Kateissa

Kateissa
Roope Sarvilinna

Tammi,2015

Katoamisuutiset ovat lehtien arkista kauraa; milloin on hukassa muistisairas, milloin marjastaja tai maailmanvalloitukselle lähtenyt kolmivuotias. Netissä huudellaan ahkerasti karanneiden kissojen ja koirien perään.

Sarvilinnan kirjan Höntynen on kadottanut yhteyden veljeensä Juntuseen ja se on kova paikka yhteisen tasatahtisen nuoruuden jälkeen. Aivan kuin vuosien sitoutuminen yhteisiin juttuihin olisi sivutuotteena piirtänyt suuntaviivoja aikuisuuden varallekin. Mutta Juntunen jättäytyikin pelistä pois, oli asioita, jotka vetivät toisaalle.

Juntunen ja Höntynen, kaveriporukan majakka ja perävaunu – kaveruus kasvoi vahvaksi yhteisissä pallopeleissä ja niissä tavanomaisissa nuorten riennoissa. Pojat kahlasivat läpi lukion ja armeijan ja nauttivat opiskelijaelämästä viihdykkeineen. Kaiken sen kokeneena voisi pikkuhiljaa siirtyä aikuisempaan maailmaan, saada perheen, talon ja kohtuullisen hyvän työuran alkuun. Näin ainakin Höntynen ajatteli ja tuli olettaneeksi Juntusen ajatukset samansuuntaisiksi. Olettamus meni vinoon, Juntunen meni Thaimaahan. Ja siltä reissulta palattuaan tahtoi maailmalta lisää, sen kummemmin menojaan ja suuntaansa selittelemättä. Pelkkä menolippu riitti Juntuselle.

Höntynen on epätietoinen, ärsyyntynyt ja kaipaa kaveriaan. Kaipuu saa hyvin äijämäiset kasvot, Juntunen suorastaan rumanoloisen kutsumanimen. Äiti mainitaan ohimennen, mutta häntä ei päästetä juurikaan ääneen, eikä varsinkaan vuolaisiin tunteenpurkauksiin.“Niin se homma menee, ei olla kaksosia, yks jätkä jää, toinen lähtee.” Taustalla avataan ajoittain myös Juntusen tuntoja hänen reissuiltaan maailmalla.

Kirja keskittyy napakasti kahden veljeksen suhteeseen ja Höntysen näkökulmaan, mikä on tarinan kannalta erittäin onnistunut valinta. Tekstistä paistaa vielä nuoren miehen herkkyys, jota ei kuitenkaan auta päästää pintaan. Kaipaus on sorahtelevaa ja ärähtelevää ja taipuu sanoja selvemmin teoiksi, kun Höntynen miettii keinoja selvittääkseen Juntusen kohtaloa. Hän kelaa menneitä, punnitsee nykyisyyttä ja huomaa, että  elämä ei aina sujukaan ihan käsikirjoituksen mukaan. Enää ei mennäkään kaveriporukan mukana ja aikuisuuden valintojen kanssa jokainen on yksin.

Nautin kirjan tuoreesta, ei niin tavallisesta otteesta katoamisen aiheuttamaan epätietoisuuteen – suosittelen lukulistalle!

Julkaistu Kirjavinkeissä 15.8.2015 

Taste of Lapland

Taste of Lapland
Helena Lylyharju ja Kari Martiala



Karisto,
2015

Ruokatoimittaja, valokuvaaja Kari Martiala ja keittiömestari Helena Lylyharju tekivät viisivuotisen löytöretken Lappiin. Sen pohjalta syntyi Lapin makuja – luonnonläheinen, erämaan rauhaa huokuva matkakirja.  Samalla se on ylistyslaulu rikkaalle lappilaiselle ruokakulttuurille. Nyt kirja on ilmestynyt myös englanniksi: Taste of Lapland.

