Mihin minä uskon

Eveliina Lauhio (toim.)
WSOY, 2016



Yksi varmimmin vaietuista pöytäkeskusteluaiheista on uskonto. Yleisellä tasolla kirkon tekemiset ja tekemättä jättämiset tai paljastukset jonkin lahkon toimista saattavat herättää kärkkäitä mielipiteitä ja uskonnollisen yhteisön jäsenyydestä eroamisiakin, mutta henkilökohtaisesta katsomuksesta – siitä, mihin minä uskon – puhutaan vähemmän. Yhteiskuntatieteiden maisteri Eveliina Lauhio on koonnut kirjaansa tunnettujen suomalaisten ajatuksia heidän oman uskonsa ja maailmankatsomuksensa perusteista ja siitä, millainen heidän henkisen tai hengellisen kasvunsa polku on ollut.

Kirjan henkilöiksi on valikoitunut hyvin mielenkiintoinen joukko, muusikoista aivokirurgiin ja yrittäjistä meteorologiin. Hotelli- ja ravintolayrittäjä Päivikki Palosaari kertoo saavansa apua vanhalta intiaanipäälliköltä ja muilta henkioppailta, Päivi Räsänen Raamatun Jumalalta. Pekka Pouta ei luota uskonnollisiin johtajiin, mutta näkee silti valtionkirkon roolin merkityksellisenä ja hallittuna järjestäytyneessä yhteiskunnassa. Osa toivoisi voivansa uskoa, mutta ei tunne saavansa vastauksia. Osa taas uskoo vain siihen, mikä on tieteellisesti todistettua ja rationaalista. “Ateismi on älykkyyden merkki”, toteaa Tuomas Enbuske.

Kirjassa on oma osuutensa muun muassa etsimiselle, epäilylle, toivolle ja pyhälle. Näiden otsikoiden myötä kirjan henkilöt valottavat omaa katsomustaan paloina ja monesta näkökulmasta, mikä on teknisesti hieno ratkaisu. Luettuani Toni Wirtasen ja Pelle Miljoonan etsimisen vaiheesta, olin utelias jatkamaan heidän parissaan myös pyhän ja lopulta tuonpuoleisen käsittelyä.

Lauhion kirja haastaa lukijaansa miettimään omaa uskon perustaa ja oman avoimuuden rajoja kuulla myös toisenlaisia totuuksia. Kun eteeni sattui oikein provosoiva teksti ja aloin mielessäni väittää vastaan, iloitsin samalla erilaisuuden hyväksymisen harjoitteista. Jokaisella on oma totuutensa, ja sekin elämänikäinen prosessi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 23.12.2016

Tankkien kesä

Sirpa Kähkönen
Otava, 2016



Luin Tankkien kesää jo siinä vaiheessa, kun Finlandia-palkinnon ehdokkaat julkistettiin. Tämä kirja oli yksi ehdokkaista ja Graniittimieheen ihastuneena osasin odottaa paljon myös tältä kirjalta. En tarvinnut odotuksissani pettyä, vaikkakin toivoin kyllä, että olisin lukenut Kuopio-sarjaa ihan järjestyksessä. Väliasemaltakin voi kyytiin hypätä, mutta parasta tuntumaa en näin henkilöihin saanut. Lievä vieraus jäi vaivaamaan sen verran, että ehkä nyt on mentävä takaperin puuhun...

Toisaalta Tankkien kesässä oli myös valloittavaa tuttuutta heti alkumetreiltä: Kuopion kadut ja ennen kaikkea savolaisuus. Vaikka aika oli toinen, tunsin heti olevani kotona kirjan sivuilla.

Eletään elokuuta 1968. Vuotta muistetaan "hulluna vuotena" Euroopassa - eikä kuohunta rajoittunut edes rajoittunut meidän maanosaamme. Toisaalla oli Vietnamin sotaa, Kiinan kulttuurivallankumousta, Che Guevaran kuolema, mellakointia monissa maissa. Opiskelijaradikalismi aaltoili levottomana ympäri Eurooppaa. Syrjäisempään Kuopioonkin uutiset kirivät, milloin DX-kuuntelun, milloin lehtien ja televisiokuvan myötä. Kovin läsnä on vielä sota, joka vei miehiltä vuosia rintamalla, jätti naiset pärjäämään kodin arjen kanssa ja jätti monen vaille lapsuuden ja nuoruuden huolettomuutta. Kuumassa ja kauniisa kesässä velloo väsymys, joka vielä vaivoin kannattelee "akitaation ihmettä." Vieläkö löytyy uskoa kommunismiin ja vallankumoukseen, kun neuvostotankit vyöryvät Tsekkoslovakiaan?

