Lyhyt matka perille- Meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta

Lyhyt matka perille
Kati Reijonen



Atena,
2016


Luen tätä kirjaa nyt toistamiseen. Hitaasti, nautiskellen. Voinko siis olettaa, että ensimmäinen lukukerta aiheutti kohtuullisen kokoisia nytkähdyksiä pääni sisällä? Minun ei tarvitse "suorittaa" tätä kirjaa alta pois, vaikka lukemattomien pino houkuttaisi jo tarttumaan seuraavaan. On ylellistä pysähtyä ja olla.
Mielessäni vilahtelee satunnaisia kirjan tuomia oivalluksia, vielä jäsentymättömiä ja epätarkkoja. Se riittää, kun on vasta matkalla.

Jo ensimmäisellä lukukerralla olin laittanut merkkejä kohtiin, joihin palaisin myöhemmin. Uudella kierroksellani löydän niitä aina vain lisää. Ajattelen kaikkia elämäntapaoppaita, joita olen elämäni aikana selaillut ja joiden viisaudet ovat melko pian hautautuneet uusien projektien alle. Ne ovat saattaneet raapaista pintaa, kunnes olen alkanut epäröidä ja kuitannut ne amerikkalaisena mielen hömpähtävänä parantamisena. Monesta vinkistä voisi ottaa oppia, mutta arki vie mennessään ja niinpä siirrän elämäni remontit johonkin horisontissa siintävään mukasopivampaan aikaan. Kuinka ollakaan, Kati Reijosen kirjan sivuilla monet hänen guruistaan alkavat puhua minullekin. Voimalauseet, vastuu omista valinnoista, vetovoiman laki -  miten loogista!

Kuvia ja mielikuvia, itsestämme ja toisista. Joitakin vuosia sitten olisin saattanut lukea lehtijutun Kati Reijosesta ja ajatella: Juuri hänenlaisillaan elämä on hallussa. Laaja-alainen koulutus aina tohtorin titteliä myöten, maailmankansalaisuus ja siis ulkosuomalaisen monivinkkeliset näköalat elämään, perhe ja työ. Totuus on kuitenkin se, että parhaimmatkaan takuut eivät riitä loppuelämäksi eikä matkavakuutusta saa elämän karikkojen varalle. Sen saa Kati Reijonenkin kokea, kun hänen lapsensa sairastuu vakavasti, pitkä avioliitto päättyy ja hän joutuu työttömäksi. Ei kahta kolmannetta, kuten sanotaan. Ja juuri noita asioitahan me usein eniten elämässämme pelkäämme. Monta hyvää pelkotilaa menee jopa hukkaan odotellessa katastrofia, joka ei ehkä koskaan tapahdu. Entä kun tapahtuu? Merkillistä kyllä, realisoitunut romahdus onkin usein paremmman alku. Kaikki suorittamisen, yhteiskuntakelpoisuuden ja menestyksen alta voi alkaa raaputtaa esiin kaiken tohinan keskellä unohtunutta itseään.

Lukijana sain lähteä tuolle riemullisen itsensä löytämisen matkalle Kati Reijosen mukana. Alkuvaiheessa hän ruotii itseään tarkkanäköisesti ja uskonpa, että monen on helppo tunnistaa samoja tuntemuksia itsessään. Tunteen skaala on toki laaja, joudunko vain kohtuullisesti nipistämään omannäköisestäni elämästä vai menevätkö kaikki voimat sinnittelyyn muiden ja omienkin tavoitteiden täyttämisessä?

Lyhyt matka perille puhuu elämästä, henkisyydestä ja hengellisyydestä, arvoista ja uskomuksista - ja ennen kaikkea meditaatiosta ja sen voimasta. Lapsesta asti meitä ohjataan ulkoa päin, opimme ympäristömme arvot ja asenteet,

"Mutta kun lopulta sain työn valmiiksi, minua ei odottanutkaan onni ja autuus

vaan täydellinen romahdus. Tajusin tehneeni hirveän virheen.

Olin pannut kaiken kalleimman omaisuuteni, elämäni, jäihin keskittyäkseni työhön,

jonka ainoana hedelmänä oli akateeminen oppiarvo."