Jos Lappi on lumoavan myyttinen meille suomalaisillekin, ulkomaalaiselle se tarjoaa monin kerroin enemmän eksotiikkaa. Luonnnon rauha ja ainutlaatuisuus vaihtuvine vuodenaikoineen herkistää hetkeen. Taivaanrannan järkkymätöntä vakautta eivät hektisen elämänmenon pörssikurssit heilauta. Maisema muuttuu kyllä, mutta vain omaan totiseen tahtiinsa pimeän ja valon sykleissä. Martialan valokuviin pysäyttämät luontohetket ovat varsinaisia voimakuvia. Mieli uppoaa Lapin tuntureihin, järvien rantakivikkoon ja jokien uomiin.

Luonnon ohella Lappi on myös keittiön herkuistaan tunnettu. Maakunnan ruokakulttuurilla on pitkät perinteet ja se ammentaa raaka-aineensa ympäröivästä luonnosta. Erilaisia ruokaideologioita ja -oppeja syttyy ja sammuu lehtien otsikoissa, mutta kasvi- ja eläinmaailman antimiin pohjaava konstailematon perusruoka kulkee omaa arvostettua tietään. Yksinkertaisuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, se on omiaan parhaisiinkin pöytiin ja vaativimmillekin kulinaristeille. Tässä kirjassa Lapin lähi- ja luomuruoka saa ansaitsemansa raikkaat ja herkulliset kasvot. Ruokaohjeiden kattaus käsittää niin poron kuin linnut, marjat, villiyrtit ja puhtaiden vesien kalatkin. Kirkkaat kesäyöt kasvattavat aromikasta tarjottavaa pöytään.

Maisemakuvien ja ruokareseptien rinnalla kulkevat tarinat lappilaisuudesta ja elämästä Lapissa. Herkuttelin, nautin, lepäsin ja rauhoituin kirjan parissa pitkät tovit. Koin lapinkuumetta. Ulkomaille lahjakirjaa etsivän ei tarvitse tähän pettyä. Taste of Lapland on jämerän laaja paketti jo senkin takia, että se pitäytyy englannin kielessä, eikä samoihin kansiin ole ympätty viisikielistä versiota.

Julkaistu Kirjavinkeissä 6.8.2015

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/taste-of-lapland/

Yksi suosikkejani Lapin herkuista on leipäjuusto, mainioita ohjeita löytyy Ideakeittiöstä:

https://www.ideakeittio.fi/reseptit/leipajuustoa-kinuskilla-ja-lakalla

Kullanhohtoisia unelmia

Kullanhohtoisia unelmia
Hanna van der Steen



Nordbooks,
2015



Lisää välipaloja, eli ihan oikea iltasatu itselle!
Varsinaiselle kohderyhmälle tästä riittäisi ehkä viikoksi iltasatuja, sillä kirjassa on kahdeksan mukavan pehmoista-lämmintä-sopivanhauskaa tarinaa. Kirja-ahne ja utelias aikuinen ei ala pätkimään, vaan hotkaisee kirjan illassa. Ainakin minä tein niin.

"Tämä kirja on omistettu kaikille erilaisille." 

Vapauttava lupaus, sillä muotit, karsinat ja ja valmiit käsikirjoitukset hankaavat herkästi ihon ruvelle. Käännellänpä siis sivuja eteenpäin. Tarinat ovat Hanna van der Steenin käsialaa. Kultakäädyt kaulassaan räppäävä pikku-Mummo aloittaa värikkäiden tekstien sarjan - eiköhän nykyajan mummot taivukin hip hoppiin suht kevyesti. Ja harvinaisen mukavan perheen elämäänkin sisältyy vaikeita hetkiä, vaikka isänä olisi Onni Kantamoinen ja äitinä Ilona Pilleri. Tekstit ovat niin mehukkaasti lapsenmielisiä ja kuitenkin tästä ajasta arjen solmuineen, että näitä haluaisi ehdottomasti lukea ääneen. Ei vain itselleen, vaan myös ja ennen kaikkea lapselle.