Juho Tiihonen, arkkitehti, palaa Helsingistä Kuopioon, hautajaisiin. Muistoissa ja tuoksuissa on vielä kerran taaksejätettyä, jota kaupunkikuvan muuttuminen on hautaamassa alleen. Puutalot saavat lähteä, tilalle on luvassa elementtirakentamista.

Tarinan hellyttävin hahmo on ilman muuta pieni Hilla-tyttönen. Hän on jäänyt vanhusten huomaan Kuopioon, kun äiti on lähtenyt Ruotsiin. Hilla  nappaa aikuisten puheista osia ja selittää ne lapsenmielellään, kuten hän selittää iseäänkin: Minä en tykkää olla semmoisissa, missä on pelkästään aikuisia, Mutta semmoisissa minä joudun monesti olemaan, koska minä olen vanhojen hoidossa. Minä en ikinä sen takia opi soppeutummaan toisten joukkoon, sen sanoi yksi täti keinupuistossa minulle. Hillan kaverina on vanhojen lisäksi oma mielikuvitus, kun lapsikavereita ei oikein ole. Leikeissään Hillalla on ukilta saatu venäläinen puunukke, jokutuska. Pinkka makulatuuripaperia ja lyijykynä tarvitaan tulevaisuuden suunnitteluun: silloin Hillasta tulee avaruuslentäjä.

Niin monta hyvää tyyppiä, joilta haluan kysyä: Mitä oli ennen tätä sopeutumista ja mukautumista? Miten aatteen vala vei miestä mennessään ja kannattiko? Miten pelata yhteen jäljelle jääneillä palikoilla nyt rauhan aikaan, juuri tässä yhteisössä ja saako turhaksi käyneen koskaan revittyä pois itsestä? Tavataan aiemmissa Kuopio-sarjan kirjoissa, Tuomen suku ja Tiikkaiset.

Lost in Finland

Tim Walker
S & S, 2016







Vain noin kuukausi sitten luettu Lost in Suomi oli vielä hyvässä muistissa - mutta kun tämä kirjastosta silmiin sattui, niin pitipä lukaista vielä välipalaksi englanninkielinenkin versio. Hauskuus ja terävät havainnot eivät kärsineet tuttuudesta yhtään, päin vastoin.

Kotona on tänään yksi etätyöläinen ja kuinka ollakaan, itse koneen ääreen istuuduttuani kuului viereisestä huoneesta: Jokos me juodaan päiväkahvit?

"I'd never, in my life, taken a coffee break before, 

and I didn't think I was missing out anything essential."

Ja kuinka ollakaan, myös etätyöläiseni oli puhunut työkavereidensa kanssa tästä perin suomalaisesta kahvitaukokulttuurista. Pullaa meillä ei tosin ollut, siltä osin emme nyt suomalaisiin standardeihin asettuneet.

Hartaimman lukuhetken vietin jääkiekon nuorten MM-kisaosuuden äärellä.

"Two minutes in overtime, magic happened."

Me vietimme tuota tammikuun iltaa ja yötä sairaalan valvontayksikössä. Aamuun selvittiin ja tahollamme koettiin ihme, maalit jäivät näkemättä. Nuo kisat tulen silti varmasti aina muistamaan.