Meditaatiossa käännymme itseemme ja sisäisen rauhan ja onnellisuutemme puoleen. En hetkeäkään epäile, etteikö todelliseen minäämme olisi koodattu suurta viisautta - niin tavattoman ylivoimaisella tekniikkalla ihme nimeltä ihminen on rakennettu. Ja Kati Reijosen kirjaa lukiessa herää kyllä innostus tutustua siihen aitoon ja alkuperäiseen minään. Ja matkapäivinään joutuu kysymään itseltään Tommy Tabermannin sanoin: Kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?

Varaudu pahimpaan

Varaudu pahimpaan
Petteri Nuottimäki



Like,
2016





Varaudu notkistamaan naurulihaksiasi Petteri Nuottimäen tahtiin. Esipuheessaan, kirjeessä kirjailijalta, Nuottimäki lupaa ennen kaikkea hauskan kirjan. Sen lupauksen hän täysimittaisesti lunastaa esikoisromaanillaan, jota hän kutsuu sepitetyksi sukukronikaksi. Tarinassa on totta toinen puoli – tai vähintäänkin raamit, joiden varaan rakentuu hulvaton perhetarina.

Muuttoliike Suomesta Ruotsiin on vilkkaimmillaan 1960-70 -lukujen taitteessa. Myös Matti ja Beata Aalto lähtevät matkaan rakentamaan uutta elämää perheelleen naapurimaassa. Matti oli tosin ehtinyt jo tutustua ruotsalaiseen elämänmenoon jatkosodan jälkeen, jolloin kipinäherkkää sisäpoliittista tilannetta osa sotaan osallistuneista katsoi viisaimmaksi seurailla matkan päästä. Matin suomalainen, melko totinen ja ehkä katsantokannaltaan putkimallinen mentaliteetti ei aivan kivutta taivu ruotsalaisuuden mutkille. Vakaasti hän kuitenkin rakentaa perheensä hyvinvointia ja saa perustamansa yrityksen menestymään.

Matin ja Beatan lapset varttuvat Ruotsissa ja omaksuvat sen elämäntavan luonnostaan. Alusta asti Matti on toivonut voivansa ohjailla lapsia mieleiseensä suuntaan ja nähdä heidän menestyvän. Hän järjestää lapsilleen vuosittaiset puhuttelut, kuin kehityskeskustelut konsanaan. Raimo, Elina ja Antti kuitenkin tekevät valintoja, jotka isä näkee käsittämättöminä epäonnistumisina. Jollekin lapsista firma olisi kuitenkin voitava jättää, joten Matti järjestää perinnöstä kilpailun ja pyrkii näin sytyttämään lastensa kunnianhimon.

Varaudu pahimpaan on kutkuttavan hauska kirja ruotsinsuomalaisuudesta. Kirjan henkilöistä erityisesti Matin sielunelämä tulee lukijalle tutuksi ja kaikessa totisuudessaan hän on symppis oman tiensä kulkija. Ja tiellähän on pituutta; Hämeen aarniometsistä yksilökeskeiseen ruotsalaiseen yhteiskuntaan, jossa miehetkin puhuvat tunteistaan. Kirja ilmestyi ruotsiksi viime vuonna ja onkin mielenkiintoista miettiä, mikä kirjassa kolahtaa ruotsalaisiin ja mikä taas päällimmäisenä meihin suomalaisiin. Varaudu pahimpaan on mielestäni alkuvuoden uutuuksien huumorihelmiä ja sitä on helppo suositella.

Julkaistu Kirjavinkeissä  11.3.2016 

Uskonko

Uskonko
Annamari Heikkilä ja Saku Tuominen



Otava,
2016



Apostolinen uskontunnus kirjan alkulehdillä johdattelee lukijan miettimään omia uskomuksiaan. Niinpä luulin tarttuvani uskon peruskysymyksiä tai jumalasuhdetta pohtivaan kirjaan, mutta tässä kirjassa onkin kyse paljon laajemmasta näkökulmasta. Kun hetkeksi keskitymme kuuntelemaan omaa ja toisten puhetta, voimme rekisteröidä pitkän listan uskomuksia ja oletuksia. Yksi ei usko osaavansa piirtää, toinen ei osaa laulaa. Kolmas uskoo täysikuun valvottavan.