Hurmaannuin - ja hurmaannun yhä uudestaan - myös kirjan kuvitukseen. Kuvien nuket ovat Aimokoulun 7-10-vuotiaiden käsityötaiteen oppilaiden tekemiä. Ja ettäkö mikä se sellainen Aimokoulu on? Omasta sijainnistasi riippuen käännä silmiäsi itään, länteen tai muuhun sopivaan kaakko-koiliseen, jotta katse on suunnattu kohti Hämeenlinnaa. Visuaalisten taiteiden koulu Aimo!

Ilmeikkäät nuket ovat jokainen niin minä itte ja hellyttäviä erilaisuudessaan. Aivan erityisesti ilahduttaa tuo nukkien villi hiustyyli; En ole aivan varma, onko Perttu Parttunen muistanut käyttää kampaa lääkärin vastaanotolle lähtiessään. Kirja pureutuukin elämän olennaisuuksiin eikä jää vaan siloiteltuun ulkokuoreen. Johanna Lyömilä on valokuvannut nuket niiden omassa elämänpiirissään, omien askareidensa keskellä.

Ja sitten vielä sellainen huippujuttu, että kirjan tekijäpalkkiot menevät lyhentämättöminä Pelastakaa Lapset ry:n hyväksi. Kirjan kummina on Jari Sinkkonen. Mikä upea kirja! *Painaa tykkäys-nappulaa*

The Unknown Bridesmaid

The Unknown Bridesmaid
Margaret Forster



Vintage,
2014


Kaipasin pientä englanninkielistä välipalaa ja niinpä kirpparilta tarttui mukaan tämä Margaret Forsterin pokkari. Only one person knows what happened that day... Halusin päästä mysteeristä osalliseksi ja kurkkia salaisuuden verhon taakse kannen tytön tavoin. Ja kuka on tämä Margaret Forster? Google kertoo, että hän on varsin tuottelias englantilainen kirjailija ja The Unknown Bridesmaid on hänen 26. fiktiivinen romaaninsa. Lisäksi hän on kirjoittanut elämäkertoja ja muistelmateoksi. Suomeksi häneltä käännetty ainakin kirja Salattuja kohtaloita, joka kertoo kolmen sukupolven naisista Englannissa, kaukaa 1860-luvulta lähtien.

Kirja kertoo Julian, lasten psykologin, tarinan. Hän tapaa vastaanotollaan tavalla tai toisella elämässään häirittyjä ja häiriintyneitä lapsia. Nuoret asiakkaat ovat kapinallisia, hämmentyneitä, sulkeutuneita, vihamielisiä. Julia tuntuu kohtaavan nämä nuoret tyynen ammattimaisesti ja ymmärtävän heitä. Samalla kuitenkin näiden tapaamiskuvausten välissä raotetaan pikkuhiljaa Julian omaa menneisyyttä. Myös Julian lapsuutta tummentavat menetykset, syyllisyyden ja häpeän tunteet.

Julia saa kokea karvaasti sen, että kerran paljastamatta jääneet asiat voivat vuosien mittaan kasvaa suureksi taakaksi. Kohtalainen koukutusvaikutus ja juuri sopivan sujuvaa luettavaa englanniksi.

Irlantilainen päiväkirja

Irlantilainen päiväkirja
Juhani Rekola



Kirjapaja,
2015

Juhani Rekola (1916-1986) teki pitkän työuran Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaisena. Siihen aikaan ei vielä vuorotteluvapaita tunnettu, mutta aivan ilmeisesti Rekola kaipasi taukoa työelämästä ja aikaa ajatteluun, kun hän jäi virkavapaalle viimeistelemään väitöskirjaansa vuonna 1970. Heikki Hatakka siteeraakin esipuheessaan Rekolaa seuraavasti: “En voi sanoa, että elämä on ollut rikasta. Pikemminkin se on ollut harmaata arkea. Seurakuntatyö on suuressa määrin ihmisten tapaamista, ja Tukholmassa on heistä suuri osa epäonnistuneita, väsyneitä, rahattomia ja rauhattomia ihmisiä. Heidän parissaan olen viihtynyt suhteellisen hyvin. Samanaikaisesti on papinvirka kuitenkin myös yhteistyötä onnistuneempien kanssa: neuvotteluja, järjestelyjä, kokouksia, valmistuksia. Siinä en ole viihtynyt.” Tuolloin vuonna 1970 Rekola perheineen vaihtoi kokonaan maisemaa ja teki Irlantiin kolmen viikon matkan, josta Kirjapajan julkaisema päiväkirja kertoo.