Punaisen Valpon varjossa

Unto Katajamäki

Bookcover & Unto Katajamäki,
2016






Kerran vuodessa Suomen historia tulee ihan erityisen liki, ja se päivä on tietenkin 6. joulukuuta. Tiistaina paneuduimme teemaan oikein "kahdelta kanavalta", kun mieheni katsoi perinteiseen tapaan Tuntematonta sotilasta televisiosta ja minä aloitin Unto Katajamäen kirjan Punaisen Valpon varjossa. Aiemmin olen aiheesta lukenut muun muassa Antero Holmilan ja Simo Mikkosen kirjasta Suomi sodan jälkeen, mutta yllättävän vähän silmiini on osunut asiaa käsittelevää kirjallisuutta. Katajamäen romaani onkin kiinnostava syväsukellus henkilötasolle tuon ajan poliittiseen ja yhteiskunnalliseen epävakauteen Suomessa. Historian aikajanoille merkitään sotien alkamisia syineen ja päättymisiä uusine aluejakoineen, sotakorvauksineen ja muuten vain rakenteellisine muutoksineen. Kootaan voimat ja jälleenrakennetaan. Historia ei kuitenkaan ole vain päivämääriä sopimuksissa, mielenkiintoisinta on antaa noille sopimuksille merkitys yksittäisen ihmisen näkövinkkelistä.

Kirjan tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1946. Suomi elää sodan jälkimainingeissa vielä levotonta välivaihetta. Kansalaisten arvet ja traumat ovat yhä tuoreita, yhteiskunnan haettava uutta suuntaa muuttuneessa kuviossa. Hoidettavien asioiden lista on siis pitkä ja eri tahoilla siitä omat eriävät mielipiteensä. Rauhanehtojen mukaan kommunistiset puolueet ovat jälleen vapaita toimimaan maassa, sisäministeriksi on valittu SKP:n Yrjö Leino ja niinpä Suomen valtiollinen poliisikin on pääosin kommunistien hallussa - siitä nimitys Punainen Valpo. Taustalla vaikuttaa vahvasti Liittoutuneiden asettama Valvontakomissio.

Taustoista tarinaan, jonka alkajaisiksi Lapin sodassa mukana ollut Esko Koponen piileskelee äitinsä asunnossa Valpon etsintöjä. Hänen perheensä on aikanaan loikannut Neuvostoliittoon, nyt Esko on äitinsä kanssa Suomessa. Toive siitä, että hänkin voisi pian kävellä vapaasti kauppalan katuja, on hiipunut. Suomi rakentaa uusia suhteita suureen naapuriinsa ja maiden välisen luovutussopimuksen mukaisesti Neuvostoliiton alueelta tänne tulleet pitää nyt palauttaa takaisin. Eskokin on kuulusteluissa käynyt ja saanut kehotuksen ilmoittautua itään palaavien kuljetukseen. Eskon ajatukset tulevaisuudesta ovat kuitenkin toisenlaiset ja hän toivoo pääsevänsä Ruotsiin turvaan ja uuden elämän alkuun. Toisin kuitenkin käy, Koposen arki on vaarallista sinnittelyä vastakkaisten voimien välissä. Esko sotketaan mukaan milloin Valpon, milloin porvarillisen vastapuolen aikeisiin.

Mikä on kaiken pakoilun lopputulema ja mihin Koponen päätyy, sitä ei tietenkään tässä voi paljastaa. Faktaraameihin kudottu Eskon tarina kasvaa kyllä loppua kohden melkoiseksi jännitysnäytelmäksi ja kyyti on kylmää hänen mukanaan. Tarinan myötä silloisten poliittisen jännitteiden koko ja merkitys aukenee ihan uudella tavalla. Kun rinnalle nostetaan vielä tapahtumat itä-Euroopassa tuolloin, niin Suomen pelkoja ja toiveita - katsantokannasta riippuen - on helpompi ymmärtää.  Vaikuttava opintomatka oman historiaan; aina siinä jotenkin on kyse omista juurista ja halusta ymmärtää.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


http://www.adlibris.com/fi/kirja/punaisen-valpon-varjossa-9789526827483

Emme enää usko pahaan

Riku Korhonen
WSOY, 2016


Vuoden 2016 Finlandia-ehdokkaat on julkistettu ja ilokseni yksi heistä on Riku Korhonen kirjallaan Emme enää usko pahaan. Kirjan nimi, Muumi-sarjakuvan tarinasta lainattu, herättää lukijan uteliaisuuden ennen ensimmäistäkään auki käännettyä sivua.  Ihmisen alttius pahaan kun on tähänastisen historian valossa ollut aika lailla kroonista laatua.