Saku Tuomisen ja Annamari Heikkilän yhteistyönä syntyneessä kirjassa on kolme osaa; käytäntö, teoria ja sekä että. Toteutustapa on mielenkiintoinen ja haastaa lukijan ottamaan kantaa. Tiiviin tekstin ja valmiin asioiden selittämisen sijaan kirjoittajat heittelevät ilmaan esimerkkejä totena pidetyistä asioista tai yhden ihmisen uskomuksesta, joka seuraavassa hetkessä kyseenalaistetaan. Ja kas, lukija päätyy tarkastelemaan uskomuksen syntymekanismia. Mikä on faktaa, mikä ehkä pelon, turvattomuuden ja muinoin kuullun arvostelun luomaa käsitystä? Ja kun hyvin käy, kannustus ja myönteinen palaute ovat vahvistaneet uskoa itseen ja omiin mahdollisuuksiin.

Kirja herättää huomaamaan, miten suuri merkitys uskomuksilla elämässämme on. Ellemme koskaan pysähdy miettimään vaikuttimia niiden takana, annamme niiden ohjailla elämäämme vahvasti. Erityisen merkityksellisiä ovat uskomukset omasta itsestämme ja kyvyistämme. Teemme uskomustemme pohjalta herkästi päätöksiä, jotka vain vahvistavat uskomuksiamme entisestään. Kun asian tiedostaa, uskomuksiaan voi ainakin yrittää jalostaa itselle hyvää tuottavaan suuntaan ja jättää haitalliset uskomukset vähemmälle huomiolle. Viimeisessä teoriaa ja käytäntöä yhdistelevässä osuudessa on jokaisen sivun alalaidassa mietiskelytehtävä, jonka avulla lukija voi työstää oman uskomusjärjestelmänsä rakenteita. Kirja on pieni ja nopealukuinen, mutta sille kannattaa antaa aikaa upota. Uskotko, että tämä kirja voi avata elämääsi uusia latuja?

Julkaistu Kirjavinkeissä  6.3.2016

Kompleksi

Kompleksi
Niina Repo



Siltala,
2016



Pettämisen anatomia on yksi kirjallisuuden lempilapsia. Siinä riittää alati ammenttavaa, ja miksipä ei riittäisi, kun ihmisen itsetuntoa ja luottamusta päästään ravistelemaan oikein kunnolla. Myös Kompleksin päähenkilön, Niinan, mies on komea katsella ja altis houkutuksille, mikä tietenkin on liiton vakauden kannalta huono asia. Tilanne käy yhä ikävämmäksi ja epäilyttäväksi, kun mies katoaa.

Niina on ahtaalla myös töissä. Työpaikalla on menossa kolmannet yt-neuvottelut, jatkossa kysyntä painottuu erinomaisiin ja massasta myönteisesti erottuviin tyyppeihin. Kompleksi on tieteen, taiteen ja liiketoiminnan lippulaiva ja lahjakkuuden tyyssija. Kompleksin kymmenien ovien takana toteutetaan sitä arvokasta tutkimus- ja kehitystoimintaa, johon yhteiskunnallamme on yhä vähemmän varaa. Sokkeloisilla käytävillä liikkuu varautuneen ja hillityn oloista porukkaa, Niinan kollegoita. Tai Niinan työystäviä, kuten he itse määrittelevät itsensä, kun he alkavat vaivihkaa selvittää Niinan miehen katoamista. Tarkemmin tarkasteltuna jokaisella tuntuu olevan oma reviirinsä, joka pitää välimatkat työtovereihin sopivan etäisinä. Monet ovat lamautuneet potkujen pelossa huoneisiinsa.

Saneerauksen toteuttajat pysyvät piilossa, mutta Kompleksiin on kuitenkin keksitty palkata hyvinvointitaiteilija Malla – miten riemukas oivallus konsultin sijaan! – työntekijöiden tueksi. He voivat kirjoittaa tuntemuksiaan Valitusten laatikkoon ja osallistua rakkausteemaiseen ilo- ja runopajaan. Hallittua muutoksenkäsittelyä tai turhauttavaa sijaistoimintaa. Yksi tehtävistä saa kuitenkin Niinan riehaantumaan; tuskallisen mitätöntä oloa alkaa reipastaa alter ego Tanja! Ja kuinka koston saakaan jalostettua tarmoksi ja selviämisen tunteeksi!

