassa, Lenitan matkassa Kreikassa ja nyt hulppeasti Alppien suunnalla Sveitsissä. Liisa Helve-Sibajan kirja on kutsu ottaa selville, kuinka hän "upposi fonduepataan ja pääsi pinnalle."

Tunsin itseni tervetulleeksi Zollikonin kultarannikolle, vaikka yllätyinkin itseäni ravistelevasta jonkinasteisesta kulttuurishokista. Sveitsi on ihan oma mielenkiintoinen maailmansa ja arkirutiinien "testaa kuinka sveitsiläinen olet" -kisassa reputtaisin armottomasti. En hallitse sveitsiläistä solmutekniikkaa, jolla kuulu paketoida kierrätyslehdet siistiin nippuun enkä ole tullut ottaneeksi kuntosalille desinfiointipulloa mukaan. En lakaise aamuisin ulko-oven edustaa maahan pudonneista lehdistä. Siivous- ja siisteysnormeja huomattavasti helpommin selviän kyllä sveitsiläisestä suklaasta ja juustoista, ne eivät ole ongelma!

Liisa Helve-Sibaja on asunut costaricalaisen miehensä kanssa Sveitsissä 14 vuotta. Kirjassa todellakin ollaan paljon kotona, sillä perheen sisäinen työnjako menee ihan perinteisten sukupuoliroolien kaavan mukaan. Mies tekee pitkää päivää, nainen on perheen arkivastaava. Päivähoitopaikkoja ei joko ole tai ne maksavat maltaita. Ja ruokaakin on laitettava kahdesti päivässä, kun koululainen tarvitsee lounaansa tarkalleen oikeaan aikaan. Sveitsitär saattaa pitää järjestelyä aivan normaalina, mutta pohjoismaiseen tasa-arvoon ja kulttuuriin kasvaneen naisen Hausfrau-leima saa ainakin ajoittain nikottelemaan. Kuten tämän kirjan kirjoittajankin. Joissakin tasa-arvokysymyksissä, kuten naisten äänioikeudessa, Sveitsi vaikuttaa todelliselta takapajulalta.  Toisaalta, eihän tuo arki yhtään hullummalta kuulosta - ehkä meidät luotiin tekemään muutakin kuin palkkatyötä...

Ideakeittiöläisenä vallan ihastuin, kun muun tekstin lomassa kirjassa on sopivasti reseptejä siellä sun täällä. Niiden myötä lukija pääsee kurkistamaan ikään kuin syvemmälle perheen keittiöön, koska ruoalla nyt joka tapauksessa oma merkittävä roolinsa jokaisessa kulttuurissa. Suklaan ja juuston toki tiedämme, mutta muuten sveitsiläisen keittiön salat ovat ainakin itselleni vielä hämärän peitossa.

Jos maahanmuuttopolitiikka aiheuttaa Suomessa pohdintaa ja polemiikkia, niin sitäkin selvempi on Sveitsin kanta asiassa. Maan ulkomaalaisvastaisuus on ylittänyt kansainvälisenkin uutiskynnyksen monesti ja Sveitsi on halunnut selkeästi asettaa rajoitteita maahanmuutolle ja esimerkiksi turvapaikanhakijat yhdistetään helposti rikoksiin ja väkivaltaan. Ulkomaalainen rötöstelijä ei saa armoa sveitsiläisten silmissä. Maassa päätettiin kansanäänestyksellä vuonna 2010, että ulkomaalainen voidaan automaattisesti karkottaa maasta vakavan rikoksen jälkeen. Ja miksipä ei vauras, siisti ja turvallinen maa houkuttelisi tulijoita muualta?

Hausfrau kotona Sveitsissä on viihdyttävä, ajatuksia herättävä, sopivasti historia- ja maantietoa jakava ja lisäkysymyksiä herättävä kirja - voi miten mieluusti lukisin vielä jatko-osankin tähän! Kirja on ehjä ja ajateltu kokonaisuus, mutta pistää miettimään, miten paljon se kätkeekään prosessoitua tunnetta ja voimia vaativaa sopeutumista. Suuret unelmat uudesta ja luopuminen asioista, joihin on juurtunut. Kohdemaahan ja sen kulttuuriin on päästävä sisälle aivan toisin kuin turistina eikä mukaansa saa suvun ja tuttavien turvaverkostoa. On löydyttävä uusi kieli ympäristön kanssa monessa mielessä. Vastineeksi saakin sitten rikkaita kokemuksia, näkökulman kahteen tai vaikka useampaankin kulttuuriin ja toden totta itserakennetun elämän. Onneksi me kotikyläämme jumittuneetkin saamme osamme ulkosuomalaisuudesta näiden kirjojen myötä. Tosi hyvä juttu!

Kirja on saatu arvostelukappaleena, josta lämmin kiitos.

Kateissa

Kateissa
Roope Sarvilinna

Tammi,2015

Katoamisuutiset ovat lehtien arkista kauraa; milloin on hukassa muistisairas, milloin marjastaja tai maailmanvalloitukselle lähtenyt kolmivuotias. Netissä huudellaan ahkerasti karanneiden kissojen ja koirien perään.

Sarvilinnan kirjan Höntynen on kadottanut yhteyden veljeensä Juntuseen ja se on kova paikka yhteisen tasatahtisen nuoruuden jälkeen. Aivan kuin vuosien sitoutuminen yhteisiin juttuihin olisi sivutuotteena piirtänyt suuntaviivoja aikuisuuden varallekin. Mutta Juntunen jättäytyikin pelistä pois, oli asioita, jotka vetivät toisaalle.