Eero ja Aino viettävät turvallisen keskiluokkaista elämää Turun Ispoisten viehättävässä miljöössä. Yhdessä rakennettu hyvä elämä on kuitenkin alkanut turhauttaa Eeroa. Elämästä on kadonnut impulsiivisuus ja intohimo, miehisyys on kulahtanut harmaaksi raidaksi parisuhteessa. Työkseen Eero tarjoaa asiakkailleen jännitystä värikuulapelien ja leikkisodan kentillä. Avioliittonsa Eero aikoo virkistää järjestämällä vaimonryöstön. Ottaa kuskin paikan elämässään ja avioliitossaan.

Eero tarvitsee ystävänsä Larin apua oman vaimonsa kaappaamisessa. Miehet ovat tunteneet toisensa nuoruusvuosista saakka, ja Lari taipuu – joskin vastahakoisesti – Eeroon pyyntöön. Larin omaa elämää varjostavat ahdistavat pakkoajatukset ja juuri päättynyt parisuhde, yhteys Eeroon on sentään jäljellä. Kun mies pyytää, niin kaveri auttaa. Eeron innokkaat suunnitelmat saavat kuitenkin aivan vääränlaisen käänteen ja suistavat koko kolmikon julmaan luisuun.

Aviodraama on kirjassa lopultakin vain sivujuoni, sysäys suurempiin ympyröihin aina elämän arvaamattomuudesta rooleihimme miehinä ja naisina. Ympärillä ahnas yhteiskunta vaatimuksineen, jotka me käsikirjoituksen mukaan yritämme täyttää ja luulemme sillä onnellistuvamme. Kirjan kansi puhuttelee värivalinnallaan; miehisyyden ja miesten vallan julistukset on kääritty hempeilevään marjapuuron punaiseen. Hieno romaani Korhoselta, suosittelen.


Julkaistu Kirjavinkeissä 29.11.2016

Pitääkö pankkiirit pelastaa?

Thomas Piketty
Minerva, 2016

Alkuteos: Peut-on Sauver L'Europe, Chroniques 2012-2016 (Le Liens qui Libèrent, 2012, 2016)
Kääntäjä: Jere Saarainen

Ken haluaa pala palalta ottaa haltuun monimutkaisen maailmantalouden käänteitä, häneltä ei tule haasteita puuttumaan. Koleina syysiltoina voi käpertyä vaikkapa ranskalaisen ekonomistin Thomas Pikettyn seurassa pohtimaan, pitääkö pankkiirit pelastaa? Lähes kymmenen vuotta sitten alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi on uutisten, poliitikkojen väittelyiden ja myös taloudellisten päätösten kautta osa arkeamme, halusimmepa sitä tai emme.

Pitääkö pankkiirit pelastaa : kirjoituksia talouskriisin ytimestä  sisältää kokoelman Pikettyn sanomalehtikolumneja vuosilta 2008-2015. Esseet ovat aikajärjestyksessä ja alkuperäisessä kuosissaan, ilman päivityksiä tähän hetkeen. Piketty pohtii kirjoituksissaan Euroalueen kansantalouksien tilaa ja ongelmien syitä. Hän nostaa vertailuun kehityksen myös muilla mantereilla, erityisesti Yhdysvalloissa. Aasiaakaan ei kirjassa unohdeta.

Pikettyn federalismimyönteisyys on yksi kirjan johtoajatuksia. Hän haluaa Euroopan unionista liittovaltion, jonka omissa toimielimissä tehdyt päätökset ovat enemmistöpäätöksiä ja kaikkia jäsenmaita sitovia. Nykyisillä rakenteilla Euroopassa ei saada aikaiseksi riittäviä päätöksiä: “Perimmäinen virheemme oli kuvitella, että voisi olla valuutta ilman valtiota, keskuspankki ilman valtionhallintoa ja yhteinen rahapolitiikka ilman yhteistä talouspolitiikkaa.” Yhteinen valuutta päätti keinottelun vaihtokursseilla, mutta tilalle tulivat spekulaatiot maittain vaihtelevilla julkisen velan korkotasoilla. EKP:lla ei ole riittäviä välineitä rahoitusmarkkinoiden vakauttamiseksi ja talouslamaa ehkäiseviksi korjausliikkeiksi.