Aivan alkuun olin hieman eksyksissä Kompleksin sokkeloissa. Mutta vain alkuun, sillä Niina Revon teksti on mukaansatempaavaa ja vie kuin varkain päähenkilö-Niinan päänsisäisiin dialogeihin. Tarinassa on paljon yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään ja minua tämä toden ja fiktion leikki kirjassa viehätti. Vaikka työ- ja perhekuvioissa on vastaavuutta todellisessa elämässä, niin loppu jää arvailujen varaan. Sanat kuin sata salamaa, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 25.2.2016

Happotesti

Happotesti
Kalle Lähde



Otava,
2016





Viina on viisasten juoma ja Happotestin minäkertoja omasta mielestään ihan supliikki selviytyjä ja seuramies, jonka elämän kulisseissa ovat kulmat jokseenkin kohdallaan. Tarinan aluksi ainakin. Naapureiden pitkät katseet eivät läpäise suojakerrosta, joka eristää miehen häpeältä ja totuuden näkemiseltä. Turhan ulkoistaminen tai ulontaminen helpottaa elämää, jotta voi keskittyä olennaiseen. Tärkeää on aamuyhdeksältä aukeava baari ja yön turvaavat oluet jääkaapissa.

Happotesti on suorasukainen, rehellinen tarina alkoholismista. Työpaikka on mennyt. Sairaanhoitajavaimosta ei ole ryyppykaveriksi, eikä parisuhteesta ole kuin muutama riekale jäljellä; vaimo kuitenkin huolehtii kaappiin muutamat loiventavat oluet vieroitusoireisiin, hakee reissuillaan uupuneen kotiin ja kyselee vointiakin. Lyhyinä selväpäisyyden hetkinä mies miettii, miten vaimo kehtaa asua hänen kanssaan ja haluaisi mainita jotakin rakkaudesta. Ajoittain mies pohtii, miten tähän on tultu – onko hän ehkä kuusikymmentäluvun ydinkokeiden saastuttama uhri vai oikeuttaakko tilatut snapsit  ja isot oluet ympäristön pahoilla teoilla ja ymmärtämättömyydellä. Kun itsesäälikään ei enää lämmitä, häpeään ja ahdistukseen kiedottu mies hapuilee käteensä katkaisuaseman ovenkahvaa. Kokeillaan pistää putki poikki, kahdettatoista kertaa.

Kalle Lähde, raitis alkoholisti, on kirjoittanut vahvasti omaan elämäänsä pohjaavan esikoisromaanin. Kun asioita ei enää kierrellä eikä kaarrella, syntyy alastoman riipaisevaa tekstiä. Itsetuhoinen juoja ei säästä lukijaa omien eritteidensä lemulta, niin taitava kuin muuten onkin keksimään selityksiä ja tekosyitä. Vaimon tai tutun baarimikon repliikit jäävät kirjassa vähiin, kaiken keskiössä on päähenkilö ja viinan pyhät koordinaatit. Syöminen saattaa rajoittua rauhoittavien pillereiden popsimiseen, mutta alkoholissahan tunnetusti on kaloreita. Aikansa silläkin energialla voi hengissä sinnitellä. Kirja kuitenkin tekee selväksi sen, että pohjalla voi pyöriä vain aikansa – joko käännät täysin kelkkasi tai teet tuskallista kuolemaa.

Happotesti on raadollista luettavaa, joka kuitenkin sujuvasanaisuudellaan ja sarkastisella komiikallaan piti minua otteessaan alusta loppuun. Kirja on yksi huutomerkki lisää suomalaisen alkoholikulttuurin kanteen ja toivonkin monen lukijan tähän tarinaan tarttuvan. Se on pysäyttävä muistutus alkoholin pimeästä puolesta silloin, kun täysraittius on ainoa selviytymisen vaihtoehto. Kun viini on vain ajoittain elämää sulostuttavaa eliksiiriä, eikä pyri hyvätapaisesta piipahtelijasta isännäksi, niin lasillisestaan saa nauttia ihan hyvillä mielin jatkossakin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.2.2016