Slussenin sissien “Isä Camillo” Rekola oli myös ansioitunut kirjailija ja hengellisten kirjojen lisäksi hän kirjoitti kirjallisuus- ja kuvataideaiheisia esseitä. Irlantilainen kirjallisuus onkin yksin hänen matkapäiväkirjansa päätähdistä. Rekolan perehtyneisyys asiaan ei jää epäselväksi, kun hän pohtii muun muassa Oscar Wilden, James Joycen ja William B. Yeatsin elämää ja heidän tarinoitaan suhteessa kotimaahan ja sen historiaan.

Jos Irlanti ennestäänkin on näyttäytynyt minulle salaperäisenä ja kiehtovana saarena, niin Rekolan kirja tuo siihen kompaktisti aivan uusia ulottuvuuksia; taustalla kelttiläiset runot ja legendat, uudemmalta ajalta kokonainen kaarti tunnettuja kirjailijoita, joista neljä kirjallisuuden Nobeleilla palkittuja. Kun matkareitti kulkee monen kirjailijamuseon ja -patsaan kautta, niin rinnalle on loogista ottaa myös katsaus maan historiaan. Ja sehän on pitkä ja verinen. Rekola mainitseekin, että “Irlannin menneisyyteen tutustuessaan on kiitollinen siitä, että Suomella on ollut humaanit naapurit.” Että näin, vaikka sodat ja kapinat on eletty täällä Pohjolassakin.

Kirjassa Rekola ottaa myös aikaa ja tilaa itselleen pohtiakseen pappeuttaan ja hengellisyyttä laajemminkin. Hän tekee usein matkaa jalan, eikä kirjan sisältö lukijallekaan ihan juosten välttämättä avaudu. Rekola ei fraaseile eikä puolustele vanhoja dogmeja – kun mies on toiminut sota-ajan pappina ja jakanut arkea elämän syrjään heittämien ruotsinsuomalaisten kanssa, elämä kenties näyttäytyy aika lailla turhasta riisuttuna ristiriitojen keskellä. On lupa kysellä, epäillä ja kyseenalaistaa – papillakin.

Oma mielenkiintonsa on myös siinä, että teksti on ennenjulkaisematonta ja ilmestyy nyt, siis 29 vuotta Rekolan kuoleman jälkeen. Monet havainnot voisivat kuitenkin täysin hyvin olla huomioita tämän päivän kirkosta Suomessa. Suosittelen kirjaa sekä pikakelauksena Irlannin historiasta ja kulttuurista että myös pohdintoihin haastavana elämästä yleensä. Tässä on tarjolla molemmat samassa paketissa. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin karttaa perheen kulkemaa reittiä havainnollistamaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 19.7.2015

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/irlantilainen-paivakirja/

Aurinko-viikonloppua!

Se on perjantai.

Kahvitelkaa toisianne!

Ja kakutelkaa kans

Tai siten ihan oma pieni hetki 

Ai että minäkö mukifriikki?

Näissä on kyllä Taikaa...

Ja Ideakeittiö ilahdutti tänään mustavalkoisilla ihanuuksilla ♥ 

Berliininpoppelit -trilogia

Berliininpoppelit -trilogia
Anne B. Ragde


Tammi,
2015

Berliininpoppelit-trilogia sulkee sisäänsä Ragden kirjatBerliininpoppelit, Erakkoravut ja Vihreät niityt. Tuhdintuntuista pakettia ei ole syytä säikähtää, sillä tämä tarina kannattaakin lukea aikajärjestyksessä ja yhteen pötköön. Norjalaisesta Neshovin suvusta kertova perhedraama jatkuu tiiviinä trilogian osasta toiseen.