Kirja palauttaa mieliin lähihistorian talousuutisia aina Lehman Brothersin konkurssiin hakeutumisesta alkaen. Irlannin katastrofin ja Lilian Bettencourt -skandaalin myötä lukija päätyy Kreikan kriisiin ja Italian vaaleihin. Palapelin palaset loksahtelevat kohdilleen; kaikki vaikuttaa kaikkeen. Alkuun hieman vaikeaselkoiselta vaikuttava teksti avautuu ja selkenee ihan yleisöystävälliseksi paketiksi – lukijalta ei vaadita talouden asiantuntijuutta, jonkin verran kokonaiskuvaa kuitenkin. Pikettyn näkökulma on luonnollisesti ranskalainen, mutta hän ei suinkaan säästele kipakoita sanojaan kuuluttaessaan Ranskaa – ja sen parina Saksaa – vastuuseen ja toimintaan euroalueen tulevaisuuden puolesta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 23.11.2016

Uskonsota keittiössä: vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia

Maija-Leena Rova (toim.)
Gummerus, 2016



Luterilaisen kirkon herätysliikkeistä vanhoillislestadiolaisuus on ollut ajoittain näkyvästi esillä ja uutisotsikot ovat olleet hyvin negatiivisiä sävyltään. Liikkeeseen aina johtohenkilöitä myöten on yhdistetty lasten hyväksikäyttötapauksia. Ehkäisykiellon vuoksi lestadiolaisen naisen osa on toteuttaa äitiyttä oman terveytensä ja jaksamisensa uhallakin niin, että asiaa on julkisessa keskustelussa pidetty ihmisoikeusloukkauksen veroisena.

Uskonsota keittiössä ei kuitenkaan ole paljastuskirja tiukan opillisen liikkeen vaiheista, vaan keskiössä ovat liikkeen jättäneiden henkilöiden tarinat ja heidän eroprosessinsa lestadiolaisuudesta. Myös kirjan toimittaja, valtiotieteiden tohtori Maija-Leena Rova kertoo oman erotarinansa. Hän ja kirjan muut kokemusasiantuntijat kuvaavat, kuinka lestadiolaisuus muovasi heidän lapsuuttaan ja kuinka erilaisuus “uskottomien” lasten joukossa aiheutti häpeää ja sosiaalisia pelkoja. He eivät saaneet koulukavereidensa tavoin käydä elokuvissa, kuunnella nuorisomusiikkia tai katsella televisiota. Monilapsisen perheen arki oli vanhemmille raskasta eikä lapsille jäänyt aikaa ja huomiota. Moni kammoksui jo nuorena tulevaisuudenkuvaa suurperheen äitinä. Erilaiset uskonkäsitykset perheessä ja lähipiirissä saattoivat hajoittaa perheyhteyttä traumaattisesti, mihin kirjan nimikin viittaa.

Kun kirjassa esiintyvät ihmiset kypsyivät jättämään liikkeen, he kohtasivat uudenlaiset ongelmat. He tunsivat monin tavoin olevansa “ulkona” muun maailman menosta ja vailla sosiaalisia suhteita. Monet elämäntotuudet oli ajateltava uusiksi, kestettävä läheisten menettämisen ja ehkä kadotukseen joutumisen uhkakin. Moni tunsi jäävänsä yksin ja tarvitsi terapiaa selvitäkseen.

Uskonsota keittiössä on rankkaa luettavaa, mutta myös mielenkiintoinen ja ajattelunaihetta antava kirja vanhoillislestadiolaisuudesta. Samoihin kansiin on koottu sekä liikkeestä eronneiden kipeitä tuntoja ahdistavista eroprosesseista että tiivis tietopuolinen asiantuntijapaketti herätysliikkeen vaiheista ja opeista. Kirja nostaa esiin myös kysymyksen siitä, kuinka luterilainen kirkko suhtautuu herätysliikkeen opillisiin käsityksiin ja ottaa kantaa toimintaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 18.11.2016