Valvomo: Kuinka uneton oppi nukkumaan

Valvomo: Kuinka uneton oppi nukkumaan
Leeni Peltonen



Otava,
2016


Valvottaminen oli jo keskiajalla tehokas kidutuskeino, jolla murtaa ihmisen fyysinen ja henkinen kantti. Nykyihmisen unta ei enää uhkaa inkvisitio, mutta kansantaudin mittoihin yleistynyt unettomuus on pahimmillaan vakava terveyttä heikentävä ja elämänlaatua murentava vaiva. Lyhytkestoiset ja ohimenevät unettomat vaiheet tasapainottuvat vielä itsestään, mutta kroonistuneen nukkumattomuuden edessä ihminen on avuton. Pieni lapsi osaa nukahtaa vaikka kesken leikkiensä, miksi niin yksinkertainen ja luonnollinen asia voi käydä ihmiselle ylivoimaiseksi?

Leeni Peltonen on pitkän linjan journalisti ja viestintäalan yrittäjä. Hän on kirjoittanut omakohtaiset kokemuksensa unettomuudesta kirjaksi. Hän muistaa joutuneensa odottelemaan unta jo kouluikäisenä ja opiskeluajan ja työelämän myötä unettomuuden taakka kävi yhä raskaammaksi. Yöt herättivät pelkoa, avuttomuutta ja häpeää. Millä katkaista kierre, johon vuosikymmentenkään unilääkeputket eivät tuo helpotusta? Toimittajan tarmolla Peltonen paneutuu unen mekanismeihin, etsii käsiinsä alan asiantuntijat ja käy läpi myös oman elämänsä stressipisteitä ja rajoja.

Leeni Peltosen kirja tarjoaa univaikeuksien kanssa kamppailevalle sekä vertaistukea että tuhdin annospaketin faktatietoa. Jo kirjan alaotsikko antaa toivoa; Kuinka uneton oppi nukkumaan. Vaikka kirjassa syvissä vesissä käydäänkin, sudenhetken jälkeen aamun sarastuksessa on lohdullista valoa. Rehellinen, lähelle tuleva teksti on mielenkiintoista luettavaa muillekin kuin unettomuudesta kärsiville. Ihastuin tapaan, jolla Peltonen maalaisjärkisesti selittää ihmiskehon ihmeellisyyksiä – miten monimutkainen ja herkkä koko nukahtamisen, unen ja valveutumisen prosessi onkaan kaikkine hormoni- ja kehon lämpötilamuutoksineen! Suosittelen lämpimästi tarttumaan tähän kirjaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 8.2.2016 

Drachen

Drachen
Brendan Le Grange


julkaistu
2015


Brendan Le Grangenin esikoisromaani on mukaansatempaava jännäri. Kiltinoloinenkin se on, väkivaltakohtausten sijaan pääpaino on tarinan vauhdikkaissa käänteissä. Takaa-ajojahti kuljettaa lukijaa niin Virossa, Latviassa, Puolassa kuin Saksassakin. Non-stop actionia.

Brett Rivera on nuori seikkailuhenkinen meriarkeologi, joka vuosien etsimisen jälkeen löytää Hansaliiton aikaisen Drachenin hylyn. Hylky on kuitenkin tyhjä, arvokasta aarretta on etsittävä aivan muualta kuin meren pohjasta. Brett etenee vihje vihjeeltä, mutta  hän ei suinkaan ole ainoana aarrejahdissa. Brett saa tuekseen ystävänsä Patrickin, matkaan liittyvät myös Sam ja Roman. Vastapuolella on suuret intressit ehtiä aarteen luo ensiksi, joten kilpajuoksuhan tästä kehittyy.

Lupsakkaasti soljuvaa englantia, vähän Viisikko-meininkiä. Salaisia symboleja ja myyttejä, historian häivähdyksiä. Tallinnan kirkot ja tornit maamerkkeinä, Viehättävä Dötlingen, pieni saksalainen kylä. Yhtä ja toista ja monenmoista nivottu lennokkaasti yhteen.

Paketti oli siis passeli, vain väärään aikaan luettu. Arki täyttyi nyt liian isoista asioista, peloista ja huolista. Hälyttävistä puheluista. Möykyistä rinnassa. Että näinkin konemaisesti siis voi kirjaa lukea, pienissä pätkissä ja kuin olisi tikun päässä tekstiä pitänyt. MOT.

Eli en oikein jaksanut, vaikka jaksoinkin sivut läpi mennä. Suosittelen silti.