Juntunen ja Höntynen, kaveriporukan majakka ja perävaunu – kaveruus kasvoi vahvaksi yhteisissä pallopeleissä ja niissä tavanomaisissa nuorten riennoissa. Pojat kahlasivat läpi lukion ja armeijan ja nauttivat opiskelijaelämästä viihdykkeineen. Kaiken sen kokeneena voisi pikkuhiljaa siirtyä aikuisempaan maailmaan, saada perheen, talon ja kohtuullisen hyvän työuran alkuun. Näin ainakin Höntynen ajatteli ja tuli olettaneeksi Juntusen ajatukset samansuuntaisiksi. Olettamus meni vinoon, Juntunen meni Thaimaahan. Ja siltä reissulta palattuaan tahtoi maailmalta lisää, sen kummemmin menojaan ja suuntaansa selittelemättä. Pelkkä menolippu riitti Juntuselle.

Höntynen on epätietoinen, ärsyyntynyt ja kaipaa kaveriaan. Kaipuu saa hyvin äijämäiset kasvot, Juntunen suorastaan rumanoloisen kutsumanimen. Äiti mainitaan ohimennen, mutta häntä ei päästetä juurikaan ääneen, eikä varsinkaan vuolaisiin tunteenpurkauksiin.“Niin se homma menee, ei olla kaksosia, yks jätkä jää, toinen lähtee.” Taustalla avataan ajoittain myös Juntusen tuntoja hänen reissuiltaan maailmalla.

Kirja keskittyy napakasti kahden veljeksen suhteeseen ja Höntysen näkökulmaan, mikä on tarinan kannalta erittäin onnistunut valinta. Tekstistä paistaa vielä nuoren miehen herkkyys, jota ei kuitenkaan auta päästää pintaan. Kaipaus on sorahtelevaa ja ärähtelevää ja taipuu sanoja selvemmin teoiksi, kun Höntynen miettii keinoja selvittääkseen Juntusen kohtaloa. Hän kelaa menneitä, punnitsee nykyisyyttä ja huomaa, että  elämä ei aina sujukaan ihan käsikirjoituksen mukaan. Enää ei mennäkään kaveriporukan mukana ja aikuisuuden valintojen kanssa jokainen on yksin.

Nautin kirjan tuoreesta, ei niin tavallisesta otteesta katoamisen aiheuttamaan epätietoisuuteen – suosittelen lukulistalle!

Julkaistu Kirjavinkeissä 15.8.2015 

Taste of Lapland

Taste of Lapland
Helena Lylyharju ja Kari Martiala



Karisto,
2015

Ruokatoimittaja, valokuvaaja Kari Martiala ja keittiömestari Helena Lylyharju tekivät viisivuotisen löytöretken Lappiin. Sen pohjalta syntyi Lapin makuja – luonnonläheinen, erämaan rauhaa huokuva matkakirja.  Samalla se on ylistyslaulu rikkaalle lappilaiselle ruokakulttuurille. Nyt kirja on ilmestynyt myös englanniksi: Taste of Lapland.

Jos Lappi on lumoavan myyttinen meille suomalaisillekin, ulkomaalaiselle se tarjoaa monin kerroin enemmän eksotiikkaa. Luonnnon rauha ja ainutlaatuisuus vaihtuvine vuodenaikoineen herkistää hetkeen. Taivaanrannan järkkymätöntä vakautta eivät hektisen elämänmenon pörssikurssit heilauta. Maisema muuttuu kyllä, mutta vain omaan totiseen tahtiinsa pimeän ja valon sykleissä. Martialan valokuviin pysäyttämät luontohetket ovat varsinaisia voimakuvia. Mieli uppoaa Lapin tuntureihin, järvien rantakivikkoon ja jokien uomiin.

Luonnon ohella Lappi on myös keittiön herkuistaan tunnettu. Maakunnan ruokakulttuurilla on pitkät perinteet ja se ammentaa raaka-aineensa ympäröivästä luonnosta. Erilaisia ruokaideologioita ja -oppeja syttyy ja sammuu lehtien otsikoissa, mutta kasvi- ja eläinmaailman antimiin pohjaava konstailematon perusruoka kulkee omaa arvostettua tietään. Yksinkertaisuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, se on omiaan parhaisiinkin pöytiin ja vaativimmillekin kulinaristeille. Tässä kirjassa Lapin lähi- ja luomuruoka saa ansaitsemansa raikkaat ja herkulliset kasvot. Ruokaohjeiden kattaus käsittää niin poron kuin linnut, marjat, villiyrtit ja puhtaiden vesien kalatkin. Kirkkaat kesäyöt kasvattavat aromikasta tarjottavaa pöytään.

Maisemakuvien ja ruokareseptien rinnalla kulkevat tarinat lappilaisuudesta ja elämästä Lapissa. Herkuttelin, nautin, lepäsin ja rauhoituin kirjan parissa pitkät tovit. Koin lapinkuumetta. Ulkomaille lahjakirjaa etsivän ei tarvitse tähän pettyä. Taste of Lapland on jämerän laaja paketti jo senkin takia, että se pitäytyy englannin kielessä, eikä samoihin kansiin ole ympätty viisikielistä versiota.

Julkaistu Kirjavinkeissä 6.8.2015

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/taste-of-lapland/

Yksi suosikkejani Lapin herkuista on leipäjuusto, mainioita ohjeita löytyy Ideakeittiöstä:

https://www.ideakeittio.fi/reseptit/leipajuustoa-kinuskilla-ja-lakalla