Neshovin veljeksistä Tor on jäänyt kotiin sikalaa hoitamaan ja asuu pahoin ränsistyneellä sukutilalla vanhempiensa kanssa. Margido toimii hautaustoimistoyrittäjänä ja veljeksistä kolmas, Erlend, on nyrjähtänyt omilleen Kööpenhaminaan asti. Perheen sisäiset jännitteet ja salaisuudet ovat pitäneet veljekset erillään vuosikausia. Margidolla ja Erlendillä ei ole ollut intressejä pitää yhteyksiä yllä kotitilalla asuviin vanhempiinsakaan. Tilanne muuttuu, kun äiti vaipuu koomaan ja lyhyen sairaalajakson jälkeen kuolee.

Kolme aikuista poikaa kokoontuu sukutilalle sopimaan hautajaisista ja tilan jatkosta – ja tutustumaan toisiinsa. Veljeksiä ei DNA:n lisäksi tunnu yhdistävän alkuun juuri mikään ja heidän ammattikuntiensa erikoisuus vielä korostaa tätä eroa. Torin elämä keskittyy sikalan ympärille, emakot ovat hänen juttuseuraansa ja vastasyntyneet porsaat hänen ylpeydenaiheensa. Sosiaalinen elämä on olematonta tilan ulkopuolella. Tosin kerran elämässään Tor on todistettavasti ollut intiimisti naisen kanssa, sillä nyt tilalle saapuu myös tytär Torunn. Margidon ammatti vaatii säntillisyyttä, ympäristöä ymmärtävää ja kunnioittavaa pukumiehen elämää. On jaksettava olla tyynen osaaottava puitteista huolehtija toisten surun keskellä. Erlend puolestaan on jättänyt taakseen puoliliekillä elämisen ja kaavamaisen varovaisuuden – hän on elämän nautinnoille altis sisustussuunnittelija. Bollingeria pöytään! Hän on myös veljeksistä ainut, jolla on kumppani vierellään. Kaiken taustalla leijuu vahvatahtoisen edesmenneen Annan henki. Ja entä isä, lähes näkymättömäksi kulunut ja puhumattomaksi käynyt vanhus.

Torin odotukset kääntyvät tyttären puoleen sikatilan jatkamisessa. Sukupolvenvaihdos kattaa laajan skaalan tunteita, epävarmuutta ja riskejä. Ilman surua ja syyllisyyttä ei tilanteesta selvitä Neshovissakaan. Myös vekkuli homopari, Erlend ja Krumme, pääsee tarinan edetessä enemmän esiin. He ovatkin tarinan varsinainen rakkauspari, vaikka pientä yritystä on toisilla tahoillakin.

Ragden trilogiassa tuntuu tapahtuvan erityisen paljon juuri silloin, kun juoni ei juurikaan etene. Veljekset tulevat kauttaaltaan tutuiksi tekstin myötä ja he ovat sydäntä viiltävän paikallaan jokainen omalla tontillaan. Taustojaan vasten he ovat kaiken ankeuden ja vähäeleisyyden keskelläkin sympaattisia hahmoja. Aivan eritoten ihastuin Ragden tapaan kuvata sikalan tapahtumia ja Torin kiinteää suhdetta elinkeinoonsa ja eläimiinsä – elämäntehtäväänsä. Samoin Margidon työtä on kuvattu oivaltavasti; päältä siistiä, vaikka pinnan alla kuoleminen on joskus sotkuista puuhaa. Arjen realismi, päätösten ja valintojen vaikeus on puhuttelevaa. Ei niin kaukanakaan suomalaisesta sielunmaisemasta tämä, ilmankos kosketti syvältä. Suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.7. 

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/berliininpoppelit-trilogia/